Itsarista!

aina kun on elämää on toivoa! muista se! jos kerran kuolema on noin mukavaa ja lähellä niin te nyt ennen itsemurhaa jotain hienoo ja uutta! eihän sillä oo enää välii! mene vaikka ja kysy kaikilta tuntemiltasi(haluamiltasi) miehiltä / pojilta / tytöiltä / naisilta(sukupuolestasi riippuen) että anna seksiä! tee jotain ''ennen kuulumatonta''

Hei säästä rahaa ja lähe käymää tän maan rajojen ulkopuolella, tai ainaki tuu pois sieltä korvesta. Ja ennen kaikkea hae apua, sitä tarvitset kipeästi, voihan olla, että masennuksesi saa lääkkeillä kuntoon. Ja on paljon menestyviä ihmisiä, jotka on sinun tapaasi "pohjalta" noussut!!

Kaikkea hyvää sinulle kaikesta sydämestäni.!! Jos tietäis minkä ikäinen olet niin voisi antaa neuvoja mistä haet apua, mutta mene vaikka lääkärin juttusille ja sano, että olet tosissasi ja, että et pärjää ilman apua. Auttaisin sinua kovin mielelläni, olet yhtä arvokas persoona kuin kuka tahansa muu!! -With love perus positiivinen punkero

Turhaa kysyä, jos itse vastaa. Meitä ihmisiä on sellaisiakin, jotka pitävät elämästä, ja välittävät lähimmäisistään. Ei elämä sulle mitään pahaa oo tehnyt, kaikki on kiinni susta itsestäsi, ja siitä, miten sä kaikkeen suhtaudut. Sun tekstis oli vaan tosi itsekäs; sanoit, miks elää kun on ruma, huono, epäsosiaalinen jne. Mitä väliä, tärkeintähän on se, että on jotain annettavaa muille, rakkautta ja välittämistä. Sinulla on muille paljon annettavaa ja opetettavaa, varsinkin tuleville lapsillesi.Ja muista,että mikä ei tapa se vahvistaa

No, kuolema on valitettavasti se asia, jonka jokainen joutuu kerran kohtaamaan, halusipa sitä tai ei. "Pakko ei ole kuin kuolla ja sitäkin vain kerran." Kaiken muun siitä välistä saa valita vapaasti.

Fakta siis on: sun täytyy kuolla, joskus. Siitä et pääse pois, se on väistämätöntä. Voit aina valita helpoimman tien ja luovuttaa, kyllä suo surraan ainakin se viikko, sitten unohdetaan ja kännisissä sukutapaamisissa muistellaan parilla lauseella: "sitten oli se, joka hirtti ittensä. ihme toope." Elämä voittaa aina lopulta.

Jos aina on tie ulos, miksi ei kokeilisi vähän? Mitä menetettävää sulla on, jos kokeilet, voiko tästä tullakaan mitään. Oot ruma ja lihava ja varmasti haiset pahalta, mitä sitten? Niin moni muukin, ja monet noista muista ei edes tiedosta sitä. Kun ei ole mitään menetettävää, on vain saavutettavaa. Pohjalta löytyy vain yksi suunta ja se on ylöspäin.

Jos vain luovutat, heität pois sen tiedon, olisiko susta kenties joskus tullut jotain. Olisiko elämäsi joskus ollut elämän arvoista. Sitten et saa mahdollisuutta todeta siinä kuolinvuoteella, olitko väärässä vai oikeassa. Ja vaikka olisit oikeassa, mitä sitten? Se olet kuitenkin viime kädessä sinä, joka valitsee, millaista elämäsi on. Aina on huonoja ja pahoja hetkiä, mutta ne on niitä hetkiä, joista oppii.

Jos itse kuolen huomenna, se on ihan ok. Jos en, katson kyllä mielelläni, mitä vielä on tulossa.

Kuoleman jälkeen ei ole mitään. Tuo on vituttava ajatus siinä vaiheessa, kun on juuri tuhlannut sen kaikkein kalleimman elämän: omansa.

