Luin sunnuntaisesta Hesarista, että Ilkka Remekseltä ilmestyy kirja, jonka nimi on Nimessä ja veressä. Kirjan juonesta kerrottiin, että lestadiolaisopettaja löytyy kuolleena.
Ärsyttää. Taas yksi meidän mainetta likaava kirja, perustuu luultavasti edelleen lähinnä mutu-tuntumaan ja liioitteluun, mutta on olemassa ihmisiä, jotka eivät erota faktaa ja fiktiota ja ottavat luultavasti tarinan jokseenkin todesta. Saavat siitä uusia ennakkoluuloja vl-uskovaisista. Ikään kuin Ilkka Remes tietäisi jotain uskovaisista (epäilen).
Mikähän siinä on, että lestadiolaisuus kuulostaa mystiseltä ja pahaenteiseltä monen mielestä, niin että siinä on muka hyvät ainekset esim. dekkariin. Jos Remeskin esim. olisi käynyt seuroissa, niin tuskinpa ennakkoluulot enää olisivat samat.
Aion kyllä lukea kirjan ihan uteliaisuudesta, kun kuitenkin joutuu selittämään jollekin ettei se perustu todellisuuteen eikä me uskovaiset olla oikeasti sellaisia kuin kirjassa kuvataan. Sen verran myyviä nuo Remeksen kirjat ovat.
Ilkka Remeksen tuleva kirja?!
18
2600
Vastaukset
- poikalapsi
Minusta on aika hupaisaa se, että olet jo KIRJAA LUKEMATTA varma siitä, että sen käsityykset lestadiolaisuudesta ovat vääriä.
Aika monta minusta hyvääkin kuvausta lestadiolaisuudesta on kaunokirjallisuudessa. Parhaita ovat minusta olleet Hannu Raittilan "Ei minulta mitään puutu" ja Anna-Maija Ylimaulan teokset.
Lestadiolaisuus on niin kaukana elävästä elämästä ja niin sulkeutunut yhteisö, että siinä on kauhukirjan ainekset helpolla. Ehkä teidän kannattaisi hiukan miettiä vaikkapa julkisuuteen itse antamianne lausumia paremmin, jos ette tahdo vaikuttaa ihan kummajaisilta. Kyllä se Suviseurojen julkilausuma ainakin Etelä-Suomessa vahvisti käsitystä, että "lestadiolaisuus on elämälle vieras, pimeyden voimien johtama lahko". Tuo lainaus on suoraan erään tuttavani puheesta.- Demetrios
Minusta "pimeyden voimat" ovat aika kaukana julkilausumasta, joka peräänkuuluttaa raamatun arvovallan säilyttämistä yhteiskunnassa :)
- ovat
"pimeyden voimat" pahasti pettäneet tämän maailman, jos tällaisena pidetään täysin raamatullista julkilausumaa.
- poikalapsi
Minusta on aika hupaisaa se, että olet jo KIRJAA LUKEMATTA varma siitä, että sen käsityykset lestadiolaisuudesta ovat vääriä.
Aika monta minusta hyvääkin kuvausta lestadiolaisuudesta on kaunokirjallisuudessa. Parhaita ovat minusta olleet Hannu Raittilan "Ei minulta mitään puutu" ja Anna-Maija Ylimaulan teokset.
Lestadiolaisuus on niin kaukana elävästä elämästä ja niin sulkeutunut yhteisö, että siinä on kauhukirjan ainekset helpolla. Ehkä teidän kannattaisi hiukan miettiä vaikkapa julkisuuteen itse antamianne lausumia paremmin, jos ette tahdo vaikuttaa ihan kummajaisilta. Kyllä se Suviseurojen julkilausuma ainakin Etelä-Suomessa vahvisti käsitystä, että "lestadiolaisuus on elämälle vieras, pimeyden voimien johtama lahko". Tuo lainaus on suoraan erään tuttavani puheesta.
