M@k3? Lähimmäisen rakastaminen.

että Jumalat ovat vain mielikuvitusolentoja joita käytetään tekosyynä muiden ihmisten kiristämiseen.

Ja sellaisen rakastaminen on hyvin hyvin typerää.

Juutalaisille Toora (laki, opetus...), "Jumalan Sana", oli suurin piirtein sama kuin Jumala, joten heille tämä Tooran asettaminen kaiken muun edelle oli Jumalan rakastamista "yli kaiken".

Jeesus oli juutalainen mutta ymmärsi ilmeisesti syvemmin lain merkityksen eli, että ihmisten välisistä suhteistahan koko laissa ja kirjoituksissa kaiken aikaa pohjimmiltaan oli kysymys.

me tunnemme sydämessämme Jumalan Hengen, Henki todistaa henkemme kanssa että olemme Jumalan lapsia. :)

meidän uskomme on liian usein vain teoreettista eikä käytännössä toimivaa: 1.Jh.2:4. "Joka sanoo; »Minä tunnen hänet», eikä pidä hänen käskyjänsä, se on valhettelija, eikä totuus ole hänessä. 5. Mutta joka pitää hänen sanansa, hänessä on Jumalan rakkaus totisesti täydelliseksi tullut. Siitä me tiedämme, että me hänessä olemme.",

====>ei kukaan voi rakastaa Jumalaa,jota ei ole nähnyt ellei hän rakasta veljeään, jonka on nähnyt. Ja vielä; ettei kukaan voi nähdä Jumalaa, koska Hän asuu kirkkaudessa, johon yksikään ei voi tulla.

En ole kirjoituksia paljon vielä lukenut. Tuon kommenttisi perusteella otan kuitenkin kantaa: Raamattua voi näköjään käyttää fiksustikin löytäen sieltä kannustusta myös lähimmäisenrakkauteen eikä pelkkään vihaan. Yleensä sitä tällä palstalla näkee helluntailaisten käyttävän viimeksi mainittuun. Tuot tullessasi hyvän näkökulman tälle palstalle; Toivottavasti jatkat kirjoitteluasi edelleen.

hansu kirjoitti:

me tunnemme sydämessämme Jumalan Hengen, Henki todistaa henkemme kanssa että olemme Jumalan lapsia. :)

Henki patistaa teitä hyökkäämään homoja kohtaan halveksien ja tuomiten. Henki antaa teidän tuntea olevanne jumalia. Eikös sitä teidän uskovaisten kielellä kutsuttaisi "riivaamiseksi"?

No niin. Sinun mielestäsi ei ole olemassa mitään muuta Jumalaa kuin ne Jumalat jotka on ihmisen oman uskomisen tulosta: ihminen uskollaan tekee omat Jumalansa. Jumalan määritelmään kuitenkin kuuluu että Jumala on jotakin ihmisestä ja ihmisen uskosta riippumatonta, jotakin joka on olemassa jo ennen uskoa ja joka ei muutu mielipiteiden mukana.
Usko ei synnytä Jumalaa vaan Jumala synnyttää uskon. Jokainen uskonto sanoo omistavansa juuri tämän yhden ainoan uskoa synnyttävän Jumalan, siis Jumalan joka ei ole kiinni ihmisen uskosta eikä uskonnoista vaan on itsessään-oleva ja muuttumaton.
Toteamme tietysti että tuo on mahdottomuus. Jokainen niin monesta keskenään erilaisesta Jumalasta ei voi olla se yksi ainoa oikea Jumala.

Ehkä voimme ajatella että kaikkien uskontojen pohjalla, ikäänkuin niiden alkuideana on jonkinlainen kosketus siihen yhteen, mutta tuo jumalallinen informaatio on ihmisten käsissä muuntunut uskonnoiksi joissa vain vähän on enää jäljellä alkuperäistä. Jos sen alkuperäisen löytää uskonnollisen rihkaman ja ihmisten valtarakenteiden alta niin huomaa että nämä keskenään ristiriitaiset uskonnot puhuu yhdestä ja samasta, todellisesta, joka vaan on peittynyt ihmisten typeryyksiin?
Tämä on jossain määrin se käsitys joka minulla yli viisitoista vuotta sitten oli.

