kävelykeppi

Kirjoitin tän wordpadille ja sitte suoraan tänne (siitä erikoinen kirjoitusasu). Syyslomassa on se hyvä puoli, että saa kirjoitella mieluusti :) Olen kirjoitellu tätä aamusta :)
Kaikki kommentit tevetulleita!


---------------------------------------------

Lipasahtanut voivotus. Kolina. Äärimilleen pidätetty voivotus. Miten paljon se vaatikaan kävellä pieni mäki ylös. Koko hänen voimansa

puristuu yhdeksi, kun hän yrittää sinnitellä kivunsa kanssa. Pienet voivotukset ja äänähdykset kuulostavat hänen korvissaan huudoilta ja hän

yrittää epätoivoisesti kitkeä ne. Ei kelpaa hänen näyttää voimattomuutensa ja kykenettömyytensä liikkumaan hänen nuoren tyttärensä edessä.

Pure hammasta ja kärsi, polvesi on yhtä voimissaan kuin tyttäresi on sen ennenkin nähnyt. Miksi valehtelen itselleni ja hänelle, mies

ajattelee pahimman kivun puuskassa. Häneltä pääsee kuin huomaamatta viiltävä äännähdys. Huomattuaan sen, hän mielessään sättii itseään

tunteidensa tarpeettomasta esille tuonnista ja itsekurittomuudesta. Olen minäkin yksi perkeleen avuton lapsi, mies manaa. Helvetti. Hänen

tekisi mieli huutaa kivusta. Lääkärin määräämät kipulääkkeet eivät ole auttaneet yhtään, koskaan auttaneetkaan. Saakeli. Miehen tekisi mieli

itkeä. Purskahtaa vihaiseen itkuun ja manata kaikkia ja kaikkea. Irrottaa se helvetin polvi jalasta ja viskoa se jonnekin, potkia sitä toisella

jalalla ja sylkeä sen päälle. Ja sen jälkeen purskahtaa taas avuttomaan vihaiseen ja katkeraan itkuun ja kirota kaikkia ja kaikkea. Miten

miehestä on tullut näin säällittävä. Vielä vähän aikaa sitten hän käveli reippaammin kuin Jussi Rahkonen koskaan ja nyt hän löytää itsensä

katselemasta katkerana ja kateellisena viisivuotiaita lapsia, jotka ohittavat hänet liikkumisessa mennen tullen.
Kops, kops. Hänen kävelykeppinsä kolina herättäisi karhunkin talviunilta, jos olisi talvi. Tytär katsoo miestä hymyillen. Miehen kasvoille

muodostuu kireä ja väkinen hymy, sillä häntä häiritsee ja hävettää kävelykepin nolo kolina, jolle mies arvelee tyttärenkin salaa tirskuvan.

Mies selventää kurkkuaan ja kysyy näytelmästä. Tytär kertoo sen olevan hassu sekoitus punahilkkaa ja kolmea possua. Mies hymähtää itsekseen

ajatellessaan olevansa samassa veneessä punahilkan mummon kanssa. Molemmat ovat niin pirun avuttomia! Jos kävelykepin

kolina herättäisi karhun talviunilta -oletettaen että nyt olisi talvi- olisi hän yhtä helppo saalis karhulle kuin punahilkan mummo sudelle. Lissu pääsisi helposti karkuun,

mies ajattelee. Hänellä on vikkelät jalat ja hän voisi kiljua apua, mutta minä olisin auttamatta pulassa. Voisinhan yrittää taistella

jäljellä olevasta jalastani kävelykepillä, jos tökkisin sillä vaikka karhua silmään, mutta karkuun en pääsisi mitenkään, mies ajattelee.
-Milläs luokalla sä olitkaan, hän kysyy heidän kääntyessä hiekkatielle. Koulun rakennus häämöttää kaukana. Miehestä on kiva järkyttää

tytärtään uskomattomilla kysymyksillä tai toteamuksilla, mutta tällä kertaa hän on puolitosissaan. Sitä kun aina tykkää, että lapsi pysyy

yhdellä luokka-asteella. Tytär katsoo miestä epäuskoisena.
-Järkkyy! Hän laittaa kätensä sydämelleen.
-Mä kuolen tänä iltana. Eksä oikeesti tiiä millä luokalla mä oon? Mä oon kuudennella, mä oon jättämässä ala-asteen! Meen yläasteelle

syksyllä, tytär lataa.
-Oikeesti?, mies kysyy hätäisesti. Onko Lissu kolmetoista, mies ajattelee hätääntyneenä. Olenko mä niin vanha.
-Ei vaiskaa, tytär nauraa ja etääntyy miehestä.
-Jos mä oisin Tommi, nii mä oisin sulle vihanen, hän sanoo hetken päästä.
-Miksi?, mies kysyy hajamielisenä. Polvi alkaa taas reistailla. Mies joutuu hidastamaan jo hidasta kävelyään, mikä syö hänen itsetuntoaan