Se on tosi, ei se auta, että ihmiset jää suremaan jne. Se ei tosiaan auta. Mua pidelly täällä maailmassa kukaan ihminen ja sen takia halusinkin pois. Vaikka mulla oli poikaystävä, no tämä oli sellainen, joka halusi pelkästään seksiä. Eihän nyt neljätoistavuotias voi aina olla valmis seksiin. Koulussa oltiin kiusattu, itsetunto oli niin alhaalla. Pääsiäisenä olin ollut onnettomuudessa, josta sain ruhjeita kehooni sekä aivotärähdyksen, minkä takia päätä särki 24/7 kolmen kuukauden ajan.

Mikään ei ollut hienoa. Kavereita oli pari kappaletta, joita näin harvoin. Ei siis ollut ketään kelle puhua. Kävin itsemurhan yrittämistä jo aiemmin psykologilla puhumassa. Kaikki luulivat sen auttaneen, niin minäkin, kunnes eräänä päivänä olin lääkekaapilla käymässä: Unilääkkeitä, noin 20 kpl.

Matkasin pois pääkaupunkiseudulta ja kävin jättämässä viimeiset jäähyväiset ihmisille.
Heräsin kuitenkin sairaalassa. Jorvissa. Vanhempani olivat tulossa minua katsomaan. Olin vielä pökerryksissä. Olin nukkunut melkein kaksi päivää heräämättä, syömättä tai käymättä vessassa.
Elämä jatkui pikku hiljaa. Kävin tämän jälkeen kuukauden ajan puhumassa psykologin kanssa kaksi kertaa viikossa. Viha, mitä tunsin kiusaajini ei ollut laskenut. Ne olivat tehneet elämästäni helvetin.

Palasin kotiin parin viikon suljetulla osastolla olemisen jälkeen. Kaikki oli niin outoa. Vanhempani eivät puhuneet asiasta ollenkaan. Ihan niinkuin sitä ei olisi tapahtunut. Jätin poikaystäväni, nyt minulla oli vihdoin rohkeutta siihen. Onneksi kesä oli alussa, joten sain ihan rauhassa vain olla silloin. Syksyllä alkoi viimeinen yläasteen luokka, tämä niin hurja yhdeksäsluokka. Elämä meni rauhallisesti. Koulussa kiusattiin silloin tällöin. Tuli TET-jakso, ja se oli mukavinta aikaa ysillä.

Joulukin meni siinä ohessa ja sen jälkeen piti hakea toisen asteen koulutukseen. Psykologin kanssa juttelut loppuivat ja minä olin ns. vapaa. Elämä meni edellee tasaisesti. En ollut onnellinen , mutta en myöskään onneton.

Viime kesänä, kesäkuun alussa tapahtui jokin, mikä muutti elämäni suunnan kunnolla. En osannut odottaa ollenkaan, että tämä tulisi. Tutustuin erääseen mieheen. Tulimme alusta asti juttuun ja jo parissa päivässä hän onnistui kohottamaan elämäni laatua tasaisesta onnelliseksi ja itsetuntoani hän onnistui nostamaan. Nyt melkein viisi kuukautta myöhemmin uskallan katsoa peiliin ja todeta, että kyllä siellä on ihan kaunis tyttö. Enkä tunne itseäni yhtään itserakkaaksi, vaan sellaiseksi joka uskaltaa luottaa itseensä ja sanoa itselleen, että hienoa.

Nyt viime tiistaina ylitin itseni. Olin koulun pääsykokeissa ja aina ennen pidin itseäni todella tyhmänä. Siinä oli sellaisia matemmatiikkaa vaativia tehtäviä. Ensin kun katsoin niitä, huomasin, etten minä näitä osaa. Kun olin lasknut yhden, huomasin, että hei minä osaankin laske tuon , tuon ja tuon! Ja jos aikaa ei olisi ollut niin vähää, olisin varmasti laskenut enemmänkin tehtäviä. Tästä tuli niin hyvä olo.

Olen tutustunut hirveästi uusiin ihmisiin nyt viiden kuukauden aikana. Eräskin ihminen sanoi minulle, että se ehkä se oli kohtaloa, etten kuollut, koska muuten en olisi löytänyt tuota ihmeellistä miestä.

Tässä minun selviytymistarinani. Jätin joitakin osia pois, mitä en tahtonut elämästäni kertoa, mutta ehkä tämä antaa toivoa joillekin.

