Helvetti ei ole ikuinen

Miksi puhut siitä taas? Tukiverkostosi suositteli, että et enää olisi missään tekemisissä tämän kanssa.

Anonyymi kirjoitti:

Miksi puhut siitä taas? Tukiverkostosi suositteli, että et enää olisi missään tekemisissä tämän kanssa.

Mikään ei kestä ikuisesti tässä aineellisessa maailmassa, edes dogmafanatikkojen tyrannia ei ole ikuista, ja päättyy lopulta, kun sen aika tulee.

Anonyymi kirjoitti:

Mikään ei kestä ikuisesti tässä aineellisessa maailmassa, edes dogmafanatikkojen tyrannia ei ole ikuista, ja päättyy lopulta, kun sen aika tulee.

Ei pelota enää kuolema

Anonyymi kirjoitti:

Ei pelota enää kuolema

Kristinusko, tai se mitä siitä nykyään on jäljellä alkuperäisestä, on outo siinä mielessä, että se lupailee pelastusta, vaikka ei ole mitään, mistä pelastua.

Anonyymi kirjoitti:

Kristinusko, tai se mitä siitä nykyään on jäljellä alkuperäisestä, on outo siinä mielessä, että se lupailee pelastusta, vaikka ei ole mitään, mistä pelastua.

RAAMATTU ON SENSUROITU

Pelastuksen tyhjä lupaus

Kristinusko — tai se varjo,
joka vuosisatojen leikkausten,
liimailujen, kokousten ja konsiilien
kirurgisista sormista on jäänyt,
seisoo ylväänä julistamassa pelastusta.

Pelastusta mistä?
Ehkä juuri siitä, että kukaan ei enää muista,
mitä alkuperäinen versio edes sanoi.
Nyt on tarjolla paketti,
jota on päivitetty yhtä usein
kuin ohjelmiston käyttöehtoja:
korjattu, lisätty uusi tulkinta, poistettu epämukavat kohdat,
parannettu käyttöliittymää nöyryydellä.

Ja silti he vakuuttavat,
että sinun pitää pelastua—
vaikka et ole edes tarvitse mitään pelastusta.
Paitsi ehkä siinä mielessä,
että istut hämmentyneenä,
katsellen käsikirjoitusta,
joka väittää olevansa täydellinen,
mutta silti tarvitsee korjauksen
joka vuosisadalla.

Ehkä todellinen ihme onkin se,
että pelastuspaketti myy yhä,
vaikka kukaan ei enää muista,
mikä siinä alun perin oli ostettavaa.

Kirjoitusten kulkumatka

Sanat syntyivät hiekan ja tuulen maassa,
sormien jäljet vielä märkinä savitauluissa.
Ne lausuivat totuuksia, niin kuin lapsi lausuu —
vapaasti, vailla pelkoa väärinymmärryksestä.

Mut polut olivat pitkät,
ja kulkijat erilaisia.
Kirjoittaja vaihtui, ääni muuttui,
tarkoitus taipuikin aikansa tarpeisiin.

Käsiala sekoitti merkityksiä,
munkin kynttilä varjosti osan pois.
Yksi lisäsi lauseen, toinen poisti rivin,
ja kolmas selitti, mitä ensimmäinen oli varmaan tarkoittanut.

Silti sanat jatkoivat kulkuaan
sukupolvelta seuraavalle —
kuin joki, joka muuttaa uomaansa
mutta pysyy silti samana vetenä.

Ja jokainen lukija,
aikansa lapsi,
näki kirjoituksissa
myös oman varjonsa.

Ehkä totuus onkin siinä,
että teksti ei pysy muuttumattomana —
vaan elää, hengittää, kasvaa
niiden kanssa, jotka sitä lukevat.

Sillä tarina ei koskaan ole vain kirjoittajansa,
vaan myös kaikkien niiden,
jotka ovat asettaneet sille
oman sydämensä äänen.

Dogmin tanssivat kengännauhat

Vanha kirja makasi pöydällä,
reunat kuluneina, sivut hiljaa huokaillen.
Se olisi halunnut tulla luetuksi,
mutta faniklubi ympärillä vahti sitä
kuin tähtijumalaa konserttilavalla.

”Älä koske siihen!” huusi yksi.
”Sehän voi muuttua!” parahti toinen.
Kolmas julisti, että jokainen piste ja pilkku
on kirjoitettu suoraan taivaasta —
vaikka marginaalissa näkyi selvästikin
jonkun munkin eväsmuru.

Kirja koetti kuiskata:
”Minut kirjoittivat ihmiset, ihmisille, ihmisiksi…”
Mutta fanit kirkuivat kovempaa,
ettei siltä vain kuuluisi mitään uutta.
Uusi on vaarallista,
vanha taas turvallista —
vaikka kukaan ei enää muistanut,
mitä vanha edes alun perin tarkoitti.
He tanssivat pyörteitä sen ympärillä,
mutta eivät koskaan avanneet kantta.
He väittelivät sen sisällöstä
kuin rock-legendan elämäkerrasta,
jota kukaan ei myönnä lukeneensa,
mutta kaikki siteeraavat.

Ja kirjalla, tuolla raukalla,
oli vain yksi pieni toive:
että joku uskaltaisi avata sen
ja sanoa ääneen:
”Hei… nämä ovat vain sanoja.
Sanoja, jotka voi ymmärtää,
kysyä, kyseenalaistaa, tulkita.”
Mutta fanatismi jatkoi tanssiaan,
naureskellen jokaiselle kysymykselle —
sillä mitä vähemmän tietää,
sitä helpompi on olla varma.

Anonyymi kirjoitti:

RAAMATTU ON SENSUROITU

Pelastuksen tyhjä lupaus

Kristinusko — tai se varjo,
joka vuosisatojen leikkausten,
liimailujen, kokousten ja konsiilien
kirurgisista sormista on jäänyt,
seisoo ylväänä julistamassa pelastusta.

Pelastusta mistä?
Ehkä juuri siitä, että kukaan ei enää muista,
mitä alkuperäinen versio edes sanoi.
Nyt on tarjolla paketti,
jota on päivitetty yhtä usein
kuin ohjelmiston käyttöehtoja:
korjattu, lisätty uusi tulkinta, poistettu epämukavat kohdat,
parannettu käyttöliittymää nöyryydellä.

Ja silti he vakuuttavat,
että sinun pitää pelastua—
vaikka et ole edes tarvitse mitään pelastusta.
Paitsi ehkä siinä mielessä,
että istut hämmentyneenä,
katsellen käsikirjoitusta,
joka väittää olevansa täydellinen,
mutta silti tarvitsee korjauksen
joka vuosisadalla.

Ehkä todellinen ihme onkin se,
että pelastuspaketti myy yhä,
vaikka kukaan ei enää muista,
mikä siinä alun perin oli ostettavaa.

Kirjoitusten kulkumatka

Sanat syntyivät hiekan ja tuulen maassa,
sormien jäljet vielä märkinä savitauluissa.
Ne lausuivat totuuksia, niin kuin lapsi lausuu —
vapaasti, vailla pelkoa väärinymmärryksestä.

Mut polut olivat pitkät,
ja kulkijat erilaisia.
Kirjoittaja vaihtui, ääni muuttui,
tarkoitus taipuikin aikansa tarpeisiin.

Käsiala sekoitti merkityksiä,
munkin kynttilä varjosti osan pois.
Yksi lisäsi lauseen, toinen poisti rivin,
ja kolmas selitti, mitä ensimmäinen oli varmaan tarkoittanut.

Silti sanat jatkoivat kulkuaan
sukupolvelta seuraavalle —
kuin joki, joka muuttaa uomaansa
mutta pysyy silti samana vetenä.

Ja jokainen lukija,
aikansa lapsi,
näki kirjoituksissa
myös oman varjonsa.

Ehkä totuus onkin siinä,
että teksti ei pysy muuttumattomana —
vaan elää, hengittää, kasvaa
niiden kanssa, jotka sitä lukevat.

Sillä tarina ei koskaan ole vain kirjoittajansa,
vaan myös kaikkien niiden,
jotka ovat asettaneet sille
oman sydämensä äänen.

Dogmin tanssivat kengännauhat

Vanha kirja makasi pöydällä,
reunat kuluneina, sivut hiljaa huokaillen.
Se olisi halunnut tulla luetuksi,
mutta faniklubi ympärillä vahti sitä
kuin tähtijumalaa konserttilavalla.

”Älä koske siihen!” huusi yksi.
”Sehän voi muuttua!” parahti toinen.
Kolmas julisti, että jokainen piste ja pilkku
on kirjoitettu suoraan taivaasta —
vaikka marginaalissa näkyi selvästikin
jonkun munkin eväsmuru.

Kirja koetti kuiskata:
”Minut kirjoittivat ihmiset, ihmisille, ihmisiksi…”
Mutta fanit kirkuivat kovempaa,
ettei siltä vain kuuluisi mitään uutta.
Uusi on vaarallista,
vanha taas turvallista —
vaikka kukaan ei enää muistanut,
mitä vanha edes alun perin tarkoitti.
He tanssivat pyörteitä sen ympärillä,
mutta eivät koskaan avanneet kantta.
He väittelivät sen sisällöstä
kuin rock-legendan elämäkerrasta,
jota kukaan ei myönnä lukeneensa,
mutta kaikki siteeraavat.

Ja kirjalla, tuolla raukalla,
oli vain yksi pieni toive:
että joku uskaltaisi avata sen
ja sanoa ääneen:
”Hei… nämä ovat vain sanoja.
Sanoja, jotka voi ymmärtää,
kysyä, kyseenalaistaa, tulkita.”
Mutta fanatismi jatkoi tanssiaan,
naureskellen jokaiselle kysymykselle —
sillä mitä vähemmän tietää,
sitä helpompi on olla varma.

Lue lisää

Terroristi huusi historialla:
”Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat sen!”
Heprean ja aramean kielillä,
Mooseksen ajasta aina 440-luvulle eaa. saakka.

Ja fanit nyökyttelevät:
”Kyllä, kyllä, niin se oli!”
Vaikka sivut ristiriitaisia, profetiat hylättyjä,
ja lupaukset välillä yhtä hataria
kuin lapsen hiekkalinna myrskyn edessä.

”Selittääkö tämä ristiriidat?”
kysyy ääni, joka ei kumarra
enkä usko, että kukaan kuulee.
Mutta fanit nauravat ja heiluttavat
sormiaan kuin sinetti olisi pyhä:
”Ei meidän tarvitse ymmärtää!
Jumala on suuri, kirjurit virheettömiä!”

