Kuuban-matkan kuulumiset

Ennen reissua saamistamme hyvistä vinkeistä kiitollisina jaamme oman reissumme kokemukset:

Matkustimme kolmen nuoren naisen voimin Kuubaan juhannuksen alla vajaaksi kolmeksi viikoksi. Lensimme Amsterdamin kautta KLM/Martinair-yhdistelmällä, joka toimi mainiosti pieniä myöhästelyjä lukuun ottamatta. Lipuista olimme maksaneet kohtuulliset 833 euroa per nenä.

Matkan neljä ensimmäistä ja neljä viimeistä yötä vietimme Havannassa. Kuuba on meille jotain aivan erilaista kuin paikat, joissa olemme aikaisemmin matkustaneet (lähinnä Euroopassa), joten ensimmäiset päivät menivät ihan vaan kuubalaisen elämänmenon ja Havannan katujen ihmettelyyn.

Me koimme kyllä näkevämme Havannankin kaduilla aitoa elämää: lapset leikkivät, aikuiset nostivat tuolit kadulle rähjäisistä taloistaan ja pelasivat dominoa. Jos joku oli olohuoneessa, niin ovet olivat auki kadulle: yksityisyyttä kuubalaiset eivät ainakaan kaivanneet! Ja salsa ja reggaeton pauhasi.

Siitä olen kuitenkin samaa mieltä kuin mm. Alamäki, että Havannassa ei ole erityisen helppo tutustua paikallisiin ihmisiin. Meillä oli ainakin sellainen ongelma, että vaikka joku olisi oikeasti ollutkin mukava ihminen, matkan aikana kehittyvä kyynisyys sai ajattelemaan kaikkia jineteroina. Opimme sen, että kadulla kun joku kysyy, mistä olemme, emme todellakaan voi sanoa että Suomesta, koska silloin jineterosta ei pääse eroon kirveelläkään: ”Suomi on lempimaani, poikani on opiskellut Norjassa, olen tulossa käymään… Etsittekö ravintolaa? Mihin olette menossa? Ai, minulla on serkku Trinidadissa…”. Huijausaiheesta voimme kertoa erikseenkin lisää mielenkiintoisia kiemuroita.

Ensimmäisten päivien aikana emme tosiaan tehneet muuta erityistä kuin kävimme yhtenä päivänä Playas del Esten rannalla (Tarará - mukavan rauhallinen!) ja vaeltelimme Havannan katuja. Malecón oli ehdoton lempipaikkamme, ja sinne piti päästä meri-ilmaa ja tunnelmaa haistelemaan joka ilta. Ja cocotaxilla kotiin: kyydissä pöristellessä hameenhelmat lepattaen hymyilimme leveästi!

Iltaelämä jäi ensimmäisinä päivinä väliin, koska olimme aikaerosta ja helteestä niin väsyneitä, ettemme jaksaneet iltaisin kukkua. Illallista söimme Maleconin varrella paladarissa sekä Plaza Viejalla Taberna de la Muralla -ravintolassa, jossa oli soittajia ja halvat purilaiset. Kävimme myös Inglaterra-hotellin lähellä italialaisessa ravintolassa, mutta siellä oli surkea palvelu ja siellä soivat kasarihitit! Emme suosittele, vaikka ruoka ei ollut pahaa. Hanoi-ravintolasta (Capitoliota vastapäätä suurin piirtein) sen sijaan pidimme: edullista ja hyvää paikallista ruokaa ja livemusaa.

Havannassa asuimme netistä (casaparticular.org) varatussa casa particularissa. Se olikin yksi hienoimpia asioita koko paikassa. Casassa oli perhettä neljässä polvessa, ja me olimme kuin perheen tyttäriä :) Emäntämme oli todella sydämellinen, järjesti mm. taksit ja tietysti opasti kaikissa asioissa - ja teki loistavaa guavamehua (jugo de guayaba)! Nettivarauksen yhteyshenkilö Tony tuli myös käymään casalla ja antoi meille roppakaupalla neuvoja loppumatkan majoituksia varten ja sanoi, että voimme soittaa hänelle 24 tuntia vuorokaudessa - loistava palvelu! Loppumatkan asuimmekin sitten Tonyn suosittelemissa paikoissa. Kukin casan isäntä varasi meille aina seuraavan majoituksen ja kuljetuksen seuraavaan kylään - itse ei tarvinnut tehdä oikeastaan mitään. Casojen hinnat olivat 25-30 turistipesoa kolmelta hengeltä, joten rahapula ei ainakaan päässyt vaivaamaan.

