lapsen kuolema

Siinä äiti kirjoittaa tai oikeastaan kertoo kahden lapsen menetyksestä.
Olen itsekin menettänyt murrosikäisen lapsen, oli helppo tunnistaa itsensä. Tosin en ollut uskaltanut olla niin "raivoissani " kun hän oli. Mutta terapeuttista oli lukea kaikki ne ajatukset ja tunteet, kun ne vastasivat niin hyvin omiani.
Työstäkää surunne. Puhumaton menetys voi tulla kalliksi.

naisen suru kirjoitti:

Siinä äiti kirjoittaa tai oikeastaan kertoo kahden lapsen menetyksestä.
Olen itsekin menettänyt murrosikäisen lapsen, oli helppo tunnistaa itsensä. Tosin en ollut uskaltanut olla niin "raivoissani " kun hän oli. Mutta terapeuttista oli lukea kaikki ne ajatukset ja tunteet, kun ne vastasivat niin hyvin omiani.
Työstäkää surunne. Puhumaton menetys voi tulla kalliksi.

Lue lisää

Voimia!!!

Samat sanat...aika hiljaiseksi vetää täälläkin päässä

tuutikki14 kirjoitti:

Samat sanat...aika hiljaiseksi vetää täälläkin päässä

poikani oli 10 päivää keu osastolla hyvässä hoidossa hänellä oli hyvä uleiskunto samana päivänä keu lri määräsi 25 päivän antibiooti lääkityksen kun siirtyi psykkan osastolle myös samana päivänä psykiatri joka oli menettänyt kaksi teiniikäistä lastaan ja heidän isänsä aiemmin tsunamissa pudotti keu lrin määräämän lääkityksen 6 päivään poikani oli keu osastolla 10 päivää josta siirettiin lrin määräyksestä tarkkailu os yöllä klo minulle tuli yöllä tunne että pojallani oli hätä soitin 01.22 kuinka henry voi nyt on hätä soita myöhemmin lähdimme veljen kanssa heti sairaalaan sisään menessä oli nais hoitaja joka sanoi teillä on minuutti aikaa ollla
olimme noin viisitoista minuuttia takanamme seisoi hermostunut mies hoitaja poikani yritti puhua emme saaneet selvää se jäi vaivaamaan ja ettemme jääneet sinne oikeus olisi ollut minkälaisia vastuuttomia hoitajia voi olla poikani kuoli aamulla klo9.10 kysyin syytä oli resussi pula hoitajista lähdin heti aamulla sairaalaan poikani oli jo laiteettu valmiiksi viimeeiselle matkalle myrkytys tutkimukset oli määrätty niitä ei tehty oliko poliisilaitos pantannut paperia koska sitä tutkimusta ei tehty sain tarkkailu osaston lääkäriltä paperin mutta poliisi laitoksella olevassa luki hyvin pienellä äiti epäilee mykytystä kysyin mistä tämä tieto on tullut niin mistä minä sen nyt kuulinkaan ai niin psykkan osastolta lri pohti pitkään ai niin itse en ollut edes ajatellut että ketään myrkytetään sairaalassa minulla on poikani hiuset talella jotka on todistettavasti ex miniäni parturi ammatiltaan leikannut koti lomalla luonani mitä mahdollisuutta on saada vielä oikeutta valviira jääti tutkimuksen tekemäättä paperi pajouden takia alue hallinto viarsto kertoi tutkimme vai 2 vuotta vanhoja tapauksi kun lähtin paperit ne olivat 2v 2 äivää vanhoja voiko perkele vitun viranomaiset toimia näin rikollisesti suojallekseen toisiaan mitä sanoo laki missä on omaisten oikeudet kuinka psyatri joka on kokenut noin traumaattisen menetyksen omien lastensa ja heidän isänsa voi toimia surulla on mittavat voimavarat se voi johtaa kontrollin väärään suuntaan syvään vihaan itse koen suurta vihaa tätä psykiatria kohtaan joka on hallinnassani anteesi en voisi koskaan antaa en usko että pokani on ainut uhri missä on sairaalan kontrolli jos on samoja kokemuksia kirjoittakaa, poikansa ja oman elämänsä halun mettänyt apu mitä lähdin hakemaan, tietokonetttaa psyk.sairaanhoitajan luona joka ropeloi, huoneeseen tuli itseensä ja työhönsä tyytymättömän olinen noin 90kg nainen ei puhunut sanakaan tässä oli koko vastaanotto ei pyytänyt jos katsotaan uusi aika ystävällisyys puuttui täysin olin todella pettynyt tätäkö on apu tässä on kontrollin paikka vanhat muihin tehtäviin nuoret tilalle jolla on halua auttaa niin kuin akuutissa todella yställisiä osaavia hoitajia oli ilo korvalle kuulla jos verhon takaa kuuluin muutama sana heillä oli ystävällinen sana kaksi vastata korville kuin hyvää musiikkia
vanha akuuttioli jäkyttävä eivät välittäneet potilaista istuivat mielummin kahvihuoneessa näissä kävin muista tarpeista en surusta.

Näin on,
olen itse joutunut kokemaan lapsen kuoleman.
Olen kokenut myös monia muita läheisten kuolemia, mutta tämä on kyllä ollut pahinta.
Voin kuvitella miltä tuntuu, kun toisenkin lapsen on
vaarassa menettää. En käsitä, miksi nämä asiat joskus vain kasaantuvat joidenkin päälle.
Toivon, että he selviävät kyseisestä tilanteesta ja tyttö toipuisikin.

Itse elän jatkuvassa pelossa, että muille lapsille (tai itselleni) tapahtuu -taas- jotain.

yksi lapsi kuollut kirjoitti:

Näin on,
olen itse joutunut kokemaan lapsen kuoleman.
Olen kokenut myös monia muita läheisten kuolemia, mutta tämä on kyllä ollut pahinta.
Voin kuvitella miltä tuntuu, kun toisenkin lapsen on
vaarassa menettää. En käsitä, miksi nämä asiat joskus vain kasaantuvat joidenkin päälle.
Toivon, että he selviävät kyseisestä tilanteesta ja tyttö toipuisikin.

Itse elän jatkuvassa pelossa, että muille lapsille (tai itselleni) tapahtuu -taas- jotain.

Lue lisää

Menetin esikoispoikani 2,5 kuukauden ikäisenä vuonna 2004. Enkeliesikoisellani on nyt puolen vuoden ikäinen pikkusisko. Vaikka tyttömme on ollut terve niin menettämisen pelko on suuri, traumoja on jäänyt paljon päähän, on vaikea elää päivä kerrallaan ja olla murehtimatta mitä huomispäivä tuo tullessaan. Myös itse olen lukenut vanhemmista jotka ovat joutuneet menettämään kaksi, jopa kolmekin lastaan.

olen menettänyt kirjoitti:

Menetin esikoispoikani 2,5 kuukauden ikäisenä vuonna 2004. Enkeliesikoisellani on nyt puolen vuoden ikäinen pikkusisko. Vaikka tyttömme on ollut terve niin menettämisen pelko on suuri, traumoja on jäänyt paljon päähän, on vaikea elää päivä kerrallaan ja olla murehtimatta mitä huomispäivä tuo tullessaan. Myös itse olen lukenut vanhemmista jotka ovat joutuneet menettämään kaksi, jopa kolmekin lastaan.

Lue lisää

Oma esikoiseni on sinun enkelisi ikäinen suunnilleen ja hän on myös lähtemässä lapsesi luokse.. lähiaikoina tai myöhemmin.. mitään varmuutta ei ole.. Pääni lyö tyhjää kun haluasin kuvitella lapseni selviytyvän ja kasvavan kanssani, mutta lääkärit ovat "varmoja" ettei tyttärelläni ole toivoa.. olen yrittänyt etsiä vertais tukea jo kauan, mutten ole löytäny.. siksi sinulle siis kirjoitan.. toivon ettet pahastu kun olen utelias.. kaipaisin vain "normaalin" ihmisen puheita.. enkä lääkäreiden toivottomia letkautuksia..

Tyhjää päässä kirjoitti:

Oma esikoiseni on sinun enkelisi ikäinen suunnilleen ja hän on myös lähtemässä lapsesi luokse.. lähiaikoina tai myöhemmin.. mitään varmuutta ei ole.. Pääni lyö tyhjää kun haluasin kuvitella lapseni selviytyvän ja kasvavan kanssani, mutta lääkärit ovat "varmoja" ettei tyttärelläni ole toivoa.. olen yrittänyt etsiä vertais tukea jo kauan, mutten ole löytäny.. siksi sinulle siis kirjoitan.. toivon ettet pahastu kun olen utelias.. kaipaisin vain "normaalin" ihmisen puheita.. enkä lääkäreiden toivottomia letkautuksia..

Lue lisää

kannattaa mennä kävyn sivuille.se tarkoitettu juuri lapsensa menettäneille.

yksi lapsi kuollut kirjoitti:

Näin on,
olen itse joutunut kokemaan lapsen kuoleman.
Olen kokenut myös monia muita läheisten kuolemia, mutta tämä on kyllä ollut pahinta.
Voin kuvitella miltä tuntuu, kun toisenkin lapsen on
vaarassa menettää. En käsitä, miksi nämä asiat joskus vain kasaantuvat joidenkin päälle.
Toivon, että he selviävät kyseisestä tilanteesta ja tyttö toipuisikin.

Itse elän jatkuvassa pelossa, että muille lapsille (tai itselleni) tapahtuu -taas- jotain.

