Mikään ei tunnu miltään enää...

kuin aikaa se vaatii.. toisille enemmän, toisille vähemmän.
Kyllä täällä jokainen jonkun löytää kun pitää silmänsä auki ja on myös valmis tekemään sen eteen jotain..
Tsemiä.. ei vaivuta epätoivoon vielä:)

Samanlaisia tuntemuksia minullakin on. Vaikka on aina parhaansa esim.ihmissuhteessa yrttänyt- ei ole ollut epäluotettava, nalkuttava, on huolehtinut toisen hyvinvoinnista, hieronut ja rapsutellut, tehnyt valintoja molempien näkökulmasta - aina on tullut tilanteeseen, jossa voi vain todeta "miten tähän oikein päädyttiin?" Yli kahdenkymmenen aikuisen ikävuoteni kolme ihmissuhdetta on päättyneet kaikki samalla tavalla, minun luottamukseni on petetty tavalla tai toisella, mutta selvästi ja pidemmän aikaa, yleensä tietysti salassa. Olen aika korkeasti koulutettu(sillä kun tuntuu olleen merkitystä ainakin kumppaneilleni, ei niinkään minulle itselleni..sehän on vain työhöni pääsemisen edellytys), tavallisessa päivätyössä käyvä ihminen,normaalin näköinen,ihan huumorintajuinen ja mukava(ainakin omasta mielestäni:),terveen itsetunnon omistava ihminen, eikä minulla omista taustoistanikaan johtuen ole koskaan ollut tarvetta pönkittää itsetuntoani suhteilemalla toisen selän takana tai käyttää kyynärpäätaktiikkaa tavoitteitteni saavuttamiseksi. En todellakaan ole pyhimys, vaan tavallinen suomalainen naisihminen. Äiti kyllä olen yhdelle lapselle, jos sitä sitten "synniksi" voi sanoa..minä olen siitä iloinen ja ylpeä.
On ihmisiä, joita elämä tuntuu potkivan aina päähän ja kohtelevan niin epäoikeudenmukaisesti. Minäkin tunnen kuuluvani niihin. Olen toivonut rinnalleni miestä, ihmissuhdetta.En ole etsinyt lapselleni isää(hänellä on jo mainio sellainen), en laskujeni maksajaa, en itselleni viihdykettä, vaan miestä, joka tahtoisi jakaa arkea kanssani. Olen jo neljänkymmenen, eli en haaveile mielestäni mahdottomia ja osaan antaa arvoa arkipäivälle ja sen mielekkääksi saamiselle. Silti olen usein huomannut ajattelevani - olisipa elämä muutakin, kuin pelkästään siedettävää.Samassa hävettää - sanoihan neurologian professori, Jorma Palo, erässä haastattelussa:"Jos ihminen ei oikein meinaa löytää elämälleen tarkoitusta, kannattaa sairastua syöpään." Pian kuulemma huomaa, mitkä asiat ovat todella tärkeitä ja millaisia asioita tahtoo elämässään olevan ja mihin suuntaan sitä lähtee viemään.
Mikä on kenenkin elämä tarkoitus? Pääasia on minulle aina ollut, että saisin toteutua "kokonaisena" ihmisenä. Lapseni ja työni ovat minulle elämäni kantavimmat ja tärkeimmät asiat. Mutta kun ihmisellä terveyden lisäksi on näin paljon, alkaakin haluta enemmän - tahtoisin toteutua myös naisena, miehen rinnalla.Tuntuu, että elämästä aina puuttuu jotain oleellista, kun sitä ei aikuisen ihmisen kanssa voi jakaa.Kun tämäkin puoli elämästä joskus on toteutunut, olen tuntenut itseni kokonaisemmaksi (kireisemmäksi, tosin;), mutta tyytyväisemmäksi.Aikuinen suhde on tuonut peilin, vastavuoroiduuden, elämääni ja olen toisen ihmisen lähellä tutustunut paremmin puutteisiini, tarpeisiini, eli itseeni.
Luulen, ettet sinä ole valinnut sen enemmän väärin, kuin kukaan meistä. Jokaisessa tilanteessa on tienristeys - yksi tie vie tuohon suuntaan, toinen tähän. Kuka sanoo, että ne ovat väärin?Kulloisessa tilanteessa, omilla taustoillaan, ihminen tiensä on valinnut ja uskon, että juuri sillä hetkellä ne ovat olleet ihan oikeita valintoja.
Sinä olet oman elämäsi paras tuntija. Sinä tiedät ja tunnet itsesi jo hyvin ja tiedät, millaisia ajatuksia ja toiveita sinulla päivittäin ja viikottain päässäsi liikkuu. Minä ainakin tahdon luottaa elämässä johonkin muuhunkin, kuin vain siihen mihin minun voimani ja jaksamiseni riittää. tahdon ajatella, että kun ihminen tunnistaa riittävän tarkoin sen, mitä juuri hänen elämästään "puuttuu", hän ainakin alitajuntaisesti vie asiaa eteenpäin, eli pyrkii kohden parempaa olotilaa itselleen. On myös annettava itselle lupa - lupa rakastaa itseä, lupa tehdä ratkaisuja, lupa toivoa mahdottomia, lupa luottaa siihen, että elämä jostain syystä aina kantaa ja asteittain asiat kehittyvät hyvään suuntaan, kun vain muistaa tehdä toiveidensa eteen jotain. Pimeys ja suru taittuvat aina, suurimmassakin hädässä ja surussa.
Sinä jaksat, ihan varmasti, sinä osaat ja sinä kykenet. Ota huomenna jo yksi askel, mihin vaan, mikä tuottaa sinulle iloa, pientäkin. Pidä itsestäsi huolta!
T. kohtalotoveri