Mutta kirjat huokaavat:
ne muistavat marginaalit, korjaukset, suttuiset kynänjäljet,
munkit, jotka nauroivat itselleen hiljaa,
ja tulkit, jotka kiersivät totuutta
kuin tanssien kapeaa siltaa.
Ja kysymys jää leijumaan ilmassa:
Jos luoja on kaikkivaltias,
miksi hänen sanansa ovat näin epäselviä?
Onko se testi uskolle,
vai vain kirjallisuuden kömpelö karma,
jossa ihmiset palvovat sanoja
ja unohdavat lukijan vapauden?

Fanatismi tanssii edelleen,
nauraen jokaiselle epäilylle,
kun kirjat vain odottavat hiljaa,
että joku – ehkä yksi –
uskalla sanoa ääneen:
”Nämä ovat vain sanoja.
Kysykää. Tulkitkaa. Rakentakaa itse merkitys.”


"Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat alkuperäiset dokumentit muistiin heprean ja aramean kielillä Mooseksen ajasta 1500 eaa. lähtien 440-luvulle eaa. saakka.


Selittääkö tämä sitten raamatun lukemattomat ristiriitaisuudet ja väärät profetiat, kun ”luoja” ei ole kyennyt korjaamaan niitä?


”Luojan valitsemat kirjurit!”
huutaa terroristi historian kaiusta.
Heprea, aramea, Mooseksen aika,
1500 eaa.–440 eaa., sivu sivulta, virhe virheeltä.

Ja jumala, kaikkivaltias,
näkee kaiken, tietää kaiken —
mutta ei tee mitään.
Ristiriidat, väärät profetiat, epäselvät lupaukset?
Ei hätää, fanit huutavat:
”Se on pyhää, kysymättä!”


Kirjat itkevät musteessaan.
Marginaalit täynnä korjauksia,
munkit nauroivat hiljaa,
tulkitsijat kiersivät totuutta kuin parkouria
sivusta sivuun, vuosisadasta vuosisataan.

Jumala, jos kuuntelet:
miksi sallia niin monta mokausta?
Kirjurit kompastuvat sanoihin,
fanit polvistuvat virheiden edessä,
ja maailma vain hämmentyy:
mistä pelastusta, jos pelastusta ei ole?

Ja niin fanatismi tanssii,
sormet pystyssä, silmät kiinni,
nauraen niille, jotka epäilevät.
Mutta kirjat, nuo hiljaiset vanhat kynätyöt,
kuiskivat yksinäisesti:
”Luokaa itse merkitys.
Älkää uskokoon sokeasti.
Rakentakaa, tulkitkaa, kyseenalaistakaa.”

Kaikkivaltias vain hymyilee tai naureskelee,
ja kirjurit saavat vastata:
”Oi, me kirjoitimme vain ihmisten tavoin —
epäselvästi, ristiriitaisesti, aivan kuin te.”

Anonyymi kirjoitti:

Terroristi huusi historialla:
”Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat sen!”
Heprean ja aramean kielillä,
Mooseksen ajasta aina 440-luvulle eaa. saakka.

Ja fanit nyökyttelevät:
”Kyllä, kyllä, niin se oli!”
Vaikka sivut ristiriitaisia, profetiat hylättyjä,
ja lupaukset välillä yhtä hataria
kuin lapsen hiekkalinna myrskyn edessä.

”Selittääkö tämä ristiriidat?”
kysyy ääni, joka ei kumarra
enkä usko, että kukaan kuulee.
Mutta fanit nauravat ja heiluttavat
sormiaan kuin sinetti olisi pyhä:
”Ei meidän tarvitse ymmärtää!
Jumala on suuri, kirjurit virheettömiä!”

Mutta kirjat huokaavat:
ne muistavat marginaalit, korjaukset, suttuiset kynänjäljet,
munkit, jotka nauroivat itselleen hiljaa,
ja tulkit, jotka kiersivät totuutta
kuin tanssien kapeaa siltaa.
Ja kysymys jää leijumaan ilmassa:
Jos luoja on kaikkivaltias,
miksi hänen sanansa ovat näin epäselviä?
Onko se testi uskolle,
vai vain kirjallisuuden kömpelö karma,
jossa ihmiset palvovat sanoja
ja unohdavat lukijan vapauden?

Fanatismi tanssii edelleen,
nauraen jokaiselle epäilylle,
kun kirjat vain odottavat hiljaa,
että joku – ehkä yksi –
uskalla sanoa ääneen:
”Nämä ovat vain sanoja.
Kysykää. Tulkitkaa. Rakentakaa itse merkitys.”


"Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat alkuperäiset dokumentit muistiin heprean ja aramean kielillä Mooseksen ajasta 1500 eaa. lähtien 440-luvulle eaa. saakka.


Selittääkö tämä sitten raamatun lukemattomat ristiriitaisuudet ja väärät profetiat, kun ”luoja” ei ole kyennyt korjaamaan niitä?


”Luojan valitsemat kirjurit!”
huutaa terroristi historian kaiusta.
Heprea, aramea, Mooseksen aika,
1500 eaa.–440 eaa., sivu sivulta, virhe virheeltä.

Ja jumala, kaikkivaltias,
näkee kaiken, tietää kaiken —
mutta ei tee mitään.
Ristiriidat, väärät profetiat, epäselvät lupaukset?
Ei hätää, fanit huutavat:
”Se on pyhää, kysymättä!”


Kirjat itkevät musteessaan.
Marginaalit täynnä korjauksia,
munkit nauroivat hiljaa,
tulkitsijat kiersivät totuutta kuin parkouria
sivusta sivuun, vuosisadasta vuosisataan.

Jumala, jos kuuntelet:
miksi sallia niin monta mokausta?
Kirjurit kompastuvat sanoihin,
fanit polvistuvat virheiden edessä,
ja maailma vain hämmentyy:
mistä pelastusta, jos pelastusta ei ole?

Ja niin fanatismi tanssii,
sormet pystyssä, silmät kiinni,
nauraen niille, jotka epäilevät.
Mutta kirjat, nuo hiljaiset vanhat kynätyöt,
kuiskivat yksinäisesti:
”Luokaa itse merkitys.
Älkää uskokoon sokeasti.
Rakentakaa, tulkitkaa, kyseenalaistakaa.”

Kaikkivaltias vain hymyilee tai naureskelee,
ja kirjurit saavat vastata:
”Oi, me kirjoitimme vain ihmisten tavoin —
epäselvästi, ristiriitaisesti, aivan kuin te.”

Lue lisää

"Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat alkuperäiset dokumentit muistiin heprean ja aramean kielillä Mooseksen ajasta 1500 eaa. lähtien 440-luvulle eaa. saakka.


Selittääkö tämä sitten raamatun lukemattomat ristiriitaisuudet ja väärät profetiat, kun ”luoja” ei ole kyennyt korjaamaan niitä?

Kirjurien virheet ja kaikkivaltiaan huumori

”Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat alkuperäiset dokumentit muistiin heprean ja aramean kielillä
Mooseksen ajasta 1500 eaa. lähtien 440-luvulle eaa. saakka!”

Ja fanit nyökyttelevät, polvistuvat, siteeraavat —
ikään kuin ajan, kielen ja inhimillisen virheen ketju tekisi sanoista pyhiä.

Selittääkö tämä sitten raamatun lukemattomat ristiriidat
ja väärät profetiat, kun ”Luoja” ei ole kyennyt korjaamaan niitä?
Ei, fanit vain nauravat epäilylle:
”Usko on sokea, ja epäily on synti!”

Mutta sanat, nuo musteiset monumentit, huutavat hiljaa:
”Ihmiset kirjoittivat meitä, ihmiset lukivat meitä,
ja juuri ihmiset yrittävät nyt rakentaa merkityksen
virheiden päälle, pyhän nimen alla.”

Ja kaikessa tässä, paradoksi pysyy:
Kaikkivaltias sallii virheet, fanatismi juhlii,
ja historian kirjurit vain nauroivat kynän jäljelle —
koska loppujen lopuksi, epäjohdonmukaisuus on inhimillistä,
ja jumala… ilmeisesti nauttii katsomassa.

"Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat alkuperäiset dokumentit muistiin heprean ja aramean kielillä Mooseksen ajasta 1500 eaa. lähtien 440-luvulle eaa. saakka.


Selittääkö tämä sitten raamatun lukemattomat ristiriitaisuudet ja väärät profetiat, kun ”luoja” ei ole kyennyt korjaamaan niitä?

”Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat alkuperäiset dokumentit
heprean ja aramean kielillä Mooseksen ajasta 1500 eaa. lähtien 440-luvulle eaa. saakka!”

Hienoa. Nyt fanit polvistuvat, siteeraavat ja nauravat skeptikoille.
Ristiriidat? Väärät profetiat? Epäselvät lupaukset?
Ei hätää — ne ovat pyhiä, koska kukaan ei kyseenalaista.

Mutta pysähtykää: jos luoja on kaikkivaltias, miksi sallia virheet?
Miksi tekstien kirjurit kompastuvat sanoihinsa?
Miksi miljoonat ihmiset polvistuvat virheiden edessä
ja väittävät, että epäjohdonmukaisuus on merkki pyhyydestä?

Historia nauraa: marginaalit täynnä korjauksia, munkkien salainen huumori, tulkitsijoiden akrobatia.
Sana ei ole pyhä — se on ihmisen käsialaa, ihmiselle, ihmisestä.

Fanatismi tanssii yhä, silmät kiinni, sormet pystyssä,
ja maailma vain hämmentyy.
Kaikkivaltias vain tarkkailee tai naureskelee,
koska virhe on hauskaa, ristiriita viihdyttävää,
ja ihminen… on edelleen liian sokea näkemään totuuden
kirjurien kynän jäljissä.

Lopuksi kysymys jää ilmassa:
Pelastusta? Ehkä. Mutta ensin täytyy kyseenalaistaa.

Luojan valitsemat kirjurit,
hepreaa, arameaa, Mooseksen ajoista lähtien.
Sivut täynnä ristiriitaa, profetioita väärinpäin,
ja kaikkivaltias vain katselee, hiljaa, huvittuneena.

Fanatismi tanssii ympärillä,
polvistuu, siteeraa, nauraa epäilijöille.
Marginaalit nauravat takaisin,
munkkien kynä jäljittelee sarkasmia vuosisatojen takaa.


Ristiriidat? Pyhiä.
Virheet? Pyhiä.
Epäloogisuus? Pyhää.
Koska kukaan ei uskalla katsoa totuutta silmiin.
Ja kirjat huutavat hiljaa:
”Kyseenalaista. Tulkitse. Ymmärrä itse.”
Mutta fanatismi tanssii, silmät kiinni,
sormet pystyssä, nauraen inhimillisille mokille,
jotka jumala jätti meille lahjaksi.