Lue lisää

nyt on kulunut viisi päivää siitä kun saatoimme hautaan toisen pienen poikavauvamme, jonka kanssa emme saaneet viettää edes pientä hetkeä yhdessä...esikoispoikamme syntyi niin ikään ennenaikaisesti ja sitkeä taistelu päättyi 11 päivän ikäisenä pienen elämän hiipumiseen äidin syliin...näky on karu kun lasket toisen kerran lapsesi haudan lepoon...ja sen lisäksi hautaat mahdollisuuden saada eläviä lapsia koska vika on itsessä, kohdunkaulan rakenteellisen heikkouden vuoksi kaksi tervettä poikaa on kuollut turhaan...

yksi lapsi kuollut kirjoitti:

Näin on,
olen itse joutunut kokemaan lapsen kuoleman.
Olen kokenut myös monia muita läheisten kuolemia, mutta tämä on kyllä ollut pahinta.
Voin kuvitella miltä tuntuu, kun toisenkin lapsen on
vaarassa menettää. En käsitä, miksi nämä asiat joskus vain kasaantuvat joidenkin päälle.
Toivon, että he selviävät kyseisestä tilanteesta ja tyttö toipuisikin.

Itse elän jatkuvassa pelossa, että muille lapsille (tai itselleni) tapahtuu -taas- jotain.

Lue lisää

-siis niin menetin pari vuotta sitten poikani liikenneonnettomuudessa ja sen jälkeen on kyllä voin sanoa suoraan elämäni mennyt kyllä aivan pilalle...se oli niin suurta se suru että olin ensinnäkin se oli hiuskarvan varassa etten seonnut itse ja kyllä avioliittoni ei kestänyt sitä... lapseni oli minun biologinen poika muta ei mieheni nyt jälkeen päin mietin kaikkea mitä nyt sitten muistan näitä tapahtumia ajasta kuoleman NIIN SIINÄ KÄY LÄPI HELVETIN hirvittävä tuska ja ikävä on raatanut minua... alkuun en nukkunut säpsähtelin ja pelkäsin... itkin ja raivosin säälin ja rakastin voi hyvänen aika mitä soppaa se tuo aika on ollut...mutta nyt pikku hiljaa alkaa se pahin hellittää ja oikeestaan alan työstää surutyötäni vasta nyt koska en ole hyväksynyt sitä lähtöä silloin...nyt on rauhallinen ikävä ja kaipuu...voi ei tarttis sattua kenellekkään näitä lapsensa kuolemia ...otan osaa kaikille keillä nyt sellasia on sattunut...mun pojalla olis ollu kohta synttärit vien sinne perinteiseen tapaan ISON SINISEN RUUSUN!

koettelemuks.... kirjoitti:

-siis niin menetin pari vuotta sitten poikani liikenneonnettomuudessa ja sen jälkeen on kyllä voin sanoa suoraan elämäni mennyt kyllä aivan pilalle...se oli niin suurta se suru että olin ensinnäkin se oli hiuskarvan varassa etten seonnut itse ja kyllä avioliittoni ei kestänyt sitä... lapseni oli minun biologinen poika muta ei mieheni nyt jälkeen päin mietin kaikkea mitä nyt sitten muistan näitä tapahtumia ajasta kuoleman NIIN SIINÄ KÄY LÄPI HELVETIN hirvittävä tuska ja ikävä on raatanut minua... alkuun en nukkunut säpsähtelin ja pelkäsin... itkin ja raivosin säälin ja rakastin voi hyvänen aika mitä soppaa se tuo aika on ollut...mutta nyt pikku hiljaa alkaa se pahin hellittää ja oikeestaan alan työstää surutyötäni vasta nyt koska en ole hyväksynyt sitä lähtöä silloin...nyt on rauhallinen ikävä ja kaipuu...voi ei tarttis sattua kenellekkään näitä lapsensa kuolemia ...otan osaa kaikille keillä nyt sellasia on sattunut...mun pojalla olis ollu kohta synttärit vien sinne perinteiseen tapaan ISON SINISEN RUUSUN!

Lue lisää

Menetimme poikamme tasan kuusi viikkoa sitten melko tarkkaan tähän kellonaikaan. Ensimmäiset kaksi viikkoa meni unessa hoitaessa hautajaisiin liittyviä asioita. Uskoen koko ajan että painajainen loppuu ja oma poikamme tulee viereen ja halaa.
Nyt kun alkaa ymmärtää, että hän ei enää tässä maailmassa ole sylissämme, alkaa tuska ja suru olla niin kovaa, että välillä on vain hiuskarvan paksuisen säikeen varassa kiinni terveessä järjessä.

Pojastamme meillä on vain kauniita muistoja, ja yritämme ajatella kuinka kiitollisisia meidän pitäisi olla kun saimme rakastaa häntä täysin sydämin neljää päivää vaille kolmetoista vuotta, ja saimme rakkautta takaisin silti kymmenkertaisesti sen mitä annoimme.

Mutta tuska on niin hirvittävä ja sitten jotkut nuoret tietämättömät sielut tulevat jo kuuden viikon kuluttua kysymään, että onko jo parempi fiilis, alkaako helpottaa.

Tämän kanssa ehkä voi oppia elämään, ehkä tämä jopa helpottaa joskus. Mutta vaikka on menettänyt äidin, isän tai jonkun sisaruksistaan, ei silti tajua miljoonasosaakaan tästä tuskasta. Oman lapsen menetys on jotain AIVAN MUUTA.

Me kuolimme osittain sinä samana päivänä kun poikamme, ja ne äiti ja isä jotka nousevat tästä tuskasta, eivät ole samat ihmiset kun ne jotka elivät ennen poikamme kuolemaa.

On kuin eläisi osittain eri maailmassa. Entisessä ja jossain toisessa, joka ei koskaan ole samanlainen kuin se vanha maailmankaikkeus jossa eli. Henkisyys on alkanut jo kasvaa sisällä ja moni maallinen, ennen jopa tärkeänkin tuntuinen asia on alkanut menettää merkitystään

tuskaansahuutavat kirjoitti:

Menetimme poikamme tasan kuusi viikkoa sitten melko tarkkaan tähän kellonaikaan. Ensimmäiset kaksi viikkoa meni unessa hoitaessa hautajaisiin liittyviä asioita. Uskoen koko ajan että painajainen loppuu ja oma poikamme tulee viereen ja halaa.
Nyt kun alkaa ymmärtää, että hän ei enää tässä maailmassa ole sylissämme, alkaa tuska ja suru olla niin kovaa, että välillä on vain hiuskarvan paksuisen säikeen varassa kiinni terveessä järjessä.

Pojastamme meillä on vain kauniita muistoja, ja yritämme ajatella kuinka kiitollisisia meidän pitäisi olla kun saimme rakastaa häntä täysin sydämin neljää päivää vaille kolmetoista vuotta, ja saimme rakkautta takaisin silti kymmenkertaisesti sen mitä annoimme.

Mutta tuska on niin hirvittävä ja sitten jotkut nuoret tietämättömät sielut tulevat jo kuuden viikon kuluttua kysymään, että onko jo parempi fiilis, alkaako helpottaa.

Tämän kanssa ehkä voi oppia elämään, ehkä tämä jopa helpottaa joskus. Mutta vaikka on menettänyt äidin, isän tai jonkun sisaruksistaan, ei silti tajua miljoonasosaakaan tästä tuskasta. Oman lapsen menetys on jotain AIVAN MUUTA.

Me kuolimme osittain sinä samana päivänä kun poikamme, ja ne äiti ja isä jotka nousevat tästä tuskasta, eivät ole samat ihmiset kun ne jotka elivät ennen poikamme kuolemaa.

On kuin eläisi osittain eri maailmassa. Entisessä ja jossain toisessa, joka ei koskaan ole samanlainen kuin se vanha maailmankaikkeus jossa eli. Henkisyys on alkanut jo kasvaa sisällä ja moni maallinen, ennen jopa tärkeänkin tuntuinen asia on alkanut menettää merkitystään

Lue lisää

Hei minun poikani oli neljätoista kun jouduin hänestä luopumaan,melkein samanikäiset pojat meillä näemmä.Siitä on kohta 3 vuotta.Joka ainut päivä häntä ajattelen ja illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi.Niin se vaan on,ikinä siitä ei tule helpotusta,eikä kai ole tarkoituskaan unohtaa niin kuin minulle joku sanoi.
Liikenneonnettomuus hänet minulta vei,olen vihainen ja katkera ja saan sitä myös olla,olen antanut siihen itselleni luvan mutta tulen sen kanssa myös toimeen.Jotkut viisaat sanovat että mene hakemaan apua...nehän ne vasta viisaita ovatkin vai mitä.
Näitä asioita ei ymmärrä kuin sellainen joka lapsestaan on joutunut luopumaan,mitä se tuo tullessaan.Onneksi on tämä palsta missä voi vierailla ja lukea muitten lapsensa menettäneiden surusta vaikka se koskeekin joka kerta.Muuten tuo käpy-yhdistys on lähinnä niille jotka ovat menettäneet lapsensa aivan vauvoina,aika vähissä nuo teiniikäisten vanhemmat.
Jos haluat kirjoitella niin laita osoitteesi,vaihdan mielelläni ajatuksia kanssasi.

surussa kirjoitti:

Hei minun poikani oli neljätoista kun jouduin hänestä luopumaan,melkein samanikäiset pojat meillä näemmä.Siitä on kohta 3 vuotta.Joka ainut päivä häntä ajattelen ja illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi.Niin se vaan on,ikinä siitä ei tule helpotusta,eikä kai ole tarkoituskaan unohtaa niin kuin minulle joku sanoi.
Liikenneonnettomuus hänet minulta vei,olen vihainen ja katkera ja saan sitä myös olla,olen antanut siihen itselleni luvan mutta tulen sen kanssa myös toimeen.Jotkut viisaat sanovat että mene hakemaan apua...nehän ne vasta viisaita ovatkin vai mitä.
Näitä asioita ei ymmärrä kuin sellainen joka lapsestaan on joutunut luopumaan,mitä se tuo tullessaan.Onneksi on tämä palsta missä voi vierailla ja lukea muitten lapsensa menettäneiden surusta vaikka se koskeekin joka kerta.Muuten tuo käpy-yhdistys on lähinnä niille jotka ovat menettäneet lapsensa aivan vauvoina,aika vähissä nuo teiniikäisten vanhemmat.
Jos haluat kirjoitella niin laita osoitteesi,vaihdan mielelläni ajatuksia kanssasi.

