Kevättä odotellessa keväinen novelli.
Anna pahan kiertää
Kello 15–22. Opiskelija Anna Tsasouna parantelee maailmaa.
Tunnelmani on epäuskoinen, kun kävelen kotiin. Luulin, että se on hyvä. Vaan ei ole. Mikä ihme siinä mättää? Miksei Köötti voinut kertoa? Kysymykset risteilevät päässäni kuin merimiinat toisessa maailmansodassa. Rappukäytävässä vastaan tulee naapuri. Se näyttää hieman Pelle Hermannilta, jonka äänekästä naurua pelkäsin kuollakseni pienenä. Äidin piti sulkea televisio ja kantaa minut turvaan mielipuoliselta sirkustaitelijalta. Huoneeni matto on täynnä soraa, jota käännetyt lahkeeni kantavat sisälle noin kolme kiloa joka kevät. Olisipa ompelukone.
Taistelen korkkia irti pullosta. Ostin tällä kertaa hieman kalliimpaa, Bouchard Bourgogne Pinot Noiria. 11,16 euroa pullo. Korkki on tehty luonnosta, joten onnistun katkaisemaan sen kahteen osaan. Saan kuitenkin taiteiltua loppukorkinkin ulos ja osan viinistä housuilleni. Silmissä vilisee tähtiä. Ryntään alakerran pesutupaan ja saan varattua itselleni koneen. Asiat alkavat jälleen loksahdella niiden oikeille paikoilleen. Koneen vapautumista odotellessani maistelen viiniä. Se on kevyttä, notkeaa, maukasta ja marjaisaa. Näin sanoo Alkon lehti. Minusta se maistuu viiniltä.
Kun minuuttiviisari lähestyy huippuhetkeään, tallustelen pesutupaan. Pelle Hermanni kävelee jälleen vastaan. Viini pistää jo hieman hymyilemään. Melkein kutsun Hermannin kotiini syömään plättyjä ja mansikkahilloa, mutta päätän malttaa mieleni. Mies saa vielä vääriä ajatuksia päähänsä. Pesutuvassa minua odottaa yllätys. Joku on pistänyt kesämekkokokoelmansa pyörimään koneeseeni. En ole koskaan tullut toimeen teknisten laitteiden kanssa. Kun joulun jälkeen viritin kanavia maailmanradiooni, yläkerrassa asuvan eläkeläismiehen kuulolaite alkoi vastaanottaa moskovalaisen radioaseman lähetystä. Vanhus luuli sodan syttyneen ja heilui juuriharjan kanssa pihalla pari päivää. Onneksi se ei osannut ladata harjaansa, olisi vielä tappanut jonkun. Pesukoneista olen kuitenkin oppinut yhden asian. Jos käynnistysnappia pitää pohjassa, pesuohjelma pyörähtää pikavauhdilla loppuun. Niin tekee myös tämä kone. Käyn hakemassa pihalta kiviä ja lastaan ne koneeseen. Pian pesutuvan täyttää armoton kolina. Luulen, että myös pääni aamulla. Suttaan nimeni varauslistasta, tuhoan todisteet. Pakenen rikospaikalta ja toivon, että kesämekkoilija pitää kivipestyistä vaatteista.
Lipittelen illan mittaan pullon tyhjäksi. Päätän tyytyä jatkossa halvempiin viineihin. Ei näiden eroa huomaa. Köyhän täytyy pitää vähäisistä kolikoistaan huolta. Opiskelijan elämä on mahdollisuuksia täynnä – vain Sailas on kattona. Ja se katto on matala. Katkeroidun ja vaivun itsesääliin. Kello on kahdeksan. Vakiopaikkani avaa ovensa. Laskeskelen, kuinka nopeasti saan opintolainan tililleni. Ilmeisesti tarpeeksi nopeasti, sillä kohta istun jo bussissa.
Pääsen jonottamatta sisälle. Juurinen moikkaa kuin vanhaa tuttua. Pitäisiköhän tästä jo huolestua. Menen tiskille ja tilaan oluen, vaikka tiedän, mihin se johtaa. Viereeni saapuu mies. Sen silmistä voi laskea juotujen oluiden määrän – ainakin kahdeksan pitkää. Se kysyy, voiko tarjota. Näytän täyttä tuoppia. Mies ymmärtää väärin ja tilaa minulle oluen. Sanon, etten ole oikein juttutuulella. Se lupaa hoitaa puhumisen. Mistä näitä sikiää?
