Hannu Mäkelän kertoo mikä hänet sai lukemaan kirjassaan "Lukemisen ilo
ja miksi yhä rakastan kirjoja".
”—tajusin paljon myöhemmin, miten juuri yksinäisyys sai minut lukemaan enemmän kuin silmät sietivät. Lopulta luin niin, että suljin aina toisen silmän ja vaihdoin sitten silmää, kun se puoli väsyi.”
Noin hurjana Hannu Mäkelä, s.1942, jo nuorena kirjojen kimpussa, ja siitä tahti vain kiihtyi ja maailma avartui, vaikka silmiä kuinka kirveli. Sitten alkoikin vuonna 1965 oma loputon kirjojen kirjoittelu.
Lukemisen ilo -kirjassa Mäkelä kertoo lukuhistoriansa, poimii tuhansista lukemistaan kirjoista ikään kuin summamutikassa mieleen kirjoitushetkellä tulevat helmet, joita riittäisi ja joista riittäisi mielenkiintoista kerrottavaa vaikka kuinka.
Mäkelä on turhan vaatimaton puhuessaan omasta rajallisesta agendasta kirjojen suhteen, eipä tuota juuri huomaa näitä kirjamuistumia lukiessa, jotta mikähän kirjagenre on jäänyt Mäkelältä kokematta.
No, ainakaan Päätalo ei taida saada sijaa Kallion kundilta. Sen sijaan Carpelan, Böll, Haavikko, Pushkin, Sinervo, Naipaul saavat, ja ennen kaikkea Tove Jansson. Turha noita on luetella tällä Kirjavinkki-areenalla, kun eivät sovi kokonaiseen kirjaankaan!
Kumman kiehtovaa akateemikko Mäkelän kerronta on, semmoista maanläheistä tasaista veden kulkua, jonka läpi kuultaa kirkas pohja ja pohjan laajuus. Oikeastaan Lukemisen ilo kertaa myös sanan ja kirjan historian savitauluista äänikirjoihin, joista Mäkelä ei erityisesti pidä tahi suo niille aikaansa. Kuten ei digilukemisellekaan.
Lukeminen on henkilökohtainen suoritus, vaikeampi kuin kuunteleminen; sen verran vaivaa on nähtävä, että itse lukee: silloin saa aivan erilaisen otteen sanoista ja niiden tuomista mielikuvista.
Vanha jääräkö?
Antaa Hannu sentään siimaa lukusuoritukseen, sillä jos lukeminen kerta kaikkiaan tökkii, niin aivan hyvin voi tehdä näin:
”Ennen yritin lukea kirjan loppuun velvollisuudesta, vaikka teksti tökki; nyt se jää heti kesken, kun näen, ettei lause kehity tai hahmo edisty. Huono on huonoa, vaikka sen sokerilla koristelisi.”
Mäkelän kirjojen kanssa tuota tökkimistä ei juuri tule, päinvastoin usein syttyy lukemiseen Lukemisen ilo.
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/lukemisen-ilo/
ja miksi yhä rakastan kirjoja".
”—tajusin paljon myöhemmin, miten juuri yksinäisyys sai minut lukemaan enemmän kuin silmät sietivät. Lopulta luin niin, että suljin aina toisen silmän ja vaihdoin sitten silmää, kun se puoli väsyi.”
Noin hurjana Hannu Mäkelä, s.1942, jo nuorena kirjojen kimpussa, ja siitä tahti vain kiihtyi ja maailma avartui, vaikka silmiä kuinka kirveli. Sitten alkoikin vuonna 1965 oma loputon kirjojen kirjoittelu.
Lukemisen ilo -kirjassa Mäkelä kertoo lukuhistoriansa, poimii tuhansista lukemistaan kirjoista ikään kuin summamutikassa mieleen kirjoitushetkellä tulevat helmet, joita riittäisi ja joista riittäisi mielenkiintoista kerrottavaa vaikka kuinka.
Mäkelä on turhan vaatimaton puhuessaan omasta rajallisesta agendasta kirjojen suhteen, eipä tuota juuri huomaa näitä kirjamuistumia lukiessa, jotta mikähän kirjagenre on jäänyt Mäkelältä kokematta.