Muuten: dekkareita nyt kirjoitetaan vaikka mistä yhteisöistä. Se nyt on viihteen laji vain tuo dekkari. Remes taa stekee rahaa ja ihmiset lukevat, kun eivät paljoa kirjallisuudesta muuta hae kuin viihdettä - minun mielestäni.- Veeruska (vl)
"Aika monta minusta hyvääkin kuvausta lestadiolaisuudesta on kaunokirjallisuudessa. Parhaita ovat minusta olleet Hannu Raittilan "Ei minulta mitään puutu" ja Anna-Maija Ylimaulan teokset"
Minun mielestäni kummankaan mainitsemasi kirjailijan teos ei edusta _hyvää kuvausta _ lestadiolaisuudesta. Ylimaulan kertomuksen päähenkilö Ellu elää irtautumisvaihetta lestadiolaisuudesta, eli hän näkee luonnollisesti lapsuuskotinsa uskonnollisen ilmapiirin luopujan silmälasein: uskossa korostuvat sen epäkohdat. Hän kokee lestadiolaisuuden ahdistavana ja kaksinaismoralistisena - kertomuksesta löytynee yhteyksiä kirjailijan omaan tarinaan. Mielestäni Papintyttö kuvaa lestadiolaisuutta hyvin yksipuolisesti, sillä teoksen tunnelma on ahdistava ja synkeä. Tällaisenahan lestadiolaiset itse eivät uskoaan koe, vaan teoksen katsantokanta on siis luopuvan perspektiivi. Yksi näkökulma on toki sekin, mutta vain yksi.
Raittilan teos taas on kovin tarkoituksenhakuinen: se luo lestadiolaisuudesta kuvan materialistisena ja omaa kunniaa tavoittelevana liikeenä. Mielestäni Raittilan näkemykset eivät tee oikeutta suviseuroille, jotka ovat ennen kaikkea hengellinen tapahtuma, eivät niinkään ulkoisen hyvän näyttämistilaisuus.
Tietysti on mietittävä, miksi uskomme näyttäytyy ulkopuoliselle tällaisessa valossa. Ensiksi tulee mieleen, että kirjailija kirjoittaa sitä, mikä myy. Sensaationhakuisuuden voi sikäli ymmärtää. Toiseksi kritiikkiin on jossakin määrin aihettakin. Materialismi ja elintasokilpailu eivät ole valitettavasti vieraita ilmiöitä lestadiolaistenkaan piireissä - ihmisiä kun ollaan. Kolmanneksi ulkopuolisen on kuvauksissaan lähes mahdoton tavoittaa lestadiolaisuuden ydintä. Vl-usko on myös voimakkaasti yksilöön vaikuttava "kulttuuri", jonka syvintä olevaisuutta on vaikea hahmottaa muiden kuin sen vaikutuksessa kasvaneiden.
Molemmat teokset on kirjoitettu siis tarkoituksenhakuisesti yhdestä näkökulmasta. Ylimaula korostaa kertomuksessaan lestadiolaisuuden kaksinaismoralisimia ja muita kokemiaan omituisuuksia, jotka saivat hänet itsensä aikanaan jättämään liikkeen; Raittila maalailee lestadiolaisten kilpailuhenkeä. Jos näiden perusteella muodostat kuvasi vanhoillislestadiolaisuudesta, käsityksesi on hyvin suppea. Uskallan väittää, että kumpikaan noista näkökulmista ei tule kovin lähelle lestadiolaisuutta, ja molemmat perustuvat vain yhden ihmisen kokemuksiin vl-uskosta. Kokemuksia taas on yhtä paljon kuin kokijoitakin, eli 100 000 vl-ihmisen joukosta saisit miellyttävämpiäkin kuvauksia :). - ei saisi
Veeruska (vl) kirjoitti:
"Aika monta minusta hyvääkin kuvausta lestadiolaisuudesta on kaunokirjallisuudessa. Parhaita ovat minusta olleet Hannu Raittilan "Ei minulta mitään puutu" ja Anna-Maija Ylimaulan teokset"
Minun mielestäni kummankaan mainitsemasi kirjailijan teos ei edusta _hyvää kuvausta _ lestadiolaisuudesta. Ylimaulan kertomuksen päähenkilö Ellu elää irtautumisvaihetta lestadiolaisuudesta, eli hän näkee luonnollisesti lapsuuskotinsa uskonnollisen ilmapiirin luopujan silmälasein: uskossa korostuvat sen epäkohdat. Hän kokee lestadiolaisuuden ahdistavana ja kaksinaismoralistisena - kertomuksesta löytynee yhteyksiä kirjailijan omaan tarinaan. Mielestäni Papintyttö kuvaa lestadiolaisuutta hyvin yksipuolisesti, sillä teoksen tunnelma on ahdistava ja synkeä. Tällaisenahan lestadiolaiset itse eivät uskoaan koe, vaan teoksen katsantokanta on siis luopuvan perspektiivi. Yksi näkökulma on toki sekin, mutta vain yksi.