Kuuntelen, kun mies kertoo armeijasta, punttisaliohjelmastaan ja uudesta moottoripyörästään. En sano sanaakaan, muttei se tunnu miestä haittaavan. Se käskee minun arvata, keneen näyttelijään sitä usein verrataan. Simo Salmiseen? Ei. Sulevi Peltolaan? Ei. Kerron, etten jaksa enää tässä iässä leikkiä arvuutusleikkejä. Brad Pitt, se sanoo naama vakavana. Minua alkaa naurattaa. Oikein poskiin sattuu. Se ei ymmärrä, mikä on hauskaa. Minun täytyy haukotella hymyni piiloon. Kysyn, miksi ihmeessä. Se käskee minun olla tarkkana ja hymyilee perverssillä tavalla. Brad Pittin veijarimainen hymy elokuvasta Ocean’s Eleven, mies toteaa ja nyökkää. En tahdo penkillä pysyä enkä pysykään. Juurinen tulee ehdottamaan, että lähtisin nukkumaan pääni selväksi. Saan hohotukseltani nyökättyä ja kömmin kohti narikkaa. Mies jää ihmettelemään käytöstäni baarimikolle. Kaikenlaisia!
Tässä vaiheessa iltaa kärsivällisyyteni ei riitä bussin odottamiseen. Onneksi ystäväni Mauri on taksijuhta. Soitan, ja se lupaa kyyditä minut kotiin 12 eurolla. Hinta on alhainen, Mauri ei. Matkalla tapaamispaikalle kävelen isäni työpaikan ohi. Olen äärimmäisen ylpeä hänestä. Hän on pankinjohtaja. Melkein tippa tulee linssiin, kun mietin, kuinka vaikutusvaltainen mies hän on. Raivo valtaa takaraivoni, kun huomaan, että joku idiootti on pistänyt urheiluauton parkkiin isäni paikalle. Selvästi joku uusrikas, lottovoittaja tai osakemiljonääri. Alan kaivella laukustani jotain tilanteeseen sopivaa.
Kello 13–19. Tutkija Verneri Köötin epäonnistunut rakkauskokeilu lipsahtaa illan myötä hysteeriseksi hullutteluksi.
Leijailet joka päivä huoneeni ohi kuin enkeli. Jalkasi tuskin koskettavat maata. Sinua olen katsellut nämä vuodet. Tänään kysyn sinua ulos kanssani. Nyt. Sanot, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Uhkaat tehdä valituksen työpaikka-ahdistelusta. Käsken sinun rauhoittua. Heität mopin naamalleni. Se maistuu tunne-elämälleni. Tänään asiat eivät ole sujuneet täysin suunnitelmien mukaan. Pankinjohtajakin suhtautui minuun kuin juurihoitoon, pelokkaan epäilevästi. Alan pohtia elämän tarkoitusta, mutten löydä sitä. Katselen ulos ikkunasta. Aurinko helottaa, linnut laulavat, kukkaa puskee nurmikon läpi. Minusta tuntuu, että pääni on täynnä kaasua. Takaraivossa pitäisi olla korkki, josta suurimmat paineet voisi päästää tarvittaessa pihalle. Otsaa puristaa. Pelaan pasianssia tietokoneella, muttei sekään mene läpi. Ei sitten millään. Miinaharavakin törmäilee miinoihin vähän väliä.