No, ainakaan Päätalo ei taida saada sijaa Kallion kundilta. Sen sijaan Carpelan, Böll, Haavikko, Pushkin, Sinervo, Naipaul saavat, ja ennen kaikkea Tove Jansson. Turha noita on luetella tällä Kirjavinkki-areenalla, kun eivät sovi kokonaiseen kirjaankaan!
Kumman kiehtovaa akateemikko Mäkelän kerronta on, semmoista maanläheistä tasaista veden kulkua, jonka läpi kuultaa kirkas pohja ja pohjan laajuus. Oikeastaan Lukemisen ilo kertaa myös sanan ja kirjan historian savitauluista äänikirjoihin, joista Mäkelä ei erityisesti pidä tahi suo niille aikaansa. Kuten ei digilukemisellekaan.
Lukeminen on henkilökohtainen suoritus, vaikeampi kuin kuunteleminen; sen verran vaivaa on nähtävä, että itse lukee: silloin saa aivan erilaisen otteen sanoista ja niiden tuomista mielikuvista.
Vanha jääräkö?
Antaa Hannu sentään siimaa lukusuoritukseen, sillä jos lukeminen kerta kaikkiaan tökkii, niin aivan hyvin voi tehdä näin:
”Ennen yritin lukea kirjan loppuun velvollisuudesta, vaikka teksti tökki; nyt se jää heti kesken, kun näen, ettei lause kehity tai hahmo edisty. Huono on huonoa, vaikka sen sokerilla koristelisi.”
Mäkelän kirjojen kanssa tuota tökkimistä ei juuri tule, päinvastoin usein syttyy lukemiseen Lukemisen ilo.
https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/lukemisen-ilo/
Vastaukset 45
Vanhimmat
Lukemisen ilo alkoi, kun sain ensimmäisen kirjani, joka oli Martti
Haavion "Kielotyttö". Se on minulla jäljellä vieläkin ja sitä on ollut
enää antikvaareissa. Aika hellyttävä kirja. Ihastuin sen kuviin
ja tarinaan.
https://www.kampinkirjakauppa.fi/tuotteet.html?id=24/175593
Tässä on kannesta isompi kuva. Tuli ihan nostalginen olo
https://kirjapino.fi/kirja/kielotytto-2/?srsltid=AfmBOoqaFMYvFGtEJpNTvthDNNg4GzM01AXDBUqYl0DBF2ork8QU3ykx
Miksei.
Lapsuudessa kiinnostus lukemiseen syntyi kai . Grimmin sadut saivat lukemiseeni vauhtia.
Sain enoltani lahjaksi Prinsessa Ruususen (Tammen Kultaiset kirjat?) ja muistan kuinka pelkäsin kuvaa pahasta haltiasta!
Kun äitini luki minulle lapsena Tammen kultaisia kirjoja olin kuulemma ollut aivan riemuissani ja toistellut sanoja! Minulla on pari kirjaa, nurkat pureskeltuna.
Kun opin lukemaan..
=DW=
Komppaan =DW= tä, kun huomasin että kirjaimista muodostui sanoja jotka merkitsivät jotain; olin ratkaissut koodin. Se tapahtui ilman kenenkään opastusta, "kuunteluoppilaana" keittiön penkillä, kun isoveljeni joka oli minua neljä vuotta vanhempi tavasi aapisestaan ensimmäisen luokan läksyjä.
Kirjat ja minä olemme sen jälkeen olleet aina erottamaton pari.
Kun sain koulusta aapisen.
Muistan vieläkin uuden kirjan tuoksun.
Siinä oli jotakin erikoista, koska en ole myöhemmin huomannut uuden kirjan tuoksua.
Luin kansakoulun pienen kirjaston kaikki kirjat.
Lauantai oli viikon paras koulupäivä, sillä silloin oli kirjojen lainauspäivä.
Nuorena luin paljon.
Välillä on ollut kausia, jolloin lukeminen on
jäänyt vähemmälle.
Nyt lainasin kirjan, jonka tapahtumat on sijoitettu kotikaupunkiini.
Muistan Aapisen. Sen ekat sivut, joissa isot alkukirjaimet.
Siinä oli muist. myös runo Tirlittanista?
Kyllä!