Havannasta menimme Trinidadiin, joka osoittautuikin ehdottomaksi lempipaikaksemme maassa. Jineterojen sihinää (niin - ne tosiaan sihisevät perään) ei kuulunut, vaan paikka oli todella rauhallisen idyllinen. Isäntämme oli meitä vastassa Viazul-bussilta. Casa, kuten kaikki joissa matkan aikana olimme, oli siisti ja ilmastoitu.

Trinidadissa opimme mukavasti tuntemaan paikallisia ihmisiä. Monilla on paladar-ravintoloita kotona, ja ruoan tarjoajia riittää kaduilla (välillä kyllästymiseenkin asti). Suosittelisimme kuitenkin kaikille niihin menoa, koska silloin pääsee todella näkemään paikallisia koteja. Tutustuimme kävelyreissulla nuoreen naiseen, joka tarjosi meille illallispaikkaa ystävänsä luona ja kysyi myös, voimmeko vaihtaa vanhoja vaatteitamme hedelmiin. Illalla menimme ystävättären luokse syömään, mikä olikin melkoinen kokemus. Talo oli kaikkea muuta kuin hyväkuntoinen: seinissä reikiä, sähköt vilkkuivat, ei juoksevaa vettä… Jääkaappikin oli rikki, eikä emännällä ollut varaa korjauttaa sitä. Niissäkin oloissa hän teki meille loistavat ruoat ja oli innoissaan vierailustamme. Nainen oli todellakin mieleenpainuva persoona: hytkyi reggaetonin tahdissa ja laulaa hoilotti kovaan ääneen. Seuraavassa hetkessä hän vakavoitui ja tilitti kuubalaisten kurjia oloja: kun vaan jenkit tulisivat ja tulittaisivat koko paikan maan tasalle, niin ettei tarvitsisi enää kärsiä. Ja sitten taas tanssimaan! Olimme aivan mykistyneitä. Naapurin lapset kävivät uteliaina katsomassa vieraita ja opettivat meille paikallista tanssityyliä. Illalla lapset vielä saattoivat meidät kotiin. Se hetki, kun kävelimme paikallisten lasten kanssa kaulakkain Trinidadin pimeillä mukulakivikadulla, syöpyi mieleen, ja sitä muistelemme haikeudella.

Trinidadin iltaelämä oli mukavaa: pieniä musiikkiravintoloita terasseineen (Casa de la música, Casa de la trova, Palenque de los congos reales), joissa oli leppoisa tunnelma, eikä sisäänkään maksanut kuin enintään pari cuc:ia. Paikalliset vanhat papat pyörittelivät meitä tanssilattialla innokkaasti. Erään bändin huilisti tosin tuli pöytäämme ja sujuvasti tilasi juomia laskuumme. Tässä vaiheessa aloimme luistaa etukäteen päättämistämme periaatteista: mitä nyt parista pesosta, kun saamme juttuseuraa - vilpittömän ystävällisiä ja mukaviakin ihmisiä nimittäin oli. Ja itse asiassa olisi tuntunut jotenkin tylyltä tilailla koko ajan vain itselle mojitoa ja olutta, kun paikallisilla ei ollut varaa edes vesilasiin.

Trinidadissa kävimme myös Ronda-hotellissa tanssikurssilla parina päivänä harjoittelemassa askelia ja pyörähdyksiä hyvän Luis-opettajan johdolla. Trinidadissa oli sattumalta juuri karnevaalit, joten jatkoimme paikallisten opastamana juhla-alueelle kuuntelemaan huippusalsaa. Olimme varmaan ainoat turistit koko alueella, ainakin siltä tuntui. Upea tunnelma: livemusiikkia ja tanssia ulkona lämpimässä Kuuban yössä!

Trinidadista matkamme vei Cienfuegosiin, jossa vietimme vain yhden yön. Käynti jäi aika pinnalliseksi, eikä paikka vaikuttanut hirvittävän erikoiselta. Kävimme heppakärryajelulla, mikä oli mukava kokemus.