Oveen koputetaan, pian uudestaan. Annan Annan odottaa, mutta lopulta kutsun hänet sisään. Eteeni isketään gradu, se on kuulemma vasta raakile. Ei täälläkään sentään jokaiseen väliin ruumista tungeta: suomalaisten murhamiesten suosituimmat kätköpaikat 1990-luvun lama-Suomessa. Pidän otsikosta, uskon sen herättävän lukijan mielenkiinnon. Selailen tutkimusta. Se vaikuttaa varsin pätevältä. Avaan jo suuni kehuakseni työtä, mutta sitten muistan Annan sukunimen. Kysyn hänen isänsä ammattia, vaikka jo melkein arvaan sen. Päätän valehdella, että työ kaipaa vielä runsaasti hiomista. Lupaan tutkia sitä viikonloppuna, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, ettei hyvältä näytä. Katson epäuskoa nuoren naisen silmissä. Tiedän, että hän tietää tutkimuksensa vahvuudet. Heikkouksia hän ei tiedä, koska niitä ei ole. Tuntuu hieman ikävältä tehdä tämä lahjakkaalle ihmiselle, mutta jollekinhan isien pahat teot on kostettava. Anna murahtaa – tai sen maha. Kaivan laukustani rasian, jonka sain pankinjohtajalta. Siinä on ilmeisesti jotain syötävää. En ole uskaltanut avata. Tyttö ottaa rasian ja poistuu alakuloisena työhuoneestani. Päätän itsekin lopettaa tältä päivältä. Viikonloppu odottaa minua, minä en sitä.
Kävelen kauppaan. Heilutan sinistä ostoskoria oikeassa kädessäni. Teen laajoja kaaria, herätän huomiota muissa asiakkaissa. Kysyn myyjätytöltä meloneista. Hetken se miettii, antaisiko ohjeita vai litsarin. Saan ohjeita, murohyllyltä vasemmalle. Kosketan vaistomaisesti nimetöntä, jossa on enää painauma. Kuin puukolla se on siihen kaiverrettu, nimettömälle annettu nimi. Muropaketista minua tuijottaa mehiläinen. Kuiskaan sille, että nyt ei Vernerillä mene kovinkaan hyvin. Myyjätyttö siirtyy lähemmäs katsomaan, etten tunge aamiaista taskuuni. Isken tytölle silmää, lipaisen etuhampaitani ja poistun teatraalisesti vasemmalle. Vesimelonit kalahtelevat koriini, kaksi niitä sinne mahtuu. Kassalla käännyn takaisin ja käyn punnitsemassa pallukat. Tungen koriin vielä parikymmentä suklaamunaa ja siirryn jonon jatkoksi.
Katselen muiden ostoksia. Juustoa, suklaata, olutta, suolapähkinöitä ja sipsejä. Kerron edessäni seisovalle naiselle, kuinka paljon hänen tulevat sydänkohtauksensa maksavat yhteiskunnalle. Nainen mulkaisee pahasti, muttei lyö laukulla päähän. Taakseni ilmestynyt teini hihittää. Kysyn, pitääkö sille ostaa tupakkaa. Ei tarvitse. Nainen saa sydänkohtauksensa maksettua ja siirtyy syrjään. Minä kassalle. Munat pyörivät iloisesti hihnalla, ja kassa tiedustelee, ovatko sukulaislapseni tulleet kylään. En vastaa, mutta kehaisen kassaa tämän synnyttäjän lantiosta. Näin ne saadaan hiljaiseksi.
Avaan kotioven. Talo on tyhjä kuin ajatus. Sitten se iskee. Yksinäisyys. Vedän polvilleni ja alan itkeä. Ulvon kuin vauva. Kyllästyn ja rupean tekemään kuperkeikkoja. Kyyneleet valuvat naamalle, kynnykset kolisevat otsaan. Alkaa naurattaa. Tätäkö on hulluus? Päätän syventyä runoteokseen, joka on unohtunut sängylleni. Yritän eläytyä, mutten millään pääse tunnelmaan. En voihki elämyksen suuruuden edessä. Runot ovat vain älykköjen sanaristikkoja, joita kirjallisuudentutkijat yrittävät ratkoa. Jotain sinne on piilotettu ja vaikkei olisikaan, jotain sieltä täytyy aina löytää.
Laitan kattilan pöydälle, veden kattilaan ja kattilan levylle, jonka olen asettanut kuumenemaan nappulasta. Kohta vesi kupliikin kuin veri suonissani. Kuorin yllätysmunat foliosta ja heitän pari kattilaan. Ne käyttäytyvät hieman toisin kuin kanasta tulleet. Minua alkaa hermostuttaa tämä elämän yllätyksellisyys. Haen eteisestä melonin ja käärin sen takkiini. Jysäytän hedelmän lattiaan. Se pamahtaa, muttei mene rikki. Ovikello laulaa. Laa-laa! Alakerran naapuri tulee kertomaan, että kattokruunusta sammuivat valot. Katson häntä kuin tautia. Naapuri poistuu norkoilemasta, kun täräytän melonin seinään. Reikä tulee, vaan ei hedelmään. Kivestäkö nämä on tehty.
