Millainen

Hei

Elämäni rakkaus lähti 8 kk sitten, mutta minä olen
syvät tuskat ja sydänsurut läpikäytyäni kiitollinen
siitä, miten hän sen teki. Jättäjä voi minusta vaikuttaa
paljon eroon, ja myös nk. hyvä ero on mahdollinen!
Kirjoitin tässä juuri yhtenä päivänä toisaalle ohjeita,
miten minusta hyvä jättäjä toimii, koska olen itse
siksi tässä nyt, selviytyneenä erosta jo näin pitkälle.
Laitan loppuun oman tarinani.


Ensin yleisesti jättäjille:
Täällä ja tuolla sydänsuru-palstalla on paljon enemmän
jätettyjen tarinoita, mutta uskon sen, että ei ole helppoa
jättäjälläkään. Ei varmastikaan ole suurimmassa osassa
tapauksia. Onhan teillä kuitenkin joskus ollut hyviäkin
aikoja yhdessä ja toinen -vaikket nyt häntä enää
rakastaisikaan- on kuitenkin joskus ollut sinulle hyvinkin
rakas.

Itse jätetyksi jääneenä antaisin jättäjälle tämän neuvon:
älä jätä toista tyhjän päälle. Kerro mistä on kysymys,
kerro miksi et halua jatkaa, anna erolle joku syy.
Keksi vaikka joku syy, jos et osaa sanoa totuutta.
Koska kukaan ei halua eikä oikeastaan ansaitsisikaan
tulla jätetyksi ilman jotain syytä. Toisella kuitenkin
sydän murtuu ja elämä menee sekaisin. On tuskallista
selvitä jos ei edes ole mitään syytä miksi minun elämäni
on laitettu näin sekaisin. Jättäminen ilman syytä (oli se
sitten oikea tai keksitty syy) on yksi asia jolla viet todella
tehokkaasti jätetyn itsetuntoa. Esimerkiksi "en rakasta
sinua enää" on hyvä "syy", koska se ei anna toiselle
mahdollisuutta jäädä roikkumaan.

Roikkumaan jäämisestä ei koidu hyvää kummallekaan
ja olisikin syytä yrittää tehdä ero niin että toinen
varmasti EI jää roikkumaan. Tällöin jättäjän täytyisi
toimia niin että tekee selväksi että paluun mahdollisuutta
ei ole. Kuulostaa kovalta, mutta uskon vilpittömästi,
että mitä hanakammin molemmat käyvät tunteensa
läpi eron jälkeen, sen parempi tulevaisuus on edessä.
Ja eihän tulevaisuudesta koskaan tiedä, mutta älä sinä
jättäjä anna mitään toivoa tulevast jättämällesi! Jos
te joskus kohtaatte tulevaisuudessa, se on sen ajan juttu.
Kun jättäjä on päätöksensä tehnyt, hänen täytyisi olla
siitä varma. Eihän toisen tunteilla ja elämällä saa leikkiä!

Varaudu vastaamaan jätetyn moniin moniin kysymyksiin...
YRITÄ aina edes vastata, vaikka kysymykset olisivat
vaikeitakin, niillä on jätetyn toipumisen kannalta suuri
merkitys. Jätettyyn sattuu todalla paljon jos sanot "en tiedä".
Sinun kuuluu tietää, sinähän olet tehnyt teidän molempien
elämää mullistavan päätöksen!

Ja tärkeintä: kun olet tehnyt päätöksesti, pysy siinä!
Mielestäni pahinta mitä voit tehdä jätetylle on antaa toivon
kipinä jostain mahdollisesta yhteisestä tulevaisuudessa
ja antaa toisen odottaa, kykenemättä ja haluamatta
jatkaa elämäänsä eteenpäin. Jätetty voi hokea sitä toivon
kipinän valossa elävää toivetta "jospa sittenkin..."
ja roikkua siinä elämättömän elämän tilassa vuosia!!
Ethän sinä jättäjä sellaista kohtaloa halua toiselle?
Vaikka kunnioituksesta sitä kohtaan, mitä teillä joskus
oli, irrottautumalla kokonaan annat toivottavasti
jätetylle mahdollisimman hyvät eväät jatkaa elämäänsä
eteenpäin, ilman sinua.

