Yksin.

Tässä nyt vaan jotain hutaistua satunnaista höpinää, en usko että kukaan tykkää mutta kertokaa mitä ajattelette.

Pimeys ympäröi minua. Missä olen? Sitä en tiedä. Nurkassa yksin jossakin hämärässä olen, sen verran järki toimii. Kylmä. Seinistä huokuu kylmää, metallinen pinnoite joka on kuin tehty tuhoamaan pakoyritykset. Vaan miksi pakenisin, tahtovatko he satuttaa, tahtovatko he auttaa? Vain vähän ympärilleni näen. Nurkassa yksin olen kuin pieni eläin yrittäen itseään suojata. Ääniä. Olen jossakin huoneessa. Vastakkaisen seinän takaa ääniä kuulen. Jotkut juoksevat. Juoksevat kovaa.
Missä syy? Päivien ajan minuun neuloja työnnettiin ja olinpaikkaani silti tiedä en. Jotain laittoivat minuun. Jotain mitä ei olisi pitänyt laittaa tai jotain he ottivat. Laukaus! Toinen. Kolmas, neljäs. Vaimeita ääniä kun jokin kaatuu lattiaa vasten. Jyrinää? Sarjatuliaseen ääni! Ääni joka avasi mieleni lukot. Olin sotilas. Nyt vain koekaniini. Tunnistin aseen. Itsekin olin sitä käyttänyt monet kerrat. Nopea toiminen taisteluase joka saattoi leikata ihmisenkin kahtia. Sen olin nähnyt. Vaan missä oli taisteluasuni? Asu joka metallista taottu ja hitsattu suojasi minua. Kypäräni jota käytin oli myös hukassa. Se näytti liikkeen ja lämmön senän takaa. Viimeistä tekniikkaa jota sotimiseen käytettiin. Taas jyrähdys. Lyhyt mutta tarpeeksi kova tappamaan minkä tahansa. Jyrähdys. Pimeyteen syttyi hohtavia valo viivoja. Huoneeni oveen oli ammuttu. Minun täytyi tietää missä olin. Yritin nousta, jalkoihin särki. Siitä en välittänyt, minua oli ammuttu monet kerrat ja kipu oli tuttu. Miksi välittää tunteesta jos ei ollut vaaraa? Raahauduin seinän luokse ja nousin seisomaan. Näin ulos pimeästä vankilastani. Valo sattui silmiini ja jouduin totuttelemaan jonkin aikaa ennen kuin näin selvästi. Seinät olivat hohtavan valkoiset. Veri maalasi läikikkäänä näkyä. Jotakin oli tapahtunut. Huoneiden ovia oli avattu, ne olivat kuitenkin tyhjiä. Joku käveli huoneeni ohi. Se pysähtyi. Näin tutun näköisen hahmon. Savuava ase ja metallinen pinnoite. Kypärässä oli luodinkestävästä peililasista tehty visiiri. Se otti vyöltään jotakin. Ovesta kuului tömähdys, sitten alkoi kuulua piippauksia. Tiesin mitä tapahtui. Hyppäsin äkkiä pois oven luota ja huoneen täyti meteli ja savun haju. Ovessa oli iso reikä. Metallipintainen sotilas potkaisi ovenrämän sivuun.
"Tule, on aika lähteä."
Ääni oli mekaaninen ja uhkaava. Tajusin kuitenkin mistä oli kyse. Minua tultiin pelastamaan. Paikka jossa olin, oli jokin tutkimuslaitos. Hahmo veti käteni olkapäänsä yli ja auttoi minua kävelemään. Astuimme yhdessä valoon ja näin kaiken hävityksen ja veren. Tiedemiehet olivat verilammikoissa ja jotkin kevyet käsiaseet käsissään. Muistin olevani kyseisen sotilaspuolueen jäsen. Aseveljeni tulivat hakemaan minua. Kävelimme hyvää vauhtia verisen lattian poikki. Viereisestä huoneesta asteli samanlainen hahmo kuin se joka kannatteli kulkuani paitsi että tämä oli kylpenyt veressä. Tällä oli pistooli ja pitkä miekan tapainen ase. Se oli koneistettu leikkuriterä. Kokoontaittuva ja itsestään pidentyvä, liipaisinta painamalla sen teräketju alkoi pyöriä ja sen hampaat purivat jopa metalliin. Se oli lähitaisteluaseiden aatelia. Kuin kokoontaittuva moottorisaha. Hahmo katsoi minuun. Sitten se käveli luokseni. "Jack! Mitä helvettiä!"
Jack? Se oli varmaankin nimeni.
"Näytät aivan hirveltä!
Hahmo avasi kypäränsä ja etuosa liukui päälaelle paljastaen sisällä olevan ihmisen hahmon. "Jim", minä kuiskasin. "Mitä ne ovat sinulle tehneet?"
"Jutelkaa myöhemmin, tänne on tulossa vahvistuksia ja meidän on mentävä." He kuljettivat minut laitoksen katolle pysäköityyn kuljetus alukseen
jota myös linnuksi kutsuttiin. Lääkintämies valmisti minut asettamalla ruumiini staasikammioon. Pian nukahtaisin ja heräisin varmaankin tukikohdan sairasvuoteella.