Milloin tunnet itsesi vanhaksi?

elähtäneeksi rupukaksi ja paitsi tunnen nahoisani, niin tiedän peiliin katsoessani, että olenkin.
Painoa on liikaa ja tukka ruvennut harmaantumaan.
Olen hidas ja kömpelö ja mikä ikävintä asenteetkin ovat jämähtäneet. Arvostelen ja kadehdin nuorempia, sekä seksipartnerina vaihtoon valmis.
Lohtuna kuitenkin on se kun aviomies on suunnilleen yhtä surkea , mutta ei miesten tapaan myönnä, tai oikeammin valita.
Soitan joskus Junnu Vainion kasettia "Matkalla pohjoiseen", missä on sellaisia kohtia kuin "Sen näkee naamasta kun lakkaa saamasta", tai "Näkee Masasta on kaikki tasasta".
Miestä vain naurattaa.

Olen 69 v ja olen tuntenut itseni vanhaksi lisääntyvässä määrin siitä alkaen, kun jouduin allekirjoittamaan vanhuuseläkehakemukseni.

Yritän kaiken aikaa tarkkailla itseäni. Esim. yritän olla panemasta hanttiin, jos minulta evätään ajolupa heikkonäköisyyteni tai sokeritaudin takia.

Kuvittelen, että näin hyväksyessäni vanhenemiseni ja siitä johtuvat krempat, minun on helpompi lähteä tästä maailmasta ja jättää se uusille sukupolville.

Ajatusteni sävy on ehkä hieman negatiivinen, mutta kamalaa olisi kuvitella ettei kuole koskaan ja sitten lääkäri sanoisi, että aikaa on jäljellä neljä kuukautta, ehkä puoli vuotta.

tunne itseäni itseni ikäiseksi...! Se on minun onneni ja onnettomuuteni!
Olen 60 ja olo on psyykellä kuin 30 - mutta ruholla kuin 70 ...Tämä hirmuinen paradoksi jäytää minua...peilistä katsoo nuorennäköinen nainen, mutta ruhoani liikuttaa vanha eukko!
Olisi niin kiva vastata tähän: en tunne itseäni vanhaksi! Mutta kun psyyke ja fysiikka ei kulje käsikädessä - se on dramaattista, ystävät!
P.S. Olen muuten seilaillut tuolla 50 -puolella - ja nyt tuntuu, että taidan olla oman arvomaailmani ihmisten joukossa, vihdoinkin...Siellä on karmea meno...

Ajat muuttuvat ja me sen mukana. 60 ikäiset eivät todellakaan ole jämähtäneet paikoilleen, pois se luulo meistä. Maailma on muuttunut ja tuonut runsaasti uusia muutoksia elämämme aikana kuten netti ym, ja olemme oppineet ja sisäistäneet käyttöömme ajan mukana tuomat uudet asiat, siis nokka pystyyn!

Ikää voi häivyttää, pukeutumalla siististi ja asiallisesti. Seurata ajan henkeä, liikkua, osallistua uusiin asioihin opistoissa.
Kohdallani fyysisen puolen muutokset aiheuttavat pulmia, liikuntaharrastuksia on rajoitettava, käytettävä turvatikkaita yläkaapeille kiivetessä ja ikkunan pesussa, siis tuki josta saa kädellä kiinni. Ei enää ole hyppelehtivä keijukainen. Saamattomuuskin joskus vaivaa. Joka asiassa on pidettävä puolensa, muuten tallataan maan rakoon.

Kosmetiikan käyttö lisääntyy, joka toinen kk kampaajalla käynti, uutta ilmettä yleisnäkymään.
Yöt joskus valvottaa, joskus nukkuu koko yön. Päivärytmi muuttunut, iltaisin valvoo miltei pikkutunneille ja aamuisin venyttelee 10 asti. Rytmin muutto tärkeä, ei tule päivä pitkäksi. Kahvikekkereitä informaation vaihdon merkeissä, kaikki uusia ideoita.