vielä enemmän. Hän ei voi ymmärtää minkä takia hänen lääkärinsä haluaa hänen kävelevän 'niin paljon ja usein kuin mahdollista'. Ja miksi

nimenomaan 'lähistöllä'. Mies pohtii josko lääkärillä olisi taka-ajatuksia. Kenties tämä kaikki on jokin suuri vitsi, hän ajattelee. Ehkä

lääkäri haluaa häpäistä häntä. Aivan varmasti johonkin noista puista on piiloitettu videokamera, joka nauhoittaa hänen jokaisen liikkensä -

jos sitä haparointia nyt liikkeeksi voisi kutsua. Ja nämä hänen epätoivoiset kävely-yrityksensä kootaan yhteen yhden illan sketsiksi ja

lähetetään televisiosta hänen entisten työkavereiden, työnantajan ja koko muun kansakunnan naurettavaksi. Mies vilkuilee puiden latvoja.

Miksi hän kiusaa itseään?
-Isä!, tytär kysyy vihaisesti.
-Joo, anteeksi, mutta enkö mä jo kysynyt miksi?
-Niin mut ku sä et kuuntele, oot jossain omissa maailmoissa. Jos mä oisin Tommi nii mä oisin sulle vihane, koska sä et tiiä millä luokalla mä

oon.
-Kulta, ei nyt puhuta tuosta ku isillä on muuta ajateltavaa.
Tytär nyrpistää nenää ja näyttää miehelle kieltä.
-Ihan sama, itehä rupesit puhuu mulle, en mä ees haluu puhuu sun kaa ku oot tommonen.
Miehen sydän seisahtaa. Hänen pupillinsa laajenevat ja hän katsoo tyttöä tiukasti, kuolevasti.
-Välinpitämätön, tytär jatkaa.
Miehen sydän ja hengitys rentoutuvat ja miehen tekee mieli itkeä. Tytär nopeuttaa kävelyään ja kopsottaa punaisissa juhlakengissään ja

ilmavassa mekossaan niin sulavasti ja kevyesti, että hänen koko olemukseensa tulee suloista kauneutta, mikä muistuttaa miehestä tytön äitiä.

Koulun sisäpihalla lapset kiljuvat ovien edessä ja vanhemmat, hyväkuntoiset ja reipasaskeleiset vanhemmat, juttelevat toistensa kanssa. Mies

odottaa kunnes vanhemmat lapsineen ovat menneet sisälle, ennen kuin hän laahustaa kävelykeppeineen paikalle. Hänen ehdittyä sisälle, näytelmä

on jo alkanut. Mies pohtii avaisiko salin oven ja päätyisi näin ollen aasimaisella kävelyllään ja surullisella kävelykepillä koko salin

huomion kohteeksi, oikeaksi valopilkuksi, vai odottaisiko näytelmän loppuun, jolloin ihmisten vyöryttyä ulos salista hänen tarvitsisi

ainoastaan etsiä Lissu ja onnitella häntä onnistuneesta roolityöstä kookospuuna tai kurpitsana tai mitä ikinä Lissu esittääkään. Miehen

sydäntä pistää. 'Välinpitämätön'. Kaksi hänen elämän naista on sanonut saman. Hän selventää kurkkuaan, suoristaa takkinsa ja avaa salin oven

päätään arvokkaasti nostaen. Muutama salivieras kääntyy katsomaan häntä, kaikki muut ovat näytelmän lumoissa. Lissu on näyttämöllä punaisessa

viitassa. Mies hymyilee yllättyneenä. Hän kompuroi lähimmän vapaan tuolin luokse, kävelykeppi lattiaa vasten kolisten. Muutama närkästynyt

vanhempi kääntyy katsomaan miestä vihaisesti. Mutta miestä ei voisi kiinnostaa vähempää! Hänen tyttärensä on lavalla ja vieläpä punahilkkana.

Mies naurahtaa. Eturivin kaksi pientä poikaa kääntyvät katsomaan, nyrpistävät nenäänsä ja osoittavat äänettömästi nauraen miehen

kävelykeppiä. Yksi pojista viittoo käsillään pitkää partaa ja toinen ottaa sydämestään ja irvistää kuin kuollut. Heidän äitinsä komentaa

pojat keskittymään näytelmään ja olemaan hiljaa. Pojat vilkuilevat miestä vähän väliä ärsyttävästi hymyillen. Miehen tekee mieli sanoa

pokien äidille jotain tämän kasvatuksesta, niinpä hän päättää ajoittaa lähtönsä näytelmän loputtua samaan aikaan poikien lähdön kanssa, kunnes hän muistaa

kävelykeppinsä kolinan ja salin väen paljouden ja luopuu ajatuksesta. Hän päättää keskittyä vain Lissun esitykseen.