Munamössö lilluu kattilassa. On nälkä, muttei ruokaa. Tungen takkiini pukeutuneen melonin uuniin ja pistän sen päälle. Puoli tuntia 225 asteessa riittänee. Tiskit räpiköivät altaassa. Lautaseen on maalattu kukko. Se saa minut apeaksi. En tiedä, miksi. Vilkaisen kattilaan. Yllätyskapselit uivat ruskeassa vedessä. Nostan yhden ja korkkaan sen. Kapseli synnyttää minulle ystävän, pienen vuorikiipeilijän. Kokoan ukon ja pistän sen seisomaan tiskivuoren päälle. Kukaan ei ole aiemmin kiivennyt sinne ilman lisähappea. Aurinko paistaa kiipeilijän silmiin. Yritän kääntää ukon, mutta se tipahtaa saippuamereen ja vajoaa pinnan alle. Leikkiminen alkaa nukuttaa. Käärin sukat palloksi ja menen peiton alle piiloon maailmaa. Viimeisenä ajatuksenani toivon, että kiipeilijä on uponnut pienen nallekarhun viereen, joka tutkii altaan pohjaa raahaten perässään teepalloa. Pohjalla kun on paha olla yksin.
Kello 8–22. Pankinjohtaja Asser Tsasouna purkaa pettymystään asiakaskuntaan.
Herään ja näen pölyhiukkasen. Se leijailee edessäni kuin avaruusalus, jota ohjaavat hullun tiedemiehen kutistamat ihmiset. Puhallan kohti alusta. Se tekee pienen voltin ja pääsee takaisin kurssilleen. Arvelen, että avaruuslaivan kapteenin kahvikuppi kaatui juuri ohjauspöydälle, ja sen johdosta aluksen itsetuhomekanismi käynnistyi. Mekaaninen naisääni luettelee numeroita kymmenestä nollaan. Kymmenen, yhdeksän. Avaruusperhe säntäilee paniikissa ympäri alusta. Kahdeksan, seitsemän. Punainen hätävalo vilkkuu. Kuusi, viisi. Perhe vetäytyy aluksen syrjäisimpään nurkkaan. Neljä, kolme. Perheen äiti supattaa miehelleen viimeisiä sanoja. Minä rakastan sinua, Richardo! Kaksi. Ja minä sinua, Brooke. Yksi. Perhe katsoo ikkunasta sinistä tähteä – minun silmääni. Nolla. Jytym!
Livahdan suihkuun, vaimoni Meri-Miina jää tuhisemaan sänkyyn. Availen hieman ääntäni. Lilalilalii! Ja vielä hieman korkeammalle! Lilalilalii! Kuuntelen. Meri-Miinan tuhina jatkuu. Vielä kerran. Lilalilalii Lailalilalii! Freudilainen lipsahduslauluni kuulostaa saaneen vaimoni hereille. Se kiroilee, kun mies tekee taidetta. Aamulla suihkun alle ei kannata jäädä liian pitkäksi aikaa. Lämmin vesi rauhoittaa ja samalla vetelöittää ruumiin koko päiväksi. Hammasharja sujahtaa kouraani. Katselen peilistä uteliaasti kuikuilevaa hahmoa. Sänki on juuri hyvä, seksikäs. Sen kasvattamiseen menee minulla noin 20 tuntia. Iltapäivällä se on jo liian pitkä, illalla näytän pultsarilta.
Vaimo tulee koputtelemaan. Se ihmettelee, miksi ovi pitää lukita 23 yhteisen vuoden jälkeen. Onko minulla vielä piilossa joitain, mitä hän ei ole nähnyt. Ei ole, mutten kerro sitä. Isken vain silmää. Meri-Miina tuhahtaa. Muistan jälleen, että avioliittomme on onnellinen kuin elinkautisvanki. Esitän vertaukseni Meri-Miinalle. Se pyytää anteeksi käytöstään ja minut kunnon kotilounaalle puoliltapäivin. Päivä on taas palannut oikeille raiteilleen.