Raittilan teos taas on kovin tarkoituksenhakuinen: se luo lestadiolaisuudesta kuvan materialistisena ja omaa kunniaa tavoittelevana liikeenä. Mielestäni Raittilan näkemykset eivät tee oikeutta suviseuroille, jotka ovat ennen kaikkea hengellinen tapahtuma, eivät niinkään ulkoisen hyvän näyttämistilaisuus.
Tietysti on mietittävä, miksi uskomme näyttäytyy ulkopuoliselle tällaisessa valossa. Ensiksi tulee mieleen, että kirjailija kirjoittaa sitä, mikä myy. Sensaationhakuisuuden voi sikäli ymmärtää. Toiseksi kritiikkiin on jossakin määrin aihettakin. Materialismi ja elintasokilpailu eivät ole valitettavasti vieraita ilmiöitä lestadiolaistenkaan piireissä - ihmisiä kun ollaan. Kolmanneksi ulkopuolisen on kuvauksissaan lähes mahdoton tavoittaa lestadiolaisuuden ydintä. Vl-usko on myös voimakkaasti yksilöön vaikuttava "kulttuuri", jonka syvintä olevaisuutta on vaikea hahmottaa muiden kuin sen vaikutuksessa kasvaneiden.
Molemmat teokset on kirjoitettu siis tarkoituksenhakuisesti yhdestä näkökulmasta. Ylimaula korostaa kertomuksessaan lestadiolaisuuden kaksinaismoralisimia ja muita kokemiaan omituisuuksia, jotka saivat hänet itsensä aikanaan jättämään liikkeen; Raittila maalailee lestadiolaisten kilpailuhenkeä. Jos näiden perusteella muodostat kuvasi vanhoillislestadiolaisuudesta, käsityksesi on hyvin suppea. Uskallan väittää, että kumpikaan noista näkökulmista ei tule kovin lähelle lestadiolaisuutta, ja molemmat perustuvat vain yhden ihmisen kokemuksiin vl-uskosta. Kokemuksia taas on yhtä paljon kuin kokijoitakin, eli 100 000 vl-ihmisen joukosta saisit miellyttävämpiäkin kuvauksia :).siis kirjoittaa kuin myönteisessä mielessä. Kaikki vl- liikkeen arvostelu on aiheetonta panettelua.
Kuinkas muutenkaan. - vl2003
Kiitos vain sinullekin "analyysistasi".
- Veeruska (vl)
ei saisi kirjoitti:
siis kirjoittaa kuin myönteisessä mielessä. Kaikki vl- liikkeen arvostelu on aiheetonta panettelua.
Kuinkas muutenkaan.Kuka noin on väittänyt, paitsi sinä nyt? Kyse on siitä, että noiden kirjojen kuvaus on hyvin yksipuolinen, joten jos haluat tutustua lestadiolaisuuteen, et muodosta kuvaasi pelkästään noiden kirjojen perusteella.
- oikeassa.
