Perhekoti

En ole äiti, eikä minulla ole lasta joka olisi sijoitettu perhekotiin, mutta olen itse ollut lapsi tai itse asiassa nuori, joka sijoitettiin pois kotoa.
minulla oli silloin umpitulehtuneet välit vanhempiini, oli aikansa, mutta tasottui sittemmin. Etäisyys oli meidän kohdalla lopulta hyvä asia. Alkuun äiti ja isä itkeskelivät aina kun näkivät minut. Molemmat syyttivät itseään, vaikka ei se oikeastaan kenenkään vika ollut. En usko että teilläkään kyse on sinun epäonnistumisestasi. Tämä maailma ei aina vain ole niin kovin hyvä kasvualusta ihmisen lapselle, jos niin voi sanoa.
Rehellisyys ei ole koskaan ylimainostettua. Eikä se, että sanoo rakastavansa ja välittävänsä. Kun isä joskus ilmaisi huoltaan ja välittämistään, hän sai osakseen todella jäisen vastaanoton. Silti arvostin sitä mitä hän sanoi.
äidin kanssa välit alkoivat parantua siitä lähtien kun hän uskalsi kertoa omasta pahasta olostaan. Se mahdollisti vuorovaikutuksellisen keskustelemisen. Aikaisemmin olin pitänyt yllä periaatetta "mitään ei kerrota ikinä..," en tahtonut vain kertoa, vaan myös jakaa asioita ja ajatuksia äidin kanssa.
On hyvä, että olet antanut tyttärellesi aikaa rauhoittua. Aikaa voi mennä paljon, mutta jossain vaiheessa alkaa varmasti selkenemään. Kun olin juuri lähtenyt kotoa (itse asiassa olin silloin aluksi suljetulla psykiatrisella osastolla, vasta myöhemmin siirryin nuorisokotiin)...ajattelin, että kolme avainsanaa silloin olivat AIKA, RAUHA ja TURVA. Oli hyvä saada puhua ja huutaa vieraille aikuisille ja saada väliaikaisesti erityisen tiukat rajat. Juuri silloin en tosin osannut niitä rajoja arvostaa, vaan heittäydyin entistä hankalammaksi. Vasta myöhemmin olen osannut nähdä, millaista jälkeä olisi syntynyt ilman säntillisiä rajoja. Mutta mielestäni jokaisen nuoren täytyy joskus saada lupa olla hankala. Usein käy niin, että kun nuori lähtee perhekotiin, nuorisokotiin, sairaalaan tai jonnekin, hän laittaa alkuun tilanteet vielä enemmän sekaisin ja vasta sen jälkeen alkaa selvittelemään asioita. Älä siis pelästy, jos aluksi asiat tuntuvat ottavan takapakkia. Tai enhän minä tiedä... Omia havaintoja vain itsestäni ja monista muista kohtalotovereistani.
Huh, tulipa taas epämääräistä tekstiä.. Enkä tiedä auttoiko yhtään, mutta silti. Kyllä te selviätte varmasti. Sanotaanhan, että "nuoruus on toinen mahdollisuus," nuoruuden ongelmista on suhteessa helpompi selviytyä kuin aikuisiässä. Nuorena kun kaikki on vielä niin kesken..... mutta joo, nyt minä lopetan..:) Valtavasti voimia ja jaksamista, toivoisin....!

Vastasin sinulle tuolla sijaisperheiden puolella, mutta nyt vastaan täällä näihin kysymyksiin, mitä esitit.

Kun tyttöni otettiin juuri joululoman aikaan huostaan ja laitetiin täällä Espoossa paikkaan odottamaan sijoituspaikkaa. Hän ei halunnut olla tekemisissä kanssani. Huusi vain, että "VIHAAN SINUA". Vein hänelle kuitenkin kuvia lapsuudesta, kun hän oli vauva. Paqlavereissa hän huusi sosiaalityöntekijöille, että tuo ei ole enää minun äiti. Äitiys pitää ottaa pois.

Hänet sijoitettin nykyiseen paikkaansa tammikuun lopulla. Sieltä hän karkaili alussa ja tuli kotiimme oltuaan aikansa karussa.

Viime jouluna hän sanoi minulle, että olen hänen onnensa tiellä. Silloin ilmoitin sekä sijoituspaikkaan että sosiaalitoimistoon, että en ota vastaan tyttöäni. Koska tiesin, että tytöni poikakaverilla on tosi hienot ja hyvät vanhemmat, pyysin, että tyttöni saa olla lomat heillä. Ja vanhemmille sekä sosiaalitoimistolle että sijoituspaikalle tämä sopi. Tyttöni oli kihloissa poikakaverinsa kanssa. Viime toukokuussa tyttöni soitti eräänä iltana, että saako hän tulla minun luo. Heillä oli ollut poikakaverin kanssa paha riita. Tottakai tyttöni sai tulla. Ja siitä alkoi uudelleen minun ja tyttöni hyvien välien kehittyminen sekä samalla tytölleni valkeni, ettei hänen ja poikakaverin suhde enää voi jatkua.

