Alku ja loppu

Prologi

Hyvin mä olen sen kanssa oppinut elämään. Sen tyhjyyden jonka kohtaan aina kun nousen sängystä ylös, sen joka muistuttaa olemassa olostaan aina kun suljen silmäni. Silloin mä näen sen kaiken uudelleen, aivan selkeänä, sen takia mä vihaan nukkumaan menoa. Aamuisin kaikki on pelkkää sumua.
Luulin ettei siitä selviäisi ikinä, mutta tässä sitä ollaan. Päivisin voin olla ihan niin kuin kaikki muutkin. Aluksi kaikki tuntui niin pahalta että mä olisin halunnut vaan itkeä ja kuolla. Tuntui ettei mikään enää koskaan voi kiinnostaa mua paskaakaan, millään ei ole mitään väliä. Tuntui että se vaan jatkuisi ja jatkuisi ikuisesti, eikä ikinä loppuisi.
Jonkin ajan kuluttua ajattelin että mun pitää joko jatkaa tai hymyillä ja jatkaa. Jatkaa elämää. Pikkuhiljaa mä päätin hymyillä ja jatkaa. Hymyillä päivisin, itkeä iltaisin. Vaikka se olikin silloin rankkaa.
Löysin jo jotain josta kiinnostua, innostua, jonka vuoksi nauraa. Ja elämä tuntui aina hetkellisesti helpolta. Iltaisin oli vain aina se sama juttu. Mä aloin vältellä nukkumaan menoa. Horjuin sänkyyn vasta silloin kun en enää jaksanut seistä pystyssä, kun en jaksanut enää muistaa mitään kamalaa. Hiljakseen sekin helpotti.
Sitten tuli se aika kun ihmettelin että miten mä voin elää näin. Mä olin varma että olen pettänyt itseni, periaatteeni. Ei tässä näin pitänyt käydä. Munhan piti kuolla suruun ja kärsiä loputtomasti, olla hymyilemättä kertaakaan sen jälkeen. Silloin musta tuntui tosi pahalta. Mä olin melkein jo unohtanut sen. Kuinka mä olin pystynyt? Ei sellaista noin vain unohdeta. Muhun sen piti iskeä vielä kovemmin kun se olisi iskenyt kehenkään muuhun. Miten mä voin olla onnellinen naurettavan pienistä asioista? En vain voinut hyväksyä sitä että olin pääsemässä yli. Tuntui että se olisi jonkinlainen loukkaus kaikkea kohtaan. Mutta periaatteideni saavuttamisessa mä kyllä epäonnistuin.

Elämä meni kokoajan eteenpäin, ei se olisi yhtä tyttöä jäänyt odottamaan, joka olisi kuitenkin pystynyt kyytiin nousemaan. Mutta mä en halunnut nousta kyytiin. Mä halusin että kaikki olisi niin kuin ennen, silloin kun tunti että millään ei ollut mitään väliä, mikään ei kiinnostanut. Siihen mä halusin palata. Muka. Sisimmässäni mä halusin kuitenkin nousta elämän kyytiin, mutta en silti halunnut antaa itselleni periksi, en sitten millään. Elämä meni hitaasti mun vierestäni eteenpäin, kaikki irvistelivät elämän kyydistä mulle. Mä kamppailin kahta tahtoani vastaan koko sen ajan. Tiesin että kohta on pakko voittaa tai todella jään kyydistä. Mutta itsensä voittaminen on vaikeata, mulle mahdotonta. Niinpä mä hävisin.
Elämä oli kovaa kyytiä kulkemassa mun ohi. Mä katselin vierestä ja ojentelin käsiäni. Näin jo viimeisen vaunun tulevan. Sekään ei pysähtynyt, siihenkään hypätäkseni en saanut jalkojani irti maasta.
Kunnes mä näin käden joka tarttui mun ojennettuun käteeni ja kiskoi kovalla vaivalla viimeisen vaunun kyytiin. Sillä kädellä oli kova kiskominen, mä en ollut mikä helppo tapaus. Olisin halunnut vaan palata, palata…