Veeruska (vl) kirjoitti:
"Aika monta minusta hyvääkin kuvausta lestadiolaisuudesta on kaunokirjallisuudessa. Parhaita ovat minusta olleet Hannu Raittilan "Ei minulta mitään puutu" ja Anna-Maija Ylimaulan teokset"
Minun mielestäni kummankaan mainitsemasi kirjailijan teos ei edusta _hyvää kuvausta _ lestadiolaisuudesta. Ylimaulan kertomuksen päähenkilö Ellu elää irtautumisvaihetta lestadiolaisuudesta, eli hän näkee luonnollisesti lapsuuskotinsa uskonnollisen ilmapiirin luopujan silmälasein: uskossa korostuvat sen epäkohdat. Hän kokee lestadiolaisuuden ahdistavana ja kaksinaismoralistisena - kertomuksesta löytynee yhteyksiä kirjailijan omaan tarinaan. Mielestäni Papintyttö kuvaa lestadiolaisuutta hyvin yksipuolisesti, sillä teoksen tunnelma on ahdistava ja synkeä. Tällaisenahan lestadiolaiset itse eivät uskoaan koe, vaan teoksen katsantokanta on siis luopuvan perspektiivi. Yksi näkökulma on toki sekin, mutta vain yksi.
Raittilan teos taas on kovin tarkoituksenhakuinen: se luo lestadiolaisuudesta kuvan materialistisena ja omaa kunniaa tavoittelevana liikeenä. Mielestäni Raittilan näkemykset eivät tee oikeutta suviseuroille, jotka ovat ennen kaikkea hengellinen tapahtuma, eivät niinkään ulkoisen hyvän näyttämistilaisuus.
Tietysti on mietittävä, miksi uskomme näyttäytyy ulkopuoliselle tällaisessa valossa. Ensiksi tulee mieleen, että kirjailija kirjoittaa sitä, mikä myy. Sensaationhakuisuuden voi sikäli ymmärtää. Toiseksi kritiikkiin on jossakin määrin aihettakin. Materialismi ja elintasokilpailu eivät ole valitettavasti vieraita ilmiöitä lestadiolaistenkaan piireissä - ihmisiä kun ollaan. Kolmanneksi ulkopuolisen on kuvauksissaan lähes mahdoton tavoittaa lestadiolaisuuden ydintä. Vl-usko on myös voimakkaasti yksilöön vaikuttava "kulttuuri", jonka syvintä olevaisuutta on vaikea hahmottaa muiden kuin sen vaikutuksessa kasvaneiden.
Molemmat teokset on kirjoitettu siis tarkoituksenhakuisesti yhdestä näkökulmasta. Ylimaula korostaa kertomuksessaan lestadiolaisuuden kaksinaismoralisimia ja muita kokemiaan omituisuuksia, jotka saivat hänet itsensä aikanaan jättämään liikkeen; Raittila maalailee lestadiolaisten kilpailuhenkeä. Jos näiden perusteella muodostat kuvasi vanhoillislestadiolaisuudesta, käsityksesi on hyvin suppea. Uskallan väittää, että kumpikaan noista näkökulmista ei tule kovin lähelle lestadiolaisuutta, ja molemmat perustuvat vain yhden ihmisen kokemuksiin vl-uskosta. Kokemuksia taas on yhtä paljon kuin kokijoitakin, eli 100 000 vl-ihmisen joukosta saisit miellyttävämpiäkin kuvauksia :).Erittäin hyvä kirjoitus :)
Jos lestadiolaisuus olisi todella noissa kirjoissa kuvatun kaltaista, niin eipä tässä uskossa kukaan haluaisi pysyä. Suorastaan naurettavaltahan ne tuntuvat, kun "sisäpuolelta" asiaa katsoo.