Kiitos kommenteista, etenkin Sinulle, joka jaksoit pohtia asiaa eri näkökulmista!
Jäin miettimään siinä sitä, että itse tiedän parhaiten, miten asiat menevät tai sitä että mikään päätös ei ole huono vaan itse teen ne niillä voimilla mitä kulloinkin minulla on.

Mutta vaikka tekisinkin niin, ei se pyyhi ajatustani siitä, että eläisin menneessä. Mietin edelleen joka päivä kaikkea mennyttä, koettuja asioita, hyviä ja huonoja. Tulevaisutta en osaa rakentaa muuhun kuin uralleni: minulla on selvä suunnitelma siitä, missä olen 50-vuotiaana... mutta miksei sitä samaa tulevaisuuteen näkemistä voisi olla henkilökohtaisessa elämässä, mikä kuitenkin on kaikkein tärkeintä elämässä, koska viime kädessä kun vanhenee, ei pomot ole vieressä tukemassa, lapset ja puoliso siinä pitää olla!

Ja vaikka miten ajattelisin niin, että teen jotain mukavaa elämässäni, se ei auta menneen pohtimiseen. Olen myös miettinyt, että olen vuosia ollut yhdessä risteyksessä pohtimassa suuntaani, mutta voiko olla, että olen jäänyt siihen ristykseen tapaamaan ihmisiä vailla suuntaa? Haluanko edes sieltä pois??? Kuulostaa hullulta...

Tuohon Julianin kommenttiin että aikaa se vaatii, miten pitkä aika on riittävä, kun 14 vuotta ei riitä tähän muutokseen, mielestäni sen jo pitäisi riittää!

Lopputuloksena en voi nyt sanoa kuin että umpikujassa olen, olen yrittänyt puhua sitä tukijoukoillenikin, mutta kaikki luulee vaan että kyllä se siitä... mutta ajatukseni esim. itsemurhasta ovat huomattavasti lisääntyneet tässä viime viikkojen aikana, vaikken uskallakaan sitä tehdä, tiedän sen, mutta se ei ole hyvä asenne lainkaan!!

Mitäs siinä itket, jos et halua edes mitään etkä ketään?!

Älä vertaa itseäsi muihin! Kaikki ihmiset eivät perusta perheitä. Kaikki aikanaan.

Olet tärkeä ihminen juuri sellaisena kuin olet, pelkällä olemassaolollasi.

Itse pääsin mukavasti eteenpäin tekemällä erilaisia muita asioita (ajatuksien siirtäminen muuhun vähäksi aikaa) ja lukemalla aiheesta (Schopenhauer on särkyneiden sydänten filosofi ;) sekä kirjoittamalla fiiliksiäni ylös. Pidä vaikka päiväkirjaa....


..Lucas

Joillekin vain jäävät menneet asiat elämään ajatuksiin. Ne pystyy tiputtamaan kyydistä pala kerrallaan. Käymällä läpi tapahtumat miljoona kertaa, puhumalla omat fiilikset silloin ja nyt, käymällä siinä paikassa jossa kaikki tapahtui. Lopulta huomaat ettet enää halua elää sitä päivää, haluat elää nyt.

Älä katso mitä muut tekevät. Jokainen elää omaa elämäänsä, ei kaikkia ole tarkoitettu elämään samalla kaavalla. Tärkeintä olisi selvittää mitä itse haluat eikä mitä muut olettavat sinun haluavan.

Omia tekemisiään ei kannata katua. Jos olet tehnyt virheitä ja ottanut niistä oppia, asia on pelkästään positiivinen.