Kaupunkien väliset matkat teimme tästä eteenpäin aina taksilla: bussiin verrattuna se on todella helppoa, eikä maksakaan juuri enempää, jos on useampi kyydissä. Taksimatkat olivat mukavia ja kiinnostavia, kun meillä oli tunteja aikaa haastatella taksikuskeja: puheliaimmat kertoivat vuolaasti mielipiteistään ja omasta elämästään. Kuubalaisia kuskeja ei luonnollisesti myöskään haitannut pysähdellä matkan varrella katselemaan kiinnostavia paikkoja, joten matkalla näimme paljon enemmän kuin bussin ikkunasta. Matkat toimivat myös hienosti kielikursseina – varsinkin etupenkillä istujalle. Ja musa soi…

Seuraava etappimme oli casa particular Playa Largalla. Casa sijaitsi pari metriä merenrannasta, ja isäntä oli hyvä kokki (lue: saimme muutakin kuin sitä iänikuista riisiä, mustia papuja ja kanaa/possunlihaa/katkarapuja). Nautimme meri-ilmasta ja rentouduimme. Teimme päiväretken liftaten Cueva de los peces -nimiseen paikkaan, jossa oli nimensä mukainen kalaisa luola/lampi, riippumattoja, baari ja niljakkaita otuksia vilisevä metsäkävelyreitti. Kyllä rentoutti. Menomatkalla pääsimme jenkkiromun kyytiin, ja takaisin tulimme kuorma-autolla - tosin hytissä. Jännää. Liftata ei sen kummemmin tarvitse, kun kuitenkin koko ajan kyytiä tarjotaan, vaikkei sitä tarvitsisikaan :)

Pari päivää playalla ja sitten taas taksin kyytiin. Seuraavaksi menimme Viñalesin kylään. Se osoittautui aivan satumaiseksi paikaksi. Mogote-vuorien keskellä rauhallinen kylä täynnä pieniä taloja pihoineen ja eläimineen - todellinen satumetsä.

Iltakävelyllä törmäsimme Juan-nimiseen setään, joka tarjosi meille opastettua kävelyretkeä lähiympäristössä. Juan oli niin valloittava persoona, että otimme tarjouksen vastaan seuraavaksi päiväksi. Mahtavalla puolen päivän retkellä näimme huikeita maisemia, kävimme luolassa, Juan esitteli meille mm. kasveja, paikallista santería-uskontoa ja sen tapoja, omia mielipiteitään politiikasta… :) Kävimme myös hänen tuttujensa kotona, jossa nämä paikalliset käärivät sikareita, viljelivät hedelmiä tai kahvia… Jos olisimme ehtineet, olisimme varmasti palanneet näiden ihanien ihmisten luokse tuliaisten kera (saippuaa ym.).

Viñalesissa ainoa haitta - mutta myös toisaalta hauska tunnelman tuoja – olivat sähkökatkokset. Tai pikemminkin voisi sanoa, että välillä sähkökatkoksen katkaisi muutaman tunnin jakso sähköllä. Joka ilta sähköt menivät. Ekana iltana musiikkiravintolassa meno katkesi kuin seinään ja tarjoilija tuli kynttilän kanssa tuomaan laskua. Hapuilimme kylänraittia pitkin kotiin, jossa isäntämme odottelikin taskulampun kanssa ja johdatti meidät asuntoomme pihan perälle. Toisena iltana kuuntelimme taatusti unplugged-musiikkia öljytuikkujen valossa El Viñalero -ravintolan terassilla tähtitaivaan alla.

Viñalesista teimme päiväretken isäntämme suosittelemalle Cayo Jutías -rannalle, joka olikin aivan paratiisimainen paikka. Matkaa varten otimme pimeän taksin, jonka kuljettaja odotti ravintolassa kaikki rannalla viettämämme tunnit. Koko päivän hinta taisi olla 35 cuc. Snorklasimme jonkin verran ja loikoilimme lähes autiolla rannalla.