Ajattelin että jos - huomaa: jos - on olemassa jokin jota Jumalaksi sanotaan niin kyllä se varmaan löytyy kaikkien uskontojen takaa tai sitten ei mistään uskonnosta.
Olin aika negatiivinen uskontoja kohtaan ja ajattelin että ne perustuu vaan ihmisten manipuloimiseen ja valtapeleihin. Vaikka aavistelin että "jotain" varmaan on, niin miksikään Jumalaksi - Jeesuksesta puhumattakaan - en voinut sitä sanoa, sillä mielestäni Jumala oli uskontoihin kuuluva termi ja pelkkää petosta.
Varsinkin kristinusko herätti minussa säälinsekaista antipatiaa.

* *

Yritin muuten avata tuota linkkiä, mutta ei auennut. Ehkä koitan myöhemmin uudestaan.

Aihe siis on Jumalan rakastaminen ja lähimmäisen rakastaminen. Väitän että juuri Jumalan rakkaus on saanut minut rakastamaan lähimmäistä. Joka tapauksessa Jumalan rakkaus on saanut minut paljon syvemmin ja avoimemmin rakastamaan lähimmäistä. Usko ei ole rakentanut sydämeni ympärille suojamuuria erilaisuutta vastaan vaan on purkanut näitä suojamuureja. Kristuksesta käsin voin kohdata ihmisen aidosti.

Jos lähimmäisen rakastaminen on järkevää, ja juuri Jumalan rakkaus saa rakastamaan lähimmäistä, voiko Jumalan rakkaus - ja ihmisen rakkaus hyvään, rakkautta synnyttävään Jumalaan - olla järjetön asia?
Tietysti.

Vaikka Jumala vaikuttaisi ihmisessä rakkautta lähimmäisiin, rakkaus Jumalaan on joka tapauksessa järjetöntä, jos Jumalaa ei oikeasti ole. Silloinhan rakkauden syntyminen on jonkinlainen sisäinen kikka, suggestioon perustuva mekanismi tai terapeuttinen vaikutus: kun koen saavani Jumalalta syntini anteeksi ja olevani Hänen rakkautensa kohde (joka siis on harhainen kokemus, koska Jumalaa ei ole) se luonnollisesti synnyttää minussakin halua rakastaa.
Näin ajateltuna rakkaus Jumalaan on järjetöntä joka tapauksessa, vaikka synnyttäisikin rakkautta lähimmäisiin.

Rakkaus Jumalaan voi joissain tapauksissa olla hyvä ja kannatettava asia, mutta yhtä kaikki järjetön?

* *

Että on tuhansia erilaisia "Jumalia" ei merkitse faktaa että Jumalaa ei ole olemassa, siis että ei ole olemassa ihmisten uskosta riippumatonta itsessään-olevaa joka synnyttäisi uskon. Samalla tavalla kuin se että voidaan löytää psykologisia tarpeita joiden vuoksi ihminen pakenee luomiinsa jumaliin, ei vielä todista ettei oikeasti olisi Jumalaa ihmisen pakenemisen ulkopuolella. Uskontojen moninaisuus ja niiden kesken vallitseva sota ei siis ole riittävä todiste Jumalan olemattomuudesta.

* *

Ajatus että Jumala on "satuolento" on tavallaan yksi jumala tai jumalakuva kaikkien jumalien joukossa ja se kuva voi olla yhtä väärä kuin kaikki muutkin Jumalat. Siis satuolento on yksi määritelmä sille mistä Jumalassa on oikeasti kyse, se on yksi Jumalaa koskeva ajatus: Jumala on satuolento.

Uskoessasi että Jumala on vain satuolento sinulla on usko tai ainakin uskomus. Pidät tätä uskomustasi totena. Kuten toinen julistaa ehdottomalla varmuudella että Jumala on, joku toinen julistaa yhtä ehdottomasti että Jumalaa ei ole. Kumpikin on omassa mielessään varma. No niin, todellisuus sen sitten ratkaisee. Jos Jumalaa ei ole, niin ei ole. Jos on, niin sitten on. Vaatii jonkinlaista nöyryyttä myöntää tämä?