Itsemurhaa pidetään erittäin huonona vaihtoehtona, ja muistan, että eräs ihminen tuli minulle sanomaan:
"Luulin, sinun olevan hieman älykkäämpi kuin olet, mutta olinkin väärässä".
Hän ei tainnut tietää mikä on sellainen olo, kun tuntuu että kaikki mitä teet on väärin. Sellainen olo minulla oli usein.

Sinä, Pääkallokiitäjähh, oletko minkä ikäinen? Jos olet jo ysillä tai lukiossa, niin suosittelisin, että koittaisit muuttaa vaikka uuteen kaupunkiin? Silloin saisit aloittaa ns. puhtaalta pöydältä. Se, että tunnet itsesi epäsosiaaliseksi, rumaksi, lihavaksi, huonoksi kaikessa kertoo huonosta itsetunnosta, mistä minäkin kärsin. Välillä vieläkin.

Liikunta on hyvä keino poistaa masennusta, ja se on tavallaan terapiaan. Mikäli tykkäät kävellä tai pyöräillä, niin lähde ihan huvikseen lenkille. Se tekee ihmeitä itsellesi että kehollesi! ;)

Koitahan pärjätä ja mieti vaikka sitä muuttoa isompaan kaupunkiin! Onhan se vaikeaa aloittaa alusta, mutta jostakin esi-isämmekin silloin joskus kauan kauan kauan sitten ovat aloittaneet!

haluaisin sanoa tähän jotain, koska voisin hyvinkin olla sellainen henkilö, joka tietää vastauksen. en tiedä oletko itse tälläinen henkilö, jolla on kaikki huonosti.....vai onko sinulla jotain "ei niin" vaikeita ongelmia ja puhut vain tähän tiettyyn sävyyn. tietystä näkökulmasta olet täysin oikeassa.......mutta.....ensinnäkin monet ihmiset ovat huonoja ongelman ratkaisijoita. joku voi heittää ilmaan tuollaisia lauseita, mutta ne eivät todellakaan auta paljon. ongelmien ratkaisu on kovaa työtä ja elämän tiettyjen realiteettien hyväksyminen on vaikeata (sen kuulee puheestasikin.) niistä harvoin myös järkevästi puhutaan....mutta......sun täytyy alkaa muuttamaan itseäsi....ja alkaa käsittelemään tunteitasi, koska nehän ne tämän jutun luo. en nyt tässä sano kaikkea, mutta totean, että rumanakin voi elää, lihavanakin voi elää...sun ajattelumaailmasi on vääristynyt.....niin tällaisessa maailmassa helposti käy. mitä täällä arvostetaan? rahaa, ulkonäköä, statusta....yms.....vapaat henget leijuvat vain taivaassa ja heidän epätoivoinen huutonsa kantautuu vain kuuroille korville...............krhm........mä kerron sen syyn elää vaikka seuraavassa viestissä.....

no tapa sitte ittes.... älä siitä täällä valita mut aattele nyt kyl tässä maailmas 6 miljardin ihmisen seassa on pakko olla yksi ihminen joka susta välittää....joten jos ny aiot todella ittes tappaa nii siitä vaa en estä mutta mee ensi sille yhelle ainoolle susta välittävälle ihmiselle sanoo että aiot tappaa ittes se olis sitäki kohtaa reilua..... taas mä selitän jotain omaa mut so what.....

Itse olen yrittänyt itsemurhaa, mutta nyt en sitä enää tekisi.
Elämä on potkinut päähän ja potkii vieläkin, mutta silti olen löytänyt omat valopilkkuni. :)
Ei itsensä tappaminen ole mikään ratkaisu asioihin. Se on pelkuruutta. Enemmän rohkeutta vaatii se, että uskaltaa olla ja elää niin kauan, että aika on oikeasti täynnä.

Mistä suurin osa vastaajista on saanut päähänsä, että Pääkallokiitäjähh on aikomassa tehdä itsarin? Kunhan esitti filosofisen kysymyksen ja yritti perustella omaa kantaansa. Tekipä vielä sen ihan hyvin.

Haluaisin kyllä minäkin joskus kuulla palstalla ihan kiihkotonta keskustelua aiheesta. Ei näytä onnistuvan.

Jos elämä on paskaa niin siihen tottuu, ajan myötä paska maistuu hyvältä. Nam!