Parasta minusta on, että
* kerrot miten asia on
* varaat aikaa vastataksesi kysymyksiin
* sitten poistut jättämäsi elämästä.

Ja niin paljon kuin sinua ehkä kiinnostaisi tietää ja/tai
olisit hänestä huolissasi, minusta sinulla EI sitten enää
ole oikeutta kysyä miten se toinen jakselee. Se vain
horjuttaa toisen oloa, ja saattaa antaa taas syyn toive-
ajatteluun "ehkä hän haluaakin minut takaisin, kun hän
nyt kyselee vointiani??".

Parhaiten autat jättämääsi eron jälkeen on jos pysyt
poissa ja annat toiselle osapuolelle rauhan "toipua"
sinusta ja erostanne. Siinä voi mennä yhtä kauan
kuin suhde on kestänyt. Joskus exät päätyvät ystäviksi
mutta siihen tarvitaan aikaa.

Sitten vielä oma tarinani:
Elämäni muuttui täysin kun rakkaani lähti reilut 8kk sitten.
Ero tuli minulle täytenä yllätyksenä, shokkina. En ollut
tajunnut että hänen paha olonsa johtuu minusta. Luulin sen
johtuvan työstressistä ja muusta epävarmuudesta tulevaa
kohtaan. Mutta hänellä olikin paha olo, koska hän oli alkanut
tajuta, ettei hän rakasta minua enää. Ei enää samalla tavalla.
Hän oli yrittänyt antaa itselleen ja meille aikaa, minulle
kertomatta tunteistaan, jotta hänen tunteensa mahdollisesti
muuttuisivat takaisin, mutta eivät ne muuttuneet.
Siksi hän sitten kertoi sen minulle. Että hän on kuunnellut
itseään rehellisesti, ja halusi olla itselleen ja minulle rehellinen,
mutta että hän ei valitettavasti näe meidän olevan tarkoitettuja
olemaan koko elämää yhdessä. Se oli hirveän surullista,
kun itse olin onnellisempi kuin koskaan ennen elämässäni,
olinhan löytänyt sen puuttuvan puolikkaani.

Ensimmäiset viikot eron jälkeen menivät täysin mustissa
syvissä syövereissä. Ystäväni tukivat minua, kannustivat
syömään, nukkumaan ja ulkoilemaan riittävästi, ja pitivät
huolen että näin myös kävi. Koska paha olo ei sillä ainakaan
helpotu jos on vielä nälkä tai univajekin tuskan lisäksi!
Ystäväni kuunteli loputtomia yksinkeskustelujani, vastaili
lohduttomiin kysymyksiini parhaansa mukaan ja antoi
minun itkeä olkaansa vasten, tukien hiljaisesti läsnäolollaan.

Tunteeni heittelivät epätoivosta suruun, ahdistuksesta
itsesyytöksiin ja pakahduttavasta kivusta pelkoon.
Muistan, että oli päiviä, jolloin en kertakaikkiaan nähnyt
huomisen tulevan. Siis tuntui että huomista ei vaan enää
ole. En halunnut kuolla, mutta tuntui että nyt kertakaikkiaan
vaan kuolen pois. Silloin oli hyvin pelottavaa kun jotkut
hyvää tarkoittavat sanoivat, että ajan kanssa helpottuu ja
viimeistään sitten kun joskus vielä rakastut uudestaan.
Miten voin nähdä lohtua siinä että annan ajan kulua, kun minä
en nähnyt edes että huominen tulee, saatikka että ensi
viikko tai kokonainen kuukausi!?

Mutta silti, kaikesta tuskasta huolimatta, aika varhaisessa
vaiheessa jo tajusin, että voin ja saankin pitää kaikki hyvät
muistot ja antaa niitten kantaa minua elämässä eteenpäin.
Että minun ei tarvitse niistä luopua, vaan voin päinvastoin
saada ja ottaa niistä, sekä rakkaudestani tätä miestä kohtaan,
kaiken lohdun, tuen ja voiman jatkaa elämässäni eteenpäin.