Soitan autoliikkeeseen varmistaakseni, että ajokkini on saapunut. Lipevä myyjä hehkuttaa, ettei meinaa malttaa pitää sormiaan erossa siitä. Niin hieno yksilö on kyseessä! Käsken myyjän toteuttaa outoja mielihalujaan muulla. Minun uutta autoani ei lääpitä. Lopetan puhelun. Minun uusi autoni. Se kuulostaa hyvältä. Kajauttelen sitä keittiössä. Minun uusi autoni! Meri-Miina huokailee, aikuinen mies. Yritän selittää asian vaimolleni niin, että hänkin sen ymmärtäisi. Auto kun on tekniikan ihme eikä mikään virkkuukoukku.
Porsche 911 Turbo Cabriolet ei ole enää auto, se on lentokone, jonka siivet on leikattu pois. Tämä insinööritaidon huipputuote kiihtyy nollasta sataan 4,3 sekunnissa. Kaunottaren huippunopeus on 305 kilometriä tunnissa. Annan esimerkin asian hahmottamiseksi. Oulusta Helsinkiin kahdessa tunnissa. Vaimoni yrittää keskeyttää, mutta nostan käteni ilmaan. Haluan vielä sanoa muutaman sanasen. Turboahdettu vastaiskumoottori! Kuusi sylinteriä! Lopuksi sanon hinnan, 249 400 euroa. Annan suurehkon summan leijua hetken välissämme. Ja minulla on siihen varaa.
Meri-Miina epäilee, että virkavalta saattaa kiinnostua kovastikin kolmeasataa pyyhkivästä pankinjohtajasta. Se yrittää tahallaan pilata tunnelmani. Onnistun säilyttämään mukavan olotilani lähtemällä vanhalla koslallani kohti autoliikettä. Yritän etsiä kevään merkkejä ihmisistä – turhaan. Ilmeettöminä he vaeltavat ympäriinsä. Kukaan ei edes hymyile. Jokin vaivaa minua, mutten saa siitä otetta. Aavistelen pahinta, kun kurvaan autoliikkeen pihaan.
Kauppias, jonka rinnassa lukee Arto Täpsä, kiiruhtaa luokseni. Se hieroo kämmeniään yhteen, nyt on tulossa rahaa – ja paljon. Menemme liikkeen takapihalle. Autot ovat rivissä kuin lapsisotilaat. Yksi on peitetty pressulla. Täpsä tepastelee rauhallisesti pressullisen luokse ja paljastaa peiton kätköistä auton – minun uuden autoni. Tadaa! Katson epäuskoisena autoa, sitten Täpsää. Mies hymyilee kuin aurinko, joka tuntuu tällä hetkellä poraavan reikää ohimooni. Täpsän euforia alkaa haihtua. Se kysyy, onko jokin vialla. On, väri. Tilasin mustan, sain kullanvärisen. Täpsä raapii sänkeään, minä omaani. Tilanteesta on seksikkyys kaukana.
Toimistossa Täpsä kaivelee papereita. Se ei tahdo uskoa erehdystä. Viimein lirpake löytyy. Siinä lukee black. Kysyn, osaako herra autokauppias englantia. Täpsä väittää osaavansa jopa sujuvasti. Kerron, etten ole täysin vakuuttunut asiasta. Onneksi olen tottunut pankinjohtajana tekemään nopeita ratkaisuja. Kerron Täpsälle, miten hoidamme homman. Hän tilaa minulle uuden Porschen, tällä kertaa mustan. Ei siis vihreää, keltaista tai punaista autoa. Sillä välin minä ajelen kultaisella hirvityksellä, jonka palautan, kun minun uusi autoni saapuu. Lisäksi Täpsä saa antaa minulle alennuksen henkisistä kivuista ja häpeästä. Täpsä sanoo, että asiaa täytyy harkita. Se harkitsee nopeasti, kun muistutan, missä pankissa autoliikkeen lainat makaavat.
