Sebastianin ja Lenan tarina

- Mene piiloon, mies kuiskasi Lenan korvaan.
Lena kääntyi nähdäkseen kuka oli kuiskannut hänen korvaansa, mutta hänen takanaan ei ollut ketään. Hän ehti juosta pois, juuri kun ovesta astui sisään, lisää vartijoita.
Sebastian kääntyi taas Juhanan puoleen vain huomatakseen, että tämä yritti paeta.
– Mihin sinä oikein kuvittelet meneväsi? Sebastian kysyi ivallisesti.
Tämä sai Juhanan tekemään äkkikäännöksen ja ryntäämään kohti Sebastiania, joka väisti helposti raivosta sokaistuneen Juhanan tekemän hyökkäyksen.
Juhana vältti vain täpärästi törmäämästä pää edellä seinään ottamalla käsillä vastaan ja miltei katkaisi miekkansa terän.

Se ei kuitenkaan saanut Juhanaa enää perääntymään, vaan he taistelivat rajusti. Jälki oli myös sen näköistä; kaatuneita huonekaluja, repeytyneitä verhoja sekä rikkoutuneita esineitä oli joka puolella. Miekat kalahtelivat toisiaan vasten ja suhahtelivat ilman halki kun miehet taistelivat.

Kun Juhana huomasi olevansa pahasti alakynnessä, hän juoksi toiseen huoneeseen piiloutuen sinne. Sebastian seurasi Juhanaa huoneeseen jääden seisomaan sen keskelle etsien katseellaan Juhanan mahdollista piilopaikkaa.
– Et kai vain aio jänistää? Sebastian kysyi ivallisesti.
Juuri kun Sebastian oli aikeissa lähteä seuraavaan huoneeseen, jostain tipahti iso painavahko kangas hänen päälleen. Sebastian riuhtoi kankaan päältään irvistäen kivusta, kangas oli liikauttanut hänen lapaluussaan yhä olevaa nuolta.

Sebastian ei huomannut takaapäin tulevaa Juhanaa ennen kuin tämä tarttui nuoleen ja väänsi. Sebastian huusi tuskasta ja yritti saada Juhanaa pois kimpustaan huitaisemalla kyynärpäällään Juhanan kylkeen. Mutta sittenkään Juhana ei päästänyt irti, vaan kiskaisi nuolesta, jolloin se katkesi jättäen metallisen kärjen luuhun kiinni. Sebastian ulvaisi tuskasta, kun tunsi nuolen varren vääntyvän haavassa ja katkeavan.
Kipu säteili lapaluusta selkään ja oikeaan käteen, niin että se oli hetken aikaa lähes toimintakyvytön.

Kun Sebastian huusi, Lena huomasi, mitä Juhana teki ja suuttui silmittömästi. ’Jos hän ei tappele reilusti en tappele minäkään!’ Lena ajatteli katsoen samalla tiukasti Juhanaan. Juuri sillä hetkellä Juhana nousi ilmaan ja lensi päistikkaa kiviseinään ja paiskautui alas.
Tärsky oli sen verran voimakas, että hetken ajan kaikki pyöri Juhanan silmissä. Sinä aikana Sebastian sai pidettyä hengähdystauon.

Kun sitten kaikki lakkasi pyörimästä Juhanan silmissä hän kömpi lattialta ylös ja syöksyi päin Sebastiania, joka väisti taas kerran ja taas Juhana oli lentää päin seinää. Taistelu jatkui, miekat suhahtelivat ilman halki toisiinsa kalahtaen. Hetken kuluttua Juhana oli taas alakynnessä ja juoksi karkuun.

– Ensin kuurupiiloa ja sitten juoksukilpailu… mitähän seuraavaksi. Sebastian mutisi itsekseen ja lähti Juhanan perään.
He juoksivat peräkanaa läpi huoneiden ja avonaisesta ovesta ulos muurille, joka oli metrin leveä ja kymmenkunta metriä korkea, kunnes pysähtyivät puoleenväliin muuria, jonka jäisen pinnan lumi oli peittänyt.
– Päätitkö antautua? Sebastian kysyi pilkallisesti.
– Niinhän sinä luulet. Juhana sähisi hampaidensa lävitse ja hyökkäsi.
He taistelivat raivoisasti. Välistä se tuntui menevän nyrkkeilyksi, johon sekoittui vielä liukastelu jäisellä muurilla, mikä sai taistelun näyttämään jonkinlaiselta omituiselta nyrkkeilybaletilta.

Heidän piti olla koko ajan varuillaan, etteivät liukastuisi ja tippuisi muurilta alas. Sebastian oli taas niskanpäällä, mutta äkkiä hänen huomionsa herpaantui hänen yrittäessään korjata asentoaan, jottei olisi mätkähtänyt suoraan alla olevaan jäiseen kivikkoon.
Juhana huomasi tämän ja käytti tarjoutunutta tilaisuutta hyväkseen ja sivalsi Sebastiania käsivarteen, jolloin tämä älähti kivusta, horjahti ja oli tippua, mutta sai pidettyä tasapainonsa.

Taaskin Juhana käytti tarjoutuneen tilaisuuden hyväkseen ja hyökkäsi Sebastianin kimppuun miekka iskuun kohotettuna. Miekat kalahtivat kuuluvasti yhteen Sebastianin onnistuessa juuri ja juuri torjumaan Juhanan iskun. Samalla hän työnsi Juhanan kauemmaksi sivaltaen tätä kylkeen. Juhana horjahti ja oli pudota, mutta hän sai kuin saikin tasapainonsa säilymään.
- Etkö pysty parempaan? Sebastian kysyi katseltuaan hetken Juhanan tasapainoilua.
Tämä sai Juhanan mielipuolisen raivon valtaan, jolloin hän hyökkäsi taas Sebastianin kimppuun.

He törmäsivät rajusti toisiinsa, Sebastianin miekka lävisti Juhanan kyljen ja jäi siihen. Silti Juhana ehti viiltää Sebastianin kylkeen ilkeän näköisen haavan. Kumpikin horjahteli pahasti ja hetken näytti siltä, että he molemmat tippuisivat alas.

Lena katseli miesten menoa silmät kauhusta laajenneina. Sebastianin lyyhistyttyä muurille, Juhana kiskoi miekan irti kyljestään naama tuskan irvessä ja heitti sen alas muurilta, miekka putosi kuuluvasti kilahtaen alla oleville kiville.

Juhanan haljenneesta huulesta valui verinoro ja valkoinen paita oli värjääntynyt punaiseksi pistohaavasta vuotaneesta verestä. Juhana lähestyi miekka ojossa Sebastiania iskeäkseen häntä sillä. Sebastian huomasi tämän ja tarrasi Juhanaa jaloista kiskaisten voimakkaasti, jolloin tämä horjahti, mutta sai pidetyksi tasapainonsa hetken aikaa, minkä jälkeen hän kaatui muurille lyöden päänsä kivetykseen ja menetti tajuntansa. Sebastian vilkaisi tajuttomaan Juhanaan, yrittäen samalla nousta ylös.





4. Luku

Hetken oli aivan hiljaista. Hiljaisuuden rikkoi kenkien kopsahtelu kiveystä vasten, kun Lena juoksi Sebastianin luokse. Sebastian yritti uudestaan nousta pystyyn, mutta tuupertui taas muurille.
– Sebastian… Lena kuiskasi, peläten ettei saisikaan vastausta. Mutta se oli turha pelko, sillä
Sebastian liikahti ja alkoi uudestaan nousta pystyyn ja onnistuikin siinä Lenan avustuksella.
– Ei hätää…, se taisi vain raapaista. Sebastian sanoi hiljaisella äänellä ja virnisti vaisusti Lenan kauhistuneelle ilmeelle.

Oli alkanut sataa lunta, hiutaleet leijailivat hitaasti alas ja peittivät verkalleen taistelun jäljet, sekä tajuttoman Juhanan. Lenan tukemana Sebastian käveli hitaasti takaisin linnaan päin. Ovella heidät pysäytti se arpinaamainen silmäpuoli mies, jonka Sebastian oli nähnyt Punaisessa Kukossa ja joka oli vienyt Lenan tyrmään.

Mies katseli hermostuneesti ympärilleen ainoalla silmällään.
– Sinä! Lena huudahti ja katsoi silmäpuolta miestä.
– Shh! mies sanoi ja nosti sormen huulilleen merkiksi olla hiljaa. Tulkaa mukaani. Hän kuiskasi.
Lena ja Sebastian miettivät uskaltaakko seurata tuota miestä, joka oli jo aiemmin heitä auttanut. Viimein Lena kysyi, - Mistä tiedämme, ettet ole Juhanan kätyri?
Mies pysähtyi ja kääntyi.
- Olisinko auttanut teitä ollenkaan, jos olisin hänen puolellaan. Hän sanoi ja lisäsi, nyt on kyllä huono hetki esittäytyä, mutta nimeni on Rufus.
- Silti, sehän voi olla ovela suunnitelma meidän hämäämiseksi, Lena sanoi.
- Kai minun on kerrottava, että Juhana on velipuoleni, Rufus vastasi väsyneesti ja jatkoi, mutta minulla ei ole aikomustakaan päästää häntä teihin käsiksi.
– MITÄ!! Sebastian ja Lena huudahtivat yhtäaikaisesti ja kummankin suu loksahti auki.
Lena katsoi inhoten Rufukseen, joka näytti melkein epätoivoiselta.
– Mistä tiedämme, ettet valehtele? Lena kysyi katsahtaen Rufukseen.
- Tästä… Rufus sanoi ja poisti mustan lapun, joka peitti vioittuneen silmän.
Arpi meni yli kuopan, jossa joskus oli ollut terve ja näkevä silmä.
– Tämä on veljeni tekosia, hän hakkautti minut ja sivalsi sitten säilällään niin, että silmäni puhkesi ja sain tämän arven naamaani, vain siksi, että olin muka loukannut häntä jotenkin.
– Mitä se muka todistaa? Lena kysyi.
– Sitä, että vihaan häntä…Rufus sanoi ainoan silmän palaessa raivosta.
– Niin, mutta… Sebastian sanoi, muttei ehtinyt ruveta väittämään vastaan, kun kauempaa kuului askeleita ja puhetta.
– Hitto! Rufus manasi.
– Sinä senkin… Lena aloitti.
- Hiljaa. Rufus sähähti ja painoi seinässä olevaa ulkonevaa kiveä.
Seinä alkoi äänettömästi liikkua sivuun paljastaen käytävän suuaukon.
- Menkää tuonne. Hän käski.