Siinä olet ikävä kyllä oikeassa, että "materialismi ja elintasokilpailu eivät ole valitettavasti vieraita ilmiöitä lestadiolaistenkaan piireissä - ihmisiä kun ollaan". Elintason oravanpyörässä juoksemisen ei saisi antaa hämärtää uskon näköaloja. Toisaalta luulen, että joltain osin kritisoinnissa on kyse myös kateudesta. - EAJ
Veeruska (vl) kirjoitti:
"Aika monta minusta hyvääkin kuvausta lestadiolaisuudesta on kaunokirjallisuudessa. Parhaita ovat minusta olleet Hannu Raittilan "Ei minulta mitään puutu" ja Anna-Maija Ylimaulan teokset"
Minun mielestäni kummankaan mainitsemasi kirjailijan teos ei edusta _hyvää kuvausta _ lestadiolaisuudesta. Ylimaulan kertomuksen päähenkilö Ellu elää irtautumisvaihetta lestadiolaisuudesta, eli hän näkee luonnollisesti lapsuuskotinsa uskonnollisen ilmapiirin luopujan silmälasein: uskossa korostuvat sen epäkohdat. Hän kokee lestadiolaisuuden ahdistavana ja kaksinaismoralistisena - kertomuksesta löytynee yhteyksiä kirjailijan omaan tarinaan. Mielestäni Papintyttö kuvaa lestadiolaisuutta hyvin yksipuolisesti, sillä teoksen tunnelma on ahdistava ja synkeä. Tällaisenahan lestadiolaiset itse eivät uskoaan koe, vaan teoksen katsantokanta on siis luopuvan perspektiivi. Yksi näkökulma on toki sekin, mutta vain yksi.
Raittilan teos taas on kovin tarkoituksenhakuinen: se luo lestadiolaisuudesta kuvan materialistisena ja omaa kunniaa tavoittelevana liikeenä. Mielestäni Raittilan näkemykset eivät tee oikeutta suviseuroille, jotka ovat ennen kaikkea hengellinen tapahtuma, eivät niinkään ulkoisen hyvän näyttämistilaisuus.
Tietysti on mietittävä, miksi uskomme näyttäytyy ulkopuoliselle tällaisessa valossa. Ensiksi tulee mieleen, että kirjailija kirjoittaa sitä, mikä myy. Sensaationhakuisuuden voi sikäli ymmärtää. Toiseksi kritiikkiin on jossakin määrin aihettakin. Materialismi ja elintasokilpailu eivät ole valitettavasti vieraita ilmiöitä lestadiolaistenkaan piireissä - ihmisiä kun ollaan. Kolmanneksi ulkopuolisen on kuvauksissaan lähes mahdoton tavoittaa lestadiolaisuuden ydintä. Vl-usko on myös voimakkaasti yksilöön vaikuttava "kulttuuri", jonka syvintä olevaisuutta on vaikea hahmottaa muiden kuin sen vaikutuksessa kasvaneiden.
Molemmat teokset on kirjoitettu siis tarkoituksenhakuisesti yhdestä näkökulmasta. Ylimaula korostaa kertomuksessaan lestadiolaisuuden kaksinaismoralisimia ja muita kokemiaan omituisuuksia, jotka saivat hänet itsensä aikanaan jättämään liikkeen; Raittila maalailee lestadiolaisten kilpailuhenkeä. Jos näiden perusteella muodostat kuvasi vanhoillislestadiolaisuudesta, käsityksesi on hyvin suppea. Uskallan väittää, että kumpikaan noista näkökulmista ei tule kovin lähelle lestadiolaisuutta, ja molemmat perustuvat vain yhden ihmisen kokemuksiin vl-uskosta. Kokemuksia taas on yhtä paljon kuin kokijoitakin, eli 100 000 vl-ihmisen joukosta saisit miellyttävämpiäkin kuvauksia :).Raittila on itse avoimesti myöntänyt, että ei ole koskaan ainakaan varhaislapsuuden jälkeen käynytkään suviseuroissa. Ne asiat, jotka muistuttavat todellisuutta ovat lähinnä lehtijutuista.
Kirjassa on monta tasoa ja lestadiolaisuuden kritiikkiäkin siinä toki voi olla. Toisaalta liiasta suureelisuudesta on hyvä meidän muistutellakin itseämme. Perimmältään kirjassa on kyse yleisemmistä teemoista, tekniikan ja ihmisyyden suhteista, yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristipaineista ym. Samoja teemoja on myös kahdessa seuraavassa Raittilan romaanissa, Canal Grandessa ja tässä uusimmassa, Atlantiksessa. Raittila on itse sanonutkin niiden muodostavan trilogian. Tässä ensimmäisessä trilogian osassa lestadiolaisuus ja suviseurat ovat vain väline ja näyttämö yleisempien teemojen käsittelylle.