Lue lisää

Meidän perheestämme 20 -vuotias tytär kuoli jouluna 2008 oman käden kautta. Pyykit olivat pestyinä, asunto siistinä ja tytär omassa sängyssään aamutakissa hengittämättä joulun aatonaattona, siskonsa löysi hänet mutta apu tuli liian myöhään. Hän oli asunut vuoden poissa kotoa ja sinä aikana sotkenut pahasti raha- ja kouluasiansa. Asioiden oikea laita selvisi meille oikeassa mittakaavassa vasta pengottuani hänen papereitaan.
Sanotaan ettei vanhempien tule syyttää itseään, syytän kuitenkin itseäni suunnattomasta tyhmyydestä, sokeudesta, kuuroudesta ja pelkästä rahan perässä juoksemisesta. En halunnut kuulla kun hän kertoi olevansa koulukiusattu, en halunnut myöntyä kun hän päästyään arvostetulle erikoisluokalle halusikin sieltä pois välittömästi. Myöhemmin hän ei kellekään kertonut vaikeuksistaan vaan esitti pärjäävää.
Tämän tavallista herkemmän tytön kohdalla ei päteneet aina samat menetelmät kuin muilla, hän olisi tarvinnut enemmän kädestä pitämistä ja ohjaamista, läsnäoloa, näin jälkiviisaana ymmärrän.
Saimme pitää hänet kuitenkin 20 vuotta, sain hoitaa häntä vauvana ja nähdä kasvavan täyteen mittaansa. Meidän 4-lapsisesta sisarusparvesta puuttuu nyt se, joka aina löysi kaikki hukassa olleet tavarat, kokkasi hyvää ruokaa ja oli luotettava, hyväsydäminen ja eläinystävä, kaveripiiri menetti kampaajan, maskeeraajan ja pitokokin ja lastenhoitajan.
Mitähän muuta voisin sanoa surusta, muistan nähneeni monia unia vuosien varrella tästä lapsestani, unia jotka jollain lailla valmistivat tähän iskuun. Mikä menetys!
Suru tuli tässä kohtaa mukaan loppuelämään. En pelkää enää kuolemaa, uskon jokaisen menevän sinne mistä tulikin ja se ei kai ollut paha paikka.

koettelemuks.... kirjoitti:

-siis niin menetin pari vuotta sitten poikani liikenneonnettomuudessa ja sen jälkeen on kyllä voin sanoa suoraan elämäni mennyt kyllä aivan pilalle...se oli niin suurta se suru että olin ensinnäkin se oli hiuskarvan varassa etten seonnut itse ja kyllä avioliittoni ei kestänyt sitä... lapseni oli minun biologinen poika muta ei mieheni nyt jälkeen päin mietin kaikkea mitä nyt sitten muistan näitä tapahtumia ajasta kuoleman NIIN SIINÄ KÄY LÄPI HELVETIN hirvittävä tuska ja ikävä on raatanut minua... alkuun en nukkunut säpsähtelin ja pelkäsin... itkin ja raivosin säälin ja rakastin voi hyvänen aika mitä soppaa se tuo aika on ollut...mutta nyt pikku hiljaa alkaa se pahin hellittää ja oikeestaan alan työstää surutyötäni vasta nyt koska en ole hyväksynyt sitä lähtöä silloin...nyt on rauhallinen ikävä ja kaipuu...voi ei tarttis sattua kenellekkään näitä lapsensa kuolemia ...otan osaa kaikille keillä nyt sellasia on sattunut...mun pojalla olis ollu kohta synttärit vien sinne perinteiseen tapaan ISON SINISEN RUUSUN!

Lue lisää

mulla tuli keväällä 2v kun poikani 23v hukkui,ja samat helvetit oon läpi käynyt oma mielenterveys vieläkin retuperällä sekä työkyvyn menetys...ei se elämä oo enää samaa aika jaottuu aikaan ennen ja jälkeen..muisti ei pelaa ja hirveä ikävä ja menettämisen pelko joka päivänen....ei tätä tuskaa voi tietää kun sellaisen läpi käynyt nyt jo seesteisempää hiljaista äänetöntä ikävää.....

surussa kirjoitti:

Hei minun poikani oli neljätoista kun jouduin hänestä luopumaan,melkein samanikäiset pojat meillä näemmä.Siitä on kohta 3 vuotta.Joka ainut päivä häntä ajattelen ja illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi.Niin se vaan on,ikinä siitä ei tule helpotusta,eikä kai ole tarkoituskaan unohtaa niin kuin minulle joku sanoi.
Liikenneonnettomuus hänet minulta vei,olen vihainen ja katkera ja saan sitä myös olla,olen antanut siihen itselleni luvan mutta tulen sen kanssa myös toimeen.Jotkut viisaat sanovat että mene hakemaan apua...nehän ne vasta viisaita ovatkin vai mitä.
Näitä asioita ei ymmärrä kuin sellainen joka lapsestaan on joutunut luopumaan,mitä se tuo tullessaan.Onneksi on tämä palsta missä voi vierailla ja lukea muitten lapsensa menettäneiden surusta vaikka se koskeekin joka kerta.Muuten tuo käpy-yhdistys on lähinnä niille jotka ovat menettäneet lapsensa aivan vauvoina,aika vähissä nuo teiniikäisten vanhemmat.
Jos haluat kirjoitella niin laita osoitteesi,vaihdan mielelläni ajatuksia kanssasi.

Lue lisää

Hei.Tosiaan murrosikäisen lapsen äkilliseen kuolemaan ei ole tukiryhmää vain saman kokenut voi auttaa ja ymmärtää.Minun rakas poikani kuoli huhtikuussa 13,5 vuotiaana.Täysin terve,meni illalla nukkumaan,toivotti hyvää yötä.Aamulla löysin hänet kuolleena,eikä löytynyt mitään syytä.Minun sydämestäni kuoli puolet,toinen puoli elää,elävän isoveljen vuoksi.Olen minäkin kuullut tätä paskaa,kuinka asiaa verrataan jopa koiran kuolemaan.Minun mailmani ei ole,eikä tule enää entiselleen.En edes halua unohtaa ja kuinka voisin.Luen kuolemista,kohtaloista,ravaan hautausmaalla.Päivät ovat suorittamista.Kun katson vasta nyt taaksepäin,ihmettelen kuinka olen pystynyt järjestämään hautajaiset,kuinka olen pysynyt hengissä.Jakakaa te rakkaat äidit tuskaanne toisten kohtalotoverien kanssa,se on parasta terapiaa! Silloin autetaan toinen toista,vilpittömästi.
En lähetä sanoja,fraaseja,vain sen olette kaikki mielessäni ja sydämeni itkee puolestanne.
Äidin ja lapsen välinen napanuora on niin vahva,ettei se katkea edes kuolemaan!

aina kahden lapsen äiti kirjoitti:

Hei.Tosiaan murrosikäisen lapsen äkilliseen kuolemaan ei ole tukiryhmää vain saman kokenut voi auttaa ja ymmärtää.Minun rakas poikani kuoli huhtikuussa 13,5 vuotiaana.Täysin terve,meni illalla nukkumaan,toivotti hyvää yötä.Aamulla löysin hänet kuolleena,eikä löytynyt mitään syytä.Minun sydämestäni kuoli puolet,toinen puoli elää,elävän isoveljen vuoksi.Olen minäkin kuullut tätä paskaa,kuinka asiaa verrataan jopa koiran kuolemaan.Minun mailmani ei ole,eikä tule enää entiselleen.En edes halua unohtaa ja kuinka voisin.Luen kuolemista,kohtaloista,ravaan hautausmaalla.Päivät ovat suorittamista.Kun katson vasta nyt taaksepäin,ihmettelen kuinka olen pystynyt järjestämään hautajaiset,kuinka olen pysynyt hengissä.Jakakaa te rakkaat äidit tuskaanne toisten kohtalotoverien kanssa,se on parasta terapiaa! Silloin autetaan toinen toista,vilpittömästi.
En lähetä sanoja,fraaseja,vain sen olette kaikki mielessäni ja sydämeni itkee puolestanne.
Äidin ja lapsen välinen napanuora on niin vahva,ettei se katkea edes kuolemaan!

Lue lisää

Oma rakas poikani kuoli heinäkuussa 2009 tapaturmaisesti 12 vuotiaana . Löydän sinun kirjoituksesta täysin itseni. Myös minä kuolin sinä päivänä ja elään vain pienen kultani isosiskon takia koska en voi häntä jättää .
Meille lapsensa menettäneille on elämä LOPULISESTI muuttunut siksi vertaistuki on meidän ainoa oljenkorsi koska ei meitä kukaan muu ymmärrä eikä jaksa kuunella , valitettavasti kuoleesta lapsesta kun ei sovi puhua tai näin olen minä joutunut usein kokeamaan.
Voimia teille.

surussa kirjoitti:

Hei minun poikani oli neljätoista kun jouduin hänestä luopumaan,melkein samanikäiset pojat meillä näemmä.Siitä on kohta 3 vuotta.Joka ainut päivä häntä ajattelen ja illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi.Niin se vaan on,ikinä siitä ei tule helpotusta,eikä kai ole tarkoituskaan unohtaa niin kuin minulle joku sanoi.
Liikenneonnettomuus hänet minulta vei,olen vihainen ja katkera ja saan sitä myös olla,olen antanut siihen itselleni luvan mutta tulen sen kanssa myös toimeen.Jotkut viisaat sanovat että mene hakemaan apua...nehän ne vasta viisaita ovatkin vai mitä.
Näitä asioita ei ymmärrä kuin sellainen joka lapsestaan on joutunut luopumaan,mitä se tuo tullessaan.Onneksi on tämä palsta missä voi vierailla ja lukea muitten lapsensa menettäneiden surusta vaikka se koskeekin joka kerta.Muuten tuo käpy-yhdistys on lähinnä niille jotka ovat menettäneet lapsensa aivan vauvoina,aika vähissä nuo teiniikäisten vanhemmat.
Jos haluat kirjoitella niin laita osoitteesi,vaihdan mielelläni ajatuksia kanssasi.