Viñalesista lähtö tuntui parin päivän jälkeen jopa hieman haikealta. Matkalle Havannaan otimme matkan toisen ja taatusti viimeisen pimeän taksin. Jineterolta ”tilaamamme” pimeä taksi osoittautui kylän kaameimmaksi vanhaksi Mosseksi, jossa haisi pakokaasu niin voimakkaasti, että silmät kirvelivät ja oli vaikea hengittää. Kuskikin haukkaili happea rikkinäisestä sivuikkunasta. Matkalla pysähdyimme naapurikylässä kuskipojan kotona, ja otimme muutenkin matkan varrelta kavereita ja sukulaisia kyytiin. Perillä Havannassa tuon tuskaisen kyydin hinta olikin noussut 50:stä 60 cuc:iin (samalla hinnalla olisi saanut laillisen ja kunnollisen taksin!) ja jouduimme riitelemään kuskin kanssa ja uhkaamaan poliiseilla, huh huh… Muuten niin aurinkoiset naamamme meinasivat todella hyytyä, kun kokemus veti hieman vakavaksi. No, kymmenen cuc:ia ja pari tuskaista tuntia sinne tai tänne, onneksi mitään oikeasti pahaa ei tapahtunut. Pakokaasun maku huuhdeltiin pois raikkaalla Cristal-oluella, ja taas elämä hymyili.

Havannaan palaaminen tuntui kotoisalta! Kävimme rommimuseossa (suht ok…) ja vallankumousmuseossa (samoin kuin Alamäki, pidimme sitä aivan järkyttävänä: kuinka mielenkiintoisesta aiheesta saadaan näin käsittämättömän tylsä ja vaikeasti lähestyttävä museo!). Yhden yön vietimme rommipullon kanssa Maleconin muurilla, mikä oli tosi mielenkiintoinen kokemus! Tutustuimme ihmisiin ja saimme jopa oman kitaristin koko illaksi viereemme soittelemaan toivemusiikkiamme! Tarjosimme kiitokseksi muutaman lasillisen ja annoimme muutaman peson. Auringonnousu sai aamukuudelta kolme tyytyväistä ja Havannan yöstä huumaantunutta tyttöä hiipimään kotiin. Kahtena iltana kokeilimme Sepe-Vaarankin suosittelemaa La Zorra y el Cuervo -jazzbaaria. Ekana iltana musiikki oli aivan loistavaa (Gala Mayor), mutta ystävämme Sähkökatko lopetti illan lyhyeen - kyllä harmitti! Toisena iltana musiikki ei ikävä kyllä ollut mielestämme yhtä hyvää.

Viimeisen illan Havannassa ”kruunasi” yllättäen ryöstö: casamme rappukäytävässä meitä sinne seuranneet pojat riuhtaisivat mukaansa (yhden) käsilaukkumme. Kahden ja puolen viikon ajan oli olo tuntunut ihan turvalliselta, joten tämä oli yllättävää: casan pitäjäkään ei ollut kokenut vuosikymmeniin vastaavaa. Opimme siis sen, että suurimman osan matkasta käyttämämme rahavyöt tosiaan olivat tarpeen! No, vähän rahaa meni, ja yksi kamera ja kello. Muutaman tunnin päästä jo väänsimme huumoriakin sattuneesta, eli ei meitä ryöstölläkään lannisteta! Seuraavana aamuna menimme paikalliselle poliisiasemalle rikosilmoitusta tekemään, mikä olikin varsinainen kokemus! Asiaa hoiti varmaan parikymmentä poliisia yhteensä, ja koko prosessiin meni kolme tuntia aikaa. Ajelimme poliisiladalla pitkin kaupunkia mm. raportoimassa pienen mustelman sairaalassa, kertaamassa tapahtumia kotirapussa ja haastattelemassa casan emäntää. Kaikessa virkaintoisuudessaan poliisit olivat kuitenkin tosi rentoja ja mukavia.

Kotiin lähdimme puoli vuorokautta ennen hirmumyrsky Dennisin saapumista. Se jäi sitten onneksi näkemättä ja kokematta!

Kuten tästä kertomuksesta varmasti voi ymmärtääkin, minä pidin (ja me kaikki kolme pidimme) Kuubaa äärimmäisen kiehtovana ja upeana maana. Tosin Kuubaan matkustaminen taitaa vaatia tietynlaista asennetta (kaikki ei toimi, ja huijatuksi tulee jokainen todennäköisesti jossain vaiheessa). Espanjan kielen taito auttaa todella paljon, sillä sen avulla pääsee tutustumaan paikallisiin, varsinkin Havannan ulkopuolella. Kesä-heinäkuu oli mielestämme myös juuri oikea aika lähteä Kuubaan: turisteja oli vähän, ja lähes jokailtaiset sadekuurot piristivät muuten niin kuumassa ilmastossa.

Kuuba-kuume jäi, enkä yhtään ihmettelisi, vaikka löytäisin itseni sieltä piankin uudestaan.

Esperanza matkaseuralaiset Milagros ja Remedios