Lukemisen ilo heräsi itselläni viimeistään n. 8-vuotiaana kun olin lukenut "Milla-tädin koulun". Minulla on tuo arvokas teos edelleen, peräti kaappiini talletettuna. Milla-täti oli jänis joka piti koulua metsän eläimille.
Muistan kun meille sitten tuli televisio ja vieläpä lasten ohjelmassa Kylli-täti piirsi meille Milla-tädin koulua, kertoi sen piirtäen!
Muistan kun sitten siirryin kuvakirjoista pelkkään kirjoitettuun sanaan, "Viisikoihin", se oli harppaus lähes aikuisuuteen!
Milla-tädin koulu:
https://www.finlandiakirja.fi/fi/solveig-von-schoultz-milla-tadin-koulu-f5bb5e?srsltid=AfmBOoqRh93Y1hs_QNE0nJDpx5so1VWX7EpNE9byuxxpsgwG2nhn_FlK
Äly:
>>Milla-tädin koulu (ruots. Millaskolan): Solveig von Schoultzin kirjoittama, vuonna 1961 ilmestynyt perinteinen ja lämminhenkinen suomenruotsalainen lastenkirja. Tarina sijoittuu eläinhahmojen täyttämään metsäkouluun. Kirjan on suomentanut Vappu Vainio ja sen runot on kääntänyt Aale Tynni.<<
Löysin helposti kaapistani: Milla-täti, Prinsessa Ruusunen, Tuhkimo ym. Mm. vanha "Laskento"-kirja.
Ah, tulevia lukuhetkiä... 💛
Jotkut heittävät tavaroitaan pois, kun ne tulevat "tarpeettomiksi". Meillä on ollut tapana säästää sellaisia, joiden arvo on ollut etenkin henkisellä tasolla.
50luvulla muistaakseni muumeja ja lännenkirjoja, Punavyö seikkaili Peten kanssa.
Itse 90-luvulla hurahdin kahmimaan divareista "lännenkirjoja", erenkin James Oliver Curwoodin todella hyviä seikkailukirjoja. Monia muitakin historiallisia kirjailijoita. 🙂
Varmaan silloin, kun opin lukemaan.
´´Lentävä lohikäärme´´ sitä lastenkirjaa en unohda ikinä.
Vinttikamarissa taskulampun valossa luin (kun piti nukkua) peittohupussa, ettei van päästäisi yllättämään, etten ollut alkanut nukkumaan.
Edesmennyt sisareni ja minä olemme olleet varsinaisia lukutoukkia.
Isästä voimakas mielikuva on, kun hän oli puoli-istuvassa asennossa sängyllään luki ja luki ja luki.
Itsellä vähän on vähentynyt tahti, mutta miltei aina on joku kirja meneillään.
Talvella enemmän, kesällä vähemmän.
Monet lukevat , lukemisen vuoksi , täyttääkseen valveilla oloa, osaamatta nauttia ajankulusta.
Enpä usko, kun paljon muutakin voi tehdä, ei tarvitse lukea "pakosta".
Ihmiset lukevat oppiakseen, tajutakseen, käsittääkseen, ymmärtääkseen ... elämää, ihmisiä, maailmaa ja sen asioita. Kirjoissa on juoni, tarina, kertomus, jollaisten takia katsotaan myös esim. elokuvia ja tv-sarjoja.
Jotkuthan eivät tosin ymmärrä edes elokuvan juonta, jotta koskeeko sama sitten kirjaa, kun ei tajua sen sisällöstä ja sanomasta yhtään mitään, niin on turha lukea.
Itse luen vanhoja kirjoja, eläytyäkseni maailmaan ennen syntymääni, siis ainakin noin sadan vuoden taa ja jopa monta sataa päällekin.
Mulla on tuo Wodehouse vielä kesken, juhlin 1920-lukua, yhdessä B. Woosterin kanssa.
Minä yritän eläytyä tähän aikaan. Se on hyödyllisempää.
Aina vaan .... ?
Tästä voidaan kiistellä.
Nykyaika on tässä, kaiken aikaa, tähän ei tarvitse erikseen hakeutua.
Minusta on hyödyllistä hakeutua täältä pois. En niinku yhtään viihdy.