Kristinuskoa voidaan harrastaa uskontona uskontojen joukossa ja sen Jumalaan voidaan uskoa kuin mihin tahansa Jumalaan jonka ihminen tekee uskonsa kautta. Sellaista uskontoa voidaan sitten käyttää omien intressien ajamiseen - esimerkkinä Bush ja Irak-politiikka. Se ei kuitenkaan vielä todista etteikö juuri kristinuskon Jumala olisi se yksi ainoa oikea Jumala joka on.

Jos nyt siis sattuu olemaan niin että Jeesus on todellisesti sovittanut ihmisten synnit jotta ihmisellä olisi mahdollisuus vapautua uskomuksistaan ja löytää todellinen Jumala, tämä yhteys Jeesukseen ei siinä tapauksessa olekaan jokin uskomus ja uskonto muiden joukossa, vaan on kokonaan tuon joukon ulkopuolella. Tavallaan yläpuolella.

Näin ajateltuna on olemassa ihmisten luomia "jumalia" mutta on myös yksi elävä Jumala.

Voin sanoa että löysin tämän Jumalan, ja se kuulostaa varmaan aika banaalilta. Tai voin sanoa että Jumala löysi minut, mikä on mielestäni osuvampi ilmaus, mutta banaalilta sekin kuulostaa. Kuinka voin väittää että kaikkien tuhansien jumalien keskellä juuri minulla olisi yhteys siihen yhteen ja ainoaan joka todella on? Niin minä kuitenkin väitän. Ok. Niin väittävät kaikki muutkin. En voi siis todistaa että juuri minun Jumalani on tosi, että Jeesus oikeasti antaa synnit anteeksi ja yhteyden Luojaan, ei jonakin itsesuggestiona vaan realistisena faktana.

* *

Jos on todellisesti Jumala - silloin usko Jumalaan on järkevää.
Usko ihmisten luomiin jumaliin on järjetöntä, koska ne ovat uskomuksia ja satuolentoja, mutta usko siihen yhteen joka todellisesti on ja synnyttää uskon, on järkevää.

* *

Ennen kykenin rakastamaan vain niitä joita luontaisesti rakastin. Yritin kyllä olla vihaamatta ketään mutta olin oman kykyni varassa. Tänään koen Raamatun ihmeellisen lupauksen toteutumista, jossa sanotaan että Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta. Wau. En olekaan enää oman rakastamiskykyni varassa. Kun minun kykyni rakastaa loppuu kesken, voin kääntyä Jumalan puoleen ja luovuttaessani itseni Hänelle saan Hänen sydämeltään rakkautta joka ylittää omani. Tämä on ihan käytännöllisesti koettavaa Kristuksen totuutta.

Se ei silti tarkoita että olisin erehtymätön ja että aina kykenisin osoittamaan ihmeellistä rakkautta kaikille. Paljon riippuu siitä missä määrin olen valmis luovuttamaan asiani ristin juurelle ja todellisesti seurustelemaan Hänen kanssaan. Jumalan rakkaus ei automaattisesti vaikuta sydämissämme vaan meiltä odotetaan avoimuutta ja halua oppia Hänen seurassaan.

Rakkaus ei myöskään merkitse sitä että hyväksyn kaiken ja olen kaikkien kanssa samaa mieltä. Tässä tulee kuvaan kysymys suvaitsevaisuudesta. Jos jokin asia on mielestäni väärä ja valheellinen onko suvaitsevaisuutta myöntää että se on oikea ja totuudellinen? Mielestäni oikeaa suvaitsevaisuutta on pyrkiä suvaitsemaan ihminen silloinkin kun en voi hyväksyä hänen edustamiaan näkemyksiä. Väärän suvaitseminen ei ole rakkautta vaan typeryyttä. Kuitenkin olen vajavainen ja erehdyn monessa kohdin, en ole ketään toista parempi enkä ole itse pelastanut itseäni, olen armon varassa. Jos todellisesti seurustelen armollisen Jumalan kanssa ja ammennan Hänen hyvyydestään, se vaikuttaa minussa armollista eli hyväksyvää suhtautumista niitä kohtaan, joiden sanon olevan väärässä. Kyse on asenteesta.
Yritän olla loukkaantumatta niihin jotka loukkaantuvat minuun. Suvaitsen myös heidät jotka sanovat että olen suvaitsematon. Hyväksyn heidän kritiikkinsä ja pyydän että Herra minua ja kaikkia meitä totuuteensa johtaisi.
Tämä on se tie jota Raamattu suosittelee, niin minä sen näen.

