Mitä mieltä olette nuorena (alle 20 vuotta) aloitetusta yhdessä elämisestä ilman avioliittoa ja perheen muodostamista? Tarkoituksellisesti en nyt käytä nimikettä avoliitto.
Sellainen näkemys on syntynyt eräiden esimerkkien perusteella, etteivät ne usein vuosienkaan jälkeen johda varsinaiseen avioliittoon ja perheen muodostamiseen, vaan vähintään toinen osapuoli hakee toisenlaista, juuri perheen perustamiseen suuntautuvaa suhdetta.
Kun se löytyy, kyseinen yhteiselo päättyy, useinkin toisen osapuolen kyyneliin. Pian tuleekin tieto omille teille lähteneen osapuolen häistä.
Tuntuu siltä kuin nuorena aloitettu yhteiselo pysähtyy helposti jollekin tasolle, joka ei johda etenpäin, vaan josta on pääsy pelkästään ulos.
Kuinka monelle on käynyt näin?
Sellainen näkemys on syntynyt eräiden esimerkkien perusteella, etteivät ne usein vuosienkaan jälkeen johda varsinaiseen avioliittoon ja perheen muodostamiseen, vaan vähintään toinen osapuoli hakee toisenlaista, juuri perheen perustamiseen suuntautuvaa suhdetta.
Kun se löytyy, kyseinen yhteiselo päättyy, useinkin toisen osapuolen kyyneliin. Pian tuleekin tieto omille teille lähteneen osapuolen häistä.
Tuntuu siltä kuin nuorena aloitettu yhteiselo pysähtyy helposti jollekin tasolle, joka ei johda etenpäin, vaan josta on pääsy pelkästään ulos.
Kuinka monelle on käynyt näin?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Joo, mulle ainakin kävi just noin. Itse olin se osapuoli joka häippäs. Samanlaisia tapauksia oon nähny tuttavapiirissäni useita...
Olin 19, kun muutin yhteen poikakaverini kanssa. Hänellä oli ikää silloin 27. Kun olin 22, ostimme yhteisen asunnon. Nyt on ensimmäinen lapsi tulossa, kun olen 23. Pikkuinen on toivottu, haluttu ja taatusti rakastettu. Naimisiin menemme muutaman vuoden kuluessa.
Ystäväni meni juuri naimisiin miehen kanssa, jonka hän oli tavannut ollessaan vasta 14-vuotias.
Ei se aina tietenkään mene näin. Meillä on avomieheni kanssa samanlainen arvomaailma ja samanlaiset ajatukset tulevaisuudesta, joten yhteiselo on ollut seesteistä. En myöskään ole katunut sitä, että olen sitoutunut nuorena ja toivon, etten sellaiseen tilanteeseen koskaan joudukaan. En ole elänyt eläämäni miehen kautta, vaan nautin suunnattomasti esimerkiksi opiskelusta (gradukin toivon mukaan valmistuu jollain aikavälillä).
Meillä tämä juttu menee vieläkin vähän niin. Oltiin nuoria, mä 14 ja mies 17, ku tavattiin ja tää on nyt viimeiset reilu kymmenen vuotta ollut tällästä eipä-juupas leikkiä, lapsia on kerennyt kertymään kaksi täällä välin...
Ollaan nyt erottu ja palattu yhteen varmaan viis-kuus kertaa, en enää edes laske.. Itse haluaisin pysyvän ja vakaan suhteen ja vaikuttaa jo vähän siltä ettei mies siihen pysty/ sitä halua, mutta tunteita on vielä kummallakin jäljellä sen verran, ettei eroistakaan oikeen mitään tule. Ei ennen ku minä saan täysin tarpeekseni... Tällästä meillä.
Tuo oli kuin minun elämästäni. Itse olin yhteen mentäessä 16v., yhteiseloa kesti 5 vuotta ja oltiin nimenomaan jumahdettu sille tasolle, että mikäs tässä ollessa, vakaasti vaan etiäpäin...Mutta minä halusin jo vakavampaa.Olimme avoliitossa, minä aloin haikailla jo huntupukua ja 9 kuukauden turvotusta mutta miehelle se oli liian aikaista ja hän halusi vielä kasvaa itse ja saada varman työpaikan, omakotitalon ja taata varman perustan lapselle. Ihana ajattelumallihan hänellä oli mutta minä olin malttamaton ja halusin liian kovasti jotain muuta.Niinpä lähdin ja päätin viiden vuoden taipaleemme siihen. Seuraava asia mitä tuo ex-avopuolisoni minusta sai kuulla vajaa vuosi eromme jälkeen oli se, että olen mennyt naimisiin ja odotan esikoislastani...
Kovasti olisin halunnut että olisin voinut jatkaa hänen kanssaan eteenpäin ja mennä hänen kanssaan naimisiin ja saada lapsia mutta se pysähdysvaihe ei sopinut minulle niin hyvin kuin hänelle. =/
Mutta kaikkea hyvää hänelle ja toiv. hän löytää sitten sen maltillisen naisen elämäänsä.=)
Olin 15 ja mieheni 18 kun aloimme seurustella.Muutimme yhteen kun olin 17.Naimisiin menimme kun olin 19.Sitten koulut ja asunnon osto.Ensimmäinen lapsi vasta kun olin 23 ja nyt niitä kolme jo.Nyt 14 vuoden yhteiselämää iloineen ja suruineen.En tiedä kauan tätä onnea kestää toivottavasti lopun elämän.Päivä kerrallaan.Nyt hyvä olla.
Tuttu juttu.
Pidettiin yhtä äijän kanssa rippikoulusta alkaen vuosikausia, mutta viime vuonna otti ja lähti nähtävästi paremman perään.
Ei auta itku markkinoilla, sen huomasi.