Kuulinpa vielä vasta kirjailijan vanhoillislestadiolaiselta serkulta että Raittilan isä (taidemaalari Tapani R.) oli kertonut kyseisen kirjan olevan itse asiassa allegoria Yhdysvaltain historiasta. Mielenkiintoinen näkökulma, joka kannattaa pitää mielessä kun ko. kirjaan tarttuu uudelleen tai ensimmäistä kertaa - JIA
oikeassa. kirjoitti:
Erittäin hyvä kirjoitus :)
Jos lestadiolaisuus olisi todella noissa kirjoissa kuvatun kaltaista, niin eipä tässä uskossa kukaan haluaisi pysyä. Suorastaan naurettavaltahan ne tuntuvat, kun "sisäpuolelta" asiaa katsoo.
Siinä olet ikävä kyllä oikeassa, että "materialismi ja elintasokilpailu eivät ole valitettavasti vieraita ilmiöitä lestadiolaistenkaan piireissä - ihmisiä kun ollaan". Elintason oravanpyörässä juoksemisen ei saisi antaa hämärtää uskon näköaloja. Toisaalta luulen, että joltain osin kritisoinnissa on kyse myös kateudesta.sisältäpäin:
*Mäkelä, Anne. Peilissä kahdet kasvot
*Pyysaari Taina. Harjun taakse
*Pyysaari Taina. Leskenlehtikevät
*Kinnunen, Mikko. Käännös oikeaan päin
*Kämäräinen, Kaarina. Nikkarin Hilkan tarina
ja monta muuta. Jos on kiinnostusta, niistä näkee, millaista on tavallisen vl:n elämä, kiusauksineen päivineen. - vl2003
Veeruska (vl) kirjoitti:
"Aika monta minusta hyvääkin kuvausta lestadiolaisuudesta on kaunokirjallisuudessa. Parhaita ovat minusta olleet Hannu Raittilan "Ei minulta mitään puutu" ja Anna-Maija Ylimaulan teokset"
Minun mielestäni kummankaan mainitsemasi kirjailijan teos ei edusta _hyvää kuvausta _ lestadiolaisuudesta. Ylimaulan kertomuksen päähenkilö Ellu elää irtautumisvaihetta lestadiolaisuudesta, eli hän näkee luonnollisesti lapsuuskotinsa uskonnollisen ilmapiirin luopujan silmälasein: uskossa korostuvat sen epäkohdat. Hän kokee lestadiolaisuuden ahdistavana ja kaksinaismoralistisena - kertomuksesta löytynee yhteyksiä kirjailijan omaan tarinaan. Mielestäni Papintyttö kuvaa lestadiolaisuutta hyvin yksipuolisesti, sillä teoksen tunnelma on ahdistava ja synkeä. Tällaisenahan lestadiolaiset itse eivät uskoaan koe, vaan teoksen katsantokanta on siis luopuvan perspektiivi. Yksi näkökulma on toki sekin, mutta vain yksi.
Raittilan teos taas on kovin tarkoituksenhakuinen: se luo lestadiolaisuudesta kuvan materialistisena ja omaa kunniaa tavoittelevana liikeenä. Mielestäni Raittilan näkemykset eivät tee oikeutta suviseuroille, jotka ovat ennen kaikkea hengellinen tapahtuma, eivät niinkään ulkoisen hyvän näyttämistilaisuus.
Tietysti on mietittävä, miksi uskomme näyttäytyy ulkopuoliselle tällaisessa valossa. Ensiksi tulee mieleen, että kirjailija kirjoittaa sitä, mikä myy. Sensaationhakuisuuden voi sikäli ymmärtää. Toiseksi kritiikkiin on jossakin määrin aihettakin. Materialismi ja elintasokilpailu eivät ole valitettavasti vieraita ilmiöitä lestadiolaistenkaan piireissä - ihmisiä kun ollaan. Kolmanneksi ulkopuolisen on kuvauksissaan lähes mahdoton tavoittaa lestadiolaisuuden ydintä. Vl-usko on myös voimakkaasti yksilöön vaikuttava "kulttuuri", jonka syvintä olevaisuutta on vaikea hahmottaa muiden kuin sen vaikutuksessa kasvaneiden.