Hohhoijaa, pyhät ristiriidat

Vaikka profetiat ovat vääriä,
ja Raamattu täynnä ristiriitoja,
fanit huutavat: ”Se on silti totta!”
Hohhoijaa.

Sivut mutkittelevat historian kourissa,
kirjurit kompastuvat sanoihinsa,
munkit nauravat hiljaa marginaaleissa,
ja kaikkivaltias vain hymyilee tai haukottelee.

Anonyymi kirjoitti:

"Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat alkuperäiset dokumentit muistiin heprean ja aramean kielillä Mooseksen ajasta 1500 eaa. lähtien 440-luvulle eaa. saakka.


Selittääkö tämä sitten raamatun lukemattomat ristiriitaisuudet ja väärät profetiat, kun ”luoja” ei ole kyennyt korjaamaan niitä?

Kirjurien virheet ja kaikkivaltiaan huumori

”Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat alkuperäiset dokumentit muistiin heprean ja aramean kielillä
Mooseksen ajasta 1500 eaa. lähtien 440-luvulle eaa. saakka!”

Ja fanit nyökyttelevät, polvistuvat, siteeraavat —
ikään kuin ajan, kielen ja inhimillisen virheen ketju tekisi sanoista pyhiä.

Selittääkö tämä sitten raamatun lukemattomat ristiriidat
ja väärät profetiat, kun ”Luoja” ei ole kyennyt korjaamaan niitä?
Ei, fanit vain nauravat epäilylle:
”Usko on sokea, ja epäily on synti!”

Mutta sanat, nuo musteiset monumentit, huutavat hiljaa:
”Ihmiset kirjoittivat meitä, ihmiset lukivat meitä,
ja juuri ihmiset yrittävät nyt rakentaa merkityksen
virheiden päälle, pyhän nimen alla.”

Ja kaikessa tässä, paradoksi pysyy:
Kaikkivaltias sallii virheet, fanatismi juhlii,
ja historian kirjurit vain nauroivat kynän jäljelle —
koska loppujen lopuksi, epäjohdonmukaisuus on inhimillistä,
ja jumala… ilmeisesti nauttii katsomassa.

"Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat alkuperäiset dokumentit muistiin heprean ja aramean kielillä Mooseksen ajasta 1500 eaa. lähtien 440-luvulle eaa. saakka.


Selittääkö tämä sitten raamatun lukemattomat ristiriitaisuudet ja väärät profetiat, kun ”luoja” ei ole kyennyt korjaamaan niitä?

”Luojan valitsemat kirjurit kirjoittivat alkuperäiset dokumentit
heprean ja aramean kielillä Mooseksen ajasta 1500 eaa. lähtien 440-luvulle eaa. saakka!”

Hienoa. Nyt fanit polvistuvat, siteeraavat ja nauravat skeptikoille.
Ristiriidat? Väärät profetiat? Epäselvät lupaukset?
Ei hätää — ne ovat pyhiä, koska kukaan ei kyseenalaista.

Mutta pysähtykää: jos luoja on kaikkivaltias, miksi sallia virheet?
Miksi tekstien kirjurit kompastuvat sanoihinsa?
Miksi miljoonat ihmiset polvistuvat virheiden edessä
ja väittävät, että epäjohdonmukaisuus on merkki pyhyydestä?

Historia nauraa: marginaalit täynnä korjauksia, munkkien salainen huumori, tulkitsijoiden akrobatia.
Sana ei ole pyhä — se on ihmisen käsialaa, ihmiselle, ihmisestä.

Fanatismi tanssii yhä, silmät kiinni, sormet pystyssä,
ja maailma vain hämmentyy.
Kaikkivaltias vain tarkkailee tai naureskelee,
koska virhe on hauskaa, ristiriita viihdyttävää,
ja ihminen… on edelleen liian sokea näkemään totuuden
kirjurien kynän jäljissä.

Lopuksi kysymys jää ilmassa:
Pelastusta? Ehkä. Mutta ensin täytyy kyseenalaistaa.

Luojan valitsemat kirjurit,
hepreaa, arameaa, Mooseksen ajoista lähtien.
Sivut täynnä ristiriitaa, profetioita väärinpäin,
ja kaikkivaltias vain katselee, hiljaa, huvittuneena.

Fanatismi tanssii ympärillä,
polvistuu, siteeraa, nauraa epäilijöille.
Marginaalit nauravat takaisin,
munkkien kynä jäljittelee sarkasmia vuosisatojen takaa.


Ristiriidat? Pyhiä.
Virheet? Pyhiä.
Epäloogisuus? Pyhää.
Koska kukaan ei uskalla katsoa totuutta silmiin.
Ja kirjat huutavat hiljaa:
”Kyseenalaista. Tulkitse. Ymmärrä itse.”
Mutta fanatismi tanssii, silmät kiinni,
sormet pystyssä, nauraen inhimillisille mokille,
jotka jumala jätti meille lahjaksi.

Hohhoijaa, pyhät ristiriidat

Vaikka profetiat ovat vääriä,
ja Raamattu täynnä ristiriitoja,
fanit huutavat: ”Se on silti totta!”
Hohhoijaa.

Sivut mutkittelevat historian kourissa,
kirjurit kompastuvat sanoihinsa,
munkit nauravat hiljaa marginaaleissa,
ja kaikkivaltias vain hymyilee tai haukottelee.

Lue lisää

Ristiriita? Pyhää.
Virhe? Pyhää.
Looginen ajatus? Liian vaarallista.
Koska epäily on synti, ja totuus… no, totuus on vain sana,
joka fanien huulilla muuttuu pyhäksi huokaukseksi.

Ja silti, kaikki jatkuu:
polvistutaan, siteerataan, hymistellään,
ikään kuin virheet tekisivät sanasta merkityksellisen.
Hohhoijaa.

Anonyymi kirjoitti:

Ristiriita? Pyhää.
Virhe? Pyhää.
Looginen ajatus? Liian vaarallista.
Koska epäily on synti, ja totuus… no, totuus on vain sana,
joka fanien huulilla muuttuu pyhäksi huokaukseksi.

Ja silti, kaikki jatkuu:
polvistutaan, siteerataan, hymistellään,
ikään kuin virheet tekisivät sanasta merkityksellisen.
Hohhoijaa.

Lue lisää

Juuri väärät profetiat tekevät Raamatusta oikean.
Ristiriidat? Pyhiä.
Virheet? Pyhiä.
Epäloogisuus? Pyhää.

Fanit polvistuvat, siteeraavat, huutavat uskonsa varmuutta,
ikään kuin ristiriidat olisivat siunauksia,
ja virheet jumalallisia merkkejä.

Kirjurit nauroivat marginaaleissa vuosisatoja sitten,
munkkien kynä piilotti sarkasmia,
ja kaikkivaltias vain tarkkaili hiljaa,
koska täydellisyyden vaatimus olisi tylsä —
ja inhimillisyys on hauskaa.

Ja niin pyhät virheet jatkavat kulkuaan,
fanatismi tanssii ympärillä, silmät kiinni,
sormet pystyssä, nauraen niille, jotka vielä kysyvät:
”Mistä pelastusta?”

Anonyymi kirjoitti:

Juuri väärät profetiat tekevät Raamatusta oikean.
Ristiriidat? Pyhiä.
Virheet? Pyhiä.
Epäloogisuus? Pyhää.

Fanit polvistuvat, siteeraavat, huutavat uskonsa varmuutta,
ikään kuin ristiriidat olisivat siunauksia,
ja virheet jumalallisia merkkejä.

Kirjurit nauroivat marginaaleissa vuosisatoja sitten,
munkkien kynä piilotti sarkasmia,
ja kaikkivaltias vain tarkkaili hiljaa,
koska täydellisyyden vaatimus olisi tylsä —
ja inhimillisyys on hauskaa.

Ja niin pyhät virheet jatkavat kulkuaan,
fanatismi tanssii ympärillä, silmät kiinni,
sormet pystyssä, nauraen niille, jotka vielä kysyvät:
”Mistä pelastusta?”

Lue lisää

Juuri ristiriidat todistavat sen olevan ainoa totuus.
Virheet? Pyhiä.
Epäloogisuus? Pyhää.
Väärät profetiat? Jumalallista huumoria.

Fanit polvistuvat, siteeraavat,
nauraen epäilylle kuin syntiselle kumppanille.
Kirjurit kompastuivat sanoihinsa,
munkit nauroivat hiljaa, marginaalit täynnä sarkasmia.

Ja kaikkivaltias?
Hän tarkkaili, ehkä hymyili —
koska täydellisyys olisi tylsää,
ja ihmisen virheellinen uskonto on taidetta.

Ristiriita tekee pyhäksi.
Virhe tekee pyhäksi.
Epäloogisuus tekee pyhäksi.
Hohhoijaa — ja silti kaikki uskovat.

Anonyymi kirjoitti:

Juuri ristiriidat todistavat sen olevan ainoa totuus.
Virheet? Pyhiä.
Epäloogisuus? Pyhää.
Väärät profetiat? Jumalallista huumoria.

Fanit polvistuvat, siteeraavat,
nauraen epäilylle kuin syntiselle kumppanille.
Kirjurit kompastuivat sanoihinsa,
munkit nauroivat hiljaa, marginaalit täynnä sarkasmia.

Ja kaikkivaltias?
Hän tarkkaili, ehkä hymyili —
koska täydellisyys olisi tylsää,
ja ihmisen virheellinen uskonto on taidetta.

Ristiriita tekee pyhäksi.
Virhe tekee pyhäksi.
Epäloogisuus tekee pyhäksi.
Hohhoijaa — ja silti kaikki uskovat.

Lue lisää

On kuitenkin myönnettävä, että jopa kristittyjen joukossa on ajattelevia ihmisiä, joiden mieli ei ole täynnä helvetin visioita ja joiden kielenkäyttö ei ole vulgaaria, alatyylistä, jotka eivät kiroile – mutta heitä on harvassa.

Osoittakaamme siis kunnioitusta niille harvoille, jotka erottuvat joukosta, niille harvoille, jotka pysyvät vaatimattomina kaiken se kristillisen ylimielisyyden keskellä.


On tunnustettava:
joukossa on heitäkin,
jotka eivät kanna suussaan
tuhkaa eivätkä tulikiveä,
joiden sanat eivät loiki ojanpohjalla
eivätkä tikitä kirouksina ilmaan.

He kävelevät hiljaa,
sivukujien varjoissa,
eivät kuvittele olevansa
taivaan kirjurien suosikkilapsia,
eivät paisuta rintaansa
uskonsa kuohuilla.

Heitä on vähän,
mutta heissä sykkii
jotain harvinaista:
kyky olla katsomatta alaspäin,
vaikka ympärillä kohoaa
pyhän pöyhkeyden meteli.