Ihan selvä asia on ettei lähimmäinen tarkoita samoin ajattelevaa. Ei tietenkään. Vertauksessa laupiaasta samarialaisesta Jeesus osoitti tämän. Samarialaiset olivat halveksittuja ja oli tapana välttää kanssakäymistä heidän kanssaan. Kun samarialainen pysähtyi auttamaan juutalaista miestä todennäköisesti hän pysähtyi ihmisen luo joka kasvatuksensa ja kulttuurillisen taustansa vuoksi olisi halveksinut, ehkä jopa vihannut häntä. Juutalainen ei todellakaan ollut samarialaiselle mikään lähimmäinen siinä mielessä että he olisivat olleet samaa porukkaa. Jeesuksen opetus fariseuksille oli selvä. Uskonnolliset ihmiset olivat kulkeneet puolikuolleen ja ryöstetyn ohi nenä pystyssä, mutta tämä halveksittu samarialainen pysähtyi auttamaan. Se on Jeesuksen opetus lähimmäisyydestä. Jopa se joka minua eniten vihaa ja halveksii on lähimmäiseni jota minun tulee rakastaa.

Joidenkin mielestä esimerkiksi se, että uskovainen ei hyväksy homoutta, on rakkaudettomuutta? Välttämättä ei kuitenkaan ole niin. Uskova voi silti hyväksyä tuon ihmisen ihmisenä, vaikka tuomitsee homoseksuaalisuuden harjoittamisen. Itse olen sitä mieltä ettei homous kuulu ihmiselle luontaisesti, mutta en silti tunne minkäänlaista vihaa ihmistä kohtaan joka on homo. Tunnen joitain homoja ja olen keskustellut useiden kanssa. He ovat minulle lähimmäisiä ihan siinä kuin kuka tahansa.

Nimimerkki Työmies määritteli uskoaan käänteisesti, ilmaisemalla jotakin siitä mihin ei usko:
> En usko helluntailaisuuden "Rakasta Jeesusta - vihaa lähimmäistäsi" periaatteeseen. <
On helppo sanoa uskovia suvaitsemattomiksi ja rakkaudettomiksi kun nämä ei hyväksy joitain asioita, mutta onko itse valmis hyväksymään helluntailaiset lähimmäisinään? Vai onko periaate tämä:
Rakasta lähimmäistäsi - kaikkia muita lähimmäisiä paitsi helluntailaisia?

* *

Kuten sanoin, ei tarvitse olla samaa mieltä kaikissa asioissa. Silti voi pyrkiä rakastamaan ihmistä jonka kanssa on erimieltä. Ikävä tosiasia on että tässä kristityillä on vuosisatainen perinne katkeria erehdyksiä. Paljon olemme tyrineet. Ei auta vedota että ne kristityt on olleet pelkkiä nimikristittyjä, uskonnollisia ihmisiä. Nimikristittyjä tai ei, kaikkien meidän uskoviksi itseämme sanovien tulisi peiliin katsoen miettiä asennettamme. Oikeita oppilauseita voi kyllä olla, mutta kuinka on kristillisen totuuden laita?
Totuus ilman rakkautta on vain ulkonaisia tosiasioita, se on elävien sanojen kuivumista kuolleiksi kirjaimiksi, jumalallisen muuntumista sisällyksettömiksi muodoiksi ja ihmisten perinnäissäännöiksi.
Paavalia siteeraten:
"Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa."

Minun kokemukseni Jumalasta on myönteinen. Enkä voi erottaa Häntä irralleen muista elämäni asioista. Hän ei ole vain asia asioiden joukossa. Hän haluaa läpäistä kaikki asiat ja vaikuttaa kaikkeen, ei jonakin ajatustottumuksena vaan elävällä tavalla.