Lue lisää

Käpy Ry on tarkoitettu kaikille lapsensa menettäneille EI vain vauva iässä. Siellä nimenomaan toivotaan että tulevat KAIKKI lapsensa menettäneet tukiryhmiin apua saamaan .

surussa kirjoitti:

Hei minun poikani oli neljätoista kun jouduin hänestä luopumaan,melkein samanikäiset pojat meillä näemmä.Siitä on kohta 3 vuotta.Joka ainut päivä häntä ajattelen ja illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi.Niin se vaan on,ikinä siitä ei tule helpotusta,eikä kai ole tarkoituskaan unohtaa niin kuin minulle joku sanoi.
Liikenneonnettomuus hänet minulta vei,olen vihainen ja katkera ja saan sitä myös olla,olen antanut siihen itselleni luvan mutta tulen sen kanssa myös toimeen.Jotkut viisaat sanovat että mene hakemaan apua...nehän ne vasta viisaita ovatkin vai mitä.
Näitä asioita ei ymmärrä kuin sellainen joka lapsestaan on joutunut luopumaan,mitä se tuo tullessaan.Onneksi on tämä palsta missä voi vierailla ja lukea muitten lapsensa menettäneiden surusta vaikka se koskeekin joka kerta.Muuten tuo käpy-yhdistys on lähinnä niille jotka ovat menettäneet lapsensa aivan vauvoina,aika vähissä nuo teiniikäisten vanhemmat.
Jos haluat kirjoitella niin laita osoitteesi,vaihdan mielelläni ajatuksia kanssasi.

Lue lisää

Voisiko tästä olla yhtään lohtua?
http://timothee.ofw.fi

aina kahden lapsen äiti kirjoitti:

Hei.Tosiaan murrosikäisen lapsen äkilliseen kuolemaan ei ole tukiryhmää vain saman kokenut voi auttaa ja ymmärtää.Minun rakas poikani kuoli huhtikuussa 13,5 vuotiaana.Täysin terve,meni illalla nukkumaan,toivotti hyvää yötä.Aamulla löysin hänet kuolleena,eikä löytynyt mitään syytä.Minun sydämestäni kuoli puolet,toinen puoli elää,elävän isoveljen vuoksi.Olen minäkin kuullut tätä paskaa,kuinka asiaa verrataan jopa koiran kuolemaan.Minun mailmani ei ole,eikä tule enää entiselleen.En edes halua unohtaa ja kuinka voisin.Luen kuolemista,kohtaloista,ravaan hautausmaalla.Päivät ovat suorittamista.Kun katson vasta nyt taaksepäin,ihmettelen kuinka olen pystynyt järjestämään hautajaiset,kuinka olen pysynyt hengissä.Jakakaa te rakkaat äidit tuskaanne toisten kohtalotoverien kanssa,se on parasta terapiaa! Silloin autetaan toinen toista,vilpittömästi.
En lähetä sanoja,fraaseja,vain sen olette kaikki mielessäni ja sydämeni itkee puolestanne.
Äidin ja lapsen välinen napanuora on niin vahva,ettei se katkea edes kuolemaan!

Lue lisää

Hei. Meille kävi vastaava tapaus - Olimme lomalla Ylläksellä maaliskuun lopulla ja meidän piti lähteä kotimatkalle. Aamulla menin herättämään 15 v. poikaani, mutta en saanut häntä hereille. Sama juttu - aivan terve poika, eikä mitään näkyvää syytä ole selvinnyt. Hän vei puolet sydämmestäni mukanaan - toinen puoli elää tyttäreni takia. Tuska riistää rintaani - tapaus on vielä niin tuore ja koko ajan on niin valtava ikävä ja kaipuu. Pelottaa tuleva elämä, mutta yritämme räpiköidä jollainlailla eteenpäin. Olen samaa mieltä kanssasi että äidin ja lapsen välinen napanuora on niin vahva, ettei se katkea edes kuolemaan. Muutenkin haluan uskoa että kuoleman jälkeen on elämää. Poikani kävi luonani kuoleman jälkeen ja antoi minulle voimahalin ja suukon. Näillä olen yittänyt jaksaa. Haluaisin tietää miten jaksatte tällähetkellä - miten suru näkyy nyt elämässänne ?

tiibi kirjoitti:

Hei. Meille kävi vastaava tapaus - Olimme lomalla Ylläksellä maaliskuun lopulla ja meidän piti lähteä kotimatkalle. Aamulla menin herättämään 15 v. poikaani, mutta en saanut häntä hereille. Sama juttu - aivan terve poika, eikä mitään näkyvää syytä ole selvinnyt. Hän vei puolet sydämmestäni mukanaan - toinen puoli elää tyttäreni takia. Tuska riistää rintaani - tapaus on vielä niin tuore ja koko ajan on niin valtava ikävä ja kaipuu. Pelottaa tuleva elämä, mutta yritämme räpiköidä jollainlailla eteenpäin. Olen samaa mieltä kanssasi että äidin ja lapsen välinen napanuora on niin vahva, ettei se katkea edes kuolemaan. Muutenkin haluan uskoa että kuoleman jälkeen on elämää. Poikani kävi luonani kuoleman jälkeen ja antoi minulle voimahalin ja suukon. Näillä olen yittänyt jaksaa. Haluaisin tietää miten jaksatte tällähetkellä - miten suru näkyy nyt elämässänne ?

Lue lisää

Menetimme 31 v esikoisemme 2008. Terveenä, elämää rakastavana hänet temmattiin meiltä. Poikani on käynyt eri tavoin lähelläni ja olen varma että tapaamme jälleen. Että elämä jatkuu toisella tasolla. Se lohduttaa.
Me lapsemme menettäneet olemme vammautuneita loppuelämän.
Luen paljon kirjoja joissa kerrotaan tuonpuoleisesta. Voimia!

Ei kiusaamisesta ennen puhuttu kuten nykyään. Itsellenikin ilmoitettiin että "koittaisit olla sosiaalisempi" -siis sen jälkeen kun tulin hakatuksi sairaalakuntoon useammin kuin kerran. Koska lapsethan vain leikkivät =>

Mikään vanhempi ei silti ansaitse lapsen kuolemaa, monet vanhemmat tyrivät, jotkut aika pahasti, mutta se on jokseenkin pahinta mitä voi tapahtua. Ymmärrän täysin että omana toipumisaikana muiden ihmisten ongelmat, vaikka miten vaikeat, tuntuvat täysin toissijaisilta. Silti, en ole kuollut ja et ole sinäkään. Voimia, ja ymmärrystä toisten suruille.

surussa kirjoitti:

Hei minun poikani oli neljätoista kun jouduin hänestä luopumaan,melkein samanikäiset pojat meillä näemmä.Siitä on kohta 3 vuotta.Joka ainut päivä häntä ajattelen ja illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi.Niin se vaan on,ikinä siitä ei tule helpotusta,eikä kai ole tarkoituskaan unohtaa niin kuin minulle joku sanoi.
Liikenneonnettomuus hänet minulta vei,olen vihainen ja katkera ja saan sitä myös olla,olen antanut siihen itselleni luvan mutta tulen sen kanssa myös toimeen.Jotkut viisaat sanovat että mene hakemaan apua...nehän ne vasta viisaita ovatkin vai mitä.
Näitä asioita ei ymmärrä kuin sellainen joka lapsestaan on joutunut luopumaan,mitä se tuo tullessaan.Onneksi on tämä palsta missä voi vierailla ja lukea muitten lapsensa menettäneiden surusta vaikka se koskeekin joka kerta.Muuten tuo käpy-yhdistys on lähinnä niille jotka ovat menettäneet lapsensa aivan vauvoina,aika vähissä nuo teiniikäisten vanhemmat.
Jos haluat kirjoitella niin laita osoitteesi,vaihdan mielelläni ajatuksia kanssasi.

Lue lisää

Minäkin menetin lapseni liikenneonnettomuudessa. Etsin kirjoja, apua tuskaani samoin kokeneilta. Mutta apua ei löytynyt. Olisi niin hyvä kun olisi ollut joku ryhmä äkillisesti kuolleiden nuorten omaisille. Olisipa kelan kautta tms. Missä ryhmäläiset voisivat kertoa ääneen tuskastaan, siten myötäelää ja kokea että muutkin kokevat samoin. Lapsi se on vauvakin ja tuska suuri. Mutta kun on esim elänyt lapsensa kera vuosia, jopa yli 20v, niin vain toinen vanhempi sen kokenut samoin. Muutama vuosi kuolemasta ja edelleen itken lähes joka pv, puhuessani, ajatellessani, esim kuunnellessani musiikkia, lukiessani ym... Itkulle ei ole rajaa, se tulee spontaanisesti. Siksi pyydänkin muilta, antakaa meidän itkeä, ilman psyykelääkkeitä.

yksi lapsi kuollut kirjoitti:

Näin on,
olen itse joutunut kokemaan lapsen kuoleman.
Olen kokenut myös monia muita läheisten kuolemia, mutta tämä on kyllä ollut pahinta.
Voin kuvitella miltä tuntuu, kun toisenkin lapsen on
vaarassa menettää. En käsitä, miksi nämä asiat joskus vain kasaantuvat joidenkin päälle.
Toivon, että he selviävät kyseisestä tilanteesta ja tyttö toipuisikin.

Itse elän jatkuvassa pelossa, että muille lapsille (tai itselleni) tapahtuu -taas- jotain.