Nostakaamme siis hattu
niille vaatimattomille,
niille vaiennetuille valonpisaroille,
jotka kulkevat
ylväiden varjojen lomassa
ja pysyvät ihmisinä.


Helmien ja huutajien välissä

On heitä,
jotka pauhaavat kuin torvet temppelin portailla,
kaula korkealla,
rinta täynnä varmuuksia,
joilla ei ole koskaan ollut epäilystä
vaikka epäilyn varjo kulkee heidän perässään
kuin unohtunut koira.

He heiluttavat kirjojaan
kuin lupaa lyödä pöytään,
ja heidän kielensä
on enemmän ase kuin rukous.
Jokainen eri mieltä oleva
on heille portti pimeään,
ja he kulkevat maailmassa

kuin vartijat, ei vieraat.

Mutta sitten ovat ne toiset —
ne hiljaiset helmet,
jotka eivät huuda nimeään taivaaseen,
eivät moiti maan tomua,
eivät nauli ketään kiinni omaan pelkoonsa.

Heidän uskonsa ei ole miekka,
vaan taskuun taiteltu liina,
jolla voi pyyhkiä pölyn
sekä omasta että toisen kengänkärjestä.
He eivät tarvitse valoa
osoittaakseen, että ovat oikeassa;
he riittävät itselleen,
ja siksi riittävät muillekin.

Ja juuri siksi
he loistavat enemmän
kuin tuhannen fanaatikon soihtu —
hiljaa,
mutta kirkkaammin.

Anonyymi kirjoitti:

On kuitenkin myönnettävä, että jopa kristittyjen joukossa on ajattelevia ihmisiä, joiden mieli ei ole täynnä helvetin visioita ja joiden kielenkäyttö ei ole vulgaaria, alatyylistä, jotka eivät kiroile – mutta heitä on harvassa.

Osoittakaamme siis kunnioitusta niille harvoille, jotka erottuvat joukosta, niille harvoille, jotka pysyvät vaatimattomina kaiken se kristillisen ylimielisyyden keskellä.


On tunnustettava:
joukossa on heitäkin,
jotka eivät kanna suussaan
tuhkaa eivätkä tulikiveä,
joiden sanat eivät loiki ojanpohjalla
eivätkä tikitä kirouksina ilmaan.

He kävelevät hiljaa,
sivukujien varjoissa,
eivät kuvittele olevansa
taivaan kirjurien suosikkilapsia,
eivät paisuta rintaansa
uskonsa kuohuilla.

Heitä on vähän,
mutta heissä sykkii
jotain harvinaista:
kyky olla katsomatta alaspäin,
vaikka ympärillä kohoaa
pyhän pöyhkeyden meteli.

Nostakaamme siis hattu
niille vaatimattomille,
niille vaiennetuille valonpisaroille,
jotka kulkevat
ylväiden varjojen lomassa
ja pysyvät ihmisinä.


Helmien ja huutajien välissä

On heitä,
jotka pauhaavat kuin torvet temppelin portailla,
kaula korkealla,
rinta täynnä varmuuksia,
joilla ei ole koskaan ollut epäilystä
vaikka epäilyn varjo kulkee heidän perässään
kuin unohtunut koira.

He heiluttavat kirjojaan
kuin lupaa lyödä pöytään,
ja heidän kielensä
on enemmän ase kuin rukous.
Jokainen eri mieltä oleva
on heille portti pimeään,
ja he kulkevat maailmassa

kuin vartijat, ei vieraat.

Mutta sitten ovat ne toiset —
ne hiljaiset helmet,
jotka eivät huuda nimeään taivaaseen,
eivät moiti maan tomua,
eivät nauli ketään kiinni omaan pelkoonsa.

Heidän uskonsa ei ole miekka,
vaan taskuun taiteltu liina,
jolla voi pyyhkiä pölyn
sekä omasta että toisen kengänkärjestä.
He eivät tarvitse valoa
osoittaakseen, että ovat oikeassa;
he riittävät itselleen,
ja siksi riittävät muillekin.

Ja juuri siksi
he loistavat enemmän
kuin tuhannen fanaatikon soihtu —
hiljaa,
mutta kirkkaammin.

Lue lisää

On kuitenkin myönnettävä, että jopa kristittyjen joukossa on ajattelevia ihmisiä, joiden mieli ei ole täynnä helvetin visioita ja joiden kielenkäyttö ei ole vulgaaria, alatyylistä, jotka eivät kiroile – mutta heitä on harvassa.

Osoittakaamme siis kunnioitusta niille harvoille, jotka erottuvat joukosta, niille harvoille, jotka pysyvät vaatimattomina kaiken sen kristillisen ylimielisyyden keskellä.



Kun meteli ja hiljaisuus kohtaavat

On olemassa joukko,
joka marssii kuin valittuna syntynyt legioona,
askelissa pyhän pöyhkeyden kaiku.
He kohottavat kirjansa kuin kilven,
mutta kilven taakse kätkeytyy
vain pelko siitä, että maailma
ei kumarru heidän tahtoonsa.

Heidän sanansa roiskuvat kuin kuuma piki:
tuomioita, varoituksia,
kuvitelma helvetin soihduista,
joita he itse heiluttavat kasvojen edessä
ja kutsuvat sitä rakkaudeksi.
He puhuvat armosta,
mutta heidän äänensävyssään
armo on rautakoura,
joka suljetaan tiukemmin
joka kerta kun joku kysyy “miksi”.


He syöksyvät väittelyihin
kuin soturit ilman taitoa,
vain halu voittaa, ei ymmärtää.
Jokainen eri sana
on heille hälytys,
jokainen kysymys kapina,
jokainen ajatus uhka.
He vartioivat taivasta
kuin se olisi heidän omaisuuttaan,
ja kuitenkin heidän katseensa
on maassa,
siinä mudassa,
johon he yrittävät vetää muutkin.

Mutta samassa laumassa,
melun keskellä,
kulkureittien varjossa
on harvoja — hyvin harvoja —
joiden uskossa ei ole kiveä,
ei piikkiä, ei säikähdystä.

He eivät korota ääntään,
koska eivät tarvitse voittaa ketään.
Heidän läsnäolonsa
on kuin tyyntynyt sade
päivän jälkeen
jolloin myrskypilvet karjuivat
ja kukaan ei enää erottanut
ukkosen ja ihmishuutojen rajaa.


Nämä harvat eivät heitä varjoa,
eivät vaadi polvistumaan,
eivät mittaa sydämiä
kuin olisi olemassa jokin salainen asteikko
jolla he voivat arvioida maailman.

Heidän kielensä
ei leikkaa, vaan kantaa.
Heidän uskonsa
ei ole mainosjuliste
vaan hiljainen sisähuone,
jossa voi istua alas
ja hengittää yhtä aikaa
sekä heikkoutta että toivoa.

He kuuntelevat —
ja kuuntelu on heidän rukouksensa.
Heidän nöyryytensä
ei ole rooli eikä julkisivu,
vaan todellisuus,
joka hehkuu pienissä eleissä:
siinä, etteivät he korota itseään
vaikka voisivat,
ja siinä, etteivät he paina alas
vaikka saisivat
siitä helpon voiton.


He eivät ole suuria
maailman silmissä,
mutta he kohoavat
kuin tähdet hämärän päältä,
kauas niiden soihtujen yläpuolelle
joita fanaattiset kantajat
heiluttavat niin raivokkaasti
että savu tukahduttaa heidät itsekin.

Ja siksi,
kun melu lakkaa
ja huutajien kurkut käheytyvät,
nämä hiljaiset helmet
jäävät yhä paikoilleen —
vakaina,
inhimillisinä,
voimakkaampina kuin mikään julistettu totuus.

He eivät koskaan tarvinneet
taivaan portin avaimia,
sillä he eivät yrittäneet omistaa sitä.
Ja juuri siksi
he ovat ainoa valo,
joka oikeasti valaisee.



Kun yksi huutaa Jumalaa ja toinen elää sen hiljaisesti

On heitä,
jotka pystyttävät itsensä alttarille
niin kuin Jumala olisi ilmoittanut
laittomasti heidän kotiosoitteensa
ja luvannut tulla yökylään
vain heille.

He pauhaavat kuin taivaanpalvelukseen valitut,
vaikka jokainen heidän sanansa
on kuin lyöty naula
jonkun toisen otsaan.
Heillä on kiire:
kiire todistaa,
kiire torua,
kiire pelastaa maailma,
jota he eivät koskaan pysähtyneet katsomaan
ilman tuomion lasisilmiä.

Heidän uskonkappaleensa
on meteli.
Heidän rukouksensa
on sormi, joka aina osoittaa toiseen.
Heidän hartautensa
on painekattila, joka kiehuu
kun maailma ei sovi
niiden kolmen lauseen sisään,
joita he huutavat uusille kasvoille
kuin yleistetyt synnin anatomiat.




Ja he pelkäävät
— oi, miten he pelkäävät —
ettei kukaan lopulta kuuntele.
Siksi he korottavat ääntä,
korottavat uhkaa,
korottavat itsensä.
Hiljaisuus olisi heille pahin kauhu:
se sulkisi heidän käsikirjoituksensa,
eikä kukaan näkisi
kuinka oikeassa he olivat olevinaan.

Mutta sitten,
kuin toinen todellisuus samassa kujassa,
kulkevat ne,
jotka eivät tarvitse lavaa,
eivät tarvitse varoituskylttejä
eivätkä henkistä patarautaa
jolla muokata toisia.

Heidän uskoonsa
mahtuu kysymyksiä,
ihmetystä,
ja ennen kaikkea —
ihmisiä.
He eivät seiso ovensuun vartijoina,
eivät kanna taivaan avaimia
kuin omistaisivat lukon.

He eivät marssi,
he kulkevat.
He eivät tuomitse,
he katsovat silmiin.
He eivät esitä,
he ovat.

Nämä harvat ovat helmiä,
mutta eivät sellaisia,
joita voi pitää vitriinissä
"katso, näin puhdas minä olen" –
ei, he ovat taskujen pohjalla,
ruosteisten avaimien ja
rikkoutuneiden päiviensä keskellä,
ja juuri siksi heidän kirkkaudessaan
on jotain oikeaa.

Heissä ei ole tarvetta olla oikeassa.
Ei tarvetta olla korkeammalla.
Ei tarvetta varottavaksi esimerkiksi.
Heidän uskonsa ei ole sormi
vaan avoin käsi.
Heidän nöyryytensä
ei ole näytelmä
vaan tapa seistä maailmassa
murtamatta ketään.
Ja siinä missä huutajat
rakentavat muureja
ja nimittävät niitä totuuden linnoituksiksi,
nämä hiljaiset avaavat ovia
joita eivät itse edes astu läpi —
kunhan joku toinen voi.