Molemmat teokset on kirjoitettu siis tarkoituksenhakuisesti yhdestä näkökulmasta. Ylimaula korostaa kertomuksessaan lestadiolaisuuden kaksinaismoralisimia ja muita kokemiaan omituisuuksia, jotka saivat hänet itsensä aikanaan jättämään liikkeen; Raittila maalailee lestadiolaisten kilpailuhenkeä. Jos näiden perusteella muodostat kuvasi vanhoillislestadiolaisuudesta, käsityksesi on hyvin suppea. Uskallan väittää, että kumpikaan noista näkökulmista ei tule kovin lähelle lestadiolaisuutta, ja molemmat perustuvat vain yhden ihmisen kokemuksiin vl-uskosta. Kokemuksia taas on yhtä paljon kuin kokijoitakin, eli 100 000 vl-ihmisen joukosta saisit miellyttävämpiäkin kuvauksia :).Minusta Raittila oli sikäli mainio, että vl:iä käsiteltiin tavallisina ihmisinä. Mieleen jäi myöskin rokkijätkän tutustuminen vl-perheeseen. Yksiulotteinenhan tuo kuvaus toki oli, mutta romaaniahan Raittila kirjoitti eikä objektiivisuuteen pyrkivää tutkimusta.
- Veeruska (vl)
vl2003 kirjoitti:
Minusta Raittila oli sikäli mainio, että vl:iä käsiteltiin tavallisina ihmisinä. Mieleen jäi myöskin rokkijätkän tutustuminen vl-perheeseen. Yksiulotteinenhan tuo kuvaus toki oli, mutta romaaniahan Raittila kirjoitti eikä objektiivisuuteen pyrkivää tutkimusta.
"Minusta Raittila oli sikäli mainio, että vl:iä käsiteltiin tavallisina ihmisinä."
Juu, kieltämättä se on teoksen hyvä puoli. Ja muutenkin Raittilan tekstit ylipäätään ovat mukavaa luettavaa: sujuvaa sanailua ja tarkkoja huomioita ympäristöstä, myös suviseuroista :).
Kuitenkaan en usko, että vl-liikettä vain vähän tuntevat näkevät välttämättä kirjan henkilöitä aivan tavallisina ihmisinä - toiveistamme huolimatta. Suureellisuuden ja kaiken aineellisen tuntu liittyen suviseuramiljööseen on käsin kosketeltavaa, ja kuitenki siinä on se paradoksi, että kristittyjen ajatellaan yleensä tavoittelevan elämässään vaatimattomuutta ja enemmänkin hengellistä hyvää. Lisäksi lestadiolaisuuteen liitetään perinteisesti vanhoillisuus ja hidas syttyminen yhteiskunnan muutoksiin (tv, videot jne. ), mutta Raittilan kirjassa teknisen innovaatiot ovat keskeisessä asemassa. Tällaisten jännitteiden kautta Raittila herättelee lukijoita, joskin meillä jokaisella on todennäköisesti hieman erilaiset lukukokemukset.
Kovin monet tuntuvat poimivan ja omaksuvan tiedon pirstaleet kirjoista ei-kriittisesti sellaisinaan, totuuksina. Esimerkiksi nimi. Poikalapsi kertoi saaneensa _hyvän kuvan_ lestadiolaisuudesta Raittilan ja Ylimaulan teosten perusteella. Yksipuolista todellakin, vaikka totuuden palasia niistä löytyisikin. Samaan kyllä syyllistyn itsekin, kun kyse on minulle vieraammasta liikkeestä tai ryhmittymästä: mielikuvani ovat pitkälti median ja kirjallisuuden pohjalta muodostuneita, mistäpä muualtakaan? Oikeastaan kirjailijalla onkin loistava mahdollisuus välittää juuri haluamansa kuva ilmiöstä kuin ilmiöstä.