Annan kyllä oman todistukseni ja voin kertoa kuinka elämäni on muuttunut mutta en voi siirtää kristillistä uskoa kenenkään sisimpään, anteeksiantamus on kokemus jota en voi luovuttaa itsestäni toiselle hänen koettavakseen. Se on löydettävä itse. Voin ainoastaan osoittaa Häntä jolta olen sen löytänyt:
"Sydäntäs ei täällä kukaan käskemällä auki saa, siksi uskallan vain pyytää Golgatalle katsomaan."

Siunausta.

mamabeard kirjoitti:

No niin. Sinun mielestäsi ei ole olemassa mitään muuta Jumalaa kuin ne Jumalat jotka on ihmisen oman uskomisen tulosta: ihminen uskollaan tekee omat Jumalansa. Jumalan määritelmään kuitenkin kuuluu että Jumala on jotakin ihmisestä ja ihmisen uskosta riippumatonta, jotakin joka on olemassa jo ennen uskoa ja joka ei muutu mielipiteiden mukana.
Usko ei synnytä Jumalaa vaan Jumala synnyttää uskon. Jokainen uskonto sanoo omistavansa juuri tämän yhden ainoan uskoa synnyttävän Jumalan, siis Jumalan joka ei ole kiinni ihmisen uskosta eikä uskonnoista vaan on itsessään-oleva ja muuttumaton.
Toteamme tietysti että tuo on mahdottomuus. Jokainen niin monesta keskenään erilaisesta Jumalasta ei voi olla se yksi ainoa oikea Jumala.

Ehkä voimme ajatella että kaikkien uskontojen pohjalla, ikäänkuin niiden alkuideana on jonkinlainen kosketus siihen yhteen, mutta tuo jumalallinen informaatio on ihmisten käsissä muuntunut uskonnoiksi joissa vain vähän on enää jäljellä alkuperäistä. Jos sen alkuperäisen löytää uskonnollisen rihkaman ja ihmisten valtarakenteiden alta niin huomaa että nämä keskenään ristiriitaiset uskonnot puhuu yhdestä ja samasta, todellisesta, joka vaan on peittynyt ihmisten typeryyksiin?
Tämä on jossain määrin se käsitys joka minulla yli viisitoista vuotta sitten oli.

Ajattelin että jos - huomaa: jos - on olemassa jokin jota Jumalaksi sanotaan niin kyllä se varmaan löytyy kaikkien uskontojen takaa tai sitten ei mistään uskonnosta.
Olin aika negatiivinen uskontoja kohtaan ja ajattelin että ne perustuu vaan ihmisten manipuloimiseen ja valtapeleihin. Vaikka aavistelin että "jotain" varmaan on, niin miksikään Jumalaksi - Jeesuksesta puhumattakaan - en voinut sitä sanoa, sillä mielestäni Jumala oli uskontoihin kuuluva termi ja pelkkää petosta.
Varsinkin kristinusko herätti minussa säälinsekaista antipatiaa.

* *

Yritin muuten avata tuota linkkiä, mutta ei auennut. Ehkä koitan myöhemmin uudestaan.

Aihe siis on Jumalan rakastaminen ja lähimmäisen rakastaminen. Väitän että juuri Jumalan rakkaus on saanut minut rakastamaan lähimmäistä. Joka tapauksessa Jumalan rakkaus on saanut minut paljon syvemmin ja avoimemmin rakastamaan lähimmäistä. Usko ei ole rakentanut sydämeni ympärille suojamuuria erilaisuutta vastaan vaan on purkanut näitä suojamuureja. Kristuksesta käsin voin kohdata ihmisen aidosti.

Jos lähimmäisen rakastaminen on järkevää, ja juuri Jumalan rakkaus saa rakastamaan lähimmäistä, voiko Jumalan rakkaus - ja ihmisen rakkaus hyvään, rakkautta synnyttävään Jumalaan - olla järjetön asia?
Tietysti.

Vaikka Jumala vaikuttaisi ihmisessä rakkautta lähimmäisiin, rakkaus Jumalaan on joka tapauksessa järjetöntä, jos Jumalaa ei oikeasti ole. Silloinhan rakkauden syntyminen on jonkinlainen sisäinen kikka, suggestioon perustuva mekanismi tai terapeuttinen vaikutus: kun koen saavani Jumalalta syntini anteeksi ja olevani Hänen rakkautensa kohde (joka siis on harhainen kokemus, koska Jumalaa ei ole) se luonnollisesti synnyttää minussakin halua rakastaa.
Näin ajateltuna rakkaus Jumalaan on järjetöntä joka tapauksessa, vaikka synnyttäisikin rakkautta lähimmäisiin.

