miksi dobermann?

itse olen sakemannin omistaja (tällä hetkellä vasta puolivuotias) mutta haaveilen kaverin ostamisesta kun muutamme tulevaisuudessa suurempaa asuntoon ja doppari tuntuu oikealle. ei tullut ongelmia kun kaveriksi otit dopparin? haluaisin muutenkin tietää millaista kahden niin erilaisen rodun kanssa on elellä...

Kaikki muukin Apuksen viestissä, vaan alkoi naurattamaan tuo edellytys "kieroutuneella huumorintajulla" varustetuksi tulemisesta tai olemisesta. Nimittäin itsellä kun on ollut vuosikymmenien saatossa näitä dobbereita jo useampia, ja nyttemmin höysteenä useampia basenjeja, niin uskallan minäkin tämän allekirjoittaa. Ei siinä ihan "normaalilla" selviä, olipa sitten kyse huumorintajusta, älystä tai aminohapoista.

Kyllä siinä mennään niin lujaa, että kultaiset noutajat, sakemannit, pystykorvat (ym ym vastaavat suurten massojen suosimat) jäävät kauaksi taakse...

tiinamuori kirjoitti:

Kaikki muukin Apuksen viestissä, vaan alkoi naurattamaan tuo edellytys "kieroutuneella huumorintajulla" varustetuksi tulemisesta tai olemisesta. Nimittäin itsellä kun on ollut vuosikymmenien saatossa näitä dobbereita jo useampia, ja nyttemmin höysteenä useampia basenjeja, niin uskallan minäkin tämän allekirjoittaa. Ei siinä ihan "normaalilla" selviä, olipa sitten kyse huumorintajusta, älystä tai aminohapoista.

Kyllä siinä mennään niin lujaa, että kultaiset noutajat, sakemannit, pystykorvat (ym ym vastaavat suurten massojen suosimat) jäävät kauaksi taakse...

Lue lisää

Tätä rotua ei kyllä voisi suositella miltään osin huumorintajuttomille ihmisille. Minulla kaksi puikkonokkaa, jotka kyllä järjestävät välillä sen laatuisia tempauksia, että mietin olenko hullu, kun tuollaisten kanssa elän. Mutta ne ovat loppujen lopuksi niin hullunkurisia omissa persoonissaan, että vaikka kuinka olisin vihainen niin ne saavat sen muuttumaan nauruksi.
Muutamia esimerkkejä:

Vanhassa asunnossani oli koirien mielestä oiva rallirata, olohuoneen sohvalta kun otti kunnon vauhdit, pääsi juoksemaan täysillä läpi eteisen makuuhuoneeseen ja sängylle. No tätähän sitten harrastettiin aika ajoin ja peitot ja tyynyt vaan lenteli kun nämä kaksi lentää suupielet korvissa sitä väliä ees taas. Erään kerran tuli minulla mitta täyteen ja päätin, että nyt loppuu ralli. Menin makuuhuoneen ovelle ja odotin, että seuraava kun siitä tulee saa kuhmun otsaansa. Eipä mennyt aikaakaan kun sieltä tullaan täyttä häkää, mutta mitä vielä minun "opetuksistani". Kaverukset vain innostuivat mamman keksimästä uudesta leikistä - kuka ehtii ovesta - ja etupää maasa perse pystyssä siinä oven takana täristen odottivat.
Olenkin tämän jälkeen siirtynyt muihin koulutusmetodeihin.

Urokseni on kovin huomionhaluinen (ei voi kun itseä syyttää, minä sen sellaiseksi olen tehnyt) ja toisinaan hakee sitä huomiota keinolla millä hyvänsä. Muun muassa asettuu istumaan television eteen tai ohi kulkiessaan "unohtuu" siihen seisomaan ja sitten on aivan ymmällään kun käsketään siirtymään. Poika myös komentaa minua haukkumalla, jos en häntä huomaa (ja varsinkin kun puhun puhelimessa) ja viimeisimpänä konstina on pokkana mennä hakemaan jokin sellainen tavara, jonka ottaminen on ehdottomasti kielletty, ja tulla sen kanssa seisomaan suoraan eteeni ilmeellä "nyt sinun on pakko huomata mut".

Sama koira osaa myös loukkaantua. Poika ei ollenkaan ymmärrä, että joku voi nauraa hänelle (vaikka on varsinainen koomikko luonteeltaan). Erään kerran koira taas oli tehnyt jotain hölmöä ja minä ja ystäväni nauroimme maha vääränä. Poika nousi ylös, katsoi meitä halveksuen, tuhahti ja käveli toiseen huoneeseen.