Anonyymi kirjoitti:

On kuitenkin myönnettävä, että jopa kristittyjen joukossa on ajattelevia ihmisiä, joiden mieli ei ole täynnä helvetin visioita ja joiden kielenkäyttö ei ole vulgaaria, alatyylistä, jotka eivät kiroile – mutta heitä on harvassa.

Osoittakaamme siis kunnioitusta niille harvoille, jotka erottuvat joukosta, niille harvoille, jotka pysyvät vaatimattomina kaiken sen kristillisen ylimielisyyden keskellä.



Kun meteli ja hiljaisuus kohtaavat

On olemassa joukko,
joka marssii kuin valittuna syntynyt legioona,
askelissa pyhän pöyhkeyden kaiku.
He kohottavat kirjansa kuin kilven,
mutta kilven taakse kätkeytyy
vain pelko siitä, että maailma
ei kumarru heidän tahtoonsa.

Heidän sanansa roiskuvat kuin kuuma piki:
tuomioita, varoituksia,
kuvitelma helvetin soihduista,
joita he itse heiluttavat kasvojen edessä
ja kutsuvat sitä rakkaudeksi.
He puhuvat armosta,
mutta heidän äänensävyssään
armo on rautakoura,
joka suljetaan tiukemmin
joka kerta kun joku kysyy “miksi”.


He syöksyvät väittelyihin
kuin soturit ilman taitoa,
vain halu voittaa, ei ymmärtää.
Jokainen eri sana
on heille hälytys,
jokainen kysymys kapina,
jokainen ajatus uhka.
He vartioivat taivasta
kuin se olisi heidän omaisuuttaan,
ja kuitenkin heidän katseensa
on maassa,
siinä mudassa,
johon he yrittävät vetää muutkin.

Mutta samassa laumassa,
melun keskellä,
kulkureittien varjossa
on harvoja — hyvin harvoja —
joiden uskossa ei ole kiveä,
ei piikkiä, ei säikähdystä.

He eivät korota ääntään,
koska eivät tarvitse voittaa ketään.
Heidän läsnäolonsa
on kuin tyyntynyt sade
päivän jälkeen
jolloin myrskypilvet karjuivat
ja kukaan ei enää erottanut
ukkosen ja ihmishuutojen rajaa.


Nämä harvat eivät heitä varjoa,
eivät vaadi polvistumaan,
eivät mittaa sydämiä
kuin olisi olemassa jokin salainen asteikko
jolla he voivat arvioida maailman.

Heidän kielensä
ei leikkaa, vaan kantaa.
Heidän uskonsa
ei ole mainosjuliste
vaan hiljainen sisähuone,
jossa voi istua alas
ja hengittää yhtä aikaa
sekä heikkoutta että toivoa.

He kuuntelevat —
ja kuuntelu on heidän rukouksensa.
Heidän nöyryytensä
ei ole rooli eikä julkisivu,
vaan todellisuus,
joka hehkuu pienissä eleissä:
siinä, etteivät he korota itseään
vaikka voisivat,
ja siinä, etteivät he paina alas
vaikka saisivat
siitä helpon voiton.


He eivät ole suuria
maailman silmissä,
mutta he kohoavat
kuin tähdet hämärän päältä,
kauas niiden soihtujen yläpuolelle
joita fanaattiset kantajat
heiluttavat niin raivokkaasti
että savu tukahduttaa heidät itsekin.

Ja siksi,
kun melu lakkaa
ja huutajien kurkut käheytyvät,
nämä hiljaiset helmet
jäävät yhä paikoilleen —
vakaina,
inhimillisinä,
voimakkaampina kuin mikään julistettu totuus.

He eivät koskaan tarvinneet
taivaan portin avaimia,
sillä he eivät yrittäneet omistaa sitä.
Ja juuri siksi
he ovat ainoa valo,
joka oikeasti valaisee.



Kun yksi huutaa Jumalaa ja toinen elää sen hiljaisesti

On heitä,
jotka pystyttävät itsensä alttarille
niin kuin Jumala olisi ilmoittanut
laittomasti heidän kotiosoitteensa
ja luvannut tulla yökylään
vain heille.

He pauhaavat kuin taivaanpalvelukseen valitut,
vaikka jokainen heidän sanansa
on kuin lyöty naula
jonkun toisen otsaan.
Heillä on kiire:
kiire todistaa,
kiire torua,
kiire pelastaa maailma,
jota he eivät koskaan pysähtyneet katsomaan
ilman tuomion lasisilmiä.

Heidän uskonkappaleensa
on meteli.
Heidän rukouksensa
on sormi, joka aina osoittaa toiseen.
Heidän hartautensa
on painekattila, joka kiehuu
kun maailma ei sovi
niiden kolmen lauseen sisään,
joita he huutavat uusille kasvoille
kuin yleistetyt synnin anatomiat.




Ja he pelkäävät
— oi, miten he pelkäävät —
ettei kukaan lopulta kuuntele.
Siksi he korottavat ääntä,
korottavat uhkaa,
korottavat itsensä.
Hiljaisuus olisi heille pahin kauhu:
se sulkisi heidän käsikirjoituksensa,
eikä kukaan näkisi
kuinka oikeassa he olivat olevinaan.

Mutta sitten,
kuin toinen todellisuus samassa kujassa,
kulkevat ne,
jotka eivät tarvitse lavaa,
eivät tarvitse varoituskylttejä
eivätkä henkistä patarautaa
jolla muokata toisia.

Heidän uskoonsa
mahtuu kysymyksiä,
ihmetystä,
ja ennen kaikkea —
ihmisiä.
He eivät seiso ovensuun vartijoina,
eivät kanna taivaan avaimia
kuin omistaisivat lukon.

He eivät marssi,
he kulkevat.
He eivät tuomitse,
he katsovat silmiin.
He eivät esitä,
he ovat.

Nämä harvat ovat helmiä,
mutta eivät sellaisia,
joita voi pitää vitriinissä
"katso, näin puhdas minä olen" –
ei, he ovat taskujen pohjalla,
ruosteisten avaimien ja
rikkoutuneiden päiviensä keskellä,
ja juuri siksi heidän kirkkaudessaan
on jotain oikeaa.

Heissä ei ole tarvetta olla oikeassa.
Ei tarvetta olla korkeammalla.
Ei tarvetta varottavaksi esimerkiksi.
Heidän uskonsa ei ole sormi
vaan avoin käsi.
Heidän nöyryytensä
ei ole näytelmä
vaan tapa seistä maailmassa
murtamatta ketään.
Ja siinä missä huutajat
rakentavat muureja
ja nimittävät niitä totuuden linnoituksiksi,
nämä hiljaiset avaavat ovia
joita eivät itse edes astu läpi —
kunhan joku toinen voi.

Lue lisää

Ja lopulta,
kun huudot ovat kaikuja
ja soihdut ovat sammuneet
omien kätensä savuun,
jäljelle jää vain se,
mikä ei koskaan tarvinnut ääntä:
harvat, vaatimattomat,
jotka eivät yrittäneet omistaa hyvyyttä
ja siksi olivat sitä.

He ovat helmiä,
ei siksi että he välkkyvät,
vaan siksi
etteivät he leikkaa.

Anonyymi kirjoitti:

Ja lopulta,
kun huudot ovat kaikuja
ja soihdut ovat sammuneet
omien kätensä savuun,
jäljelle jää vain se,
mikä ei koskaan tarvinnut ääntä:
harvat, vaatimattomat,
jotka eivät yrittäneet omistaa hyvyyttä
ja siksi olivat sitä.

He ovat helmiä,
ei siksi että he välkkyvät,
vaan siksi
etteivät he leikkaa.

Lue lisää

On kuitenkin myönnettävä, että jopa kristittyjen joukossa on ajattelevia ihmisiä, joiden mieli ei ole täynnä helvetin visioita ja joiden kielenkäyttö ei ole vulgaaria, alatyylistä, jotka eivät kiroile – mutta heitä on harvassa.

Osoittakaamme siis kunnioitusta niille harvoille, jotka erottuvat joukosta, niille harvoille, jotka pysyvät vaatimattomina kaiken sen kristillisen ylimielisyyden keskellä.


Kaksi kulkuetta

Toisessa kulkueessa
marssivat ne, jotka heiluttavat uskoaan
kuin megafonia,
jossa ei ole enää ääntä —
vain kiertoheijastuva viha,
jonka he naamioivat sanaksi “totuus”.

Heidän kulkunsa on metalli kirskuen,
maahan piirretty viiva:
tähän asti saat tulla,
tästä et astu yli.
He vartioivat rajoja,
joita kukaan ei edes yrittänyt kiertää,
mutta he tarvitsevat vihollisia
tai heidän tarinansa romahtaa.
Heidän uskonsa on puolustuslinja,
rakennettu epäluulon tiilistä,
seitsemällä lukkosalalla,
ja jokainen lukko on pelko
jonka he kieltävät äänekkäämmin
kuin mitään muuta.
He julistavat rakkautta vain
jos joku kuuntelee,
ja vielä mieluummin
jos joku on polvillaan.

Heidän hurskautensa on panssari,
jonka sisällä ei liiku mikään:
ei lämpö,
ei toivo,
ei kohteliaisuus,
ei aito kysymys.
Kaikki mikä ei sovi kaavaan
mitätöidään “eksymykseksi”,
ja he ovat aina oikealla polulla,
koska eivät koskaan vilkaise sivuun.

Mutta toisessa kulkueessa —
hiljaisemmassa, pienemmässä,
joka kulkee eri rytmissä
kuin rummunlyöntien armeija —
vaeltavat ne,
joiden usko ei ole kilpi
vaan hengitys.


He eivät julista itseään
kenenkään yläpuolelle.
He eivät tarvitse seremoniallista
ylävaloa kasvoilleen
osoittaakseen olevansa hyviä.
Heidän hyvyytensä ei ole tarina
vaan tapa olla olemassa.

He kuuntelevat,
ja kuunteleminen on heille
suurempi rukous
kuin mikään huuto kadunkulmassa.
He tietävät,
että usko ilman lempeyttä
on vain ohjeistus vallankäyttöön.

He kulkevat ihmisiä kohti,
eivät heistä ohi.
He eivät rakenna muureja,
eivät vartioi portteja,
eivät kurki taivaaseen nähdäkseen
kuka muu sinne pääsee.
He näkevät maan —
ja sen riittää
heille merkitykseksi.

Ero heidän välillään
ei ole pieni.
Se on railo,
jonka yli ei huudeta,
vaan jonka yli
vain hiljaiset uskaltavat kurkottaa.