Rakkaus Jumalaan voi joissain tapauksissa olla hyvä ja kannatettava asia, mutta yhtä kaikki järjetön?

* *

Että on tuhansia erilaisia "Jumalia" ei merkitse faktaa että Jumalaa ei ole olemassa, siis että ei ole olemassa ihmisten uskosta riippumatonta itsessään-olevaa joka synnyttäisi uskon. Samalla tavalla kuin se että voidaan löytää psykologisia tarpeita joiden vuoksi ihminen pakenee luomiinsa jumaliin, ei vielä todista ettei oikeasti olisi Jumalaa ihmisen pakenemisen ulkopuolella. Uskontojen moninaisuus ja niiden kesken vallitseva sota ei siis ole riittävä todiste Jumalan olemattomuudesta.

* *

Ajatus että Jumala on "satuolento" on tavallaan yksi jumala tai jumalakuva kaikkien jumalien joukossa ja se kuva voi olla yhtä väärä kuin kaikki muutkin Jumalat. Siis satuolento on yksi määritelmä sille mistä Jumalassa on oikeasti kyse, se on yksi Jumalaa koskeva ajatus: Jumala on satuolento.

Uskoessasi että Jumala on vain satuolento sinulla on usko tai ainakin uskomus. Pidät tätä uskomustasi totena. Kuten toinen julistaa ehdottomalla varmuudella että Jumala on, joku toinen julistaa yhtä ehdottomasti että Jumalaa ei ole. Kumpikin on omassa mielessään varma. No niin, todellisuus sen sitten ratkaisee. Jos Jumalaa ei ole, niin ei ole. Jos on, niin sitten on. Vaatii jonkinlaista nöyryyttä myöntää tämä?

Kristinuskoa voidaan harrastaa uskontona uskontojen joukossa ja sen Jumalaan voidaan uskoa kuin mihin tahansa Jumalaan jonka ihminen tekee uskonsa kautta. Sellaista uskontoa voidaan sitten käyttää omien intressien ajamiseen - esimerkkinä Bush ja Irak-politiikka. Se ei kuitenkaan vielä todista etteikö juuri kristinuskon Jumala olisi se yksi ainoa oikea Jumala joka on.

Jos nyt siis sattuu olemaan niin että Jeesus on todellisesti sovittanut ihmisten synnit jotta ihmisellä olisi mahdollisuus vapautua uskomuksistaan ja löytää todellinen Jumala, tämä yhteys Jeesukseen ei siinä tapauksessa olekaan jokin uskomus ja uskonto muiden joukossa, vaan on kokonaan tuon joukon ulkopuolella. Tavallaan yläpuolella.

Näin ajateltuna on olemassa ihmisten luomia "jumalia" mutta on myös yksi elävä Jumala.

Voin sanoa että löysin tämän Jumalan, ja se kuulostaa varmaan aika banaalilta. Tai voin sanoa että Jumala löysi minut, mikä on mielestäni osuvampi ilmaus, mutta banaalilta sekin kuulostaa. Kuinka voin väittää että kaikkien tuhansien jumalien keskellä juuri minulla olisi yhteys siihen yhteen ja ainoaan joka todella on? Niin minä kuitenkin väitän. Ok. Niin väittävät kaikki muutkin. En voi siis todistaa että juuri minun Jumalani on tosi, että Jeesus oikeasti antaa synnit anteeksi ja yhteyden Luojaan, ei jonakin itsesuggestiona vaan realistisena faktana.

* *

Jos on todellisesti Jumala - silloin usko Jumalaan on järkevää.
Usko ihmisten luomiin jumaliin on järjetöntä, koska ne ovat uskomuksia ja satuolentoja, mutta usko siihen yhteen joka todellisesti on ja synnyttää uskon, on järkevää.