Ikää ei voi häivyttää, iän mukan tuomaa ilmettä voi. Jos olen alamaissa, pysyn joko kotona tai menen metsään kävelemään, kuunten musaa ja katson romattisia elokuvia, yksi hauskimpia"Kreikkalainen naimakauppa."

Kysymys tuntuu kiinnostavan jostain syystä etupäässä naisia. Toisaalta ymmärrän.
62v äijänä minä havainnoin kanssaihmisissäni lähinnä kokonaishahmon. Kyllä psyykkinen tila heijastuu koko olemuksessa. Jos vielä paino on jollain tapaa hallinnassa ja pukeutuminen ja muu itsensä hoito on sopusoinnussa iän kanssa, on kokonaisuus mielestäni harmooninen.
Kiinnostus asioihin, keskusteluvalmius ja kiinnostus ympäristöstä pitävät ihmiset nuorekkaina.
Omalta kohdalta täytyy todeta, että eturauhanen on olemassa ja tarvitsee lääkitystä.
Lenkkeilless huomaa kimmoisuuden olevan historiaa ja kuntoslilla voi todeta liikkuvuuden heikentyneen ja voimatasosta hävinneen noin 40%.
Jos olisin pessimisti niin sanoisin surullisena, että 180kg:sta on hävinnyt 70kg.
Mutta optimistina iloitsen, että 62:na kyykkään sentään 110kg. Ei se ole itseisarvo mutta olenhan siellä salilla nuorempien joukossa.

Eihän vanhuus ole mikään tauti, se on vain numeroita, eikä niitä kannata miettiä.

Pakostakin joskus huomaa ettei fysiikka pysy psyyken mukana. Mieli on kuin rippikoulutytöllä mutta jalat ei niin nopeat.

Kankeutta aamulla, mutta kyllä se muutaman venytyksen jälkeen selkä taipuu ja sormet varpaisiin ( ainakin yritetään ) tai keho muuten viritykseen. Iltapäivällä nivelet ovatkin jo notkeat, kun muistaa päivällä liikkua.

Peilistä katsoo luistimenkuvia naamaansa saanut, harmaita hiuksia tummien joukossa ja juonteita suupielissä omistava ihminen, jota ei aina haluaisi itseksensä tunnustaa, ei tuntea niinä huonoina aamuina kun mikään ei huvita.
Silloin sanon peilikuvalle; " Hymyä huulille ja ulos, jos muu ei huvita." Vaikka, taustalla se "pikku-piru" kuiskuttaa; " Olisinpa nuorempi."

Ei sitä ikäänsä tule aina muistettua, eikä se ole mielessä pyörivä asia.
Kun mieli on nuori ja menevä, pienet krempatkin unohtuvat, ja kun pitää mielessä etteivät nämä sairaudet kuulu " vain vanhoille," nuorillakin niitä esiintyy, niin lääkepurkit hyllyllä eivät muistuta vanhuudesta, vaan hoidettavasta sairaudesta.

En jää keinutuoliin istumaan ja odottamaan mitä ikä tuo, kiiruhdan sitä karkuun vielä aika vikkelin jaloin, enkä silloin ole vanha.

Varmaan se niin on, että elämänkumppanin kuolema on kuin kamelin selän taittaisi. Se jättää jäljet, jotka eivät korjaannukaan, vaikka suru vuosien mittaan muotoutuu muistoiksi.

Peilit ja kamerat alkavat tuntua vihollisilta. Ilman niitä en muistaisi ikääni. Ja totta vieköön unohdan sen usein. Teen havaintoja muka vanhoista ihmisistä ja hätkähdän tajutessani, että olen itse saman ikäinen! Mietin jotakin muistikuvaa, joka tuntuu lähes eiliseltä, ja kauhistun, kun huomaan "eilisen" olleen vuosikymmeniä sitten!

Kuten niin moni muukin on tässä todennut; sielu ja ruumis eivät osaa kulkea käsi kädessä!

