itse..

Kaikki eivät lapsuudessaan saa aivan kaikkea, mutta se on aikaa jolloin opitaan valmiudet aikuiselämää varten. Siinä on vain sellainen pieni ongelma, että usein vanhemmat ovat itsekin varsin keskeneräisiä tullessaan vanhemmiksi. Isät ja äidit ovat joko unohtaneet oman prosessinsa tai sitten ovat sen keskellä aina ikävuoteen 67.

Lapsi voi kasvaa epävakaissa olosuhteissa, eikä koskaan saa tarvitsemaan suojaa. Itse olen ajautunut elämässäni lopulta suhteisiin, joihin lapsuusajan oppini minut on kasvattanut ja valmistanut. Olen joutunut katsomaan läheltä anorexiaa, insestin, perheväkivallan ja raiskausten vaikutuksia, itsetuhoista käyttäytymistä, jota on tietysti kovin monen tasoista ja näköistä.

Mitkä ovat olleet minun mahdollisuuteni saada ja antaa. Luopumaan olen joutunut lapsuudestani lähtien, aina lapsuudestani lähtien. Aloin olla vanhempieni tuki ja sontasuodin 7-vuotiaasta, kuuntelin heidän aviollisia ongelmiaan. Äitini saattoi isän poissaollessa haukkua isääni siaksi, isä taas puolestaan äidin poissaollessa äitiäni huoraksi. Mahdollisuuteni vaikuttaa elämääni ja toisaalta tulkintaani olivat aika minimaaliset tuossa vaiheessa. Nyt kun tiedän paremmin, osaan ehkä paremmin suhteuttaa asioita, mutta mitä lopulta elämältä olen saanut ja mistä olen luopunut?

Elämänkokemus karttuu jokaisesta menetyksestä, jokaisesta omasta päätöksestä. Niin kauan kuin roikkuu muiden perässä, on kiinni heidän päätöksissään ja elämässään. Ihminen voi luopua elämästään läpi elämänsä, kun ei hoidata itseään kuntoon. Mitä sitten siinä matkalla voi saada? Elämänkokemukseni nojalla uskaltaisin sanoa, että ihminen voi saada vain sellaista, mistä joutuu ennemmin tai myöhemmin luopumaan, viimeistään silloin kuin itse kuolee. Enkä pidä tuota lohduttomana ajatuksena, se on elämää.

On tietysti niin, että ihmisillä on elämänkokemuksensa ja kohtaamiensa asioiden vuoksi hieman erilaiset valmiudet tehdä valintoja omaksi hyväkseen. Olen itse elänyt pitkälti sosiaalisten normien vastaisesti, mutta on elämässäni ollut ne hetket, jolloin on tehty sitä, mitä ikäiseltään on voinut odottaa. Silti mikään niistä asioista ei ole tuonut sellaista tyydytystä kuin henkinen kasvu ja itsensä oivaltaminen. Kuulostanee melko hihhulilta, mutta miten nauttia mistään asioista, jos ei edes tiedä, mistä oikeasti nauttii? Miten arvostaa saavutuksia tai surra menetyksiä, jos ei oikeasti tiedä, mitä on menettänyt tai saavuttanut?

Elämä on raakaa, se on hyväksyttävä sellaisena kuin se tulee. Jos meistä joku on valmis hautaan menetettyään poika- tai tyttöystävänsä, miten suhteuttaa yksittäinen menetys keskitysleireiltä selviytyneiden, perheensä menettäneiden, raiskattujen, kidutettujen ja orjuutettujen juutalaisnaisten kokemuksia? Elämmekö me lopulta niin hyvinvoivassa yhteiskunnassa, että meidän täytyy hankkia itsellemme ongelmia, jotta tietäisimme elävämme?

Olen nähnyt väkivaltaa ja raiskauksia jo ennen teini-ikääni. Olen joutunut käymään kovan tien ollakseni siinä pisteessä, jossa nyt olen. Pystyn puhumaan kokemuksistani. Esimerkkinä vaikkapa se, miten eräs naisystäväni, joka ei ole kuulemma julkisesti itkenyt. Kerroin hänelle taannoin erään kokemukseni ja joko hän oli aivastamaisillaan, yrjöämäisillään tai viimeinen, epätodennäköisin vaihtoehto (?), hän oli alkaa itkeä... Voin allekirjoittaa sen, että jokainen meistä voi pahoin ja olisi tärkeää pystyä puhumaan niistä 'oikeista' asioista, löytää ne oikeat ihmiset, joiden kanssa asioista voi puhua ilman turvallisessa ilmapiirissä. Olen koettanut luoda sitä ilmapiiriä jokaisessa ihmissuhteessani, mutta olen minäkin epäonnistunut, ihminen vain.

Ja kyllä, ihmissuhteet ovat lopulta vain puhallus tuulessa. Ne ihmiset, joista haluamme pitää kovaa kiinni, katoavat sitä varmemmin, mitä kovempi puristuksemme on. Niin se valitettavasti on. Toinen vaihtoehto on erakoituminen, jolloin muista ihmisistä tulee samantekeviä. Omassa elämässäni on ollut jaksoja, jolloin olen ollut totaalisen yksin ja vaiheita, kun olen ollut ryhmän huomion keskipiste. Enkä osaa sanoa, kumpi on ollut parempi vaihtoehto. Ehkä kaikkein parasta on ollut se, että on ollut edes yksi luotettava ihminen, jolle on voinut kertoa kaiken...