Lena ja Sebastian pujahtivat aukosta sisälle ja Rufus tuli perässä. Hän tunnusteli hetken seinää, kunnes löysi etsimänsä pienen vivun. Rufus kiskaisi vivusta ja seinä liukui äänettömästi paikoilleen, mikä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Käytävään kuului, kun joku kiroili raskaasti ja sen jälkeen kuului askelia. Sama ääni, joka oli kiroillut, antoi nyt käskyjä, minkä jälkeen kuului taas askelia ja sen jälkeen tuli hiljaista.

Rufus, Lena ja Sebastian eivät jääneet enää kuuntelemaan, vaan lähtivät kulkemaan käytävää pitkin niin nopeasti kuin pystyivät. Käytävää tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes se viimein päättyi oveen. Rufus aukaisi oven ja kurkisti siitä ulos, minkä jälkeen hän totesi reitin olevan turvallinen. He olivat saapuneet linnanpihalle ja yksi toisensa jälkeen he pujahtivat pihan poikki talliin.

He päättivät ottaa yhden reen ja valjastaa hevosen sen eteen. Rufus auttoi Lenaa tässä puuhassa. Sebastian olisi myös halunnut olla avuksi, mutta oli niin huonossa kunnossa, etteivät Lena ja Rufus antaneet hänen tehdä mitään.
Kun hevonen oli saatu valjastettua, he kapusivat rekeen ja lähtivät matkaan. Tuuli oli yltynyt ja lunta oli alkanut tuiskuttaa ihan kunnolla. ’Onneksi tämä lumimyrsky peittää jälkemme.’ Lena ajatteli heidän ajaessaan täyttä laukkaa porteille, jonka joku ystävällinen henkilö oli avuliaasti jättänyt auki.

He kiisivät täyttä laukkaa ulos portista reen pomppiessa ylös alas tien epätasaisuuksissa. Jonkin matkaa ajettuaan reellä he huomasivat, että tie alkoi muuttua huonommaksi.
Monin paikoin oli jo niin paljon lunta, että hevosen oli vaikeata edetä. Etenkin kun se veti rekeä, joka oli painava ja tahtoi juuttua lumeen vähän väliä. Siitä huolimatta he pääsivät etenemään melko nopeasti.

Pehmeä pakkaslumi pöllysi reestä sen kiitäessä eteenpäin. He olivat matkanneet jo useita tunteja, kun alkoi hämärtää ja sääkin alkoi muuttua entistä huonommaksi. Tuuli vinkui heidän korvissaan ja paiskoi lunta kasvoille.
Hevosellakin oli tukalat oltavat, sillä se alkoi olla hyvin väsynyt syvässä lumihangessa kahlaamisesta, painavan reen vetämisestä ja vastatuuleen kulkemisesta.

Eipä Sebastianilla, Rufuksella ja Lenallakaan ollut kovin mukavat oltavat, sillä heitä palelsi ja väsytti. Sebastian oli lisäksi todella huonossa kunnossa, koska hänen haavojaan ei ollut ehditty sitomaan ollenkaan ja niistä oli vuotanut ajan kuluessa melko paljon verta.
Juuri kun he olivat menettämässä toivonsa, he näkivät kaukana puiden lomassa valoa, sikäli kuin tuiskussa oli ylipäätään mahdollista nähdä mitään.
He patistivat hevosen entistä kovempaa menoon ja tunnin tai parin kuluttua he olivat päässeet luostarin pihaan.

Eräs nunna, Sisar Maria oli kuullut heidän tulonsa ja tuli pihalle auttamaan Lenaa taluttamaan puolitajuttoman Sebastianin sisälle, Rufuksen jäädessä huolehtimaan hevosesta ja reestä. Sen jälkeen Rufus meni päärakennukseen, missä hänet otettiin ystävällisesti vastaan, sillä tämä sattui olemaan sama luostari, jossa Rufus oli asunut lapsuutensa.
Sisällä oli mukavan lämmintä, mikä sai jo ennestään väsyneet matkalaiset vieläkin uneliaimmiksi.

Ulkona lumimyrsky riehui täydellä voimallaan, peittäen kaiken paksun lumikerroksen alle.
Lena, Sebastian ja Rufus saivat ylleen kuivat ja lämpimät vaatteet. Sebastianin haavat puhdistettiin ja sidottiin, minkä jälkeen he saivat kuumaa juotavaa ja syötävää.
He kiittivät avuliaita nunnia kaikesta sydämestään, kun heidät ohjattiin huoneisiinsa, joissa heitä odottivat isot, lämpimät vuoteet. He olivat niin uupuneita pitkästä matkasta, että nukahtivat miltei heti. He nukkuivat niin sikeästi, etteivät kuulleet tuulen ulvontaa nurkissa tai ulkona raivoavaa lumimyrskyä.

Vielä aamulla heidän noustessaan, satoi lunta hiljalleen. Sebastian tunsi olevansa hyvässä kunnossa ja lupasi luoda lumet luostarin pihasta, sanoen sen olevan vähintä, mitä voisi tehdä kiitokseksi yösijasta. Sisar Maria yritti estellä Sebastiania sanoen, etteivät hänen haavansa olleet vielä edes alkaneet parantua. Sebastian oli itsepäinen ja lähti pihalle lunta lapioimaan, saaden hetken päästä Rufuksen avukseen.

Lena sitä vastoin ryhtyi auttamaan nunnia muissa askareissa. Siivoamisessa, tiskaamisessa, ruoanlaitossa sekä luostarin sairaalan potilaiden hoidossa olikin työtä riittämiin. Lena pääsi hoitamaan lapsipotilaita saaden näin tilaisuuden nähdä oman lapsensa, joka oli jo jonkin aikaa ollut tämän luostarin hoidossa.

Hän hoivasi ja imetti pienokaistaan uppoutuen niin syöttämispuuhiinsa, ettei kuullut kun Sebastian tuli sisälle, Rufuksen jäätyä vielä hoitamaan hevosta. Sebastian jäi hetkeksi katselemaan Lenan puuhailua.
– Onko tuo Josefina? Hän kysyi ja sai Lenan hätkähtämään.
– On. Lena sanoi onnellisesti hymyillen.
– Hän on kaunis. Sebastian sanoi. Aivan sinun näköisesi.
Lena hymyili ja jatkoi syöttöpuuhiaan, jolloin Sebastian lähti mennäkseen talliin Rufuksen seuraksi.





5. Luku

Kuukausi kului melkein huomaamatta ja seuraava kuukausikin ehti puoleen väliin. Kevätkin teki tuloaan ja lumet alkoivat sulaa.
Lena ja Sebastian olivat nyt tutustuneet Rufukseen hyvin ja antaneet hänelle hänen tekonsa anteeksi. He olivat melkein unohtaneet kaikki aikaisemmat ikävät tapahtumat, jotka tuntuivatkin jotenkin kaukaisilta. Salaa he toivoivatkin, ettei heitä enää etsittäisi.

Eräänä kauniina maaliskuun aamuna Lena ja Sebastian päättivät, että heidän oli jo aika lähteä pois luostarista, sillä siellä ei ollut enää kovinkaan turvallista viipyä. Aamiaisen jälkeen Sebastian meni valjastamaan hevoset rattaiden eteen ja Lena jäi hyvästelemään Josefinan, joka oli kovasti kasvanut ja saanut pari hammastakin.

Sebastian puuhasteli tallissa hevosten parissa, kun ulkoa kuuluva kavioiden kapse havahdutti hänet ajatuksistaan. Hän kurkisti ulos tallin oven raosta ja näki Juhanan, sekä kourallisen miehiä, jotka ratsastivat luostarin pihaan.

Hän hätkähti kuullessaan jonkun alkavan puhumaan hänen selkänsä takana. Sebastian kääntyi ympäri ja huomasi Rufuksen tulleen äänettömästi hänen selkänsä taakse.
– Painu jonnekin piiloon, minä hoidan tämän. Rufus sanoi hiljaa.
Sebastian jäi kuitenkin talliin ja seurasi ääneti Rufuksen puuhia.

Rufus otti toisen (laina) hevosista pois rattaiden edestä ja satuloi sen, minkä jälkeen hän ratsasti täyttä laukkaa ulos tallista metsää kohti. Juhana huomasi tämän ja lähti joidenkin miestensä kanssa Rufuksen perään, mutta suurin osa hänen miehistään jäi silti luostarille, sillä Juhana oli määrännyt heidät ottamaan Lenan ja Sebastianin kiinni.