Ja kun ensimmäinen kulkue
kuluttaa kurkkunsa karheaksi
todistaessaan omaa kirkkauttaan,
toinen kulkee ohi:
valoa ilman melua,
armoa ilman arveluttavaa ylpeyttä,
ihmisyyttä ilman näyttämöä.

He ovat harvat helmenkantajat,
ei siksi että he kiiltävät,
vaan siksi että he eivät murskaa
ketään allensa.

He eivät tee uskosta miekkaa.
He tekevät siitä tilan —
ja siksi vain heidän jälkeensä
jää mitään,
mikä kestää.




Aitojen pyhien varjo

Ja sitten —
melun, käskyjen, torvien ja torjunnan
tulivuorivyöhykkeen takana —
on vielä kolmas piiri,
johon vain harvat yltävät:
ne, jotka ovat oikeasti pyhiä,
niin aitoja, ettei heitä tarvitse kutsua pyhiksi.

He eivät sädehdi.
He eivät kanna aurea­loja
eivätkä odota kenenkään näkevän
mitään erityistä heidän ympärillään.
He kulkevat niin tavallisina,
että vain tarkkasilmäinen huomaa
kuinka heidän läsnäolonsa
hiljentää koko huoneen
ilman että he sanovat sanaakaan.

He ovat niitä,
joille hyvä teko ei ole merkkipaalu
vaan refleksi,
joille armo ei ole ohjelma
vaan tapa hengittää.
He tietävät,
että vahvin rukous on se,
joka ei pyydä mitään itselle.


Siinä missä fanaatikot
sytyttävät tulen todistaakseen lämpöään,
nämä aito-pyhyydet
sytyttävät tulen vasta
kun joku muu on palelemassa.

Heidän hyvyytensä ei ole ääni
vaan paino —
se lämmin, näkymätön paino
joka saa sinut unohtamaan,
että pelkäät maailmaa.
Heidän katseensa ei vaadi
muuttumaan heidän kaltaisekseen,
vaan antaa luvan olla
vähän rikki,
vähän kesken,
vähän ihminen.

Ja juuri siinä
on se pyhyys,
joka ei koskaan mahtunut
fanaatikkojen rautakehyksiin.

Aidot pyhät
eivät seiso korkealla.
He seisovat vieressä.
Heidän valonsa ei sokaise,
se näyttää tien
silloinkin kun et jaksa kävellä sitä loppuun.



He eivät tarvitse valtaa,
koska heillä on myötätunto.
He eivät tarvitse oikeassa olemista,
koska heillä on totuus,
mutta totuus ilman väkivaltaa,
totuus joka ei revi
vaan parantaa.

Ja kun lopulta
huutajien kulkue kaikkoaa
ja hiljaisten helmien askel jää
yhä kuuluvaksi,
näiden todella pyhien läsnäolo
leijuu vielä ilmassa —
kuin pehmeä varjo
joka suojaa jopa niitä,
jotka eivät sitä ansaitse.

He eivät pyydä tunnustusta.
He eivät kaipaa kruunua.
He eivät koe olevansa valittuja —
ja siksi juuri he ovat.
Aitoa pyhyyttä ei voi julistaa.
Sen voi vain huomata.
Ja vain ne, jotka eivät etsi sitä,
kantavat sitä.

Anonyymi kirjoitti:

On kuitenkin myönnettävä, että jopa kristittyjen joukossa on ajattelevia ihmisiä, joiden mieli ei ole täynnä helvetin visioita ja joiden kielenkäyttö ei ole vulgaaria, alatyylistä, jotka eivät kiroile – mutta heitä on harvassa.

Osoittakaamme siis kunnioitusta niille harvoille, jotka erottuvat joukosta, niille harvoille, jotka pysyvät vaatimattomina kaiken sen kristillisen ylimielisyyden keskellä.


Kaksi kulkuetta

Toisessa kulkueessa
marssivat ne, jotka heiluttavat uskoaan
kuin megafonia,
jossa ei ole enää ääntä —
vain kiertoheijastuva viha,
jonka he naamioivat sanaksi “totuus”.

Heidän kulkunsa on metalli kirskuen,
maahan piirretty viiva:
tähän asti saat tulla,
tästä et astu yli.
He vartioivat rajoja,
joita kukaan ei edes yrittänyt kiertää,
mutta he tarvitsevat vihollisia
tai heidän tarinansa romahtaa.
Heidän uskonsa on puolustuslinja,
rakennettu epäluulon tiilistä,
seitsemällä lukkosalalla,
ja jokainen lukko on pelko
jonka he kieltävät äänekkäämmin
kuin mitään muuta.
He julistavat rakkautta vain
jos joku kuuntelee,
ja vielä mieluummin
jos joku on polvillaan.

Heidän hurskautensa on panssari,
jonka sisällä ei liiku mikään:
ei lämpö,
ei toivo,
ei kohteliaisuus,
ei aito kysymys.
Kaikki mikä ei sovi kaavaan
mitätöidään “eksymykseksi”,
ja he ovat aina oikealla polulla,
koska eivät koskaan vilkaise sivuun.

Mutta toisessa kulkueessa —
hiljaisemmassa, pienemmässä,
joka kulkee eri rytmissä
kuin rummunlyöntien armeija —
vaeltavat ne,
joiden usko ei ole kilpi
vaan hengitys.


He eivät julista itseään
kenenkään yläpuolelle.
He eivät tarvitse seremoniallista
ylävaloa kasvoilleen
osoittaakseen olevansa hyviä.
Heidän hyvyytensä ei ole tarina
vaan tapa olla olemassa.

He kuuntelevat,
ja kuunteleminen on heille
suurempi rukous
kuin mikään huuto kadunkulmassa.
He tietävät,
että usko ilman lempeyttä
on vain ohjeistus vallankäyttöön.

He kulkevat ihmisiä kohti,
eivät heistä ohi.
He eivät rakenna muureja,
eivät vartioi portteja,
eivät kurki taivaaseen nähdäkseen
kuka muu sinne pääsee.
He näkevät maan —
ja sen riittää
heille merkitykseksi.

Ero heidän välillään
ei ole pieni.
Se on railo,
jonka yli ei huudeta,
vaan jonka yli
vain hiljaiset uskaltavat kurkottaa.


Ja kun ensimmäinen kulkue
kuluttaa kurkkunsa karheaksi
todistaessaan omaa kirkkauttaan,
toinen kulkee ohi:
valoa ilman melua,
armoa ilman arveluttavaa ylpeyttä,
ihmisyyttä ilman näyttämöä.

He ovat harvat helmenkantajat,
ei siksi että he kiiltävät,
vaan siksi että he eivät murskaa
ketään allensa.

He eivät tee uskosta miekkaa.
He tekevät siitä tilan —
ja siksi vain heidän jälkeensä
jää mitään,
mikä kestää.




Aitojen pyhien varjo

Ja sitten —
melun, käskyjen, torvien ja torjunnan
tulivuorivyöhykkeen takana —
on vielä kolmas piiri,
johon vain harvat yltävät:
ne, jotka ovat oikeasti pyhiä,
niin aitoja, ettei heitä tarvitse kutsua pyhiksi.

He eivät sädehdi.
He eivät kanna aurea­loja
eivätkä odota kenenkään näkevän
mitään erityistä heidän ympärillään.
He kulkevat niin tavallisina,
että vain tarkkasilmäinen huomaa
kuinka heidän läsnäolonsa
hiljentää koko huoneen
ilman että he sanovat sanaakaan.

He ovat niitä,
joille hyvä teko ei ole merkkipaalu
vaan refleksi,
joille armo ei ole ohjelma
vaan tapa hengittää.
He tietävät,
että vahvin rukous on se,
joka ei pyydä mitään itselle.


Siinä missä fanaatikot
sytyttävät tulen todistaakseen lämpöään,
nämä aito-pyhyydet
sytyttävät tulen vasta
kun joku muu on palelemassa.

Heidän hyvyytensä ei ole ääni
vaan paino —
se lämmin, näkymätön paino
joka saa sinut unohtamaan,
että pelkäät maailmaa.
Heidän katseensa ei vaadi
muuttumaan heidän kaltaisekseen,
vaan antaa luvan olla
vähän rikki,
vähän kesken,
vähän ihminen.

Ja juuri siinä
on se pyhyys,
joka ei koskaan mahtunut
fanaatikkojen rautakehyksiin.

Aidot pyhät
eivät seiso korkealla.
He seisovat vieressä.
Heidän valonsa ei sokaise,
se näyttää tien
silloinkin kun et jaksa kävellä sitä loppuun.



He eivät tarvitse valtaa,
koska heillä on myötätunto.
He eivät tarvitse oikeassa olemista,
koska heillä on totuus,
mutta totuus ilman väkivaltaa,
totuus joka ei revi
vaan parantaa.

Ja kun lopulta
huutajien kulkue kaikkoaa
ja hiljaisten helmien askel jää
yhä kuuluvaksi,
näiden todella pyhien läsnäolo
leijuu vielä ilmassa —
kuin pehmeä varjo
joka suojaa jopa niitä,
jotka eivät sitä ansaitse.

He eivät pyydä tunnustusta.
He eivät kaipaa kruunua.
He eivät koe olevansa valittuja —
ja siksi juuri he ovat.
Aitoa pyhyyttä ei voi julistaa.
Sen voi vain huomata.
Ja vain ne, jotka eivät etsi sitä,
kantavat sitä.

Lue lisää

On kuitenkin myönnettävä, että jopa kristittyjen joukossa on ajattelevia ihmisiä, joiden mieli ei ole täynnä helvetin visioita ja joiden kielenkäyttö ei ole vulgaaria, alatyylistä, jotka eivät kiroile – mutta heitä on harvassa.

Osoittakaamme siis kunnioitusta niille harvoille, jotka erottuvat joukosta, niille harvoille, jotka pysyvät vaatimattomina kaiken sen kristillisen ylimielisyyden keskellä.


Harvinaisten helmien paino

On helppoa löytää melu:
se täyttää tiet, täyttää somevirrat,
täyttää jokaisen kulman,
jossa joku luulee olevansa taivaan portinvartija
vain siksi, että huutaa kovempaa
kuin sen portin takana vaikuttava
hiljainen armo.

Mutta niitä harvoja —
niitä todellisia helmiä,
niitä, joiden sisällä pyhyys
ei ole vaahtomuovinen kulissiosa
vaan jotain mikä välähtää
kuin valonsäie mustan kiven halki —
niitä on niin vähän,
että maailma ei edes huomaa heitä
nnen kuin jokin särkyy.