Katselen autoa. Se on Porsche, muttei minun. Sen omistaa joku, jolla on harvinaisen huono maku. Kurkistan sisälle. Penkissä on takapuolen kokoinen painauma. Vilkaisen Täpsän takamusta, se minua. Koko täsmää. Kysyn, mitä autokauppias on tehnyt autossa, joka ei ole minun, mutta voisi kyllä teknisesti ottaen olla omani. Täpsä huokailee ja kertoo, että jonkun täytyi ajaa auto liikkeen takapihalle. Sanon, että se seuraava auto pitää tuoda pihaan rekalla. En halua kaikenmaailman rasvaisten duunarien istuvan kaunottaressani. Täpsä katsoo hieman epäuskoisena, miettii, pitäisikö nyt nauraa. Se sanoo, ettei niin tehdä. Kerron, että ainakin KITT ajetaan vähän väliä rekan sisään. Täpsä kysyy, mikä. KITT, Knight Industries Two Thousand. Kauppias pudistelee päätään. Ritariässäauto, paljastan. Täpsä näyttää ymmärtävän, muttei uskalla luvata vielä mitään. Hyppään autoon ja kiihdytän tieheni.
Pankissa henkilökunta ei tahdo pysyä riemultaan nahoissaan. Johtaja ajelee kultaharkolla töihin! Käsken hihittävän henkilökunnan hiljentyä. Terästän komentoa keskisormellani, jota pyöräyttelen jokaisen kassan suuntaan. Asiakkaaksi itseään kutsuva mummeli, joka todellisuudessa on tullut vain kiusaamaan henkilökuntaa pennosillaan, katsoo minua paheksuvasti. Kävelen vanhuksen luokse ja käsken hänen häipyä pankistani. Mummeli säikähtää ja lähtee taapertamaan kohti ulko-ovea. Odottelen, että hän on tarpeeksi kaukana, ja huudan, että viet nuo hilut mennessäsi. Mummo käpyttelee takaisin, ja survaisen säästöpossun hänen kukalliseen kassiinsa. Ja tervetuloa uudestaan, huikkaan vaistomaisesti, kun mummo poistuu rakennuksesta. Kassaneidit katsovat minua mykkinä. Rynnistän toimistooni ja jätän neidit supattamaan. Siinäpähän ihmettelevät.
En pysty keskittymään töihini. Lueskelen Aku Ankkaa, jonka olen tilannut lapsiperheitä varten toimistooni. Superhessu yrittää palauttaa Pizzan kaltevan tornin takaisin maahan. Supervoro on lennättänyt sen kuuhun täyttämällä tornin kellarin kerosiinilla yön aikana. Minulle tulee supernälkä ja päätän lähteä kotiin nauttimaan vaimoni lupailemaa lounasta. Sitä ennen teen merkinnän kalenteriini, jotta muistan lukea Superhessu-jutun jatko-osan. Niin jännittävään tilanteeseen se jää.
Meri-Miina on kokannut rössypottua, koska tietää, että inhoan sitä. Ilmankos se oli niin halukas sovintoon. Ensin suunnittelen kaatavani paikallisherkun muka vahingossa lattialle, mutta maltan kuitenkin mieleni. Ihmissuhde on peli, jonka sääntöjä on mahdoton oppia, koska ne muuttuvat koko ajan. Päätän tehdä harhautuksen. Kaadan lautasellisen verran rössypottua Tupperware-astiaan, jonka Meri-Miina sai lahjaksi kutsuttuaan akkalauman kotiimme ihmettelemään, mitä kaikkea muovista voi tehdäkään. Tilanne ahdisti minua suuresti, eikä ahdistusta helpottanut yhtään, kun kovaäänisin nainen päätti lopuksi häpäistä minut. Se istutti kouraani sinappilusikan ja kehui, miten kiltisti olin jaksanut kuunnella hänen sepostustaan. Kiltti poika! Punastun aina, kun naiset kehuvat minua, niin myös silloin. Vetäisin Kalevan naamani eteen, mutta akkalauma mylvähteli jo jutun hauskuudelle. Ravistelen muiston päästäni ja lähden takaisin töihin. Matkalla ostan elintarvikekioskilta lihapiirakoita, jotten näänny nälkään lainanruinaajien edessä. Niiden kanssa täytyy pysyä valppaana.