Lumi pöllysi hevosen kavioista Rufuksen hoputtaessa sitä yhä hurjempaan laukkaan nuolien ja kuulien vinkuessa hänen ympärillään.
Juhana miehineen ratsasti täyttä laukkaa Rufuksen perässä saavuttaen tätä koko ajan. Juhanan kädessä oli pieni varsijousi, jonka hän oli kaivanut jostain viittansa uumenista. Hän tähtäsi sillä Rufusta ja laukaisi nuolen osuessa tämän selkään sellaisella voimalla, että se lennätti hänet ratsunsa selästä lumihankeen, hevosen jatkaessa matkaansa vauhkona.

Lumi pöllähteli, kun Juhana miehineen saapui Rufuksen luokse. Rufus nousi vaivalloisesti ylös ja katsoi suoraan veljeensä, jolla oli kasvoillaan julma hymy.
– Rufus... tai pikemminkin petturi. Juhana sanoi pehmeästi. Haluat näemmä eroon toisestakin silmästäsi.
– Painu hiiteen. Rufus ähkäisi.
- Noin ei puhuta veljelle… Juhana sanoi yhä pehmeästi, liikutellen samalla miekan kärkeä lähellä Rufuksen kasvoja. Äpärä.
– Puhun sinulle miten haluan. Rufus sähähti ja mulkaisi ainoalla silmällään pahasti Juhanaa.
– Muistatko miten viimeksi kävi, kun puhuit minulle tuolla tavoin. Juhana sanoi hymyttömästi ja nappasi miekkansa kärjellä mustan lapun pois Rufuksen kasvoilta.

Alta paljastui ruma arpi ja tyhjä silmäkuoppa.
– Miten voisin unohtaa. Rufus sanoi pilkallisesti. Ai niin, melkein unohdin, ettet harrasta reilua peliä.
Juhanan silmät kapenivat viiruiksi ja kasvot vääristyivät raivosta.
- Hyvä on. Juhana sanoi ja käski yhtä miehistään luovuttamaan miekkansa Rufukselle.
Miehet muodostivat ringin Rufuksen ja Juhanan ympärille.
Juhana hyökkäsi Rufusta kohti ja tämän väistäessä Juhana oli vähällä tömähtää nenälleen hankeen. Juhana pysyi kuitenkin juuri ja juuri pystyssä hyökäten uudestaan Rufuksen kimppuun.
Tätä hyökkäystä Rufus ei kyennyt täysin torjumaan, vaan sai pahan viiltohaavan kylkeensä ja oli tuupertua lumihankeen. Särkevistä selästä ja kyljestä huolimatta, Rufus taisteli Juhanaa vastaan niin hyvin kuin taisi.

Mutta pian Rufus alkoi väsyä ja hänen oli yhä vaikeampi vastustaa Juhanan hyökkäyksiä. Pian Rufus olikin saanut käsiinsä ja kylkiinsä useita vertavuotavia haavoja eikä hän enää pysynyt pystyssä, vaan putosi polvilleen miekan tipahtaessa hänen kädestään hankeen. Rufus huojui hetken aikaa polvillaan ja tuupertui sitten lumihankeen, minkä jälkeen Juhana viilsi miekalla hangessa makaavan Rufuksen toisenkin silmän puhki.
Juhana sekä hänen miehensä nousivat ratsaille ja lähtivät takaisin luostarille jättäen Rufuksen verisenä hankeen makaamaan.

Sebastian jäi katsomaan tallin oven raosta, kun Rufus kannusti ratsunsa täyteen laukkaan ja katosi metsään Juhana ja tämän miehet kannoillaan muutaman silti jäädessä pihalle.

Kun Rufus ja hänen takaa-ajajansa katosivat näkyvistä, Sebastian kiirehti pihalle jääneiden miesten huomaamatta sisälle kertoakseen tapahtuneesta ja kysyäkseen nunnilta voisivatko nämä piilottaa hänet ja Lenan.

Sisälle mennessään hän törmäsi Lenaan, joka ihmetteli miksi Sebastian tuli takaisin sisälle, sillä hänenhän piti olla valjastamassa hevosta rattaiden eteen.
– Mitä ihmettä on tekeillä? Lena kysyi. Ja mihin Rufus katosi.
– Ei ole aikaa selittää, mutta Rufus ratsasti metsään ja Juhana miehineen lähti perään. Sebastian sanoi työntäen samalla Lenaa takaisin sisälle.
– Juhana! Lena huudahti. Kuinka hän on meidät löytänyt?
– En tiedä. Sebastian sanoi. Mutta meidän on päästävä täältä pois tai ainakin piiloon mahdollisimman pian.

Sisar Maria oli kuullut Lenan ja Sebastianin keskustelun ja päätti auttaa heitä. Hän meni Lenan ja Sebastianin luokse ja viittasi heitä tulemaan mukaansa.
Heidän seuratessaan Sisar Mariaa, tämä johdatteli heitä pitkin mutkittelevia käytäviä, kunnes eräs käytävistä päättyi seinään. Sisar painoi seinässä olevaa ulkonevaa kiveä ja seinä liukui samalla tavalla äänettömästi sivuun kuin Juhanan linnassakin.

Seinän takaa paljastui pieni, vaatimattomasti kalustettu huone, jonne Lena ja Sebastian menivät, minkä jälkeen Sisar Maria painoi kiveä uudestaan ja seinä siirtyi äänettömästi takaisin paikoilleen.
Lena istahti nurkassa olevan vuoteen reunalle Sebastianin asetuttua puiseen tuoliin, joka vaikutti varsin epämukavalta. Huoneeseen kuului kuinka käytävillä liikuttiin.

Juhana oli jo saapunut takaisin luostarille ja oli määrännyt miehet tutkimaan paikan läpikotaisin. Hän itse kyseli nunnilta, olivatko nämä nähneet ketään tai oliko luostarissa käynyt ketään epäilyttävää henkilöä.

Harmikseen hän ei kuitenkaan saanut tyydyttävää vastausta yhdeltäkään nunnalta, sillä nämä eivät suostuneet kertomaan Lenasta ja Sebastianista yhtään mitään. Kun luostari oli tutkittu läpikotaisin, eikä etsittäviä ollut löytynyt, Juhana miehineen poistui luostarista.





6. Luku

Kun Sisar Maria oli varmistunut siitä, ettei Juhana miehineen ollut enää lähistöllä, hän meni Lenan ja Sebastianin luo päästäen heidät pois piilostaan. Lena ja Sebastian olivat lähdössä pois luostarista, kun he kuulivat kavioiden kopinaa ja pian he näkivätkin, kun pihalle tuli hevonen kärryjä vetäen. Kärryistä nousi vanha mies, joka tuli kiirehti sisälle.
– Tarvitsisin apua. Mies sanoi hengästyneenä. Löysin metsästä miehen, joka makasi verissään hangessa.

Lena, Sebastian ja Sisar Maria sekä muutama muu nunna riensivät yhdessä miehen avuksi. Kun Lena ja Sebastian pääsivät kärryjen luokse ja kurkistivat vällyjen alle, he huomasivat, että mies, joka makasi verisenä vällyjen alla, oli Rufus.
Sebastian auttoi vanhaa miestä kantamaan Rufuksen sairasosastolle, minkä jälkeen vanha mies lähti jatkamaan matkaansa.

Kun Rufuksen haavat oli puhdistettu ja sidottu, meni Lena hänen luokseen.
Hän katseli Rufuksen runneltuja kasvoja tämän tullessa tajuihinsa. Lena hätkähti, kun Rufus äkkiä tarrasi hänen käteensä.
– Minun täytyy kertoa sinulle yksi asia. Rufus sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Minä olen sinun veljesi.
– Mahdotonta. Lena sanoi.
– Ei, ei mahdotonta vaan totuus. Rufus sanoi. Äitisi ei ole tietenkään kertonut sinulle.
- Ei... Hän ei ole kertonut. Lena sanoi.
- En ihmettele sitä. Rufus sanoi.
Yhä uusia kysymyksiä nousi Lenan mieleen, sillä hän oli näinä kuukausina saanut tietää paljon sellaista, mikä olisi jäänyt salaisuudeksi, jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut.
– Miksei äiti ole kertonut minulle. Lena sanoi.
– Sitä ei ole helppo selittää. Rufus kuiskasi. Asia on näet niin, että mies, joka on minun ja Juhanan isä… väkisin makasi äitimme.
Lena oli hetken hiljaa yrittäen koota ajatuksiaan sillä se, mitä Rufus oli juuri sanonut, oli vaikea sulattaa yhdellä kertaa. Hänen vihansa sekä Juhanaa, että tämän vanhempia kohtaan kasvoi entisestään.
- Jos sinä olet veljeni ja Juhana on sinun veljesi, niin silloinhan hän on myös minun veljeni, Lena sanoi.
Rufus nyökkäsi.
- En syytä sinua tapahtuneesta. Lena sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Tiedän, pikkusisko. Rufus sanoi hiljaa hymyillen ja kosketti Lenan kasvoja, sitten hän menetti tajuntansa ja ote Lenan kädestä kirposi ja käsi valahti peitteelle, minkä jälkeen rinta lakkasi kohoilemasta.
- Rufus. . . Lena sanoi, muttei saanut vastausta, sillä Rufus oli kuollut.
Juuri kun Lena oli saanut tietää, että hänellä oli veli, tämä olikin kuollut pois. ’Tämä ei ole reilua.’ hän ajatteli kyynelten vieriessä poskiaan pitkin. ’Ensin minulta vietiin vanhemmat ja nyt on poissa velikin, josta en koskaan ollut tiennyt mitään.’