Kerran eläintarvikeliikkeessä urokseni sai myyjältä lahjaksi tennispallon, koska kyseinen myyjä on aivan ihastunut koirani persoonallisuuteen. No, poika oli tietenkin hyvin tyytyväinen lahjastaan ja minun siinä juorutessani rikkoi sen. Näppäränä ja viisaana doobermannina hän sitten päätti vaihtaa pallon uuteen, ehjään versioon viereisestä laatikosta, jossa palloja oli pilvin pimein lisää.

Arvelempa, että nuo kaksi ovat myös solmineet salaliiton minua vastaan, sillä joskus ne koittivat varmastikin "tappaa" minut. Minä menin sänkyyn peiton alle makoilemaan ja katsomaan telkkaria. Ensin narttuni asettui jalkojeni päälle makaamaan, niin etten voinut niitä liikuttaa. Sitten urokseni hyppäsi minun vatsani ja käsieni päälle makaamaan ja pesi kielellään hampaani niin syvältä, että luulin tukehtuvani. Ja mitään en mahtanut kun kaksi isoa ronttia makaa päälläni niin, etten pysty liikkumaan. Jäin kuitenkin henkiin ja sen jälkeen ne eivät ole mitään yrittäneet, mutta ilmeistä ja supatuksesta päätellen ne suunnittelevat jo seuraavaa iskua.

Lisää esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon, ehkä jonain päivänä kirjoitan niistä kirjan. =)
Niille jotka harkitsevat dobberia, niin voin kertoa, että elämä ei koskaan käy tylsäksi noiden ihanien jästipäiden kanssa... Ja todellakin nauraa saa mahansa kipeäksi!

Sinttis kirjoitti:

Tätä rotua ei kyllä voisi suositella miltään osin huumorintajuttomille ihmisille. Minulla kaksi puikkonokkaa, jotka kyllä järjestävät välillä sen laatuisia tempauksia, että mietin olenko hullu, kun tuollaisten kanssa elän. Mutta ne ovat loppujen lopuksi niin hullunkurisia omissa persoonissaan, että vaikka kuinka olisin vihainen niin ne saavat sen muuttumaan nauruksi.
Muutamia esimerkkejä:

Vanhassa asunnossani oli koirien mielestä oiva rallirata, olohuoneen sohvalta kun otti kunnon vauhdit, pääsi juoksemaan täysillä läpi eteisen makuuhuoneeseen ja sängylle. No tätähän sitten harrastettiin aika ajoin ja peitot ja tyynyt vaan lenteli kun nämä kaksi lentää suupielet korvissa sitä väliä ees taas. Erään kerran tuli minulla mitta täyteen ja päätin, että nyt loppuu ralli. Menin makuuhuoneen ovelle ja odotin, että seuraava kun siitä tulee saa kuhmun otsaansa. Eipä mennyt aikaakaan kun sieltä tullaan täyttä häkää, mutta mitä vielä minun "opetuksistani". Kaverukset vain innostuivat mamman keksimästä uudesta leikistä - kuka ehtii ovesta - ja etupää maasa perse pystyssä siinä oven takana täristen odottivat.
Olenkin tämän jälkeen siirtynyt muihin koulutusmetodeihin.

Urokseni on kovin huomionhaluinen (ei voi kun itseä syyttää, minä sen sellaiseksi olen tehnyt) ja toisinaan hakee sitä huomiota keinolla millä hyvänsä. Muun muassa asettuu istumaan television eteen tai ohi kulkiessaan "unohtuu" siihen seisomaan ja sitten on aivan ymmällään kun käsketään siirtymään. Poika myös komentaa minua haukkumalla, jos en häntä huomaa (ja varsinkin kun puhun puhelimessa) ja viimeisimpänä konstina on pokkana mennä hakemaan jokin sellainen tavara, jonka ottaminen on ehdottomasti kielletty, ja tulla sen kanssa seisomaan suoraan eteeni ilmeellä "nyt sinun on pakko huomata mut".

Sama koira osaa myös loukkaantua. Poika ei ollenkaan ymmärrä, että joku voi nauraa hänelle (vaikka on varsinainen koomikko luonteeltaan). Erään kerran koira taas oli tehnyt jotain hölmöä ja minä ja ystäväni nauroimme maha vääränä. Poika nousi ylös, katsoi meitä halveksuen, tuhahti ja käveli toiseen huoneeseen.