Lue lisää

menetin rakkaan poikalapseni n.5vuoden vanhana aikuistyypin leukemiaan ja se sairaus aika oli rankkaa ja kuoleman jälkeinen aika 1,5v olin shokisa en siis kyennyt heti suremaan poikani kuolemaa.. kun suru tuli itkin puoli vuotta koko ajan, nyt siitä on 16v mutta suru ja ikävä ei oo loppunut ja nyt vasta kykeneen purkamaan asiaa ammattiauttajan kautta...mulla 2 muutakin lasta koko ajan pelekään että menetän heijätki. en pääse tunteesta eroon...

surussa kirjoitti:

Hei minun poikani oli neljätoista kun jouduin hänestä luopumaan,melkein samanikäiset pojat meillä näemmä.Siitä on kohta 3 vuotta.Joka ainut päivä häntä ajattelen ja illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi.Niin se vaan on,ikinä siitä ei tule helpotusta,eikä kai ole tarkoituskaan unohtaa niin kuin minulle joku sanoi.
Liikenneonnettomuus hänet minulta vei,olen vihainen ja katkera ja saan sitä myös olla,olen antanut siihen itselleni luvan mutta tulen sen kanssa myös toimeen.Jotkut viisaat sanovat että mene hakemaan apua...nehän ne vasta viisaita ovatkin vai mitä.
Näitä asioita ei ymmärrä kuin sellainen joka lapsestaan on joutunut luopumaan,mitä se tuo tullessaan.Onneksi on tämä palsta missä voi vierailla ja lukea muitten lapsensa menettäneiden surusta vaikka se koskeekin joka kerta.Muuten tuo käpy-yhdistys on lähinnä niille jotka ovat menettäneet lapsensa aivan vauvoina,aika vähissä nuo teiniikäisten vanhemmat.
Jos haluat kirjoitella niin laita osoitteesi,vaihdan mielelläni ajatuksia kanssasi.

Lue lisää

Otan osaa,on vanhempien kamalin painajainen.voimia sinulle

Kyllä on itseni oloisia tuntemusten tilityksiä tässä ja edellä. Minäkin menetin lapseni syövälle, jota hän sairasti vaihtelevasti vuosikaudet kunnes voimat uupuivat. Ei auttanut se teini-ikäisen vimma elää ja saada kokea vielä monenlaista. Abi-vuotenaan hän menehtyi - liukui saavuttamattomiin sylissäni omassa kodissamme. Tämä unohtumaton hetki tappoi myös osan minusta. Elän vajaasti, hukutan suruani työhön ja ylihuolehdintaan toisten lasteni kohdalla, vaikka he asuvatkin jo opiskelupaikkakunnillaan. Usein luen päiväkirjojani ja elän ajatuksissani niitä vaikeita aikoja. Tuskin koskaan toivun tai edes osaisin ajatella ns. normaalia elämää kohdalleni. Tiedän, että patoutunut suru sairastuttaa ennen pitkää, mutta toimiiko alitajuntani juuri näin haluamaani suuntaan. Kukaan muu ei voi käsittää näitä tapahtumia kuin sellainen, joka on kokenut jotain samantapaista. Enkä tiedä sitäkään onko äkkikuolema parempi kuin vuosia kestävä pelko ja ainainen tutkinta ja jännittäminen - kuolemaa kohti kulkeminen. Ainakin itselleni toivon äkkikuolemaa, johon olen jo läheisiäni valmistanut ja kehoittanut olemaan surematta minua. Elämäni on jo eletty ja tästä edelleen se on vain ajankuluttamista ja raatamista - kenelle tällaisesta monumentista voisi olla iloa. - Jaksakaa Te muut ja toivon, että löydätte avun ja tuen jostain, itse en ole sitä löytänyt, kun en ole jaksanut lähteä hakemaankaan. Tarjoajia on ollut vain kirkon puolelta, mutta kun siihenkin suuntaan olen nyt niiiin katkera. - Aurinko ja onnistumista surun sovittamisessa elämisen kulkuun.

lapsenorpo kirjoitti:

Kyllä on itseni oloisia tuntemusten tilityksiä tässä ja edellä. Minäkin menetin lapseni syövälle, jota hän sairasti vaihtelevasti vuosikaudet kunnes voimat uupuivat. Ei auttanut se teini-ikäisen vimma elää ja saada kokea vielä monenlaista. Abi-vuotenaan hän menehtyi - liukui saavuttamattomiin sylissäni omassa kodissamme. Tämä unohtumaton hetki tappoi myös osan minusta. Elän vajaasti, hukutan suruani työhön ja ylihuolehdintaan toisten lasteni kohdalla, vaikka he asuvatkin jo opiskelupaikkakunnillaan. Usein luen päiväkirjojani ja elän ajatuksissani niitä vaikeita aikoja. Tuskin koskaan toivun tai edes osaisin ajatella ns. normaalia elämää kohdalleni. Tiedän, että patoutunut suru sairastuttaa ennen pitkää, mutta toimiiko alitajuntani juuri näin haluamaani suuntaan. Kukaan muu ei voi käsittää näitä tapahtumia kuin sellainen, joka on kokenut jotain samantapaista. Enkä tiedä sitäkään onko äkkikuolema parempi kuin vuosia kestävä pelko ja ainainen tutkinta ja jännittäminen - kuolemaa kohti kulkeminen. Ainakin itselleni toivon äkkikuolemaa, johon olen jo läheisiäni valmistanut ja kehoittanut olemaan surematta minua. Elämäni on jo eletty ja tästä edelleen se on vain ajankuluttamista ja raatamista - kenelle tällaisesta monumentista voisi olla iloa. - Jaksakaa Te muut ja toivon, että löydätte avun ja tuen jostain, itse en ole sitä löytänyt, kun en ole jaksanut lähteä hakemaankaan. Tarjoajia on ollut vain kirkon puolelta, mutta kun siihenkin suuntaan olen nyt niiiin katkera. - Aurinko ja onnistumista surun sovittamisessa elämisen kulkuun.

Lue lisää

Tekstisi on tuttua minulle.Lapseni kuolemasta tulee kohta neljä vuotta.Työni hoidan täysin ja tunnollisesti,se pitää minut hengissä.Vapaa-aikani menee suriessa ja miettiessä kaikkea tapahtunutta.Terapiassa kävin vajaan kaksi vuotta,nyt kieltäydyn puhumasta,todella harvoin ja vain muutaman ihmisen kanssa,ei keskustelua tai muistelemista,vain lyhyitä mainintoja.Tunnen ajavani itseni loppuun,ehkäpä itsetuhoon...En ole kiinnostunut läheisistäni,ystävistäni,kuten ennen.Sulkeudun ja eristäydyn.En kestä katsoa/kokea iloja,joita samanikäiset serkut,ystävät ym.muut elämästään nauttivat saavat tuntea.Miksei minun annettu pitää lastani elämäni loppuun saakka? Eihän lapsen kuulu lähteä ennen äiti! Ei rukoukset auttaneet,joten on uskottava,ettei siellä taivaassa ketään ole,ja vaikka joku väittääkin toisin,niin miksei minun ainokaistani parannettu,ja kamalinta on kuulla,että oli tarkoitettu näin käyvän,kyllä se tarkoitus joskus selviää!Hirveätä,täysin ajattelematonta!! En voi lohduttaa,voin vain toivoa,että jotenkin selviät tunteittesi kanssa,niin kamalaa on elää suuren surun ja ikävän kanssa..............

samoja tuntemuksia kirjoitti:

Tekstisi on tuttua minulle.Lapseni kuolemasta tulee kohta neljä vuotta.Työni hoidan täysin ja tunnollisesti,se pitää minut hengissä.Vapaa-aikani menee suriessa ja miettiessä kaikkea tapahtunutta.Terapiassa kävin vajaan kaksi vuotta,nyt kieltäydyn puhumasta,todella harvoin ja vain muutaman ihmisen kanssa,ei keskustelua tai muistelemista,vain lyhyitä mainintoja.Tunnen ajavani itseni loppuun,ehkäpä itsetuhoon...En ole kiinnostunut läheisistäni,ystävistäni,kuten ennen.Sulkeudun ja eristäydyn.En kestä katsoa/kokea iloja,joita samanikäiset serkut,ystävät ym.muut elämästään nauttivat saavat tuntea.Miksei minun annettu pitää lastani elämäni loppuun saakka? Eihän lapsen kuulu lähteä ennen äiti! Ei rukoukset auttaneet,joten on uskottava,ettei siellä taivaassa ketään ole,ja vaikka joku väittääkin toisin,niin miksei minun ainokaistani parannettu,ja kamalinta on kuulla,että oli tarkoitettu näin käyvän,kyllä se tarkoitus joskus selviää!Hirveätä,täysin ajattelematonta!! En voi lohduttaa,voin vain toivoa,että jotenkin selviät tunteittesi kanssa,niin kamalaa on elää suuren surun ja ikävän kanssa..............