Hautajaiset pidettiin kaksi päivää myöhemmin ja ne olivat kauniit ja vaatimattomat. Tummat pilvet peittivät taivaan, kuin itse taivaskin olisi ottanut osaa Lenan ja Sebastianin suruun.
Kun pappi sitten sanoi viimeisen aamenensa, alkoi hiljalleen sataa lunta.

Pari päivää hautajaisten jälkeen Lena ja Sebastian päättivät lähteä luostarista, sillä he eivät kestäneet siellä kohtaamaansa surua. Lisäksi Juhana saattaisi koska tahansa palata takaisin etsimään heitä.
He päättivät lähteä yöllä, jotta välttäisivät mahdollisen törmäämisen Juhanan kanssa.
Illalla he sitten pakkasivat tavaransa, valjastivat hevoset ja laukkasivat pimeään yöhön.
Lena ja Sebastian ratsastivat koko yön ja saapuivat Sebastianin vanhempien metsästysmajalle, jossa he olivatkin jo aiemmin majailleet, auringon jo värjätessä taivaan tulipunaiseksi.

Siellä he viettivät pari rauhallista päivää, kunnes sitten lähtöpäivän iltana he kuulivat, kuinka metsän laidasta alkoi kuulua ääntä ja pian näkyviin tuli ratsastavia hahmoja. Kun hahmot olivat tulleet tarpeeksi lähelle, näkivät Lena ja Sebastian, että hahmot olivat Juhana miehineen.

Lena ja Sebastian hyppäsivät hevosiensa selkään laukaten täyttä vauhtia metsään, mutta Juhana miehineen tavoitti heidät ja pakotti pysähtymään. Koska alkoi jo olla pimeää, Juhana päätti, että he yöpyisivät metsästysmajalla, mutta ennen kuin he edes pääsivät sisälle, Juhana muuttikin mieltään ja meni Sebastianin luokse.
– Haluan päästä sinusta eroon ja tiedänkin mitä teen. Juhana sanoi Sebastianille.
Hän oli puhuessaan kaivanut esiin pistoolin ja virittänyt sen.
- Ei, älä tee sitä Lena sanoi ja astui Sebastianin eteen. Hän katsoi Juhanaa, joka osoitti nyt kumpaakin pistoolillaan.
- On sinun viimeinen mahdollisuutesi jättää tuo ja armahdan sinut, Juhana sanoi ja nyökkäsi samalla Sebastiania kohti.
- Juhana, sinun on kuunneltava minua, Lena sanoi epätoivoisena.
- Miksi kuuntelisin, Juhana sanoi ylimielisesti.
- Sinun täytyy tietää eräs asia, joka koskee sinua ja minua, Lena sanoi.
- Jos tarkoitat Rufusta, niin tiedän, että hän on velipuoleni, Juhana tuhahti.
- Hän on myös minun veljeni tai oikeastaan velipuoleni, Lena sanoi ja jatkoi, ja tämä taas tarkoittaa, sitä, että sinä myös olet velipuoleni, niin kuin Rufuskin.
- Valehtelet! Juhana sähähti ja hänen pistoolia pitelevä kätensä tärisi.
- En, Lena sanoi ja jatkoi, totuus, on että isäsi raiskasi äitini ja Rufus oli tulos siitä.
- Tuo ei ole totta! Se ei voi olla totta! Juhana huusi, valehtelet!
Lena pudisti päätään, - Tiedän, että tätä on vähän vaikea uskoa, mutta sain juuri itsekin tietää, että Rufus on veljeni.
- Silloinhan… Juhana aloitti
- En voi ruveta sinulle vaimoksi, Lena sanoi
- Mikä sen estää? Juhana kysyi.
- En tiedä estäisikö mikään, mutta minusta se ei vain ole oikein, Lena vastasi ja toivoi, että Juhana jättäisi heidät rauhaan viimeinkin.

Hetken ajan oli aivan hiljaista, vain tuuli havisutti puiden oksia. Sitten aivan yllättäen Juhana rikkoi hiljaisuuden.
- Jollen minä voi saada häntä, ei saa hänkään, Juhana sähisi ja samassa kajahti terävä laukaus ja ilmassa leijui rikinkatku.
Lena vaipui Sebastianin käsivarsille ja hänen huuliensa välistä karkasi heikko valitus.
- LENA!! Sebastian parkaisi laskeutuen polvilleen ja nosti Lenan hellästi syliinsä.

He katsoivat toisiaan silmiin vain pienen hetken, minkä aikana Sebastian ja Lena tunsivat yhteyden toistensa välillä. Oli kuin he olisivat vaihtaneet ajatuksiaan sanaakaan sanomatta. Sebastian kuuli Lenan äänen puhuvan sisimmässään vielä silloinkin, kun tämän ruumis oli jo veltostunut hänen sylissään. Ääni kuiski hiljaa ja tuntui lohduttavalta, mutta silti Sebastianista tuntui, kuin osa hänestä olisi viety pois ikuisiksi ajoiksi.
Sebastian oli pitkään kyykyssä Lena sylissään, Juhanan vain tiputtaessa aseensa hankeen ja katsoessa mitään sanomattomana eteensä. Hän tunsi, jotain mitä ei ollut koskaan ennen tuntenut ja tajusi nyt kuinka ajattelematon hänen tekonsa oli.

Hetken päästä Sebastian suuteli Lenaa otsalle, kuin hyvästiksi ja laski varovaisesti tämän ruumiin hangelle. Hän nousi hitaasti seisomaan ja katsoi kasvot raivosta kalpeana Juhanaan, joka katseli Lenaa typertyneenä.
– Sinä... Sebastian sanoi raivon tukahduttaessa loput sanat olemattomiin. Hän nappasi lähimpänä seisovalta mieheltä miekan ja alkoi lähestyä uhkaavan näköisenä Juhanaa.
Äkkiä Juhanaankin tuli eloa ja hän antoi miehille käskyn tehdä Sebastianista selvää.
Sebastian huitoi kuitenkin miekallaan puolelta toiselle, tappaen miehen toisensa jälkeen, saatuaan jostakin melkeinpä yli-inhimilliset voimat.

Kun viimeinenkin Juhanan miehistä lojui kuolleena hangella, joka oli värjäytynyt verestä punaiseksi, Juhana tajusi olevansa pahemmassa kuin pulassa ja yritti livistää hevosten luokse.
Sebastian oli kuitenkin jo arvannut Juhanan aikeet. Hän pysäytti Juhanan, ennen kuin tämä ehti edes tallille. Juhana näytti nurkkaan ahdistetulta rotalta vetäessään miekkansa esiin, sillä Sebastian näytti sillä hetkellä niin hurjalta, että sillä olisi säikyttänyt isommankin porukan tiehensä.

- Senkin pelkurirotta. Sebastian sähisi hampaidensa välistä. Nyt et pääse livistämään.
Tämä sai Juhanan raivostumaan.
- Paraskin siinä puhumaan, kun olet paennut minua jo vuosia. Juhana sanoi.
– Pakenin Lenan vuoksi, en itseni. Sebastian ärisi. Sinua en ole pelännyt koskaan. Olet vain säälittävä raukka, joka ei uskalla kohdata ketään yksin.
Tähän Juhana ei sanonut mitään, sillä hän ei siihen hätään keksinyt mitään sanottavaa.
– Hän olikin oikea noita. Juhana sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen viitaten Lenaan. Luulenpa, että hän lumosi meidät.
– Kehtaatkin syytellä häntä moisesta! Sebastian karjaisi. Pidä suusi kiinni, jos et muuta osaa kuin syytää törkyä toisten niskaan.
– Hän… Juhana aloitti, mutta sulki saman tien suunsa nähdessään Sebastianin silmien välähtävän vaarallisesti.
– Varoitinhan sinua solvaamasta häntä. Sebastian sanoi lisäten. Näen sinun olevan, vain pelkkä pelkuri ja narri niin teoiltasi, kuin puheiltasikin.
Keskustellessaan he olivat kiertäneet toisiaan, kuin korppikotkat raatoa, odottaen kumpikin oikeaa hetkeä hyökätäkseen.
Juuri silloin Juhanan itsehillintä petti ja hän syöksyi Sebastianin kimppuun miekka ojossa. Sebastian väisti ja Juhana törmäsi päistikkaa tallin seinään. Hetken ajan Juhanan silmissä vilisi tähtiä, mutta pian hän pääsi tolpilleen ja hyökkäsi uudestaan.

Sebastian ja Juhana taistelivat nyt rajummin kuin koskaan aikaisemmin. Kumpikaan ei kaihtanut alhaisempiakaan temppuja vaan kaikkea käytettiin hyväksi. Sebastian tosin ei aikonut vajota niin alas, että tappaisi puolustuskyvyttömän miehen. Hän odotti aina, että Juhana pääsi tolpilleen, kun tämä oli lentänyt nurin.

Pian näytti siltä, että Sebastian oli niskan päällä ja saisi nitistettyä Juhanan, kun yllättäen metsästä kuuluva kavioiden kapse sai Sebastianin huomion herpaantumaan vain pieneksi hetkeksi, jolloin Juhana pääsi iskemään.
Hän kumautti Sebastiania naamaan tämän lentäessä selälleen hankeen ja miekan kirvotessa hänen otteestaan.