Kerran eläintarvikeliikkeessä urokseni sai myyjältä lahjaksi tennispallon, koska kyseinen myyjä on aivan ihastunut koirani persoonallisuuteen. No, poika oli tietenkin hyvin tyytyväinen lahjastaan ja minun siinä juorutessani rikkoi sen. Näppäränä ja viisaana doobermannina hän sitten päätti vaihtaa pallon uuteen, ehjään versioon viereisestä laatikosta, jossa palloja oli pilvin pimein lisää.

Arvelempa, että nuo kaksi ovat myös solmineet salaliiton minua vastaan, sillä joskus ne koittivat varmastikin "tappaa" minut. Minä menin sänkyyn peiton alle makoilemaan ja katsomaan telkkaria. Ensin narttuni asettui jalkojeni päälle makaamaan, niin etten voinut niitä liikuttaa. Sitten urokseni hyppäsi minun vatsani ja käsieni päälle makaamaan ja pesi kielellään hampaani niin syvältä, että luulin tukehtuvani. Ja mitään en mahtanut kun kaksi isoa ronttia makaa päälläni niin, etten pysty liikkumaan. Jäin kuitenkin henkiin ja sen jälkeen ne eivät ole mitään yrittäneet, mutta ilmeistä ja supatuksesta päätellen ne suunnittelevat jo seuraavaa iskua.

Lisää esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon, ehkä jonain päivänä kirjoitan niistä kirjan. =)
Niille jotka harkitsevat dobberia, niin voin kertoa, että elämä ei koskaan käy tylsäksi noiden ihanien jästipäiden kanssa... Ja todellakin nauraa saa mahansa kipeäksi!

Lue lisää

Itse olenkin tullut siihen tulokseen, että dobberit ovat huumorin kuninkaita. Ja kuten aiempikin kirjoittaja totesi, dobberi ei missään muotoa ole huumorintajuttoman ihmisen koira. Se, millaista tuo huumorintaju on, onkin sitten eri juttu...

Uroksellamme oli tapana saada minut todella kiinnittämään huomio itseensä sillä kun hän kävi hakemassa rintsikat, otti ne suuhunsa ja samalla etujalat lipsahtivat olkaimiin.

Sitten hän käveli tyynesti ohitseni vilkuillen minua silmäkulmastaan, että huomaanko minä. Ja siitäkös se se riemu syntyi ja vauhti alkoi, kun huomasin ja muka "raivostuin". Poju pinnisteli ettenpäin lisäten vaustia ja samalla olkaimissa olevat jalat lipsuivat hullunkurisesti puolelta toiselle. Koskaan ei rintsikat menneet rikki, kosteathan ne vähän olivat mutta...

Toinen leikki oli minun etsimiseni peiton alta. "Kukkuu" - huudahdus ja kurkistus, sitten poju antoi tajuttoman mäjäytyksen tassulla ja suunnaton pää ja iso vaaleanpunainen kieli tunkeutuivat peiton alle antaen oikein kunnon pusun - siis ei mitään nuolemista vaan kunnon pusu niin että mäjähti, mutta samalla kuitenkin niin varovaisesti ettei koskaan hampaat vahinkgossakaan osuisi mammaan.

Kolmas oli hippa keittiön ja olohuonen välillä. Urosta piti ajaa takaa ja välillä yhtäkkiä vaihtaa suuntaa. Joka kierroksella hän lisäsi vauhtia ja selvisi aina yllättävistä suunnanvaihdoistani voittajana. Ja sekös oli riemastuttavaa, koko naama oli naurussa leikin loputtua.

Tytteliinini on varsinkin nyt vanhoilla päivillään (10v.) kova määräilijä. Katson telkkaria ja jos hän haluaa päästä ulos, hän seistä nököttää telkan edessä kuin tatti, eikä siirry vaikka kuinka komentaisin.

Jos ei tämänkään tehoa, vaan kurkottelen yli tai ohi ja yritän tirkkiä ruudusta jotain, hän siirtyy aina sen mukaan kun minäkin, estäen aina näköalani. Lopulta hän tulee eteeni riiputtaen korviaan ja tuijottaen minua syyttävästi ruskeilla sielukkailla silmillään kuin sanoen: "mamma minä en ole päässyt ulos ainakaan kooooooooolmeen viikkoon, minulla on ihan taaaaaajuton pisuhätä, lasken tähän juuri nyt jos et vie minua ulos (oikeasti lenkistä voi olla kulunut tunti tai maksimissaan neljä ja lisäksi pihaan pääsee pisulle aina kun haluaa, mutta...)