Ensimmäinen saapuukin pian. Onneksi päätin jo autoliikkeessä, etten myönnä yhtään lainaa tänään. Mies näyttää epäilyttävältä. Uskon, että hän on niitä ihmisiä, jotka vielä aikuisiässäkin katsovat aiheelliseksi korjailla pipon asentoa naamaa vääntelemällä. Niin juuri, tämä mies kuuluu selvästi tuohon ihmisryhmään. Samat tyypit tilaavat netistä halpamatkan Australiaan, ja parin viikon päästä sukulaisille tulee Itävallasta kortti, jossa ihmetellään kenguruiden puuttumista ja omituista murretta. Tälle tyypille en antaisi edes pyyhekumia lainaan. Kerron sen myös hänelle. Mies näyttää loukkaantuvan ja lähtee kohti ovea. Kutsun hänet takaisin ja kerron, ettei kukaan sentään tyhjin käsin joudu täältä lähtemään. Ojennan hänelle rasiallisen rössypottua, jonka mies ottaa epäuskoisena vastaan. Tunnen tehneeni päivän hyvän työn.
Lihapiirakka, tuo teollisen muotoilun helmi, sujahtaa suuni kautta vatsani pohjalle. Syön vielä toisen. Kylmät einekset rupeavat nukuttamaan, ja painan varattu-valon päälle. Uppoudun nojatuoliini ja uneen. Säpsähdän hereille, kun ulkoa kuuluu meteliä. On jo hämärää, kello lähestyy kymmentä. Hieraisen silmiäni ja mietin, miten selitän myöhäisen kotiintuloajankohdan Meri-Miinalle. Pelottaa, että hän alkaa epäillä jotain – kerrankin, kun voin puhua totta. Lukitsen paikat ja kävelen autolleni. Tuulilasiin on heitetty jotain, rössypottua. Tunnistan myös rasian. Perkeleen pipomies! Käyn toimistossa tarkistamassa miehen osoitteen ja lähden ajelemaan hänen luokseen. Pyyhkijät tekevät minulle tähystysaukon tuulilasiin. Edelläni ajaa pari paloautoa valot vilkkuen. Meillä tuntuu olevan sama matka.
Anna pahan kiertää
7
778
Vastaukset
- Hessu-kissa
Tarinasi jokainen henkilö saa varauksetta minun sympatiani puolelleen. Erityinen suosikkini on kuitenkin ehdottomasti Verneri Kööti(tai-mikä-hänen-nimensä-nyt-olikaan). Luulen, että tulisin kyseisen miehen kanssa loistavasti juttuun. Ja, mikä tärkeintä: sinä,sait minut luulemaan näin!
Sinulla on todella kyky kirjoittaa. Päätön ja lempeä huumorisi ei suinkaan saanut minua ratkeamaan estottomaan nauruun,harva teksti saa, mutta hymähtelemään useasti kylläkin. Sinulla on todella hauska tyyli kirjoittaa. Huvikseenhan näitä sinun juttujasi lukee.
Minua ei härinnyt liiemmin näiden henkilöiden ymppääminen samaan tarinaan. Tosin tajusin henkilöiden yhteteyden vasta jäljestä päin paremmin. Kyllä se ihminen vain on surkuhupaisa otus.
Minun on monta kertaa tehnyt mieleni heittäytyä hulluksi Vernerisi esimerkin mukaan. Taidan tästä tosiaankin lähteä kauppaan ostamaan vesimeloneja. - krikki
Todella hauska! Sai nauramaan, monet kohdat :)
Tästä kivenkova 9.