Kun Sebastian makasi maassa pökertyneenä saamastaan iskusta, Juhana kaivoi esille pitkäteräisen tikarin, jonka hän iski Sebastianin rintaan. Tikarin terä lävisti Sebastianin sydämen ja kärki tuli selästä ulos pysähtyen alla olevaan maahan lumen värjäytyessä Sebastianin verestä punaiseksi. Juhana kääntyi lähteäkseen, kun hän kuuli takaansa ääntä. Hän katsoi taakseen ja näki Sebastianin yrittävän nousta ylös. Siitä huolimatta, Juhana jatkoi matkaan tallia kohti.

Sebastian otti miekkansa, nousten hitaasti pystyyn ja ähkäisten kivusta hän kiskaisi tikarin rinnastaan.
- Minne kuvittelet olevasi matkalla. Sebastian kähisi.
Juhana pysähtyi ja kääntyi ympäri. Hän näki edessään kalman kalpean Sebastianin seisovan huojuen ja tummanruskeat silmät raivosta leimuten.
Juhana ajatteli, ettei Sebastianista enää olisi vastusta ja lähestyi Sebastiania miekka ojossa itsetyytyväinen virnistys kasvoillaan. Sebastian keskitti kaikki voimansa pysyäkseen pystyssä, voidakseen ottaa vastaan Juhanan hyökkäyksen.

Yhtäkkiä tapahtui jotain. Juhana pysähtyi kuin seinään ja miekka kirposi hänen kädestään, tipahtaen pehmeästi tömähtäen hankeen.
Pian Juhana alkoi kakoa ja yritti epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihinsa. Hän yritti repiä takin ja paidan kauluksen auki saadakseen paremmin ilmaa keuhkoihinsa, mutta tuloksetta.
Näytti, siltä kuin joku olisi kuristanut Juhanaa.
Hänen ohimosuonensa pullistuvat ja hän meni kasvoiltaan ensin purppuranpunaiseksi ja sitten siniseksi. Juhana tuupertui maahan vielä kakoen ja henkeään haukkoen. Vielä pari epätoivoista yritystä, viimeinen vaivalloinen pihahdus ja hän makasivat hiljaa, turvonneet kasvot sinipunaisina ja avoimet silmät katsoen lasittuneina eteensä.

Sebastian katsoi tapahtumaa käsittämättä, mitä oikein tapahtui ja toisaalta hän tunsi jonkinlaista mielihyvää nähdessään vihamiehensä kärsivän.
– Lena, sinäkö se olit? Sebastian kysyi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Miekka kirposi hänen otteestaan ja tipahti pehmeästi tömähtäen verentahrimaan hankeen. Sebastian kääntyi hitaasti, astui muutaman haparoivan askeleen ja tuupertui maahan.
Viimeisillä voimillaan hän raahautui Lenan viereen ja jäi tämän rinnalle makaamaan. Sebastian katsahti vielä vaimonsa levollisiin kasvoihin, tuntien itsekin saaneensa rauhan. Hän otti Lenan käden omaansa ja sulki sitten silmänsä, lipuen jonnekin kauas pois, jossa Lena jo odotti.

Se sama ratsastaja jonka he olivat hetkeä aiemmin kuulleet, saapui metsästysmajalle ja näki taistelun jäljet. Ratsastaja oli Sebastianin isän entistä väkeä. Hän oli palvellut MacCregorien suvussa lähes koko ikänsä. Hänen nimensä oli Michael.

Michael katseli murheellisena taistelutantereeksi muuttunutta pihaa. Hangella makasi kuolleena Juhana, sekä hänen miehensä ja Michaelin ilme synkistyi entisestään, kun hän näki metsästysmajan luona rinnakkain makaavat Sebastianin ja Lenan.
Heidän kasvoillaan oli rauhallinen, melkeinpä onnellinen ilme, joka hieman lievitti Michaelin surua. Hän oli näet nähnyt Sebastianin varttuvan ja muisti kuinka ystävällinen tämä oli aina ollut.

Kun taas Juhanan turvonneilla sinipunaisilla kasvoilla oli kauhun irvistys, joka vääristi hänen jo ennestäänkin epämiellyttävät kasvonsa vieläkin vastenmielisemmiksi.
Michael kävi luostarista lainaamassa kärryt ja otti myös mukaansa muutaman apumiehenkin. Sen jälkeen hän palasi takaisin metsästys majalle.
Sebastian ja Lena nostettiin kärryille ja peitettiin huovalla. Juhana, sekä hänen miehensä haudattiin lähistölle, eikä asiasta puhuttu kenellekään halaistua sanaa, paitsi Juhanan vanhemmille ja nuoremmalle veljelle, joka oli kaupungissa opiskelemassa kirjoittamista ja lukemista sekä taistelutaitoja.
Michael vei Sebastianin ja Lenan luostarille, jossa heidät haudattiin Rufuksen viereen.
Tätä tapahtumaa todistivat Sisar Maria, joka piteli sylissään Josefinaa, sekä Michael, joka näki toisen Sebastianin ja Lenan lapsista ensimmäistä kertaa.
Vain iso kumpu metsänsiimeksessä, lähellä metsästysmajaa kertoi tapahtuneesta. Kolme pientä hautakumpua risteineen luostarin hautausmaalla kertoivat omaa surullista tarinaansa.



EPILOGI


Juhanan nuorempi veli (ja ihan oikea veli, ei siis velipuoli) Johannes vannoi kostavansa MacCregoreille, jos heitä vielä oli elossa. Tietämättä kuitenkaan Lenan kaksosista, Ericistä ja Josefinasta, jotka kasvatettiin turvallisuussyistä toisistaan erillään.

Eric kasvoi kreivittären huostassa, tietämättä lainkaan oikeista vanhemmistaan ja sisarestaan. Kreivitär kertoi vasta kuolinvuoteellaan Ericille kuka tämä oli ja ketkä olivat hänen oikeat vanhempansa ja että hänellä oli myös sisar. Viimeiseksi kreivitär antoi Ericille sormuksen, jonka Lena oli laittanut tämän mukaan silloin, kun oli joutunut luopumaan pienokaisistaan.

Eric oli ensin vihainen kreivittärelle, koska tämä ei ollut aiemmin kertonut asioiden oikeata laitaa, mutta antoi sitten anteeksi, sillä kreivitär oli tehnyt sen hänen suojelemisekseen. Eric meni naimisiin kreivittären viimeisen toivomuksen mukaan, erään korkea-arvoisen upseerin tyttären kanssa.

Josefina kasvoi luostarissa ja sisar Maria opetti hänelle kirjoittamista, ompelemista sekä muuta hyödyllistä. Josefina sai tietää vanhemmistaan ja veljestään melko varhain. Hän piti korua aina kaulassaan ja toisinaan hänestä tuntui kuin isä ja äiti olisivat olleet hänen lähellään.

Kun Josefina täytti viisitoista vuotta, hän jätti luostarin ja muutti kaupunkiin asumaan. Hän asui kalakauppiaan ullakkokammarissa vuokralla ja auttoi kauppiasta myymälässä ja siivosi aina päivän päätteeksi kaupan edustan.
Josefina tapasi eräänä päivänä erään nuoren merikapteenin. He rakastuivat ja myöhemmin menivät naimisiin.

Niinpä Lenan antamat korut, jotka kertoivat tavallaan omaa tarinaansa, kulkivat äidiltä tyttärelle ja isältä pojalle. Tarina vain unohtui. Mutta Lena ja Sebastian olivat antaneet perinnöksi paitsi edellä mainitut korut myös erään kyvyn, joka oli sangen harvinainen ja oli toisinaan piilevä.

Rufuksella oli ollut vaimo ja yksi poika, eivätkä he koskaan saaneet tietää, mitä Rufukselle oli käynyt. He kuulivat vain epämääräisiä huhuja ja kun mitään todellista tietoa ei tullut, he jäivät siihen uskoon, että Rufus oli jättänyt heidät.

Yavanna kirjoitti:

- Mene piiloon, mies kuiskasi Lenan korvaan.
Lena kääntyi nähdäkseen kuka oli kuiskannut hänen korvaansa, mutta hänen takanaan ei ollut ketään. Hän ehti juosta pois, juuri kun ovesta astui sisään, lisää vartijoita.
Sebastian kääntyi taas Juhanan puoleen vain huomatakseen, että tämä yritti paeta.
– Mihin sinä oikein kuvittelet meneväsi? Sebastian kysyi ivallisesti.
Tämä sai Juhanan tekemään äkkikäännöksen ja ryntäämään kohti Sebastiania, joka väisti helposti raivosta sokaistuneen Juhanan tekemän hyökkäyksen.
Juhana vältti vain täpärästi törmäämästä pää edellä seinään ottamalla käsillä vastaan ja miltei katkaisi miekkansa terän.

Se ei kuitenkaan saanut Juhanaa enää perääntymään, vaan he taistelivat rajusti. Jälki oli myös sen näköistä; kaatuneita huonekaluja, repeytyneitä verhoja sekä rikkoutuneita esineitä oli joka puolella. Miekat kalahtelivat toisiaan vasten ja suhahtelivat ilman halki kun miehet taistelivat.