Pelaamme lisäksi vanhalla lentopallolla "kumpi voittaa" -peliä, jossa lasken kolmeen. 1-2- ja kolmannella syöksymme yhtäaikaa pallon kimppuun.

Jos minä saan pallon itselleni typy katsoo minua ihan kuin todeten, "fuskasit, liikuit ihan liian aikaisin". Kun taas hän itse voittaa pallon itselleen, nousee hännäntöpö ylös, ja palloa esitellään kaikille ja sitten - lyödään sillä minua vatsaan kuin sanoen armollisesti "okei ota nyt se pallo sitten, niin jatketaan"...

Entäpä se, kun hän saa siankorvan. Sitä pitää häntä pystyssä ja pää kääntyen hitaasti puolelta toiselle esitellä kaikille. Kesällä pitää jopa päästä ulos siankorva hampaissa esittelemään sitä koko naapurustolle. Sitten se vasta voidaan syödä.

Voi, meidän dobbereista olisi niin paljon hauskoja juttuja kerrottavana että olen monesti miettinyt, pitäisikö niistä kirjoittaa kirja...

Doberman, The king of the dogs - forever

Sinttis kirjoitti:

Tätä rotua ei kyllä voisi suositella miltään osin huumorintajuttomille ihmisille. Minulla kaksi puikkonokkaa, jotka kyllä järjestävät välillä sen laatuisia tempauksia, että mietin olenko hullu, kun tuollaisten kanssa elän. Mutta ne ovat loppujen lopuksi niin hullunkurisia omissa persoonissaan, että vaikka kuinka olisin vihainen niin ne saavat sen muuttumaan nauruksi.
Muutamia esimerkkejä:

Vanhassa asunnossani oli koirien mielestä oiva rallirata, olohuoneen sohvalta kun otti kunnon vauhdit, pääsi juoksemaan täysillä läpi eteisen makuuhuoneeseen ja sängylle. No tätähän sitten harrastettiin aika ajoin ja peitot ja tyynyt vaan lenteli kun nämä kaksi lentää suupielet korvissa sitä väliä ees taas. Erään kerran tuli minulla mitta täyteen ja päätin, että nyt loppuu ralli. Menin makuuhuoneen ovelle ja odotin, että seuraava kun siitä tulee saa kuhmun otsaansa. Eipä mennyt aikaakaan kun sieltä tullaan täyttä häkää, mutta mitä vielä minun "opetuksistani". Kaverukset vain innostuivat mamman keksimästä uudesta leikistä - kuka ehtii ovesta - ja etupää maasa perse pystyssä siinä oven takana täristen odottivat.
Olenkin tämän jälkeen siirtynyt muihin koulutusmetodeihin.

Urokseni on kovin huomionhaluinen (ei voi kun itseä syyttää, minä sen sellaiseksi olen tehnyt) ja toisinaan hakee sitä huomiota keinolla millä hyvänsä. Muun muassa asettuu istumaan television eteen tai ohi kulkiessaan "unohtuu" siihen seisomaan ja sitten on aivan ymmällään kun käsketään siirtymään. Poika myös komentaa minua haukkumalla, jos en häntä huomaa (ja varsinkin kun puhun puhelimessa) ja viimeisimpänä konstina on pokkana mennä hakemaan jokin sellainen tavara, jonka ottaminen on ehdottomasti kielletty, ja tulla sen kanssa seisomaan suoraan eteeni ilmeellä "nyt sinun on pakko huomata mut".

Sama koira osaa myös loukkaantua. Poika ei ollenkaan ymmärrä, että joku voi nauraa hänelle (vaikka on varsinainen koomikko luonteeltaan). Erään kerran koira taas oli tehnyt jotain hölmöä ja minä ja ystäväni nauroimme maha vääränä. Poika nousi ylös, katsoi meitä halveksuen, tuhahti ja käveli toiseen huoneeseen.

Kerran eläintarvikeliikkeessä urokseni sai myyjältä lahjaksi tennispallon, koska kyseinen myyjä on aivan ihastunut koirani persoonallisuuteen. No, poika oli tietenkin hyvin tyytyväinen lahjastaan ja minun siinä juorutessani rikkoi sen. Näppäränä ja viisaana doobermannina hän sitten päätti vaihtaa pallon uuteen, ehjään versioon viereisestä laatikosta, jossa palloja oli pilvin pimein lisää.