Lue lisää

kirjoittamaasi luulin hetken omakseni - että olin vain unohtanut kahdesti kirjoittaneeni tälle palstalle. Tuo "ainokainen" -sana sitten paljasti, että nyt onkin toinen äiti asialla. Tekstin muuhun osuuteen voisin laittaa yhtäläisyysmerkit sataprosenttisesti. - Missä vaiheessa lienetkään, mutta minulla työhön hukuttautuminen on melkein onnistunut, sillä työuupumus on diagnostisoitu ja apuja haen moneltakin taholta. Auttavaa tahoa en ole vielä päässyt kohtaamaan. - Samat sanonnat ovat minuakin syvästi loukanneet ja lisäksi se, että moni vaatii, että pitäisi hyväksyä tapahtunut. EN IKINÄ! Kyllähän sen tajuan, että tapahtunt pitää sisällyttää arkiseen elämiseen, mutta hyväksyntääni se ei tule saamaan koskaan. - Tosi on sekin, että aivan suotta keskustelee aiheesta kokemattomien kanssa ml. psykologi-terapeutit. Ammatilliset opinnot eivät valmista tosi tilanteisiin vilpittömästä halusta huolimatta. Meidät samankokeneet pitäisi tässäkin yhteiskunnassa saattaa nykyistä tehokkaammin vertaisryhmään, mutta itse olen kokenut senkin, että minut lennätettiin ulos syöpälasten vanhempien yhdistyksestä - silleen hienovaraisesti - kun lapseni oli kuollut. Tilalle tuli elossa olevan lapsen äiti. Pidän tapahtunutta anteeksiantamattomana, mutta eivätpä ole sitä anteeksi pyytäneetkään. - Jos yltäisin, halaisin Sinua sureva äiti - ikuisesti surevana itsekin. Toivon, että jossain vaiheessa elämistä elämä vielä tuntuisi joltain, tänään ainakin paistoi aurinko... muttei edelleenkään sisuksiini asti. Ai niin, jotain lohtua saa kirjallisuuden avulla - aika moni vastaavia kokenut on kirjoittanut kokemuksistaan. Minäkin luen päiväkirjojani ylen aikaa ja itken ja parun, kuten tein lapseni eläessä ja hänen varmuudella saapuvaa kuolemaa odotellessa. Itkuni itkin saunassa löylyjen verhotessa minut, koska lapseni ei halunnut viimeisinä kuukausinaan katsella murheen murtamia kasvoja. Hän halusi, että koko perhe eläisi normaalia elämää, jotta hänekin olisi parempi olla. Niin toimittiin vaikka sisukset olivat karrella. - Saattaa olla vielä jotain, jonka vuoksi eläminen valaisee mustimmankin mielen. Ehkä.

lapsenorpo kirjoitti:

kirjoittamaasi luulin hetken omakseni - että olin vain unohtanut kahdesti kirjoittaneeni tälle palstalle. Tuo "ainokainen" -sana sitten paljasti, että nyt onkin toinen äiti asialla. Tekstin muuhun osuuteen voisin laittaa yhtäläisyysmerkit sataprosenttisesti. - Missä vaiheessa lienetkään, mutta minulla työhön hukuttautuminen on melkein onnistunut, sillä työuupumus on diagnostisoitu ja apuja haen moneltakin taholta. Auttavaa tahoa en ole vielä päässyt kohtaamaan. - Samat sanonnat ovat minuakin syvästi loukanneet ja lisäksi se, että moni vaatii, että pitäisi hyväksyä tapahtunut. EN IKINÄ! Kyllähän sen tajuan, että tapahtunt pitää sisällyttää arkiseen elämiseen, mutta hyväksyntääni se ei tule saamaan koskaan. - Tosi on sekin, että aivan suotta keskustelee aiheesta kokemattomien kanssa ml. psykologi-terapeutit. Ammatilliset opinnot eivät valmista tosi tilanteisiin vilpittömästä halusta huolimatta. Meidät samankokeneet pitäisi tässäkin yhteiskunnassa saattaa nykyistä tehokkaammin vertaisryhmään, mutta itse olen kokenut senkin, että minut lennätettiin ulos syöpälasten vanhempien yhdistyksestä - silleen hienovaraisesti - kun lapseni oli kuollut. Tilalle tuli elossa olevan lapsen äiti. Pidän tapahtunutta anteeksiantamattomana, mutta eivätpä ole sitä anteeksi pyytäneetkään. - Jos yltäisin, halaisin Sinua sureva äiti - ikuisesti surevana itsekin. Toivon, että jossain vaiheessa elämistä elämä vielä tuntuisi joltain, tänään ainakin paistoi aurinko... muttei edelleenkään sisuksiini asti. Ai niin, jotain lohtua saa kirjallisuuden avulla - aika moni vastaavia kokenut on kirjoittanut kokemuksistaan. Minäkin luen päiväkirjojani ylen aikaa ja itken ja parun, kuten tein lapseni eläessä ja hänen varmuudella saapuvaa kuolemaa odotellessa. Itkuni itkin saunassa löylyjen verhotessa minut, koska lapseni ei halunnut viimeisinä kuukausinaan katsella murheen murtamia kasvoja. Hän halusi, että koko perhe eläisi normaalia elämää, jotta hänekin olisi parempi olla. Niin toimittiin vaikka sisukset olivat karrella. - Saattaa olla vielä jotain, jonka vuoksi eläminen valaisee mustimmankin mielen. Ehkä.

Lue lisää

Menetin esikoiseni, tyttäreni 36v, vaimon, kahden lapsen äidin ja parhaimman ja rakkaimman ystävän 27.2.2007 äkillisesti. Täysin terve, puhuimme puhelimessa klo 19. -20 niinkuin melkein joka päivä ja kello 22.00 lähetimme toisillemme tekstiviestin, kun hän kävi nukkumaan klo 23 ja oli kuollut puoli tuntia siitä, aivoverenvuoto.
Olen vieläkin shokissa, lapsi on haudattu. Hain tälle palstalle googlen kautta, kun toivoisin että joku tietäis kirjallisuutta samanlaisen kokemuksen kokeneiden kirjoittamia, tuntuu että haluan tietää miten tästä voi jotenkin jatkaa ja tiedän ettei kukaaan muu voi ymmärtää sitä tuskan määrää kuin saman läpikäynyt. Äidin tuska on niin ääretön eikä sitä voi ymmärtää kuin toinen äiti, joka on kohdannut samanlaisen menetyksen. Olisin kiitollinen jos joku tietäis jotain luettavaa tähän suruun.

tupura kirjoitti:

Menetin esikoiseni, tyttäreni 36v, vaimon, kahden lapsen äidin ja parhaimman ja rakkaimman ystävän 27.2.2007 äkillisesti. Täysin terve, puhuimme puhelimessa klo 19. -20 niinkuin melkein joka päivä ja kello 22.00 lähetimme toisillemme tekstiviestin, kun hän kävi nukkumaan klo 23 ja oli kuollut puoli tuntia siitä, aivoverenvuoto.
Olen vieläkin shokissa, lapsi on haudattu. Hain tälle palstalle googlen kautta, kun toivoisin että joku tietäis kirjallisuutta samanlaisen kokemuksen kokeneiden kirjoittamia, tuntuu että haluan tietää miten tästä voi jotenkin jatkaa ja tiedän ettei kukaaan muu voi ymmärtää sitä tuskan määrää kuin saman läpikäynyt. Äidin tuska on niin ääretön eikä sitä voi ymmärtää kuin toinen äiti, joka on kohdannut samanlaisen menetyksen. Olisin kiitollinen jos joku tietäis jotain luettavaa tähän suruun.

Lue lisää

Esikoispoika. Pienen pojan isä. Minun veljeni. Ainut veli,ainut sisarus. Puhuimme puhelimessa illalla. "Tuun poikkee huomenna,nyt pakko mennä nukkkuu. Hyvä yötä". Ne oli viimeset sanat joita veljeni suusta kuulin. Seuraavana päivänä se oli edessä. Äiti soitti. Veljesi kuoli viimeyönä,nukkuessaan. Miten 25 vuotias terve ihminen voi vain yht äkkiä kuolla? Eihän nuoret ihmiset vaan kuole nukkuessaan,ilman että olis varsinaisesti sattunu mitään. Eihän. Kylläpäs. Aivoverenvuoto vei veljeni. Äitini pojan ja pienen pojan isän. Aikaa mennyt 2vuotta ja olo on koko ajan pahempi. Ahdistuneisuus on jotain niin hirveetä että se lamaannuttaa täysin. Kun mietinkin miltä äidistä tuntuu ja mitä hän käy läpi. En kestä sitä. Välillä en tiedä johtuuko hirveä oloni siitä että veljeni on poissa vai siitä että mietin vain kuinka äitini voi ja muka tästä selviää. Itse on koskaan ole suostunut myöntämään itselleni tapausta enkä ole vieläkään, kahden vuoden kuluttua edes aloittanut asian läpikäymistä. En pysty enkä osaa. Vertaistukea ei löydy. Löytyy vain juuri lapsen menettäneille,isovanhempien menettäneille,vanhempien menettäneille ja puolisonmenettäneille. Sisaruksille ei ole mitään. Meidän surusta ei kukaan tiedä. Kun kuolema tulee ilmi, kaikki toitottavat että yritä nyt olla vanhempiesi tukena,pysy vahvana,kukaan ei koskaan kysy kuinka minä voin ja jakselen aina kysellään vanhempien vointia. Minäkin olen kokenut menetyksen. Menetin veljeni. Veljeni. Kenen kanss kasvoin leikin koko lapsuuteni, jaoin tuhansia kokemuksia hänen kanssaan,parhAn ystäväni, menetin puolet minusta itsestäni. En ole enää kokonainen. Kaikista olen huolihtunut. Äidistä,iso vanhemmista,omista lapsistani. Kukaan ei huolehdi minusta,ketään ei kiinnosta miten minä jakselen. Kaikki kyselevät vain vanhemmistani ja toitottavat kuinka minä en saa romahtaa. Te ketkä olette lapsenne menettäneet, teidän surunne ja tuskanne on kamalinta. Ottakaa vanhemmat osaa myös eloon jääneiden sisarusten suruun. Se suru on heillekin hirvein. Silmä hetkellä hirvein mahdollinen mitä voi kohdata. Älkää unohtako meitä.

todella kaunis ja koskettava........

Otan osaa teidän kaikkien suruunne, oli aikaa kulunut enempi tai vähempi menetyksestänne.

Teille haluan sanoa, jotka eivät surultaan jaksa nähdä elämässä valoa, että myös lapset toivovat meidän jatkavan matkaamme täällä maallisella taipaleella. Me olemme heihin uskoneet ja luottaneet, antaneet eväät heidän elämäänsä, se edellyttää meitä jaksamaan ja jatkamaan omaamme.

Jokainen itku puhdistaa. Jokainen muisto kirpaisee. Sydämessä on kaikki.
Muistoissa on voima ja rakkaus.

miksi naurat?

olen ajatellut tuota oman lapsen surun kohtaamista. Sitä en toivoisi näkeväni koskaan. Se on niin totta, ei surulle ole mittaria, jokainen kokee sen itsellen kamalimpana, kunnes jokin kumoaa sen.