Kun Juhana huomasi olevansa pahasti alakynnessä, hän juoksi toiseen huoneeseen piiloutuen sinne. Sebastian seurasi Juhanaa huoneeseen jääden seisomaan sen keskelle etsien katseellaan Juhanan mahdollista piilopaikkaa.
– Et kai vain aio jänistää? Sebastian kysyi ivallisesti.
Juuri kun Sebastian oli aikeissa lähteä seuraavaan huoneeseen, jostain tipahti iso painavahko kangas hänen päälleen. Sebastian riuhtoi kankaan päältään irvistäen kivusta, kangas oli liikauttanut hänen lapaluussaan yhä olevaa nuolta.

Sebastian ei huomannut takaapäin tulevaa Juhanaa ennen kuin tämä tarttui nuoleen ja väänsi. Sebastian huusi tuskasta ja yritti saada Juhanaa pois kimpustaan huitaisemalla kyynärpäällään Juhanan kylkeen. Mutta sittenkään Juhana ei päästänyt irti, vaan kiskaisi nuolesta, jolloin se katkesi jättäen metallisen kärjen luuhun kiinni. Sebastian ulvaisi tuskasta, kun tunsi nuolen varren vääntyvän haavassa ja katkeavan.
Kipu säteili lapaluusta selkään ja oikeaan käteen, niin että se oli hetken aikaa lähes toimintakyvytön.

Kun Sebastian huusi, Lena huomasi, mitä Juhana teki ja suuttui silmittömästi. ’Jos hän ei tappele reilusti en tappele minäkään!’ Lena ajatteli katsoen samalla tiukasti Juhanaan. Juuri sillä hetkellä Juhana nousi ilmaan ja lensi päistikkaa kiviseinään ja paiskautui alas.
Tärsky oli sen verran voimakas, että hetken ajan kaikki pyöri Juhanan silmissä. Sinä aikana Sebastian sai pidettyä hengähdystauon.

Kun sitten kaikki lakkasi pyörimästä Juhanan silmissä hän kömpi lattialta ylös ja syöksyi päin Sebastiania, joka väisti taas kerran ja taas Juhana oli lentää päin seinää. Taistelu jatkui, miekat suhahtelivat ilman halki toisiinsa kalahtaen. Hetken kuluttua Juhana oli taas alakynnessä ja juoksi karkuun.

– Ensin kuurupiiloa ja sitten juoksukilpailu… mitähän seuraavaksi. Sebastian mutisi itsekseen ja lähti Juhanan perään.
He juoksivat peräkanaa läpi huoneiden ja avonaisesta ovesta ulos muurille, joka oli metrin leveä ja kymmenkunta metriä korkea, kunnes pysähtyivät puoleenväliin muuria, jonka jäisen pinnan lumi oli peittänyt.
– Päätitkö antautua? Sebastian kysyi pilkallisesti.
– Niinhän sinä luulet. Juhana sähisi hampaidensa lävitse ja hyökkäsi.
He taistelivat raivoisasti. Välistä se tuntui menevän nyrkkeilyksi, johon sekoittui vielä liukastelu jäisellä muurilla, mikä sai taistelun näyttämään jonkinlaiselta omituiselta nyrkkeilybaletilta.

Heidän piti olla koko ajan varuillaan, etteivät liukastuisi ja tippuisi muurilta alas. Sebastian oli taas niskanpäällä, mutta äkkiä hänen huomionsa herpaantui hänen yrittäessään korjata asentoaan, jottei olisi mätkähtänyt suoraan alla olevaan jäiseen kivikkoon.
Juhana huomasi tämän ja käytti tarjoutunutta tilaisuutta hyväkseen ja sivalsi Sebastiania käsivarteen, jolloin tämä älähti kivusta, horjahti ja oli tippua, mutta sai pidettyä tasapainonsa.

Taaskin Juhana käytti tarjoutuneen tilaisuuden hyväkseen ja hyökkäsi Sebastianin kimppuun miekka iskuun kohotettuna. Miekat kalahtivat kuuluvasti yhteen Sebastianin onnistuessa juuri ja juuri torjumaan Juhanan iskun. Samalla hän työnsi Juhanan kauemmaksi sivaltaen tätä kylkeen. Juhana horjahti ja oli pudota, mutta hän sai kuin saikin tasapainonsa säilymään.
- Etkö pysty parempaan? Sebastian kysyi katseltuaan hetken Juhanan tasapainoilua.
Tämä sai Juhanan mielipuolisen raivon valtaan, jolloin hän hyökkäsi taas Sebastianin kimppuun.

He törmäsivät rajusti toisiinsa, Sebastianin miekka lävisti Juhanan kyljen ja jäi siihen. Silti Juhana ehti viiltää Sebastianin kylkeen ilkeän näköisen haavan. Kumpikin horjahteli pahasti ja hetken näytti siltä, että he molemmat tippuisivat alas.

Lena katseli miesten menoa silmät kauhusta laajenneina. Sebastianin lyyhistyttyä muurille, Juhana kiskoi miekan irti kyljestään naama tuskan irvessä ja heitti sen alas muurilta, miekka putosi kuuluvasti kilahtaen alla oleville kiville.

Juhanan haljenneesta huulesta valui verinoro ja valkoinen paita oli värjääntynyt punaiseksi pistohaavasta vuotaneesta verestä. Juhana lähestyi miekka ojossa Sebastiania iskeäkseen häntä sillä. Sebastian huomasi tämän ja tarrasi Juhanaa jaloista kiskaisten voimakkaasti, jolloin tämä horjahti, mutta sai pidetyksi tasapainonsa hetken aikaa, minkä jälkeen hän kaatui muurille lyöden päänsä kivetykseen ja menetti tajuntansa. Sebastian vilkaisi tajuttomaan Juhanaan, yrittäen samalla nousta ylös.





4. Luku

Hetken oli aivan hiljaista. Hiljaisuuden rikkoi kenkien kopsahtelu kiveystä vasten, kun Lena juoksi Sebastianin luokse. Sebastian yritti uudestaan nousta pystyyn, mutta tuupertui taas muurille.
– Sebastian… Lena kuiskasi, peläten ettei saisikaan vastausta. Mutta se oli turha pelko, sillä
Sebastian liikahti ja alkoi uudestaan nousta pystyyn ja onnistuikin siinä Lenan avustuksella.
– Ei hätää…, se taisi vain raapaista. Sebastian sanoi hiljaisella äänellä ja virnisti vaisusti Lenan kauhistuneelle ilmeelle.

Oli alkanut sataa lunta, hiutaleet leijailivat hitaasti alas ja peittivät verkalleen taistelun jäljet, sekä tajuttoman Juhanan. Lenan tukemana Sebastian käveli hitaasti takaisin linnaan päin. Ovella heidät pysäytti se arpinaamainen silmäpuoli mies, jonka Sebastian oli nähnyt Punaisessa Kukossa ja joka oli vienyt Lenan tyrmään.

Mies katseli hermostuneesti ympärilleen ainoalla silmällään.
– Sinä! Lena huudahti ja katsoi silmäpuolta miestä.
– Shh! mies sanoi ja nosti sormen huulilleen merkiksi olla hiljaa. Tulkaa mukaani. Hän kuiskasi.
Lena ja Sebastian miettivät uskaltaakko seurata tuota miestä, joka oli jo aiemmin heitä auttanut. Viimein Lena kysyi, - Mistä tiedämme, ettet ole Juhanan kätyri?
Mies pysähtyi ja kääntyi.
- Olisinko auttanut teitä ollenkaan, jos olisin hänen puolellaan. Hän sanoi ja lisäsi, nyt on kyllä huono hetki esittäytyä, mutta nimeni on Rufus.
- Silti, sehän voi olla ovela suunnitelma meidän hämäämiseksi, Lena sanoi.
- Kai minun on kerrottava, että Juhana on velipuoleni, Rufus vastasi väsyneesti ja jatkoi, mutta minulla ei ole aikomustakaan päästää häntä teihin käsiksi.
– MITÄ!! Sebastian ja Lena huudahtivat yhtäaikaisesti ja kummankin suu loksahti auki.
Lena katsoi inhoten Rufukseen, joka näytti melkein epätoivoiselta.
– Mistä tiedämme, ettet valehtele? Lena kysyi katsahtaen Rufukseen.
- Tästä… Rufus sanoi ja poisti mustan lapun, joka peitti vioittuneen silmän.
Arpi meni yli kuopan, jossa joskus oli ollut terve ja näkevä silmä.
– Tämä on veljeni tekosia, hän hakkautti minut ja sivalsi sitten säilällään niin, että silmäni puhkesi ja sain tämän arven naamaani, vain siksi, että olin muka loukannut häntä jotenkin.
– Mitä se muka todistaa? Lena kysyi.
– Sitä, että vihaan häntä…Rufus sanoi ainoan silmän palaessa raivosta.
– Niin, mutta… Sebastian sanoi, muttei ehtinyt ruveta väittämään vastaan, kun kauempaa kuului askeleita ja puhetta.
– Hitto! Rufus manasi.
– Sinä senkin… Lena aloitti.
- Hiljaa. Rufus sähähti ja painoi seinässä olevaa ulkonevaa kiveä.
Seinä alkoi äänettömästi liikkua sivuun paljastaen käytävän suuaukon.
- Menkää tuonne. Hän käski.