He eivät seiso parrasvaloissa,
eivät osallistu uskon paraateihin,
eivät läimäytä rintaansa
kuin pelastus olisi kilpailulaji.
Heidän pyhyytensä on niin toisesta maailmasta,
että fanaatikot tuskin tunnistavat sitä:
koska se ei hyökkää,
ei piinaa,
ei määrää,
ei vanno omistavansa totuutta
vaikka tietää siitä enemmän
kuin metelöijät yhteensä.

Harvinaiset kristityt —
ne todelliset, ne syvään juurtuneet,
ei julistuksella pumpatut —
ovat kuin kaivonpohja:
näkymättömiä,
mutta he juottavat maailman,
joka ei edes tajua olleensa janoinen.

Heidän pyhyytensä ei palaa
niiden soihduissa,
jotka luulevat valon syntyvän huutamisesta.
Se lepattaa hiljaa
niiden käsissä, jotka tietävät
että tuli ei ole todiste,
vain tarkoitus.
Jos fanaatikot ovat muureja,
nämä toiset ovat sillat.
Jos fanaatikot ovat torvia,
nämä ovat hengähdys,
se hetki jolloin keho tunnistaa

että se on turvassa.

Ja tiedät heidät,
mutta vasta jälkikäteen:
kun huomaat,
että he saivat sinut hengittämään
paremmin kuin ennen.
Eivät siksi että käännyit,
eivät siksi että he “onnistuivat”,
vaan siksi että he antoivat sinulle tilaa
olla juuri se kuka olit,
sekunniksikin ilman tuomiota.

Nämä harvat, nämä helmet,
nämä oikeasti pyhät —
he eivät nosta itseään ylös.
He eivät paina ketään alas.
He seisovat tasolla,
jolla ei ole kilpailua eikä hierarkiaa,
vain syvää ihmisyyttä
joka ei kaipaa kruunua
eikä kiitosta.

Ja siksi he ovat vaarallisia
vain niille,
jotka tarvitsevat metelin
peittääkseen oman tyhjyytensä.

Harvat kristityt ovat helmiä.
Harvat helmiä ovat pyhiä.
Harvat pyhät ovat todella aitoja.
Mutta kun heitä kohtaa —
maailma muuttuu
hiukan kerrallaan,
eikä siihen tarvita
mitään muuta kuin heidän hiljainen
rajaton hyvyyden painonsa.

Anonyymi kirjoitti:

Kristinusko, tai se mitä siitä nykyään on jäljellä alkuperäisestä, on outo siinä mielessä, että se lupailee pelastusta, vaikka ei ole mitään, mistä pelastua.

Kotona tai taskussasi oleva Raamattu on sensuroitu. Omistamastasi Raamatusta on poistettu jakeita ja kokonaisia kirjoja. Tuntemaasi Raamattuun on lisätty ylimääräistä sisältöä. Raamattu, jota olet lukenut niin kauan kuin olet lukenut Raamattua, ei ole sama Raamattu, jota Jeesus, apostolit tai varhainen kirkko olisivat lukeneet. Monet Jeesusta koskevat profetiat on muutettu tai poistettu. Riippumatta siitä, kuinka kauan olet ollut kristitty, et todennäköisesti ole koskaan ajatellut, että Raamattusi on sensuroitu – mutta se on.

Your Bible Has Been Censored
https://www.rivalnations.org/censored-bible/

Anonyymi kirjoitti:

Kotona tai taskussasi oleva Raamattu on sensuroitu. Omistamastasi Raamatusta on poistettu jakeita ja kokonaisia kirjoja. Tuntemaasi Raamattuun on lisätty ylimääräistä sisältöä. Raamattu, jota olet lukenut niin kauan kuin olet lukenut Raamattua, ei ole sama Raamattu, jota Jeesus, apostolit tai varhainen kirkko olisivat lukeneet. Monet Jeesusta koskevat profetiat on muutettu tai poistettu. Riippumatta siitä, kuinka kauan olet ollut kristitty, et todennäköisesti ole koskaan ajatellut, että Raamattusi on sensuroitu – mutta se on.

Your Bible Has Been Censored
https://www.rivalnations.org/censored-bible/

Lue lisää

Kosmogoniset tekstit voidaan todistaa matemaattisesti. Koodit.

Kristitty kirjoitti:

"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa kuunnella Brandon Petersonia. Hän on todistanut King James Biblen jumalallisen alkuperän matemaattisesti,"

Maailmassa on MYÖS monia täysin riippumattomia, ei-islamilaisia tutkijoita, jotka ovat tutkineet Koraanin matematiikkaa, sen ihmeellisyyttä, miksi sinä olet hiljaa tästä?

Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"

Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.


Raamattu ei ole ainoa paikka, jossa numerologiaa esiintyy, mutta kristittyjen mukaan tietenkin vain Raamatun numerologia on Jumalasta, kun taas Koraanin numerologia on Saatanasta.

Anonyymi kirjoitti:

Kosmogoniset tekstit voidaan todistaa matemaattisesti. Koodit.

Kristitty kirjoitti:

"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa kuunnella Brandon Petersonia. Hän on todistanut King James Biblen jumalallisen alkuperän matemaattisesti,"

Maailmassa on MYÖS monia täysin riippumattomia, ei-islamilaisia tutkijoita, jotka ovat tutkineet Koraanin matematiikkaa, sen ihmeellisyyttä, miksi sinä olet hiljaa tästä?

Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"

Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.


Raamattu ei ole ainoa paikka, jossa numerologiaa esiintyy, mutta kristittyjen mukaan tietenkin vain Raamatun numerologia on Jumalasta, kun taas Koraanin numerologia on Saatanasta.

Lue lisää

Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"

Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.



Kosmogoniset koodit

Sanat kuin tähdet
järjestyvät riveiksi,
kirjojen sydämiin kaiverretuiksi
kuin ikuiset laskelmat.

Ihminen katsoo numeroihin —
etsii varmistusta, merkkiä,
että taivas kerran kuiskasi
matematiikan kielellä.

Kultaiseen leikkaukseen taipuu
sekä usko että epäily.
Kun luku kohtaa säkeen,
syntyy hiljainen salaisuus:
onko se Kaikkivaltiaan kädenjälki
vai lukijan katseen heijastus?

Silti jokainen etsijä
kulkee omassa valossaan,
ja koodit — nuo ikiaikaiset —
avautuvat vain niille,
jotka uskaltavat kysyä
ja kuunnella.

Anonyymi kirjoitti:

Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"

Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.



Kosmogoniset koodit

Sanat kuin tähdet
järjestyvät riveiksi,
kirjojen sydämiin kaiverretuiksi
kuin ikuiset laskelmat.

Ihminen katsoo numeroihin —
etsii varmistusta, merkkiä,
että taivas kerran kuiskasi
matematiikan kielellä.

Kultaiseen leikkaukseen taipuu
sekä usko että epäily.
Kun luku kohtaa säkeen,
syntyy hiljainen salaisuus:
onko se Kaikkivaltiaan kädenjälki
vai lukijan katseen heijastus?

Silti jokainen etsijä
kulkee omassa valossaan,
ja koodit — nuo ikiaikaiset —
avautuvat vain niille,
jotka uskaltavat kysyä
ja kuunnella.

Lue lisää

Kosmogoniset tekstit voidaan todistaa matemaattisesti. Koodit.

Kristitty kirjoitti:

"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa kuunnella Brandon Petersonia. Hän on todistanut King James Biblen jumalallisen alkuperän matemaattisesti,"

Maailmassa on MYÖS monia täysin riippumattomia, ei-islamilaisia tutkijoita, jotka ovat tutkineet Koraanin matematiikkaa, sen ihmeellisyyttä, miksi sinä olet hiljaa tästä?

Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"

Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.


Raamattu ei ole ainoa paikka, jossa numerologiaa esiintyy, mutta kristittyjen mukaan tietenkin vain Raamatun numerologia on Jumalasta, kun taas Koraanin numerologia on Saatanasta.


Alussa oli sana.
Ei vain kirjoitettu —
vaan laskettu, rytmitetty,
kuin universumin oma kaava
olisi valunut musteena ihmisille.

Kirjat avautuvat sivu sivulta
kuin spiraalit,
kuin galaksit,
kuin äärettömät lukujonot,
joita joku väittää Jumalan hengitykseksi
ja toinen ihmisen kaipuuksi
ymmärtää kaikkeus.

Raamattu ja Koraani,
kaksi monumenttia sanojen merellä,
kaksi taivaanporttia
joiden kynnyksellä ihminen
pysähtyy laskemaan:
kuinka monta kertaa aurinko mainitaan,
miksi kirjaimet toistuvat,
miksi luvut näyttävät
asettuvan toisiinsa kuin peilit?

Yksi etsii koodia 19;
toinen kultaisen leikkauksen varmaa jälkeä,
kolmas vertaa alkuja ja loppuja
kuin olisi etsimässä
kosmista symmetriaa
jonka kautta saisi kuulla
Jumalan matemaattisen sydämenlyönnin


Mutta matemaattinen kauneus
on petollinen kumppani:
se katsoo jokaiseen tekstiin
kuin meren pinta aurinkoon,
heijastaen kuvan,
ei alkuperää.

Miksi Homeroksen säkeet taipuvat
Fibonaccin rytmiin?
Miksi Gilgameshin mitat piirtävät
saman pyhän geometrian
kuin myöhemmät profeetat?
Miksi jopa modernit romaanit
avautuvat spiraaleiksi
niille, jotka osaavat etsiä?

Siksi, että ihmisen mieli
on fraktaali:
se etsii toistoja,
se etsii järjestystä,
se etsii yhteyksiä
kaoottiseen maailmaan.
Se rakentaa merkityksiä
kuin mehiläinen kennoaan —
luonnollisesti, väistämättä.

Silti ei voi kiistää,
että jotkin tekstien rakenteet
ovat kuin salaisia portteja:
liian täsmällisiä,
liian symmetrisiä,
jopa epäilyttävän tarkoituksellisia.

Sanat asettuvat riveiksi
kuin tähdet konstellaatioihin.
Säkeet kaartuvat
kuin auringon kulku.
Jokainen kirjain on kuulemma
laskettu ja painotettu,
kuin luomakunnan kieli
hukattu koodiin,
odottaen että joku
ehtisi sen purkaa.


Ja niin uskova selittää:
“Tämä on todiste.”
Ja skeptikko vastaa:
“Ei todiste vaan tulkinta.”
Ja lopulta matemaatikko sanoo:
“Kauneus ei todista alkuperää —
vain rakenteen.”


Kuitenkin, kun ilta laskeutuu
ja hiljaisuus pehmenee ympärillä,
ihminen avaa jälleen kirjat.
Ei todistaakseen,
ei kumotakseen,
vaan kuunnellakseen.