Kesällä tyttöni otti netin kautta sekarotuisen koiran, joka on viikot minun hoteisani ja viikonlppuisin tyttöni hoitaa sitä. Tarkoitus on, että ensi keväänä hän tulee tänne Espooseen asumaan ehkä tukiasuntoon.

Minun piti vastata sinulle jo ajat sitten, mutta vasta nyt sain aikaa.

Meillä tytär kävi myös karkureisulla, ikää oli vajaa 14. Ensimmäiseltä löydettiin ajoissa, noin viikossa, kotiin ihan oman salapoliisityön tuloksena, oli n. 600 kilometrin päässä kotoansa. Oli aika outoon seuraan joutunut. Kaveri hänellä jäi aikaisemmin reissusta pois, mutta tämä meidän neiti sen sijaan jatkoi matkaa.

Puoli vuotta tämän ensimmäisen reissun jälkeen tyttö lähti toiselle reissulle, mutta pysyikin kotikaupungissa koko ajan. Kaupunki on kuitenkin aika suuri ja täynnä lähiöitä mihin piiloutua. Viikon reissun jälkeen saimme kiinni ja toimme kotiin, mutta lähti samantien uudestaan. Sitten tehtiinkin jo kiireellinen huostaanottopäätös. Ajatuksena oli, että se tehostaisi poliisin toimintaa, mutta todellisuudessa sillä ei ollut poliisin toimintaan mitään tehoa. Itse sitten saimme taas viikon päästä tytön kiinni. Toimitimme päivystäville sosiaaliviranomaisille poliisilaitokselle. Kävin hakemassa tytölle vaattteita ja koulukirjat kotoa mukaan ja tyttö haettiin nk. perhekotiin. Meni varmaan pari viikkoa ennen kuin näimme tytön taas. Puheluitakaan ei soitettu kuin kaksi tuona aikana. Perhekodissa oli aika tiukat säännöt. Kiireellistä jatkettiin muutamalla viikolla ja tyttö viettikin aikaa perhekodissa noin kuukauden ajan.

Heti perhekodista tultuaan olisi ollut taas lähdössä karkureissulle uudestaan, mutta oman tyhmyytensä takia jäi jostakin kiinni ja toimitettiin kotiin, poliisin toimesta. Seurana taas sellaisia nuoria, jotka olin jo aiemmin luokitellut epäluotettavaksi. Sen jälkeen laitoimme nuoren junalla sukulaisille, missä hän olikin sitten noin kuukauden ajan. Paria viikkoa ennen koulun alkua, hoksasi sitten, ettei ole koko kesänä ollut kotona juuri lainkaan ja alkoikin jo pyytämäään josko voisi kotiin tulla. Vielä sattui niin, että tyttö pieksettin ja ilmeisesti häpesi kasvojansa niin pahasti, että meni taas karkuun. Kohtalo puuttui peliin ja poliisit toivat kotiin puoli tuntia sen jälkeen, kun itse olin etsinnät lopettanut. Laitoimme pahoinpitelyn poliisille ja tytön taas maaseudulle vähäksi aikaa. Keskusteltiin, siitä ettei voi koko elämäänsä juosta karkuun ikäviä asioita. Niitä tulee aina eteen ja ne on pakko vain oppia kohtaamaan, olivat sitten kuinka ikäviä. Tuon jälkeen onkin ollut aika rauhallista, muutaman kerran on jäänyt kiinni alkoholista, pari kertaa ollut luvalla yötä pois kotoa ja koulussakäyntikin sujuu tai siis ainakin on koulussa läsnä. Numerot ei vielä päätä huimaa, mutta mennään askel kerrallaan eteenpäin.

Minä uskon, että sijoitus auttaa kunhan vain tyttöä ei pidetä laitoksessa liian kauan aikaa. Kotona on kuitenkin loppujen lopuksi aika kiva olla verrattuna laitoksiin.

Totuus tuollaisissa on se, että kauheallehan se tuntuu, mutta jos et kerran muuta pysty enää tekemään, niin se on se viimeinen oljenkorsi mihin tarttua.

Voimia sinulle tyttösi kanssa. Vuoden päästä neiti on varmasti jo ihan toinen ihminen.

itselläni ei tuollaisia kokemuksia (ainakaan vielä) ole,mut halusin vaan sanoa et en usko et olet äitinä epäonnistunut..
mielestäni silloin kun joku on niin viisas et tekee tuollaisen ratkaisun vaikka se satuttaa ja on rankkaa,on hyvä äiti koska hakee apua sieltä mistä sitä saa..
jos olisit lyönyt hanskat tiskiin ja antanut tyttösi jatkaa "itsetuhoista" käytöstään,olisit ehkä se epäonnistunut,mutta nyt et missään tapauksessa.
toivottavasti teillä asiat korjaantuvat,ja muista et nyt ainakin olet tehnyt kaikkesi.. = ) jaksamista..

Loimaalla on perhekoti Satulinna. Kokemuksia?