Lena ja Sebastian pujahtivat aukosta sisälle ja Rufus tuli perässä. Hän tunnusteli hetken seinää, kunnes löysi etsimänsä pienen vivun. Rufus kiskaisi vivusta ja seinä liukui äänettömästi paikoilleen, mikä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin. Käytävään kuului, kun joku kiroili raskaasti ja sen jälkeen kuului askelia. Sama ääni, joka oli kiroillut, antoi nyt käskyjä, minkä jälkeen kuului taas askelia ja sen jälkeen tuli hiljaista.

Rufus, Lena ja Sebastian eivät jääneet enää kuuntelemaan, vaan lähtivät kulkemaan käytävää pitkin niin nopeasti kuin pystyivät. Käytävää tuntui jatkuvan loputtomiin, kunnes se viimein päättyi oveen. Rufus aukaisi oven ja kurkisti siitä ulos, minkä jälkeen hän totesi reitin olevan turvallinen. He olivat saapuneet linnanpihalle ja yksi toisensa jälkeen he pujahtivat pihan poikki talliin.

He päättivät ottaa yhden reen ja valjastaa hevosen sen eteen. Rufus auttoi Lenaa tässä puuhassa. Sebastian olisi myös halunnut olla avuksi, mutta oli niin huonossa kunnossa, etteivät Lena ja Rufus antaneet hänen tehdä mitään.
Kun hevonen oli saatu valjastettua, he kapusivat rekeen ja lähtivät matkaan. Tuuli oli yltynyt ja lunta oli alkanut tuiskuttaa ihan kunnolla. ’Onneksi tämä lumimyrsky peittää jälkemme.’ Lena ajatteli heidän ajaessaan täyttä laukkaa porteille, jonka joku ystävällinen henkilö oli avuliaasti jättänyt auki.

He kiisivät täyttä laukkaa ulos portista reen pomppiessa ylös alas tien epätasaisuuksissa. Jonkin matkaa ajettuaan reellä he huomasivat, että tie alkoi muuttua huonommaksi.
Monin paikoin oli jo niin paljon lunta, että hevosen oli vaikeata edetä. Etenkin kun se veti rekeä, joka oli painava ja tahtoi juuttua lumeen vähän väliä. Siitä huolimatta he pääsivät etenemään melko nopeasti.

Pehmeä pakkaslumi pöllysi reestä sen kiitäessä eteenpäin. He olivat matkanneet jo useita tunteja, kun alkoi hämärtää ja sääkin alkoi muuttua entistä huonommaksi. Tuuli vinkui heidän korvissaan ja paiskoi lunta kasvoille.
Hevosellakin oli tukalat oltavat, sillä se alkoi olla hyvin väsynyt syvässä lumihangessa kahlaamisesta, painavan reen vetämisestä ja vastatuuleen kulkemisesta.

Eipä Sebastianilla, Rufuksella ja Lenallakaan ollut kovin mukavat oltavat, sillä heitä palelsi ja väsytti. Sebastian oli lisäksi todella huonossa kunnossa, koska hänen haavojaan ei ollut ehditty sitomaan ollenkaan ja niistä oli vuotanut ajan kuluessa melko paljon verta.
Juuri kun he olivat menettämässä toivonsa, he näkivät kaukana puiden lomassa valoa, sikäli kuin tuiskussa oli ylipäätään mahdollista nähdä mitään.
He patistivat hevosen entistä kovempaa menoon ja tunnin tai parin kuluttua he olivat päässeet luostarin pihaan.

Eräs nunna, Sisar Maria oli kuullut heidän tulonsa ja tuli pihalle auttamaan Lenaa taluttamaan puolitajuttoman Sebastianin sisälle, Rufuksen jäädessä huolehtimaan hevosesta ja reestä. Sen jälkeen Rufus meni päärakennukseen, missä hänet otettiin ystävällisesti vastaan, sillä tämä sattui olemaan sama luostari, jossa Rufus oli asunut lapsuutensa.
Sisällä oli mukavan lämmintä, mikä sai jo ennestään väsyneet matkalaiset vieläkin uneliaimmiksi.

Ulkona lumimyrsky riehui täydellä voimallaan, peittäen kaiken paksun lumikerroksen alle.
Lena, Sebastian ja Rufus saivat ylleen kuivat ja lämpimät vaatteet. Sebastianin haavat puhdistettiin ja sidottiin, minkä jälkeen he saivat kuumaa juotavaa ja syötävää.
He kiittivät avuliaita nunnia kaikesta sydämestään, kun heidät ohjattiin huoneisiinsa, joissa heitä odottivat isot, lämpimät vuoteet. He olivat niin uupuneita pitkästä matkasta, että nukahtivat miltei heti. He nukkuivat niin sikeästi, etteivät kuulleet tuulen ulvontaa nurkissa tai ulkona raivoavaa lumimyrskyä.

Vielä aamulla heidän noustessaan, satoi lunta hiljalleen. Sebastian tunsi olevansa hyvässä kunnossa ja lupasi luoda lumet luostarin pihasta, sanoen sen olevan vähintä, mitä voisi tehdä kiitokseksi yösijasta. Sisar Maria yritti estellä Sebastiania sanoen, etteivät hänen haavansa olleet vielä edes alkaneet parantua. Sebastian oli itsepäinen ja lähti pihalle lunta lapioimaan, saaden hetken päästä Rufuksen avukseen.

Lena sitä vastoin ryhtyi auttamaan nunnia muissa askareissa. Siivoamisessa, tiskaamisessa, ruoanlaitossa sekä luostarin sairaalan potilaiden hoidossa olikin työtä riittämiin. Lena pääsi hoitamaan lapsipotilaita saaden näin tilaisuuden nähdä oman lapsensa, joka oli jo jonkin aikaa ollut tämän luostarin hoidossa.

Hän hoivasi ja imetti pienokaistaan uppoutuen niin syöttämispuuhiinsa, ettei kuullut kun Sebastian tuli sisälle, Rufuksen jäätyä vielä hoitamaan hevosta. Sebastian jäi hetkeksi katselemaan Lenan puuhailua.
– Onko tuo Josefina? Hän kysyi ja sai Lenan hätkähtämään.
– On. Lena sanoi onnellisesti hymyillen.
– Hän on kaunis. Sebastian sanoi. Aivan sinun näköisesi.
Lena hymyili ja jatkoi syöttöpuuhiaan, jolloin Sebastian lähti mennäkseen talliin Rufuksen seuraksi.





5. Luku

Kuukausi kului melkein huomaamatta ja seuraava kuukausikin ehti puoleen väliin. Kevätkin teki tuloaan ja lumet alkoivat sulaa.
Lena ja Sebastian olivat nyt tutustuneet Rufukseen hyvin ja antaneet hänelle hänen tekonsa anteeksi. He olivat melkein unohtaneet kaikki aikaisemmat ikävät tapahtumat, jotka tuntuivatkin jotenkin kaukaisilta. Salaa he toivoivatkin, ettei heitä enää etsittäisi.

Eräänä kauniina maaliskuun aamuna Lena ja Sebastian päättivät, että heidän oli jo aika lähteä pois luostarista, sillä siellä ei ollut enää kovinkaan turvallista viipyä. Aamiaisen jälkeen Sebastian meni valjastamaan hevoset rattaiden eteen ja Lena jäi hyvästelemään Josefinan, joka oli kovasti kasvanut ja saanut pari hammastakin.

Sebastian puuhasteli tallissa hevosten parissa, kun ulkoa kuuluva kavioiden kapse havahdutti hänet ajatuksistaan. Hän kurkisti ulos tallin oven raosta ja näki Juhanan, sekä kourallisen miehiä, jotka ratsastivat luostarin pihaan.

Hän hätkähti kuullessaan jonkun alkavan puhumaan hänen selkänsä takana. Sebastian kääntyi ympäri ja huomasi Rufuksen tulleen äänettömästi hänen selkänsä taakse.
– Painu jonnekin piiloon, minä hoidan tämän. Rufus sanoi hiljaa.
Sebastian jäi kuitenkin talliin ja seurasi ääneti Rufuksen puuhia.

Rufus otti toisen (laina) hevosista pois rattaiden edestä ja satuloi sen, minkä jälkeen hän ratsasti täyttä laukkaa ulos tallista metsää kohti. Juhana huomasi tämän ja lähti joidenkin miestensä kanssa Rufuksen perään, mutta suurin osa hänen miehistään jäi silti luostarille, sillä Juhana oli määrännyt heidät ottamaan Lenan ja Sebastianin kiinni.

Lumi pöllysi hevosen kavioista Rufuksen hoputtaessa sitä yhä hurjempaan laukkaan nuolien ja kuulien vinkuessa hänen ympärillään.
Juhana miehineen ratsasti täyttä laukkaa Rufuksen perässä saavuttaen tätä koko ajan. Juhanan kädessä oli pieni varsijousi, jonka hän oli kaivanut jostain viittansa uumenista. Hän tähtäsi sillä Rufusta ja laukaisi nuolen osuessa tämän selkään sellaisella voimalla, että se lennätti hänet ratsunsa selästä lumihankeen, hevosen jatkaessa matkaansa vauhkona.

Lumi pöllähteli, kun Juhana miehineen saapui Rufuksen luokse. Rufus nousi vaivalloisesti ylös ja katsoi suoraan veljeensä, jolla oli kasvoillaan julma hymy.
– Rufus... tai pikemminkin petturi. Juhana sanoi pehmeästi. Haluat näemmä eroon toisestakin silmästäsi.
– Painu hiiteen. Rufus ähkäisi.
- Noin ei puhuta veljelle… Juhana sanoi yhä pehmeästi, liikutellen samalla miekan kärkeä lähellä Rufuksen kasvoja. Äpärä.
– Puhun sinulle miten haluan. Rufus sähähti ja mulkaisi ainoalla silmällään pahasti Juhanaa.
– Muistatko miten viimeksi kävi, kun puhuit minulle tuolla tavoin. Juhana sanoi hymyttömästi ja nappasi miekkansa kärjellä mustan lapun pois Rufuksen kasvoilta.