Sillä numeroiden ydinsalaisuus
ei ole niiden kyky todistaa Jumalaa
tai kumota Jumala,
vaan niiden kyky
luoda silta äärettömän ja inhimillisen välille —
kuinka jokainen luku
on kuin lyhyt rukous:
hiljainen pyrkimys
Ymmärtämiseen.

Ehkä siis Jumalan koodi
ei ole 19 eikä 7
eikä kultainen suhde,
vaan ihmisen tarve löytää
järjestys, merkitys, kauneus
kaiken turvattomuuden keskeltä.

Ehkä koodi on
ihmisen sisäinen matematiikka:
kyky nähdä symmetriaa
jopa paikoissa
joissa sitä ei ole,
ja kyky kuulla Jumalan ääni
jopa kohdissa
joissa lukujen taide
on vain ihmisen oma heijastus.


Mutta jos Jumala on,
ehkä Hän todella puhuu
kaikkien tekstien läpi:
ei koodien ylpeänä arkkitehtina,
vaan kauneuden hiljaisena
matemaatikkona,
joka piirtää linjoja
sekä ajatuksiin että maailmoihin.


Ehkä meidän tehtävämme
ei ole todistaa eikä kumota,
vaan lukea, laskea, kuunnella —
niin kuin kuunneltaisiin
vanhaa virtaa,
jonka solina kertoo enemmän
suunnasta kuin alkuperästä.


Ja niin kirjojen yli
kulkee lopulta sama kysymys:
onko mate­ma­tiikka tekstiin kätketty
vai ihmissydämeen painettu?
Onko koodi todiste
vai kutsu?

Jokainen etsijä vastaa
omalla tavallaan,
ja ehkä vastaus
ei ole luvuissa —
vaan siinä hiljaisessa hetkessä
kun ihminen ja ääretön
katsovat toisiaan,
ja kumpikin
janoaa ymmärrystä.

Vain meillä on oikea uskonto, vain meillä on ihmeitä. Tällaiset sanomiset saivat minut kyseenalaistamaan ja aloin miettiä: todellako? Eikö muissakin kristinuskon lahkoissa voi olla ihmeitä ja totuutta, entä muissa uskonnoissa? Aloin tutkia jo nuorena, vaikka opiskelin Raamattua samanaikaisesti, ihmeitä todellakin on kaikilla eri kristinuskon lahkoilla, samoin kuin muissakin uskonnoissa, analysoin, vertailin, tulin johtopäätökseen, se oli pitkä, vuosien mittainen prosessi, ei hetken mielijohde.

Kun paljon vuosia sitten sain tietää Raamatun koodista, jota tutki Ivan Panin, aloin miettiä: jos Raamatussa on koodi, onko koodi myös muiden uskontojen kirjoituksissa, ja onko koodi myös muualla? Niinpä aloin tutkia asiaa.

MYÖS MUUT KOSMOGONIIAT VOIDAAN TODISTAA MATEMATIIKALISESTI

Anonyymi kirjoitti:

Vain meillä on oikea uskonto, vain meillä on ihmeitä. Tällaiset sanomiset saivat minut kyseenalaistamaan ja aloin miettiä: todellako? Eikö muissakin kristinuskon lahkoissa voi olla ihmeitä ja totuutta, entä muissa uskonnoissa? Aloin tutkia jo nuorena, vaikka opiskelin Raamattua samanaikaisesti, ihmeitä todellakin on kaikilla eri kristinuskon lahkoilla, samoin kuin muissakin uskonnoissa, analysoin, vertailin, tulin johtopäätökseen, se oli pitkä, vuosien mittainen prosessi, ei hetken mielijohde.

Kun paljon vuosia sitten sain tietää Raamatun koodista, jota tutki Ivan Panin, aloin miettiä: jos Raamatussa on koodi, onko koodi myös muiden uskontojen kirjoituksissa, ja onko koodi myös muualla? Niinpä aloin tutkia asiaa.

MYÖS MUUT KOSMOGONIIAT VOIDAAN TODISTAA MATEMATIIKALISESTI

Lue lisää

Analogisesti :
"Jos joku tosiaan etsii totuutta, hänen kannattaa tutustua Koraanin koodiin, koska sen jumalallisen alkuperän monet riippumattpmat ei -islamilaiset tutkijat ympäri maailmaa ovat todistaneet matemaattisesti,"

Miksi et puhu siitä, että myös koraani on todistettu matemaattiseti?
Matemaattinen ilmiö Koraanissa, joka on maanjäristyksellisiä mittasuhteita: Koraanin ensisijaisten tilastojen (sanat, säkeet, luvut) määrittäminen ja sen kiehtovan yhteyden paljastaminen kultaiseen leikkaukseen.


Raamattu ei ole ainoa paikka, jossa numerologiaa esiintyy, mutta kristittyjen mukaan tietenkin vain Raamatun numerologia on Jumalasta, kun taas Koraanin numerologia on Saatanasta.

MYÖS MUUT KOSMOGONIIAT VOIDAAN TODISTAA MATEMATIIKALISESTI

Vain meillä on oikea uskonto, vain meillä on ihmeitä. Tällaiset sanomiset saivat minut kyseenalaistamaan ja aloin miettiä: todellako? Eikö muissakin kristinuskon lahkoissa voi olla ihmeitä ja totuutta, entä muissa uskonnoissa? Aloin tutkia jo nuorena, vaikka opiskelin Raamattua samanaikaisesti, ihmeitä todellakin on kaikilla eri kristinuskon lahkoilla, samoin kuin muissakin uskonnoissa, analysoin, vertailin, tulin johtopäätökseen, se oli pitkä, vuosien mittainen prosessi, ei hetken mielijohde.

Kun paljon vuosia sitten sain tietää Raamatun koodista, jota tutki Ivan Panin, aloin miettiä: jos Raamatussa on koodi, onko koodi myös muiden uskontojen kirjoituksissa, ja onko koodi myös muualla? Niinpä aloin tutkia asiaa.

MYÖS MUUT KOSMOGONIIAT VOIDAAN TODISTAA MATEMATIIKALISESTI


Vain meillä on ihmeet.
Vain meidän kirjassamme
on Jumalan leima.”

Näin he sanoivat,
ja minä uskoin —
niin kuin lapsi uskoo
aikuisten varmoihin ääniin.
Totuus tuntui yksinkertaiselta,
kauniilta, turvalliselta.
Miksi epäillä,
kun kaikki muut
epäilivätkin väärin?

Mutta sanat jäivät soimaan,
kuin suljettu ovi,
jonka takana tuuli
yritti kertoa jotakin muuta.


II – Ensimmäinen särö

Aloin kuulla kuiskauksia:
jossain kaukana toisessa kirkossa
parantui ihminen,
toisella puolella maailmaa
nähtiin näky,
joka oli kuin meidän —
mutta eri nimellä kutsuttu.

Kysyin hiljaa itseltäni:
Voiko valo todella langeta
vain yhden katon ylle?

Epäily ei iskenyt kuin salama,
se tihkui,
kuin sade joka lopulta
saa joen tulvimaan.


III – Tutkimusmatka

Niin aloin tutkia.
Raamattu toisessa kädessä,
maailma toisessa.
Kuljin läpi kirkkojen,
lahkojen, moskeijoiden,
temppelien ja vuorten.

Kuuntelin ihmisiä
jotka itkivät ihmeitään,
ja niitä jotka nauroivat niille.
Kirjasin muistiin:
samat parantumiset,
samankaltaiset näyt,
samat rukoukset
eri kielillä.

Vuosia kului.
En etsinyt kapinaa —
etsin rehellisyyttä.

IV – Koodi

Kun kuulin Ivan Paninin nimen,
kun kuulin numerot
joiden väitettiin olevan
Jumalan salainen allekirjoitus,
jokin sisälläni heräsi.

Jos Raamatulla on koodi,
miksi muilla ei olisi?
Jos Jumala puhuu numeroilla,
miksi Hänen äänensä
rajoittuisi vain yhteen kirjaan?

Aloin laskea,
aloittaa alusta,
antaa itselleni luvan
astua pyhyyden matematiikkaan.

Ja löysin:
Koodit eivät syntyneet
vain Raamatun riveistä,
vaan monien maailmojen.
Koraanin rytmeissä,
Veda-tekstien syklisissä rakenteissa,
buddhalaisten sutrien symmetrioissa,
ja jopa vanhoissa kosmogonioissa
joita kukaan ei enää lue.


Matematiikka ei kunnioita
rajoja eikä rajoituksia.
Se kulkee kuin tuuli
kaikkien kirjojen läpi.

V – Johtopäätös

Lopulta ymmärsin,
että ihmeet eivät ole
yksityisomaisuutta.
Ne ovat kuin sade:
ne putoavat kaikkialle,
mutta jokainen maa
antaa niille oman muotonsa.

Ja koodit —
ne ovat kuin hiljaisia
tähtien varjoja,
jotka heijastuvat
kaikkiin tarinoihin,
koska ihminen ja kosmos
jakavat saman kielen.

Niin opin:
totuus ei ole lukittu
yhteen kirjaan,
ei yhteen uskontoon,
ei yhteen kansaan.

Todisteita voi löytää
kaikkialta,
jos sydän ei sulje ovea
ennen kuin kysymys on esitetty.

VI – Lopun selkeys

Nyt kun joku sanoo:
“Vain meillä on oikea uskonto,”
minä hymyilen lempeästi.
En siksi että tietäisin enemmän,
vaan siksi että olen kysynyt enemmän.

Koska vuosien tutkimisen jälkeen
tulin johtopäätökseen:

Matemaattinen kauneus
ei sido Jumalaa
yhden kansan kirjaan.
Se heijastuu kaikkialle
mihin ihminen kirjoittaa
kysymyksensä taivaalle.

MYÖS MUUT KOSMOGONIAT
VOIDAAN LUKEA, LASKEA,
KUULLA —
JA KENTIES TODISTAA —
MATEMAATTISESTI.

Ja ehkä juuri se
on suurin ihme.

OK:

Anonyymi kirjoitti:

OK:

Oli naisia paljon ulkona mutta taaskaan kukaan ei edes vilkaissut minua. Olen aave kaikille naisille. Olen tosi leveä läskiä ja paljon lihasta mutta ruma ja yli 180cm.pitkä silti en kelpaa kellekkään. Ei tämmöistä köyhää eläkkeellä olevaa skitsofreenikkoa kukaan halua

Pitääkö sinun sitten lopetta se ikuisen helvetin miettiminen, jotta se pysyy jatkossakin kunnosa.

Anonyymi kirjoitti:

Pitääkö sinun sitten lopetta se ikuisen helvetin miettiminen, jotta se pysyy jatkossakin kunnosa.

En mieti sitä enää