Sinänsä minulla ei ole mitään sitä vastaan, että lestadiolaisuutta käytetään miljöönä yhteisten teemojen laajemmalle tarkastelulle. On itse asiassa tavattoman mielenkiintoista nähdä, millaisena lestadiolaisuus kullekin kirjailijalle avautuu, sillä taustalla vaikuttavat aina kirjailijan omat kokemukset, tiedot ja motiivit. Keskenään hyvin erityyppisiä fiktiivisiä teoksia ovatkin ne, joissa lestadiolaisuus ilmenee jossakin roolissa.
- vl2003
Luetaan ensin ja arvostellaan sitten!
Remes taitaakin olla ajan hermolla, on huomannut, mikä suomalaisia nyt puhuttaa. - Ilkkakin
tämän palstan vakiokävijöitä, eikös juu?
- vierailija2
...ja tuomitse vasta sitten. Remes on suomalaisia kiinnostava kirjailija ja osaa varmasti käsitellä aihetta monipuolisesti.
Miksi lestadiolaisuudessa EI olisi aihetta dekkariin? Löytyyhän dekkariaiheita kaikkialta muualtakin, niin hammaslääkäriltä kuin hääjuhlistakin. Eikö ole vain hyvä asia, että lestadiolaisuus tulee näin esille julkisuuteen ja ihmiset kiinnostuvat ottamaan selvää asiasta. Vähentäisi tietämättömänä tuomitsemistakin kenties.
Toisaalta: oma usko ei saisi olla sen varassa, mitä muut siitä ovat mieltä ja puhuvat. Romaani on kuitenkin vain romaani ja sillä ei tietääkseni ole ilmoitettu olevan yhtymäkohtia todellisiin tapahtumiin.- markkuM
lisäänpä kirjalistaan vielä
Annikki Kariniemen teokset.
Niin ja sitten vielä noista epäluuloista.
Paras mitä minulle on sanottu on:
"Varo vaan, etteivät NE vie omaisuuttasi" (mitä omaisuutta? :))
ja
"kun saavat kynsiinsä, eivät luovuta helpolla."
Tällaista tällä kertaa.
- takapenkkiläinen
Eikö kukaan Hesassa Myrskyläntiellä käyneistä nähnyt Remestä hinkkaamassa seurapenkkiä ja tekemässä muistiinpanoja?
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
- 1006434
Nikkalassa vauhdilla nokka kohti taivasta
Mitähän Darwin sanoisi näistä 4 suomalaisesta, jotka kävivät Haparandan puolella näyttämässä, kuinka Suomi auto kulkee t303843törniöläiset kaaharit haaparannassa
isäpapan autolla kaahatta 270 km/h metsään https://www.lapinkansa.fi/nsd-kaksi-suomalaista-kuoli-kolarissa-haaparannall/283230Sitä saa mitä tilaa Perussuomalaiset!
https://yle.fi/a/74-20160212 SDP:n kannatus se vain nousee ja Keskusta on kolmantena. Kokoomus saanut pienen osan persu3701746- 331398
- 271340
Eelin, 20, itsemurhakirje - Suomalaisen terveydenhuollon virhe maksoi nuoren elämän
Yksikin mielenterveysongelmien takia menetetty nuori on liikaa. Masennusta sairastava Eeli Syrjälä, 20, ehti asua ensi46999Anteeksi kulta
En oo jaksanut pahemmin kirjoitella, kun oo ollut tosi väsynyt. Mut ikävä on mieletön ja haluisin kuiskata korvaasi, hyv11976Perttu Sirviö laukoo täydestä tuutista - Farmi Suomi -kisaajista kovaa tekstiä "Pari mätää munaa..."
Ohhoh, Farmilla tunteet alkaa käydä kuumana, kun julkkiksia tippuu jaksosta toiseen! Varo sisältöpaljastuksia: https:11900- 42879