En välillä sitten millään jaksa muistaa, että ikää on 60 . Kuten täälläkin on todettu, kroppa siitä aina aamuisin kyllä muistuttaa. Minulla on pari 10 ja 20 vuotta nuorempaa hyvää ystävää, joiden kanssa nauraa rätkätämme ja unohdamme täysin, että kuulumme eri ikäpolveen. Olen heidän ystävyydestään iki-kiitollinen. Se pitää nuorena ja virkeänä. Ja kun masennus aina välillä väkisinkin yllättää, ei kun soittamaan tai tapaamaan ystäviä. Ja taas tuntuu helpommalta puolin ja toisin.
Loskakelien tulo alkaa ahdistaa aina näin syksyisin -sille ei tahdo voida mitään. Inhoan räntäsadetta ja viimaa. Mutta hupsista - tänäänhän on aivan ihana ilma täällä etelässä. Ei kun ulos ja koiravanhuksen kanssa lenkille.

Vanhaksi tuntee itsensä, kun näkee joukon nuoria ympärillään ja etenkin silloin, kun näkee ympärillän joukon sellaisia, joiden tietää olevan samanikäisiä, kun joutuu vielä pähkäilemään, miten no ovatkin noin kuluneen näköisiä.

Tähän asti (68v) olen vaihtanut uuden valaisimen kattoon näin:
- kohteen alle käsinojallinen tuoli,
- sen päälle 3-portaiset taloustikkaat,
- viereen keittiön tuoli tikkaille nousua varten
- ja Apu-Liisan varsi, josta saan tasapainon
- ylhäällä ollessani.

Nyt tuntuu, että on hankittava 5-portaiset tikkaat tukivarrella.

että alkaa olla vanha ja vaivainen kun sattuu pudottamaan jotakin lattialle ja kun on saanut
itsensä taivutettua alas ottaakseen esineen ylös, alkaakin miettiä mitä muuta voisi tehdä samalla kertaa kun on kerran saanut itsensä sinne alas lattian rajaan :-D!

Totta puhuen tunsin itseni vanhaksi kun lapsenlapseni toi leikkisilitysrautaa ja sanoi, että sinun naamaasi tarvitsee vähän silittää!

Mielestäni ei kuitenkaan kuusikymppinen ole vielä mikään vanha... niin eikä seitsenkymppinenkään...

Joka iltapäivä kun otan pillerin eturauhasen vuoksi, tulee mieleen pillereitä edeltävä aika.

olla vanha ja/tai tuntea itsensä vanhaksi.
Ainakin omalla kohdallani ajattelen näin.

Olen melkein kolmekymmentä vuotta vanhempi kuin kuka tahansa kolmekymppinen ja olen siis heidän rinnallaan vanha. En kuitenkaan pidä itseäni vanhana, luultavasti siksi, että en tiedä, milloin ihminen on vanha.

Vanhuus on mielestäni myös mielentila. Ikäni puolesta olen nuorempien rinnalla vanha, mutta vanhaksi tunnen itseni silloin, kun alan muistella nuoruutta ja kaikkea sitä kivaa, mitä tuli silloin tehtyä.

Enää ei voi, ei halua, ei pysty, ei uskalla, ei ilkeä...Eikä ole järkevääkään.

Repikää siitä;)

Mieheni kuoli kaksi kuukautta sitten, saatoin häntä sitä ennen kolmen kuukauden ajan viimeiselle matkalle jonka tiesin kohta koittavan. Laihduin 30 kiloa ( oli kyllä mistä ottaa) ja vanhenin 20 vuotta. Peilistä katsoo ihminen jota en itsekään ole tuntea, väritön, väsynyt ja silmissä eloton katse.

Kyllä on niin että, joka päivä tulee tilanteita eteen, että huomaa hyvin toimintojen muuttuneen. Esim. aamuisin on kankeutta, päivänmittaan toteaa että, eipäs enään ole nuori ja notkea. Tämä pätee ainankin minuun, mutta se on vain hyväksyttävä.

Mies tuntee itsensä vanhaksi, kun talonkin putkisto on ruvennut vuotamaan.