* *

Ennen kykenin rakastamaan vain niitä joita luontaisesti rakastin. Yritin kyllä olla vihaamatta ketään mutta olin oman kykyni varassa. Tänään koen Raamatun ihmeellisen lupauksen toteutumista, jossa sanotaan että Jumalan rakkaus on vuodatettu sydämiimme Pyhän Hengen kautta. Wau. En olekaan enää oman rakastamiskykyni varassa. Kun minun kykyni rakastaa loppuu kesken, voin kääntyä Jumalan puoleen ja luovuttaessani itseni Hänelle saan Hänen sydämeltään rakkautta joka ylittää omani. Tämä on ihan käytännöllisesti koettavaa Kristuksen totuutta.

Se ei silti tarkoita että olisin erehtymätön ja että aina kykenisin osoittamaan ihmeellistä rakkautta kaikille. Paljon riippuu siitä missä määrin olen valmis luovuttamaan asiani ristin juurelle ja todellisesti seurustelemaan Hänen kanssaan. Jumalan rakkaus ei automaattisesti vaikuta sydämissämme vaan meiltä odotetaan avoimuutta ja halua oppia Hänen seurassaan.

Rakkaus ei myöskään merkitse sitä että hyväksyn kaiken ja olen kaikkien kanssa samaa mieltä. Tässä tulee kuvaan kysymys suvaitsevaisuudesta. Jos jokin asia on mielestäni väärä ja valheellinen onko suvaitsevaisuutta myöntää että se on oikea ja totuudellinen? Mielestäni oikeaa suvaitsevaisuutta on pyrkiä suvaitsemaan ihminen silloinkin kun en voi hyväksyä hänen edustamiaan näkemyksiä. Väärän suvaitseminen ei ole rakkautta vaan typeryyttä. Kuitenkin olen vajavainen ja erehdyn monessa kohdin, en ole ketään toista parempi enkä ole itse pelastanut itseäni, olen armon varassa. Jos todellisesti seurustelen armollisen Jumalan kanssa ja ammennan Hänen hyvyydestään, se vaikuttaa minussa armollista eli hyväksyvää suhtautumista niitä kohtaan, joiden sanon olevan väärässä. Kyse on asenteesta.
Yritän olla loukkaantumatta niihin jotka loukkaantuvat minuun. Suvaitsen myös heidät jotka sanovat että olen suvaitsematon. Hyväksyn heidän kritiikkinsä ja pyydän että Herra minua ja kaikkia meitä totuuteensa johtaisi.
Tämä on se tie jota Raamattu suosittelee, niin minä sen näen.

Ihan selvä asia on ettei lähimmäinen tarkoita samoin ajattelevaa. Ei tietenkään. Vertauksessa laupiaasta samarialaisesta Jeesus osoitti tämän. Samarialaiset olivat halveksittuja ja oli tapana välttää kanssakäymistä heidän kanssaan. Kun samarialainen pysähtyi auttamaan juutalaista miestä todennäköisesti hän pysähtyi ihmisen luo joka kasvatuksensa ja kulttuurillisen taustansa vuoksi olisi halveksinut, ehkä jopa vihannut häntä. Juutalainen ei todellakaan ollut samarialaiselle mikään lähimmäinen siinä mielessä että he olisivat olleet samaa porukkaa. Jeesuksen opetus fariseuksille oli selvä. Uskonnolliset ihmiset olivat kulkeneet puolikuolleen ja ryöstetyn ohi nenä pystyssä, mutta tämä halveksittu samarialainen pysähtyi auttamaan. Se on Jeesuksen opetus lähimmäisyydestä. Jopa se joka minua eniten vihaa ja halveksii on lähimmäiseni jota minun tulee rakastaa.

Joidenkin mielestä esimerkiksi se, että uskovainen ei hyväksy homoutta, on rakkaudettomuutta? Välttämättä ei kuitenkaan ole niin. Uskova voi silti hyväksyä tuon ihmisen ihmisenä, vaikka tuomitsee homoseksuaalisuuden harjoittamisen. Itse olen sitä mieltä ettei homous kuulu ihmiselle luontaisesti, mutta en silti tunne minkäänlaista vihaa ihmistä kohtaan joka on homo. Tunnen joitain homoja ja olen keskustellut useiden kanssa. He ovat minulle lähimmäisiä ihan siinä kuin kuka tahansa.

