Jarruttaako masennuslääkkeet surutyön etenemistä?!

Minä käytin masennuslääkkeitä jo ennen lapsemme yllättävää kuolemaa. Käytän edelleenkin. Menetys oli todella raskas, enkä ole siitä toipunut. Lapsi nukkui pois kaksi vuotta sitten.

Surutyön tekeminen... Miten sitä tehdään. Onko se jokin projekti, joka tehdään ja sitten ollaan kuten ennenkin?

Joku sanoi minulle, että oman lapsen kuolema on kamalinta, mitä ihminen voi kohdata. Eikä siitä toivu entislleen koskaan. Olen pitkälti samaa mieltä. Mielestäni ei tarvitsekaan toipua. Itse olen saanut lohtua siitä, että lapseni sielu ei ole kuollut, vaan on "jossakin". Vain sairas ruumis on poissa. Uskon, että tapaan hänet vielä sitten kun oma elämäni kerran päättyy.

Enpä osaa sinulle muuta neuvoa antaa kuin toivoa voimia surussasi. Muistele kaikkia niitä hetkiä, kun lapsi vielä oli kanssasi.
Uskoisin, että lääkärin sinulle määräämät lääkkeet auttavat sinua selviytymään. Tapahtuneestahan on vielä niin kovin vähän aikaa.
Yritä jaksaa!

Itse en ole kokenut lapsen menetystä (ei ole lapsia), mutts isäni kuoli äkillisesti kun olin 17 vuotias. Itselleni tämä oli erittäin raskasta. Aikaa on nyt kulunut 6,5 vuotta.

Ensimmäisistä n. 6 kuukaudesta minulla ei ole juuri muistikuvia. Elin "suruvaipassa", jollain lailla vein elämääni mekaanisesti eteenpäin päivä päivältä. Suru oli niin kovin raskas. Pian tämän jälkeen aloin jälleen kiinnittämään huomiota ympäristööni: muihin ihmisiin ja tulevaisuuteen. Olin kuitenkin todella masentunut, joten lukioaika oli minulle erittäin raskas.

N. 3 vuotta isäni kuoleman jälkeen olin päässyt jo surutyössäni pitkälle: suru, ikävä ja tuska eivät olleet enää jokapäiväistä. Kuolema jätti minuun suunnattoman ison jäljen ja se tyhjiö joka jäi tuntuu vieläkin. Muistelen silloin tällöin isääni, nyt vain kaihoten ja ikävöiden, en enää surren.

Jossain vaiheessa surutyötä tulet huomaamaan että suru on subjektiivista. Suret omaa ikävääsi ja omaa menetystäsi, et lapsesi puolesta (kukaan ei osaa sanoa mikä hänelle olisi ollut parasta: pitkä vai lyhyt elämä). Se tietysti kuuluu surun luonteeseen, mutta tämä ymmärtämys helpottaa surun kokemista.

Alkuperäiseen kysymykseesi tämä ei anna vastausta. Toisaalta voisi ajatella että pieni lapsesi tarvitsee tukeasi ja jos et sitä pysty tarjoamaan ilman masennuslääkitystä, niin silloin lääkitystä on todella harkittava vakavana vaihtoehtona. Tietysti vaa'assa painaa surutyön mahdollinen pidentyminen, mikä sinun lisäksi saattaa varjostaa elävän lapsesi elämää pidemmän päälle.

Ratkaisetpa pulmasi kuinka tahansa, on selvää että sinun on otettava vastuu. Tarvitset paljon henkistä tukea ja voimavaroja. Hoida myös itseäsi - se on erittäin tärkeää. Tällaisina aikoina kun elämän tuuli puhaltaa maailmasi kumoon, on aika tutkia myös maailmasi sisältö ja heittää turha romukoppaan ja asettaa asiat tärkeysjärjestykseen, sekä kasvaa ihmisenä. Surussa on suuri (muutos)voima.

Kyllä ne lääkkeet yleensä auttavat lähinnä siihen, ettei masennus tai ahdistus paina kokonaan maahan, eikä ihminen niiden avulla menetä täysin toimintakykyään. Mitä vahvempi lääkitys, sitä syvempään lamaan se toisaalta ihmisen vie henkisesti ja lopulta niitä tunteita ei pysty käsittelemään lääkityksen alla. Lopulta niin, että ihminen voi menettää toimintakykynsä voimakkaan lääkityksenkin kanssa. Siinä on vain pidettävä joku järki ja tolkku, miten pitkään lääkitystä kannattaa käyttää ja millaisina hetkinä. Ehkä kannattaisi konsultoida lääkäriä. Aina parempi olisi, jos olisi joku ihminen, jolle voi puhua asiasta ja purkaa suruaan. Kyllä se taitaa se paras apu olla.

Olen nyt syönyt masennuslääkettä (cipralex) neljä kk. Oman kokemukseni mukaan masennuslääke tasaa tunteita (siis myös ilon että surun) ja jättää tilaa myös järjelle jos meinaa hukkua esim. suruun. Kun suru tasoittuu, on aika pohtia menetystä, esim. surua subjektiivisemmin enkä ole kokenut lääkkeen jarruttavan asioiden käsittelyä; ne päinvastoin tekevät tilaa asian käsittelylle kun siihen on itse valmis.

Alussa on tietenkin tosi vaikeaa ja lääkkeet helpottaa ahdistusta,mutta hyvä jos voit mahdollisimman pian jättää lääkkeet ja käydä surua läpi ja käsitellä asiaa.Toivottavasti sinulla on tukijoukkoja.Tsemppiä.

kuin itsestä tuntuu!!
Mä menetin esikoisen 4v sitten enkä vieläkään ole saanut surua ulos. Jäin juuri kk sairaslomalle ku voin niin huonosti, sairastan paljon fyysisesti ja olen ahdistunut.
Ens viikolla pitäisi saada aika psykiatrille. Aloitin eilen taas masennuslääkkeet joita söin myös esikoisen ollessa pieni ja hänen kuolemansa jälkee. Hän eli neljä vuotiaaksi.. Mun ongelma on se, että mä luulen että mun pitää aina olla vahva ja tämän vuoksi olen oppinut nielemään pahan olon jo hoitaessani lasta, jonka tiesin menettäväni jonain päivänä. En itkenyt edes silloin koska halusin olla tuki ja turva lapselleni. VÄÄRIN!! Itkekää ja tuntekaa se suru!!! Muuten se syö teidät sisältä päin kuten minut!! Mä voin tällä hetkellä todella huonosti, vaikka ei kukaan sitä huomaa, paitsi mun äiti joka näkee mun silmistä miten mä voin.
Mulla on ihana tällä hetkellä uusi perhe, terve 1v lapsi ja mahtava aviomies tukena. Eli perhe voi hyvin, mä vaan tarvin apua. Tämän kirjoittaminenki on työlästä, vaikka normaalisti voisin kirjoittaa tästä aiheesta romaanin!
Masennuslääkkeitä pitää syödä riittävän pitkään jotta se teho on tarkoituksen mukainen. Ainakin puoli vuotta. Liian aikaisin lopetettu hoito voi johtaa uuteen masennukseen hyvinkin pian!
Rakkaat ystävät mä toivon teille voimia elää tämän asian kanssa!!!!!!!!!!!