Arvelempa, että nuo kaksi ovat myös solmineet salaliiton minua vastaan, sillä joskus ne koittivat varmastikin "tappaa" minut. Minä menin sänkyyn peiton alle makoilemaan ja katsomaan telkkaria. Ensin narttuni asettui jalkojeni päälle makaamaan, niin etten voinut niitä liikuttaa. Sitten urokseni hyppäsi minun vatsani ja käsieni päälle makaamaan ja pesi kielellään hampaani niin syvältä, että luulin tukehtuvani. Ja mitään en mahtanut kun kaksi isoa ronttia makaa päälläni niin, etten pysty liikkumaan. Jäin kuitenkin henkiin ja sen jälkeen ne eivät ole mitään yrittäneet, mutta ilmeistä ja supatuksesta päätellen ne suunnittelevat jo seuraavaa iskua.

Lisää esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon, ehkä jonain päivänä kirjoitan niistä kirjan. =)
Niille jotka harkitsevat dobberia, niin voin kertoa, että elämä ei koskaan käy tylsäksi noiden ihanien jästipäiden kanssa... Ja todellakin nauraa saa mahansa kipeäksi!

Lue lisää

Juuh tuttuja on noi telkun edes mojotukset ja puheluitten keskeytykset täälläkin.. Minulla kaksi toopea, uros ja narttu. Narttu on todellakin oikea narttu välillä ja uros ajattelee jalkojen välillään :)
Ihania ovat lapsen kanssa ja uskollisia vartijoita(yksikään keksi ei lähde purkista ilman että ne huomaisivat ;)
Mutta minkäs voi kun pää on kuin kilpapyöränsatula ja kaiken lisäksi umpiluinen :D

Sinttis kirjoitti:

Tätä rotua ei kyllä voisi suositella miltään osin huumorintajuttomille ihmisille. Minulla kaksi puikkonokkaa, jotka kyllä järjestävät välillä sen laatuisia tempauksia, että mietin olenko hullu, kun tuollaisten kanssa elän. Mutta ne ovat loppujen lopuksi niin hullunkurisia omissa persoonissaan, että vaikka kuinka olisin vihainen niin ne saavat sen muuttumaan nauruksi.
Muutamia esimerkkejä:

Vanhassa asunnossani oli koirien mielestä oiva rallirata, olohuoneen sohvalta kun otti kunnon vauhdit, pääsi juoksemaan täysillä läpi eteisen makuuhuoneeseen ja sängylle. No tätähän sitten harrastettiin aika ajoin ja peitot ja tyynyt vaan lenteli kun nämä kaksi lentää suupielet korvissa sitä väliä ees taas. Erään kerran tuli minulla mitta täyteen ja päätin, että nyt loppuu ralli. Menin makuuhuoneen ovelle ja odotin, että seuraava kun siitä tulee saa kuhmun otsaansa. Eipä mennyt aikaakaan kun sieltä tullaan täyttä häkää, mutta mitä vielä minun "opetuksistani". Kaverukset vain innostuivat mamman keksimästä uudesta leikistä - kuka ehtii ovesta - ja etupää maasa perse pystyssä siinä oven takana täristen odottivat.
Olenkin tämän jälkeen siirtynyt muihin koulutusmetodeihin.

Urokseni on kovin huomionhaluinen (ei voi kun itseä syyttää, minä sen sellaiseksi olen tehnyt) ja toisinaan hakee sitä huomiota keinolla millä hyvänsä. Muun muassa asettuu istumaan television eteen tai ohi kulkiessaan "unohtuu" siihen seisomaan ja sitten on aivan ymmällään kun käsketään siirtymään. Poika myös komentaa minua haukkumalla, jos en häntä huomaa (ja varsinkin kun puhun puhelimessa) ja viimeisimpänä konstina on pokkana mennä hakemaan jokin sellainen tavara, jonka ottaminen on ehdottomasti kielletty, ja tulla sen kanssa seisomaan suoraan eteeni ilmeellä "nyt sinun on pakko huomata mut".

Sama koira osaa myös loukkaantua. Poika ei ollenkaan ymmärrä, että joku voi nauraa hänelle (vaikka on varsinainen koomikko luonteeltaan). Erään kerran koira taas oli tehnyt jotain hölmöä ja minä ja ystäväni nauroimme maha vääränä. Poika nousi ylös, katsoi meitä halveksuen, tuhahti ja käveli toiseen huoneeseen.