Ilahduta meitä lisää hauskoilla kertomuksillasi! - hmm
sinne tervo-hotakainen-kirstilä-osastoonhan tuo upposi. kovin maskuliinista siis, ja ironistakin, tosin tyylilajissa lipsuttiin paikka paikoin. tarina kyllä rullasi kivasti eteenpäin, mutta jonkin verran häiritsi se, ettet tuntunut osaavan päättää hullutellako kunnolla vaiko vain anteeksi pyytäen. ehkä noin puolelle sutkauksista siis nauroin ja toiselle puolelle hymähtelin kiusaantuneena. reippaampaa hulluttelua siis -- sitä jäin kaipaamaan.
ja toiseksi tekstissä pisti silmään muutama todella kummallinen vertaus. onko lihapiirakka mukamas teollisen muotoilun mestarituote? --olisiko gastromia kuitenkin lähempänä. ja miten jokin voi olla tyhjä kuin ajatus? -- mieli voi olla kyllä tyhjä, esim. kun ihmisellä on krapula tms.
muista että vertaukset ovat vaikea laji; hyväkin teksti saadaan huonoilla vertauskuvilla helposti pilalle.
ja jottei kritiikki tuntuisi liian kovalta, yleisesti ottaen nauroin tälle enemmän kuin olin kiusaantunut.- Leimi
Kiitoksia!
Hyviä huomioita olette tehneet. Kommentoidaanpa hieman vastauksianne.
En ole vielä rahaa pyytänyt tekeleistäni, kipakka-akka. Vielä täytyy hioa ja kehittyä, saada suvantovaiheet hieman täyteläisimmiksi, ennen kuin suurempaan levitykseen uskaltaa mitään antaa. Tulevaisuudessa ehkä sitten - toivottavasti.
Olet aivan oikeassa, hmm. Teen liiaksikin vertauksia, joita en sen kummemmin mieti. Vertaus pääsee tekstiini, kunhan se nyt kuulostaa joltain - sisällöllä ei ole niin väliä. Paha tapa toki. Lihapiirakan teollisella muotoilulla halusin korostaa, että kyseessä on teollisesti tuotettu eines.
Nöyrä kiitos hmm:lle, kipakka-akalle, krikkille ja Hessu-kissalle kauniista sanoistanne. Tästä on hyvä jatkaa ja toivottavasti myös kehittyä.
- zus
Kai teet tarinaan jatkoa!Haluaisin ehdottomasti lukea lisää!
- kiira_05
Olin pitkästä aikaa käväisemässä tällä palstalla ja luin juttusi, ihan loistava! =)
Sain hyvät naurut.
Aikaisemmista kirjoituksistasi olen myös pitänyt.- Leimi
Tänne oli vielä tullut kommentteja. Kiitos paljon teille niistä!
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
en vaan saa häntä pois
Mielestäni pyörimästä. Onko kellekään toiselle käynyt näin? Ihastuin pakkomielteisesti noin vuosi sitten erääseen naiseen. Ei vaan katoa mielestä va1762025Suomi24 kysely: ihmisten kuplautumista ei pääosin koeta vakavaksi ongelmaksi
“Kuplautumista on mahdotonta estää. Ihmiset ovat aina viihtyneet samankaltaiset arvot ja maailmankatsomuksen jakavassa seurassa ja muodostaneet sen pe361709Ohhoh! Glamourmalli Elena, 29, teetti tiimalasivartalon - Vei rahaa ja tuotti tuskaa - Katso kuvat!
Transtaustainen glamourmalli Elena Vikström on käynyt vuosien ajan plastiikkakirurgisissa toimenpiteissä. Tästä näet lopputuloksen: https://www.suomi81358Sinä olet tärkeä
Herätät minussa kunnioitusta. Kiehdot minua. En oikein saa kiinni sinusta. Ehkä juuri siksi. Aistin että sinäkin pidät minusta. Vetovoima on ollut alu591171Ostiko Martina uuden ponin tyttärelleen, vai oliko myös Stefan itsekkin valitsemassa ponia .?
Kiva kun on tyttärelle mielekäs harrastus annettu, ehkä vielä on tulevaisuudessa hänelle tärkeä ja valitsee sen perusteella tulevan ammatin.2241169Varisjärvellä mersu.
Varisjärven tiellä tuli vanhamersu kylkiedellä mutkassa vastaan ja vähällä keulaan mutta tökkäs penkkaan, hyppäsin omasta autosta ulos ja kävin kiskas161024- 60945
Belorf haistattaa seuraajiaan "You can hate me now"...
Vai haistattaako lompakkoa, joka taisi viimeinkin ymmärtää häipyä Sofian ulottumattomiin ? Sofia raukka on niin typerä, että ottaa nostetta "omasta tv58934