Tajusin myös, että toipuakseni tästä, minun on tehtävä kuten
mieskin, ja rehellisesti kuunneltava itseäni ja käytävä kaikki
tunteeni, ne raadollisimmatkin, läpi.

Ja onneksi niin tein. Tänä päivänä olen vahvempi ihminen
kuin ennen. Tajuan että olen elämälle kiitollinen, olen hirveän
onnekas ihminen, että olen saanut elää tämän kokemuksen,
kaikkinensa. Siis sekä sen valtavan suuren rakkauden, että
nuo hirveät toipumisen kivut, koska niitten myötä minulle
on selvinnyt kuka minä todella olen.

Yksi syy myös, joka auttoi toipumistani, oli se miten mies
suhtautui minuun ja eroomme. Rakkaani on hyvin kiltti ja
kunnollinen ihminen ja jopa jättäessään hän osoitti kuinka
paljon hän arvostaa ja kunnioittaa minua. Hän vastasi kaikkiin
kysymyksiini kärsivällisesti ja niin hyvin kuin osasi. Hän
myös kertoi rehellisesti mistä ero johtuu. Näin toimiessaan,
hän ei vähätellyt tunteitani eikä murskannut itsetuntoani,
vaan antoi minulle selkeän tilan, lähtöruudun, josta jatkaa
elämääni eteenpäin.

Joskus rakkaus vaan loppuu. Se on varmaan yksi vaikeimpia
asioita elämässä hyväksyä, mutta kun ei sille vaan voi mitään!
Mies teki eron myös sillä minulle helpommaksi, että hän ei
antanut mitään toivetta jatkosta vaan oli täysin varma
päätöksestään. Näin en jäänyt roikkumaan tyhjän päälle ja
odottamaan jotain mitä ei koskaan tapahtuisi.

Mies olisi kyllä halunnut nähdä ja jutella, ja ehdottomasti
jäädä kavereiksi, olimmehan olleet toistemme parhaat ystävät
myös, mutta minä en voinut, en kestänyt nähdä häntä. Vasta
toissa viikolla suostuin tapaamaan. Koko tämän ajan hän
kunnioitti toivettani saada aikaa, mutta hänkin halusi silti
vielä nähdä. Ja se tapaaminen meni hyvin!! :-) Ei tullut ikäviä
tunnekuohuja tai mitään. Olen hirveän iloinen, kun huomasin,
että olen selvästi taas pidemmällä toipumisessani.

Annan nyt ajan kulua, ja jatkan elämääni eteenpäin.
Yritän elää jokaisen päivän onnellisena, itsestähän kaikki
loppujen lopuksi lähtee. Ja kuka tietää, ehkä joskus myöhemmin
tulevaisuudessa voimme sittenkin vielä olla ystäviä? Sen
tiedän että vielä en ole siihen valmis, en ennenkuin olen
valmis kohtaamaan hänen uuden tyttöystävänsä ja
olemaan heidän onnestaan aidosti iloinen.

Ajatukseni tätä tyttöä kohtaan ovat ristiriitaiset: toisaalta
tietysti satuttaa, että mies rakastaa häntä eikä minua. Mutta
toisaalta, minä rakastan miestä edelleen. Arvostukseni ja
kunnioitukseni häntä kohtaan eivät ole kadonneet minnekään.
Voi olla että rakastan häntä loppuikäni, mutta se ei siis estä
minua jatkamasta omaa elämääni eteenpäin, päinvastoin se
rakkaus antaa minulle voimaa. Tiedän, ettemme koskaan
enää tule olemaan yhdessä, mutta haluan ja toivon, että hän
on onnellinen elämässään.

Joten, jos tämä tyttö tuo hänelle sen onnen, jota minä en
osannut tuoda, niin silloinhan minun tulee olla heidän suhteestaan
vilpittömän iloinen. Niinkuin kunnon ystävä on. Ja tänään
tuntuu siltä, että jonain päivänä näin vielä käy!


Voimia lähetän kaikille, jotka ovat vielä syvällä toipumisen
vaiheissa.

t. Riina
(olen aina kirjoittanut tänne nimellä Riina, mutta
jostain syystä systeemi ei halunnut nyt päästää minua
sisään sillä nimellä?)