Ujous - kasvatuksen tuloksena vai perinnöllistä?

kuvauksestasi, kamalaa kun tuntuu että ei osaa vieläkään olla oma sosiaalinen itsensä vaikka tietää että kuoren alla on tosi puhelias tyyppi, nää menneisyyden kahleet ainakin pidättelee vieläkin mua vaikka olen liiallisesta ujoudesta jo päässyt....syytän kasvatustani, aivan ehdottomasti

...mielestä "synnynnäinen" ujous pitäisi tunnistaa lapsessa jo heti pienenä, ja hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. Sanoa että hän on hieno ja rakastettava ihminen vaikka ei olekaan yhtä aktiivinen kuin naapurin pikku-Maija. Mutta siitä ei myöskään saisi tehdä mitään suurta numeroa, sillä silloin lapsi tuntee itsensä poikkeavaksi.

Miksei herkkyyttä arvosteta? Mun mielestä se on yksi kauniimpia luonteenpiirteitä.
Minä ainakin olen saanut pienestä pitäen kuulla antavani itsestäni tyhmän kuvan ja että pitäisi olla reipas (olisiko ollut parempi jos olisin ollut päällepäsmärinä ja ajanut omia etujani kyynärpäätaktiikalla?).

Minä olen uskoakseni synnynnäiseltä temperamentiltani rauhallinen, mutta huonoa itsetuntoa minulla ei varmasti synnynnäisesti ollut. Joten se on kai tullut ajan kanssa.

Itselläni kasvatuksen tulosta. Lapsena en ollut ujo, en ollenkaan. Olin villi ja varomaton ja sekin varmasti osasyynä. Altis kyseenalaisellekin palautteelle:) Mutta kasvatus on se ensimmäinen musertajani.

Sekäettä, kyllä. Kerronpa nyt mistä oma ujouteni on peräisin.

Perinnöllisyydestä sen verran että äitini on ujo, hiljainen ja epäsosiaalinen. Melkein syytän häntä siitä kun olen perinyt kaikki huonot puoleni häneltä. Olisivat tehneet edes toisen lapsen niin en olisi ollut niin yksinäinen ja olisi jotain elämää tullut taloon, eikä olisi tarvinnut elää niin hiljaisessa ja liian rauhallisessa ympäristössä.

Ja minut on todellakin kasvatettu käyttäytymään hillitysti ja sulkeutuneesti. Perheessäni ei keskustella mistään henkilökohtaisemmasta. Kaikki on niin vaivautunutta ja hävettävää. Fyysinenkin puoli on jäänyt vähälle, en esim.ole nähnyt vanhempieni ikinä edes pienesti halaavan koskaan. Eihän se minua haittaa, ällöttäisihän minua jo tuollainenkin kun tälläiseen olen pienestä pitäen tottunut. Luulisin että tästä johtuu myös se etten osaa seurustelusuhteessa koskettaa, en osaa puhua tunteistani, olen sulkeutunut?

Perusluonteeni on hieman ujo, että ei kaikkea voi kasvatuksenkaan piikkiin laittaa.

Mutta kun näihin lisää vielä koulukiusaamisen ja myöhemmin syrjinnän ja arvostelun niin siinä on jo aika ujo ihminen koossa.

Opittu ainakin täällä. Lapsena olin villi tai tavallinen innostuva lapsi. Monien asioiden vuoksi murrosiässä tulin ujoksi ja hiljaiseksi. Kun ei ollut edes sosiaalinen ja puhelias ei tarvinnut pettyä. Toisaalta olen oma itseni kotona tai kaverien kanssa, en yhtään ujo. Mutta joissakin epävarmoissa tilanteissa ujous iskee automaattisesti päälle.
En ajattele eikä itseäni ujona, mutta reagoin aina ujosti epävarmuuteen tai pelkoon. Aikuisena senkin oppii peittämään, mutta lopputulos ei kuitenkaan ole se oikea minä.

olen hirveän ujo. ainakin murrosiästä lähtien olen ollut. lapsena en ehkä niinkään ollut ujo.. äitini on todella ujo ja sulkeutunut. isäni taas hirveä puhumaan ja kovaääninen. olenkin miettinyt että ehkä sittenkin oikeasti olen enemmän isääni tullut, mutta äidiltä olen oppinut että pitää olla hillitysti ja hiljaa. kun muistan miten hän aina paheksui isäni kovaäänistä käytöstä... pitkään kuitenkin pidin itseäni ujona, ja ajattelin että olen perinyt sen äidiltä. ehkä kuitenkin olenkin perinyt isältäni sosiaalisuuden ja puheliaisuuden, mutta äiti on kasvattanut että sellaiset ominaisuudet on huonoja. olipas sekava selitys...:)

Ihmisiä sanotaan usein ujoiksi, jos he eivät puhu mitään, mutta kaikki heistä eivät ole ujoja. Osa voi olla puhumatta, koska ei keksi mitään sanomista eli on huono mielikuvitus, ei tiedä puheaiheesta mitään, on hiljaisuutta rakastava ihminen tai ei uskalla sanoa mitään, koska pelkää muiden sanovan jotain vastaan tms. Osa voi olla hvyiä kuuntelijoita, he haluavat kuunnella, mitä toiset sanovat ja ovat siksi hiljaa. Kyseessä voi olla opittu malli, kun on ollut sellaisten ihmisten seurassa, jotka aina hoitavat puhumisen.

Ujouteen ei muuten liity suoraan huono itsetunto. Itsetuntoonhan kuuluu, että tuntee itsensä, osaa antaa arvoa toisille ja pitää itsestään. Nämä kaikki voivat täyttyä ujon kohdalla.

On tutkittu asiaa ja suomalaisista lapsista 1/3 on ujoja perinnöllisyyden vuoksi ja se on heidän persoonansa. Sellaista lasta tulisi rohkaista ja kannustaa kehumalla.

Väittäisin, että kyse on käytännössä pelkästään kasvatuksesta ja ympäristöstä. Uskon myös, että ihminen voi opetella ujosta niin sosiaaliseksi kuin haluaa, mikäli oikeasti tavoittelee sitä.