Nimimerkki Työmies määritteli uskoaan käänteisesti, ilmaisemalla jotakin siitä mihin ei usko:
> En usko helluntailaisuuden "Rakasta Jeesusta - vihaa lähimmäistäsi" periaatteeseen. <
On helppo sanoa uskovia suvaitsemattomiksi ja rakkaudettomiksi kun nämä ei hyväksy joitain asioita, mutta onko itse valmis hyväksymään helluntailaiset lähimmäisinään? Vai onko periaate tämä:
Rakasta lähimmäistäsi - kaikkia muita lähimmäisiä paitsi helluntailaisia?

* *

Kuten sanoin, ei tarvitse olla samaa mieltä kaikissa asioissa. Silti voi pyrkiä rakastamaan ihmistä jonka kanssa on erimieltä. Ikävä tosiasia on että tässä kristityillä on vuosisatainen perinne katkeria erehdyksiä. Paljon olemme tyrineet. Ei auta vedota että ne kristityt on olleet pelkkiä nimikristittyjä, uskonnollisia ihmisiä. Nimikristittyjä tai ei, kaikkien meidän uskoviksi itseämme sanovien tulisi peiliin katsoen miettiä asennettamme. Oikeita oppilauseita voi kyllä olla, mutta kuinka on kristillisen totuuden laita?
Totuus ilman rakkautta on vain ulkonaisia tosiasioita, se on elävien sanojen kuivumista kuolleiksi kirjaimiksi, jumalallisen muuntumista sisällyksettömiksi muodoiksi ja ihmisten perinnäissäännöiksi.
Paavalia siteeraten:
"Tieto paisuttaa, mutta rakkaus rakentaa."

Minun kokemukseni Jumalasta on myönteinen. Enkä voi erottaa Häntä irralleen muista elämäni asioista. Hän ei ole vain asia asioiden joukossa. Hän haluaa läpäistä kaikki asiat ja vaikuttaa kaikkeen, ei jonakin ajatustottumuksena vaan elävällä tavalla.

Annan kyllä oman todistukseni ja voin kertoa kuinka elämäni on muuttunut mutta en voi siirtää kristillistä uskoa kenenkään sisimpään, anteeksiantamus on kokemus jota en voi luovuttaa itsestäni toiselle hänen koettavakseen. Se on löydettävä itse. Voin ainoastaan osoittaa Häntä jolta olen sen löytänyt:
"Sydäntäs ei täällä kukaan käskemällä auki saa, siksi uskallan vain pyytää Golgatalle katsomaan."

Siunausta.

Lue lisää

Minä olen tullut vuosikymmeniä sitten "uskoon" helluntaiherätyksen välityksellä -60 luvulla.
Nykyisin taaksepäin ajatellen voin ymmärtää niitä jotka myöskin arvostelevat helluntailaisuus tyyppistä herätyskristillisyyttä.
Heille oli tärkeää saada ihmiset tekemään uskonratkaisun ja kokoukset jatkuvasti olivat vuodesta toiseen herätystyyppisiä.
Nyt ymmärrän elämänkokemuksen kautta että siinä eivät olekaan kaikki asiat kohdallaan.
Ihminen jää ikäänkuin niihin asemiin henkisesti johon tuli tehtyään "ratkaisun".
Samaa olen huomaavinani täälläkin.Se puute näkyy eräällä tavalla lakihenkisyytenä jossa korostetaan ratkaisun olevan se juttu joka pelastaa ihmisen "helvetin lapsesta" " Jumalan lapseksi".
Siihen elämään kuuluu tosin Jumala ja Jeesus joita "palvotaan ".
Palvominen opetetaan tapahtuvan seurakunnan kokoontumisissa ylistyksenä ja lauluina ja yksityisesti Raamatun lukuna ja rukouksena.
Hengellinen vaikutus ymmärretään "hyvänä kokousfiilinkinä" joka syntyy jos on syntyäkseen edellisiä menoja tunnollisesti noudattaen.
Se joka vahvana pysyy on "uskovainen " ja hänen odotetaan elävän ulkoisesti kurinalaista elämää jolla on näkyvä vaikutus omiin ja ulkopuolisiin ihmisiin.
Olenko siis pelastettu?
Olen.Vielähän uskon.
Siispä hihkaisen;Hallelujaa.