Lieksan runokerho muotoilee

Pielisen yllä on taivas niin musta, vailla on Lieksa nyt pelastusta. Mutta kas, valo on oudonlainen, horisontissa häämöttää ryppyinen nainen? Ei – se on suurempi, tumma ja sitkeä, saa se koko kunnan itkeä.

Se ei ole lintu, se ei ole kuu, se on Kosminen Rusina, se totuus on muu. Se laskeutuu hiljaa torin päälle, antaa se kyytiä jäiselle säälle. Sen pinta on uurrettu, kuin historian kirja, sen haju on etikka ja poimuajo-virja.

Lieksalaiset katsovat, suut ovat auki, unohtuu verkkoon se suurin hauki. "Onko se merkki? Onko se vaara?" kysyy kansa ja korpikaupungin vaara. Rusina vastaa, se värisee hiljaa: "Minä olen se, joka söi teidän viljaa!"

Se puhuu kuin Byron, se mörisee kuin nauta, sen kuori on kova kuin ADNR-rauta. "Olen matkalla Marsiin, paimenen eväs, nyt on teillä edessä ikuinen kevät! Syökää minut, tai olkaa syömättä, en poistu minä täältä lyömättä!"

Sitten se sulaa, se muuttuu poimuksi, Lieksan yö muuttuu kvantti-loimuksi. Rusina katosi, jäi vain maku ja haju, sekä asukkaille täysin nollattu taju.