kuinka te olette selvinneet lähimäisen menetyksestä

huomaa että äitisi oli sinulle tärkeä ihminen ja kaipaat häntä. Itse olin 23 vuotias kun isäni kuoli äkillisesti ja se oli kyllä elämäni pahin siihen astisista tapahtumista. Ikävä oli kova ja tuntui että siitä ei selviä millään. Kuitenkin se pahin ikävä ja suru vähitellen laantui koska elämä kuitenkin jatkuu, eikä varmaan äitisikään haluaisi sinun suruun jämähtävän ja jättävän elämääsi elämättä. Itse kerroin asioita isälleni haudalla, se tuntui sellaiselta paikalta jossa hän oli lähellä. Voimia sinulle surussasi, jonain päivänä vain huomaat että pahin kaipaus on ohi ja jotenkin vain hyväksyt tapahtuneen.

Äitini kuoli puolitoista vuotta sitten. Minun suruni muuttui helliksi, rakkaudentäyteisiksi muistoiksi, kun aloin katsella vanhoja kuvia ja muistella yksin ja yhdessä lähimpieni kanssa kaikkea sitä hyvää, mitä sain kokea Äidin kanssa. Kyyneleet sulattivat tuskan pois. Voimia sinulle.

Olisin laittanut sinulle henk.kohtaista postia mailiosoitteeseesi, mutta viesti palautui. Jos otat vastaan henk.kohtaisiakin viestejä, ilmoittele tässä lähemmin, laitan sen viestin sitten uudelleen sinulle.

Itse olen menettänyt poikaystäväni nuorena, olin silloin 14, silloin kun kuulin yhden rakkaimpani kuolleen minulta meni elämä, sairastuin masennukseen ja anoreksiaan olin pitkään sairaala hoidossa, mutta kun jaksaa nostaa päänsä ylös ja katsoa seuraavaan päivään on voiton puolella. Minulla oli ja on onneksi paljon kavereita ja hyviäystäviä jotka jaksoivat olla tukena, osa kavereista katosi silloin... Olin monta kuukautta sulkeutunut ja itkin vain, en puhunut, en syönyt. Mutta pikkuhiljaa tajusin että vaikka en koskaan tulisi Jesseä (kuollut poikaystäväni) näkemään, voisin kertoa hänelle asioita ja puhua hänelle, mutta silti minulla ei ole syytä laittaa koko elämääni menemään hukkaan, en usko että jessekään niin olisi halunnut. Eli aloin taistelemaan pahaa oloa vastaan, ja jonkin ajan kuluttua olin taas jaloillani. Nyt asun yksin omassa asunnossa ja pystyn huolehtimaan täysin itsestäni ja myös muista. Aika parantaa, mutta ei yksin, pitää puhua ja hyväksyä tapahtunut, vasta sen jälkeen voi jatkaa elämää nprmaalina, mutta kaikki kääntyy hyväksi kun niin jaksaa vain uskoa.

Otan osaa suruusi.

Sellaista olisin sinulta kysynyt kun olen joutunut uuteen ja outoon tilanteeseen...eli poikaystäväni äiti menehtyi vähän aikaa sitten...ja nyt kun olen jutellut poikaystäväni kanssa (puhelimessa) niin olen pari kertaa huomaamattani maininnut oman äitini...vaivaako tämä teitä jotka olette oman rakkaan äitinne menettäneet? Siis jos puhun omasta äidistäni...etenkin kun tapahtuneesta on vasta vähän aikaa. Kiitän kovasti jos joku osaa valaista omia tuntojaan...kaikkihan käsittelevät asiaa omalla tavallaan mutta kiinnostaisi tietää joitakin mielipiteitä.

Ja jaksamista sinulle.

Voimia sinulle jaksaa surussasi.

Itse olin 19, kun menetin Äitini, eikä tuntiakaan mene ohi, etten ajattelisi häntä. Toisaalta olen myös tuntenut valtavaa ylpeyttä omasta Äitisuhteestani sekä kumma kyllä ylemmyydentunnetta kaikkia muita ihmisiä kohtaan, ketkä eivät ole kokeneet samaa. Olen saanut niin paljon vaikka se on minulta pian pois otettu.

Ikävä ei häviä koskaan.