Katselen tallentamaani ranskalaista tv-sarjaa BB:stä. Tuossa 1950-60-luvun elämäntavassa oli tyyliä. Olin kyllä jo tuolloin elossa ja muistan tuota yhteiskunnan, kotien sekä vaatetusten ulkoista tyyliä.
Olen aina ihaillut BB:tä, mutta ei minusta hänen kaltaisekseen ole. Hän oli persoonana jotain mihin muut eivät kykene.
Et ymmärrä tästä(kään) ajasta mitään, ellet tiedä menneisyydestä. Historiasta havaitsee, se opettaa. Ehkä siksi, kun ihminen ei ole muuttunut miksikään, vaikka aika on toisenlainen.
Kouluaikana ei lukeminen paljon kiinnostanut. Vasta kun sain kirjastokortin
aikuisten osastoille aloin kiinnostua. Ikäraja taisi olla 15 v.
7v ikäisenä opittuani lukemaan. Vanhempieni kirjahyllyssä oli kirjava valikoima kirjoja enkö edes muista ensin lukemani nimä. Mieleeni jäi kohta jossa helikopterilla asennettiin ristiä tornin huipulle.
Lukemista rajoitti sähkön säästö. Kesäisin sentään voi nukkumaan mennessä vintillä lueskella iltamyöhään ikkunan alla.
Kirjahyllyn kirjoista tuli "rummut" sarjastapitempiaikainen tuttavuuteni. Olin jo 10v tietämissä.
43-syntyneelle 1938 pikkujättiläinen oli ajoittain hassua lueskeltavaa.
Tänään kävin hakemassa kirjaston poistoista mm. Sipilän Prikaatin Koston.Aloitan kohta mentyäni prhkuihin.
Pikku jättiläinen oli mielenkiintoinen kirja. Pläräsin sitä paljon.
Mulla taitaa sekin ihmeteos tuolla hyllyissäni olla.
Tarskkaan en muista lapsena kuitenkin.
Opin lukemaan "kuunteluoppilaana" 5-vuotiaana, kun seurasin
isonsiskon lukuharjoituksia, kun hän oli juuri aloittanut koulun.
Peppi Pitkätossu on ensimmäinen kirja, jonka luin omin voimin
alusta loppuun.
Siitä alkoi sellainen lukuinnostus, että se oli kuin huume, sitä piti
saada lisää. 12-vuotiaana olin siirtynyt jo raskaampaan "kamaan":
Tolstoj, Dostojevski ym. Kirjastonhoitaja sanoi, etten saisi lainata
niitä, ne on aikaihmisten kirjoja. Sanoin, että minä vien ne isälle! :)
Kivoja oli ne kirjaston tätit, muistan.
Minäkin luin lapsena aivan käsittämätöntä kirjallisuutta kuten Kurjat (moneen kertaan) sekä Ivanhoe, ymv. Anne Frankin päiväkirja.
Mäkelällä jo monesko liitto naisen kanssa?
Ei liity aloituksen aiheeseen.
No sittenhän hänellä piisaa pamlaamista ja esimerkkejä. Suhteista ainakin.
En osaa tarkkaan sanoa, vähitellen kai, kun alkoi monenlaiset asiat kiinnostaa.
Lukeminen tuo kiinnostavia asioita elämään. Into lukea on säilynyt tähän asti.
Luetaan hamaan loppuun asti.
Opin 4 vuotiaana ensiki kirjoittamaan, kun velipojasta otin oppia. Sitten opin lukemaan ja hyvin opinkin. tpdistuksen ka. 9.81Lukemaan opin, ja hlut vaihtuovat siihen ensiksiopittuun. Minä
kirjoitan, lukekoon muut! Tarjoilen tekstejä!
Ehkä oppivat jotain, en tiedä mistä olisin jäänyt paitsi?
PE. edelliseen. Ei minussa ole tippaakaan pomelaa eikä pamelaa! "Pirkoista" puhumattatakaan.
Olisiko kantsinut opetella edes vähän paremmin.
Lukihärö aiheuttaa hankaluutta. Kuule.
Jos en osaisi lukea, ja ottaa asioista itse selvää, voisin harhoissani äänestää demareitakin.
Asiaa.