Miten hyvin ymmärrän sinua ja tunteitasi.Niin paljon tuttuja tuntoja minulle myös. Itkin eilen illalla katkerasti, raskas on olo tänäänkin. 1 v 9 kk tasan tänään poikani kuolemasta. Aamulla, kun kävin hakemassa lehden laatikosta, jysähti se kuolinpäivä aivoihini. Vielä 1 v 9 kk sitten hän oli aamulla elossa, sitten tuli soitto. "hän on mennyt", ei voida tehdä mitään.

Miksi meille kävi näin, miksi sinun perheellesi, miksi meidän, miksi monen muun. Vaikka kuinka kysyisi, niin vastausta ei saada tässä elämässä. En jaksa uskoa kuitenkaan, että lapsemme kuolivat rangaistuksena meille. Oli tietenkin paljon, mitä minä tein väärin poikani vielä eläessä. On kuitenkin oltava myös armollinen itseään kohtaan. Kaikkea emme tiedä, kaikkea emme osaa, emme jaksa tai voi, turhaa on sellaista miettiä. Järki sanoo näin, mutta katkeriin ajatuksiin vaipuu niin helposti. Joinakin päivinä ei jaksa tuntea yhtään mitään, sitä vain on. Joinakin päivinä voi jopa olla hetken onnellinen.

Koetetaan taistella eteenpäin

Viole kirjoitti:

Miten hyvin ymmärrän sinua ja tunteitasi.Niin paljon tuttuja tuntoja minulle myös. Itkin eilen illalla katkerasti, raskas on olo tänäänkin. 1 v 9 kk tasan tänään poikani kuolemasta. Aamulla, kun kävin hakemassa lehden laatikosta, jysähti se kuolinpäivä aivoihini. Vielä 1 v 9 kk sitten hän oli aamulla elossa, sitten tuli soitto. "hän on mennyt", ei voida tehdä mitään.

Miksi meille kävi näin, miksi sinun perheellesi, miksi meidän, miksi monen muun. Vaikka kuinka kysyisi, niin vastausta ei saada tässä elämässä. En jaksa uskoa kuitenkaan, että lapsemme kuolivat rangaistuksena meille. Oli tietenkin paljon, mitä minä tein väärin poikani vielä eläessä. On kuitenkin oltava myös armollinen itseään kohtaan. Kaikkea emme tiedä, kaikkea emme osaa, emme jaksa tai voi, turhaa on sellaista miettiä. Järki sanoo näin, mutta katkeriin ajatuksiin vaipuu niin helposti. Joinakin päivinä ei jaksa tuntea yhtään mitään, sitä vain on. Joinakin päivinä voi jopa olla hetken onnellinen.

Koetetaan taistella eteenpäin

Lue lisää

poikani katosi ja löytyi 3 kk.n päästä hukkuneena, sitä odotuksen etsinnän tuskaa ja kuka teki ja mitä ja miksikä?
Hirvityksen aikaa, rauha sielulleen ja ns. " saattajilleen sinne jonnekkin", ei itse lähtenyt...

Vaikka ilmestyy moniin asioihin vielä meille yli 3v sitten tapahtuneesta, koko perheellemme, asiassa jos toisessa, ei ollene vielä oikeaa rauhaa saanut tuonpuoleisessa eli ne "saattajat" ovat tuskissaan, jolloin poikani vielä "etsii heitä".. yrittäessään meitä jo rauhoittaak-ko?

tulit takaisinko kirjoitti:

poikani katosi ja löytyi 3 kk.n päästä hukkuneena, sitä odotuksen etsinnän tuskaa ja kuka teki ja mitä ja miksikä?
Hirvityksen aikaa, rauha sielulleen ja ns. " saattajilleen sinne jonnekkin", ei itse lähtenyt...

Vaikka ilmestyy moniin asioihin vielä meille yli 3v sitten tapahtuneesta, koko perheellemme, asiassa jos toisessa, ei ollene vielä oikeaa rauhaa saanut tuonpuoleisessa eli ne "saattajat" ovat tuskissaan, jolloin poikani vielä "etsii heitä".. yrittäessään meitä jo rauhoittaak-ko?

Lue lisää

Äiti on aina äiti, iällä ei ole väliä.
Olen pitkälti yli kuusikymppinen, poikani kuoli 45-vuotiaana syöpään.
Hän jaksoi taistella lähes kolme vuotta, ei kertaakaan menettänyt elämänhaluaan. Eli täysillä niiden voimavarojen puitteissa mitä oli jäljellä, ikäänkuin kuolemaa ei olisikaan.
En tiedä selviänkö tästä, nyt ainoan lapseni, tyttären ja hänen perheensä takia ainakin yritän.
Elämänhaluni meni poikani mukana, en näe enää mitään valoa tässä pimeydessä.

Viole kirjoitti:

Miten hyvin ymmärrän sinua ja tunteitasi.Niin paljon tuttuja tuntoja minulle myös. Itkin eilen illalla katkerasti, raskas on olo tänäänkin. 1 v 9 kk tasan tänään poikani kuolemasta. Aamulla, kun kävin hakemassa lehden laatikosta, jysähti se kuolinpäivä aivoihini. Vielä 1 v 9 kk sitten hän oli aamulla elossa, sitten tuli soitto. "hän on mennyt", ei voida tehdä mitään.

Miksi meille kävi näin, miksi sinun perheellesi, miksi meidän, miksi monen muun. Vaikka kuinka kysyisi, niin vastausta ei saada tässä elämässä. En jaksa uskoa kuitenkaan, että lapsemme kuolivat rangaistuksena meille. Oli tietenkin paljon, mitä minä tein väärin poikani vielä eläessä. On kuitenkin oltava myös armollinen itseään kohtaan. Kaikkea emme tiedä, kaikkea emme osaa, emme jaksa tai voi, turhaa on sellaista miettiä. Järki sanoo näin, mutta katkeriin ajatuksiin vaipuu niin helposti. Joinakin päivinä ei jaksa tuntea yhtään mitään, sitä vain on. Joinakin päivinä voi jopa olla hetken onnellinen.

Koetetaan taistella eteenpäin

Lue lisää

kuinka me muut läheiset voimme parhaiten auttaa kärsiviä vanhempia ja sukulaisia?

kaikki sanat joita yritän lausua, tuntuvat latteilta, ja ovatkin niitä..
sen olen ymmärtänyt, ettei mikään, ja vähiten sanat, auta siihen pohjattomaan suruun..
en halua lausua latteuksia, en halua vähätellä enkä loukata..

haluaisin vain tukea parhaani mukaan, antakaa siis vinkkejä, kuinka olla parhaiten tukena?

tulit takaisinko kirjoitti:

poikani katosi ja löytyi 3 kk.n päästä hukkuneena, sitä odotuksen etsinnän tuskaa ja kuka teki ja mitä ja miksikä?
Hirvityksen aikaa, rauha sielulleen ja ns. " saattajilleen sinne jonnekkin", ei itse lähtenyt...

Vaikka ilmestyy moniin asioihin vielä meille yli 3v sitten tapahtuneesta, koko perheellemme, asiassa jos toisessa, ei ollene vielä oikeaa rauhaa saanut tuonpuoleisessa eli ne "saattajat" ovat tuskissaan, jolloin poikani vielä "etsii heitä".. yrittäessään meitä jo rauhoittaak-ko?

Lue lisää

Myös minun poikani katosi. Etsin 2 kk, löytyi hukkuneena.
Loppuelämäni mietin mitä tapahtui. Suru on suuri.

surullinen kummi kirjoitti:

kuinka me muut läheiset voimme parhaiten auttaa kärsiviä vanhempia ja sukulaisia?

kaikki sanat joita yritän lausua, tuntuvat latteilta, ja ovatkin niitä..
sen olen ymmärtänyt, ettei mikään, ja vähiten sanat, auta siihen pohjattomaan suruun..
en halua lausua latteuksia, en halua vähätellä enkä loukata..

haluaisin vain tukea parhaani mukaan, antakaa siis vinkkejä, kuinka olla parhaiten tukena?

Lue lisää

Kuuntele ..ole läsnä .. sallivana .. jaksa olla olkapää vaikka ne samat asiat käydään läpi kerta toisensa jälkeen .. Auta arjen askareissa .. tällä pääsee kuka tahansa alkuun.

tulit takaisinko kirjoitti:

poikani katosi ja löytyi 3 kk.n päästä hukkuneena, sitä odotuksen etsinnän tuskaa ja kuka teki ja mitä ja miksikä?
Hirvityksen aikaa, rauha sielulleen ja ns. " saattajilleen sinne jonnekkin", ei itse lähtenyt...

Vaikka ilmestyy moniin asioihin vielä meille yli 3v sitten tapahtuneesta, koko perheellemme, asiassa jos toisessa, ei ollene vielä oikeaa rauhaa saanut tuonpuoleisessa eli ne "saattajat" ovat tuskissaan, jolloin poikani vielä "etsii heitä".. yrittäessään meitä jo rauhoittaak-ko?

Lue lisää

"poikani katosi ja löytyi 3 kk.n päästä hukkuneena, sitä odotuksen etsinnän tuskaa ja kuka teki ja mitä ja miksikä?
Hirvityksen aikaa, rauha sielulleen ja ns. " saattajilleen sinne jonnekkin", ei itse lähtenyt...

Vaikka ilmestyy moniin asioihin vielä meille yli 3v sitten tapahtuneesta, koko perheellemme, asiassa jos toisessa, ei ollene vielä oikeaa rauhaa saanut tuonpuoleisessa eli ne "saattajat" ovat tuskissaan, jolloin poikani vielä "etsii heitä".. yrittäessään meitä jo rauhoittaak-ko? "

Niin siis mitä tässä sanotaan? En kyllä ymmärtänyt.

täällä kerromme omat asiamme ja voi meitä, emme muista, uskalla lohduttaa toisiamme, että näemme aikanaan siellä jossain vielä lapsemme!
Sitä aikaa odotan, todella, vaikka elämä pitää tässä hetkessä ja se on pakko elää kun on muitakin lapsia ja omaisia, rakkaitamme täälläkin ajassa jos siellä toisella puolenkin!