Kerran eläintarvikeliikkeessä urokseni sai myyjältä lahjaksi tennispallon, koska kyseinen myyjä on aivan ihastunut koirani persoonallisuuteen. No, poika oli tietenkin hyvin tyytyväinen lahjastaan ja minun siinä juorutessani rikkoi sen. Näppäränä ja viisaana doobermannina hän sitten päätti vaihtaa pallon uuteen, ehjään versioon viereisestä laatikosta, jossa palloja oli pilvin pimein lisää.

Arvelempa, että nuo kaksi ovat myös solmineet salaliiton minua vastaan, sillä joskus ne koittivat varmastikin "tappaa" minut. Minä menin sänkyyn peiton alle makoilemaan ja katsomaan telkkaria. Ensin narttuni asettui jalkojeni päälle makaamaan, niin etten voinut niitä liikuttaa. Sitten urokseni hyppäsi minun vatsani ja käsieni päälle makaamaan ja pesi kielellään hampaani niin syvältä, että luulin tukehtuvani. Ja mitään en mahtanut kun kaksi isoa ronttia makaa päälläni niin, etten pysty liikkumaan. Jäin kuitenkin henkiin ja sen jälkeen ne eivät ole mitään yrittäneet, mutta ilmeistä ja supatuksesta päätellen ne suunnittelevat jo seuraavaa iskua.

Lisää esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon, ehkä jonain päivänä kirjoitan niistä kirjan. =)
Niille jotka harkitsevat dobberia, niin voin kertoa, että elämä ei koskaan käy tylsäksi noiden ihanien jästipäiden kanssa... Ja todellakin nauraa saa mahansa kipeäksi!

Lue lisää

Todellakin hauska ja äärettömän vilkas rotu. Kovasti hellyyden -ja huomionkipeä myös.
Meidän 6-vuotiaalla dobberilla on tapana syödä jotain peittoa, kun ottaa pattiin tai kun mami on puhelimessa. Sitten peitto onkin täynnä valkoista kuolaa ja eikun peitto pesukoneeseen taas pyörimään.
Ehkä pitäisi hommata sille iso tutti.
Hauskaa on myös juosta kovalla vauhdilla ulkoa suoraan nukkuvan ihmisen päälle ja antaa kunnon herätys.

vaan huomioni kiinnitti toopefanin fiksu lausahdus: dobermannin kanssa "tyhmempikin oppii puhumaan koiraa".

Lieneekö merkkinsä selventyneet, kun ovat olleet vuosikymmeniä typättyjä... Että ei ole voinut viestiä vain hännällä eikä korvilla: on ollut pakko viestiä pienemmin elein, aivan kuin ihmisenkin.

Koko olemuksellaan, silmillään...

tiinamuori kirjoitti:

vaan huomioni kiinnitti toopefanin fiksu lausahdus: dobermannin kanssa "tyhmempikin oppii puhumaan koiraa".

Lieneekö merkkinsä selventyneet, kun ovat olleet vuosikymmeniä typättyjä... Että ei ole voinut viestiä vain hännällä eikä korvilla: on ollut pakko viestiä pienemmin elein, aivan kuin ihmisenkin.

Koko olemuksellaan, silmillään...

Lue lisää

Tuo toopefanin linkki on muuttunut.
Tässä toimiva linkki samaan foorumiin.
http://www.freeforum101.com/forum/dobermann.html

fanaatikko kirjoitti:

Tuo toopefanin linkki on muuttunut.
Tässä toimiva linkki samaan foorumiin.
http://www.freeforum101.com/forum/dobermann.html

Lue lisää

Joulukuun kolmas pieni dobermann tyttömme on tulossa :) miksi sitten juuri dobermann?oikeastaan siksi,että rotu on aina kiehtonut ja kymmenisen vuotta olen siitä haaveillut ja nyt kun on hyvä hetki niin miksipäs ei.Mielestäni kaunein ja jopama älykkäin koira,mutta niin väärinymmärretty rotu.

vicious1 kirjoitti:

Joulukuun kolmas pieni dobermann tyttömme on tulossa :) miksi sitten juuri dobermann?oikeastaan siksi,että rotu on aina kiehtonut ja kymmenisen vuotta olen siitä haaveillut ja nyt kun on hyvä hetki niin miksipäs ei.Mielestäni kaunein ja jopama älykkäin koira,mutta niin väärinymmärretty rotu.

Lue lisää

Väärin ymmärretty ja monesti niin väärin KASVATETTU rotu.
Valitettavan usein näkee tämän upean rodun olevan aivan väärissä käsissä-