ei ymmärrä

Meillä oli sama tilanne ensimmäisen puolen vuoden aikana. Aluksi tutustuimme toisiimme ja olimme hyvinkin viehättyneitä ja ihastuneita. Siitä oli hyvä jatkaa tapailua. Mies tuntui kiinnostuneelta ja paijasi ja piti hyvänä.

Se oli se kahden kuukauden alkuhuuma. Sitten alkoi minun itkumaratonini, jota kesti ja kesti... Koska elämme vain kesät saman katon alla, pistin tuolloin alkuaikoina aika paljon kaukosuhteen piikkiin. Ja siksi kestin. Minusta tuntui usein, että mies vain raahaa minua perässään, että minä olen jokin läheisriippuvainen hölmö vain jne. Joskus jopa ajattelin, että mies haluaa kartella. Esimerkiksi kädestä pitäminen kadulla kävellessä oli yhtäkkiä jotenkin ei-toivottua. Kaikkeen tollaiseen selityksenä hänellä oli aina, että ei ole tottunut tämmöseen. Minä oon hänelle siis ensimmäinen oikea tyttöystävä. Hän on mua kymmenisen vuotta vanhempi, joten siitä laskeskelin, että ei kai tää tämmönen sitten taida olla ihan iisi juttu kauan yksin eläneelle...

Mutta olihan se kamalaa. Yksin tuli mietittyä kaikkea ja sitten puhelimessa purettua pahaa oloa tyyliin mä en tiedä jaksanko. Mies oli aika tuskissaan sitten kanssa ja sanoi, että jos tämä tämmöstä on, niin ei tiedä hänkään enää... Juhlissa tai muissa kaverikokoontumisissa olin aika lailla ilmaa hänelle. Että aivan kuin olisin ilman seuralaista liikkunut niissä kaikissa paikoissa. Mies oli siis ihan uuno kaikessa huomioimisessa, etten sanoisi moukka. Mulla oli turha olo. Jaksamista antoi kuitenkin kaikki pienet jutut - esimerkiksi se, että hänen kaverinsa ihmettelivät, miten yhtäkkiä mies oli naisen löytänyt, eihän sillä koskaan ole sellaista ollut... Ei tullut siis noita juttuja kuunnellessa mieleenkään mitkään pettämisjutut tms. Sitkeästi päätin skarpata ja jäädä vaan odottavalle kannalle. Painostaminen ja itkeminen kun vaan teki kaiken kamalammaksi.

Sitten tuli meidän ensimmäinen yhteinen kesä. Silloin mies sanoi mulle ensimmäisen kerran ne "kolme maagista sanaa". Kaikki alkoi seestyä ja yhteiselomme alkoi soljua arjen mukana helposti ja mukavasti. Opimme juttelemaan ja myötäilemään toisiamme. Enää en ollut niin kamala roikkuja ja mieskin otti minua enemmän huomioon. Nyt ollaan oltu reilu kaksi vuotta yhdessä. Me ollaan aika lailla hitsauduttu yhteen. Rakastetaan ja sitä rataa. Toinen menee kaiken muun edelle kummallakin.

Mutta ongelmat ne vaihtuu vaan... Tässä vaiheessa on näkymättömänä mutta tässä jossain näkymättömänä leijailevana ongelmana asia nimeltä tulevaisuus. Siitä emme tiedä mitään, joten siitä ei parane miehen mielestä puhuakaan. Hänen pitää ilmeisesti taas vähän päivittää ajatuksiaan. Tällä kertaa en aio itkeä vaan ymmärtää. Sitä se rakkaus on.

Tsemppiä teille! Usko, mitä miehesi sulle sanoo ja anna tilaa, vaikka se vaikeeta onkin. Kyllä se siitä helpottaa.