Päivä kerrallaan eteenpäin mentävä on, eilinen meni, huomisesta emme tiedä mitään, eletään just tässä ja nyt, muistellen rakkaitamme, poissaolevia, mutta eletään kaikesta huolimatta nyt tätä hetkeä, kiittäen olemassaolostamme!
Eikös niin, se on määrätty meille tämä elämäntie, tämä olemisen hetki ja kaikki niin ilot kuin surutkin jo aikojen alusta!
Jaksamisia kaikille meille päivästä toiseen, kaikesta huolimatta!

Pojallani monia sairauksia, pahin oli alkoholiongelma.
Matkalla ollessani hän kuoli yllättäen,
olisinko voinut tehdä jotakin hänen hyväkseen ennen matkaani (näin matkallelähtöpäivänä hänet)
Oli huonossa kunnossa

syyllinen kirjoitti:

Pojallani monia sairauksia, pahin oli alkoholiongelma.
Matkalla ollessani hän kuoli yllättäen,
olisinko voinut tehdä jotakin hänen hyväkseen ennen matkaani (näin matkallelähtöpäivänä hänet)
Oli huonossa kunnossa

Lue lisää

Facebook ryhmä: Lapseni on poissa

http://www.facebook.com/#!/group.php?gid=113782858657771&ref=mf

Se kesä oli sateinen, kesä 2008. Se oli vain hyvä. Taivaskin satoi myös minun lastani, minun poikaani, joka kuoli 2 v 6 kk sitten. Voimia kaikille lapsensa menettäneille.

koskaan.

jojoojo kirjoitti:

koskaan.

lopu ikinä.

Otan osaa vanhempiesi menetyksen johdosta. Jos olisit tässä, niin halaisin sinua. Ei ole kyllä mitenkään kiva menettää vanhempiaankaan tuossa iässä.
Toivottavasti sinulla olisi joitain läheisiä sukulaisia tai tuttavia, jotka voisivat pitää sinusta huolta.
16-vuotiashan osaa jo tehdä kaikenlaista itse, en tarkoita sitä, mutta tarvitsee kuitenkin sen vanhemman (tai jonkun muun aikuisen) taustalle tueksi ja turvaksi.
Olen menettänyt puolitoista vuotta sitten äkillisesti 18-vuotiaan poikani ja sydämessä on aina iso tyhjä kolo. Kyllä lapsellaan aina odottaa olevan tulevaisuuden. Joka päivä sitä miettii, että eiko se nyt tule jo takaisin kotiin, vaikka tietääkin ettei se ole mahdollista.
Niin, maailmasta voi tulla harmaa yhtäkkiä ja pysyvästi. Kuitenkin ajan kuluessa voi siellä harmauden joukossa nähdä pieniä valopilkkuja ja niistäkin voi saada voimaa. Usko siihen.
Voimia sinulle ja muista ettei sinun tarvitse olla vahva ja pärjätä yksin, vaan sinulla on oikeus pyytää apua ja tukea, sekä kuuntelevaa olkapäätä.
Halaus!

Vaikka on muutamia kavereita ja olisi mahdollisuus pötkiä työelämässä tai opiskella uusi ammatti jne. Masennus on todella syvä. Ei tästä ikinä tokene, mutta täytyy oppia elämään sen kanssa. Kaikki kuolee joskus. Onneksi suhtaudun omaan kuolemaani ainakin luonnollisesti. Pahinta on menettää omaiset. Jos joskus minulla on lapsia, aion kyllä kertoa totuudenmukaisesti, että kaikki kuolee ja se on luonnollista. Ettei se tule pahana shokkina.

Voimia rakas ystävä. Minäkin oln menettänyt lapseni 22 v.

bull shit

psakajuttu kirjoitti:

bull shit

oli tarkoitettu ylemmäs

Hei. Nyt kun jaksan kirjoittaa surun ja itkun keskeltä.Tiedätkö tai tietääkö joku sivuja internetissä missä aikuisen (n. 18-25 v.) lapsen kuolemasta ja surun tuomasta tuskasta voi keskustella? Ja tavata kaltaisiaan surevia. Menetin 23 vuotiaan lapseni vähän aika sitten, enkä toivu tästä ikinä, tunnen itseni ja tiedän sen, mutta saisin vertaiskumppaneita joille voisi jutella ja ehkä tavatakin? Ehkä se helpottaisi edes jotenkin.

Kiitos paljon jos joku osaa neuvoa.

Äidin itkua kirjoitti:

Hei. Nyt kun jaksan kirjoittaa surun ja itkun keskeltä.Tiedätkö tai tietääkö joku sivuja internetissä missä aikuisen (n. 18-25 v.) lapsen kuolemasta ja surun tuomasta tuskasta voi keskustella? Ja tavata kaltaisiaan surevia. Menetin 23 vuotiaan lapseni vähän aika sitten, enkä toivu tästä ikinä, tunnen itseni ja tiedän sen, mutta saisin vertaiskumppaneita joille voisi jutella ja ehkä tavatakin? Ehkä se helpottaisi edes jotenkin.

Kiitos paljon jos joku osaa neuvoa.

Lue lisää

Nimimerkille äidin itkua. Surunauha.net. sivuilla voi käydä keskustelemassa surusta. Seurakunta järjestää myös sururyhmiä missä voi keskustella ja tavata läheisen menettäneitä. Itse lapsen menettäneenä 28v. olen saanut apua sururyhmästä ja tavannut muita lapsensa menettäneitä heidän kanssaan on helpompi jutella koska tuskan ja surun määrän ymmärtää vain lapsensa menettänyt. Menetimme poikamme kolme vuotta sitten suru ei häviä se on mukana joka päivä mutta hiljalleen muuttaa muotoaan ja kaipaus seuraa mukana. Haudalla käymme joka viikko viemässä kynttilän niin hän on mukana elämässämme.

Kiitos sinulle sanoistasi,toivoisin vain että pysyisimme yhdessä mutta tuntuu että en jaksa enää jatkaa suhdettamme.Ammattiapua meillä on mutta se ei tunnu auttavan,hän tappoi lapseni!Tyttöni kuolemasta en pääse koskaan eroon ja nyt tuntuu että menetän kaiken olen nähnyt unia jossa esikoiseni vietiin ,mies lähti ja minä sekosin.Ehkä aika parantaa haavat mutta nyt tämä kaikki tuntuu niin väärältä.En usko että kukaan enää pystisi meitä auttamaaan.

tyttövauva 2,5kk kirjoitti:

Kiitos sinulle sanoistasi,toivoisin vain että pysyisimme yhdessä mutta tuntuu että en jaksa enää jatkaa suhdettamme.Ammattiapua meillä on mutta se ei tunnu auttavan,hän tappoi lapseni!Tyttöni kuolemasta en pääse koskaan eroon ja nyt tuntuu että menetän kaiken olen nähnyt unia jossa esikoiseni vietiin ,mies lähti ja minä sekosin.Ehkä aika parantaa haavat mutta nyt tämä kaikki tuntuu niin väärältä.En usko että kukaan enää pystisi meitä auttamaaan.

Lue lisää

teijän on pakko jaksaa , jos pitää elämä korttia taskussa, ps .poika kuoli joulikuussa,oli 18.v

kari-markus kirjoitti:

teijän on pakko jaksaa , jos pitää elämä korttia taskussa, ps .poika kuoli joulikuussa,oli 18.v

itelleni vastaan tämän yksin itkuni teen .-85 hautaan vein.nyt on päällekkäin sisko ja sen veli

Menetin oman lapsen 10vuotiaana tyttäreni sairastui vakavaan tautiin eikä lapseni voimat enää riittäneet.. Oman lapsen kuolema on pahinta mitä kenellekkää voi sattua! :(

> luulen että lapsen kuolemaa pahempi on sen odottaminen. Siskoni 3 kuukautta vanhalla vauvalla todettiin todella harvinainen lihassairaus, johon ei ole parannuskeinoa. Tällä hetkellä hän on sairaalassahappilaitteessa. Lääkäri on sanonut että täytyy vain odottaa että hän vain nukkuu pois. Häntä ei voi edes pitää enää sylissä kun lihakset ovat niin kipeät. Kamalaa katsoa miten niin pieneen ja viattomaan lapseen koskee eikä itse voi tehdä mitään. Katsoa häntä happilaitteessa makaamassa ja koko ajan pelkäämällä milloin hän nukkuu pois...miten sen voi jaksaa?

- Surulla ei ole rajaa. Koemme surun voimakkaimmillaan jokainen joitakin kertoja elämässämme. On turhaa, yksinkertaisesti ja vain turhaa, arvuutella mikä on pahinta mitä voi sattua. Silloin mennään säälin alueelle eikä surustaan puhdistu koskaan, eikä saa aikaan muutakaan. Toivotan voimia vaikeiden asioiden käsittelyyn.

Elän surussani loppuelämäni, siitäkin huolimatta ettei poikani niin haluaisi äitinsä tekevän. En voi sille mitään että ajatukseni on sinussa rakas lapseni päivittäin. Itken lähes joka pv. Minulla jatus että kun sinne taivaankotiin pääsen niin lapseni on minua vastassa. On jo muutama vuosi aikaa lapseni kuolemasta joka tapahtui liikenteessä. Mutta suru on edelleen, jossa elän. Ilo on kadonnut.

Voimia ja lämmin halaus sinulle. Olen todella pahoillani puolestasi. Pidä itsestäsi huolta. Tyttäresi on tavallaan luonasi, vaikka on poissa, näin uskon. Hän on suojelusenkelisi, niin kuin minunkin kuollut tyttäreni on.