Alta paljastui ruma arpi ja tyhjä silmäkuoppa.
– Miten voisin unohtaa. Rufus sanoi pilkallisesti. Ai niin, melkein unohdin, ettet harrasta reilua peliä.
Juhanan silmät kapenivat viiruiksi ja kasvot vääristyivät raivosta.
- Hyvä on. Juhana sanoi ja käski yhtä miehistään luovuttamaan miekkansa Rufukselle.
Miehet muodostivat ringin Rufuksen ja Juhanan ympärille.
Juhana hyökkäsi Rufusta kohti ja tämän väistäessä Juhana oli vähällä tömähtää nenälleen hankeen. Juhana pysyi kuitenkin juuri ja juuri pystyssä hyökäten uudestaan Rufuksen kimppuun.
Tätä hyökkäystä Rufus ei kyennyt täysin torjumaan, vaan sai pahan viiltohaavan kylkeensä ja oli tuupertua lumihankeen. Särkevistä selästä ja kyljestä huolimatta, Rufus taisteli Juhanaa vastaan niin hyvin kuin taisi.

Mutta pian Rufus alkoi väsyä ja hänen oli yhä vaikeampi vastustaa Juhanan hyökkäyksiä. Pian Rufus olikin saanut käsiinsä ja kylkiinsä useita vertavuotavia haavoja eikä hän enää pysynyt pystyssä, vaan putosi polvilleen miekan tipahtaessa hänen kädestään hankeen. Rufus huojui hetken aikaa polvillaan ja tuupertui sitten lumihankeen, minkä jälkeen Juhana viilsi miekalla hangessa makaavan Rufuksen toisenkin silmän puhki.
Juhana sekä hänen miehensä nousivat ratsaille ja lähtivät takaisin luostarille jättäen Rufuksen verisenä hankeen makaamaan.

Sebastian jäi katsomaan tallin oven raosta, kun Rufus kannusti ratsunsa täyteen laukkaan ja katosi metsään Juhana ja tämän miehet kannoillaan muutaman silti jäädessä pihalle.

Kun Rufus ja hänen takaa-ajajansa katosivat näkyvistä, Sebastian kiirehti pihalle jääneiden miesten huomaamatta sisälle kertoakseen tapahtuneesta ja kysyäkseen nunnilta voisivatko nämä piilottaa hänet ja Lenan.

Sisälle mennessään hän törmäsi Lenaan, joka ihmetteli miksi Sebastian tuli takaisin sisälle, sillä hänenhän piti olla valjastamassa hevosta rattaiden eteen.
– Mitä ihmettä on tekeillä? Lena kysyi. Ja mihin Rufus katosi.
– Ei ole aikaa selittää, mutta Rufus ratsasti metsään ja Juhana miehineen lähti perään. Sebastian sanoi työntäen samalla Lenaa takaisin sisälle.
– Juhana! Lena huudahti. Kuinka hän on meidät löytänyt?
– En tiedä. Sebastian sanoi. Mutta meidän on päästävä täältä pois tai ainakin piiloon mahdollisimman pian.

Sisar Maria oli kuullut Lenan ja Sebastianin keskustelun ja päätti auttaa heitä. Hän meni Lenan ja Sebastianin luokse ja viittasi heitä tulemaan mukaansa.
Heidän seuratessaan Sisar Mariaa, tämä johdatteli heitä pitkin mutkittelevia käytäviä, kunnes eräs käytävistä päättyi seinään. Sisar painoi seinässä olevaa ulkonevaa kiveä ja seinä liukui samalla tavalla äänettömästi sivuun kuin Juhanan linnassakin.

Seinän takaa paljastui pieni, vaatimattomasti kalustettu huone, jonne Lena ja Sebastian menivät, minkä jälkeen Sisar Maria painoi kiveä uudestaan ja seinä siirtyi äänettömästi takaisin paikoilleen.
Lena istahti nurkassa olevan vuoteen reunalle Sebastianin asetuttua puiseen tuoliin, joka vaikutti varsin epämukavalta. Huoneeseen kuului kuinka käytävillä liikuttiin.

Juhana oli jo saapunut takaisin luostarille ja oli määrännyt miehet tutkimaan paikan läpikotaisin. Hän itse kyseli nunnilta, olivatko nämä nähneet ketään tai oliko luostarissa käynyt ketään epäilyttävää henkilöä.

Harmikseen hän ei kuitenkaan saanut tyydyttävää vastausta yhdeltäkään nunnalta, sillä nämä eivät suostuneet kertomaan Lenasta ja Sebastianista yhtään mitään. Kun luostari oli tutkittu läpikotaisin, eikä etsittäviä ollut löytynyt, Juhana miehineen poistui luostarista.





6. Luku

Kun Sisar Maria oli varmistunut siitä, ettei Juhana miehineen ollut enää lähistöllä, hän meni Lenan ja Sebastianin luo päästäen heidät pois piilostaan. Lena ja Sebastian olivat lähdössä pois luostarista, kun he kuulivat kavioiden kopinaa ja pian he näkivätkin, kun pihalle tuli hevonen kärryjä vetäen. Kärryistä nousi vanha mies, joka tuli kiirehti sisälle.
– Tarvitsisin apua. Mies sanoi hengästyneenä. Löysin metsästä miehen, joka makasi verissään hangessa.

Lena, Sebastian ja Sisar Maria sekä muutama muu nunna riensivät yhdessä miehen avuksi. Kun Lena ja Sebastian pääsivät kärryjen luokse ja kurkistivat vällyjen alle, he huomasivat, että mies, joka makasi verisenä vällyjen alla, oli Rufus.
Sebastian auttoi vanhaa miestä kantamaan Rufuksen sairasosastolle, minkä jälkeen vanha mies lähti jatkamaan matkaansa.

Kun Rufuksen haavat oli puhdistettu ja sidottu, meni Lena hänen luokseen.
Hän katseli Rufuksen runneltuja kasvoja tämän tullessa tajuihinsa. Lena hätkähti, kun Rufus äkkiä tarrasi hänen käteensä.
– Minun täytyy kertoa sinulle yksi asia. Rufus sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. Minä olen sinun veljesi.
– Mahdotonta. Lena sanoi.
– Ei, ei mahdotonta vaan totuus. Rufus sanoi. Äitisi ei ole tietenkään kertonut sinulle.
- Ei... Hän ei ole kertonut. Lena sanoi.
- En ihmettele sitä. Rufus sanoi.
Yhä uusia kysymyksiä nousi Lenan mieleen, sillä hän oli näinä kuukausina saanut tietää paljon sellaista, mikä olisi jäänyt salaisuudeksi, jos tätä kaikkea ei olisi tapahtunut.
– Miksei äiti ole kertonut minulle. Lena sanoi.
– Sitä ei ole helppo selittää. Rufus kuiskasi. Asia on näet niin, että mies, joka on minun ja Juhanan isä… väkisin makasi äitimme.
Lena oli hetken hiljaa yrittäen koota ajatuksiaan sillä se, mitä Rufus oli juuri sanonut, oli vaikea sulattaa yhdellä kertaa. Hänen vihansa sekä Juhanaa, että tämän vanhempia kohtaan kasvoi entisestään.
- Jos sinä olet veljeni ja Juhana on sinun veljesi, niin silloinhan hän on myös minun veljeni, Lena sanoi.
Rufus nyökkäsi.
- En syytä sinua tapahtuneesta. Lena sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.
- Tiedän, pikkusisko. Rufus sanoi hiljaa hymyillen ja kosketti Lenan kasvoja, sitten hän menetti tajuntansa ja ote Lenan kädestä kirposi ja käsi valahti peitteelle, minkä jälkeen rinta lakkasi kohoilemasta.
- Rufus. . . Lena sanoi, muttei saanut vastausta, sillä Rufus oli kuollut.
Juuri kun Lena oli saanut tietää, että hänellä oli veli, tämä olikin kuollut pois. ’Tämä ei ole reilua.’ hän ajatteli kyynelten vieriessä poskiaan pitkin. ’Ensin minulta vietiin vanhemmat ja nyt on poissa velikin, josta en koskaan ollut tiennyt mitään.’

Hautajaiset pidettiin kaksi päivää myöhemmin ja ne olivat kauniit ja vaatimattomat. Tummat pilvet peittivät taivaan, kuin itse taivaskin olisi ottanut osaa Lenan ja Sebastianin suruun.
Kun pappi sitten sanoi viimeisen aamenensa, alkoi hiljalleen sataa lunta.

Pari päivää hautajaisten jälkeen Lena ja Sebastian päättivät lähteä luostarista, sillä he eivät kestäneet siellä kohtaamaansa surua. Lisäksi Juhana saattaisi koska tahansa palata takaisin etsimään heitä.
He päättivät lähteä yöllä, jotta välttäisivät mahdollisen törmäämisen Juhanan kanssa.
Illalla he sitten pakkasivat tavaransa, valjastivat hevoset ja laukkasivat pimeään yöhön.
Lena ja Sebastian ratsastivat koko yön ja saapuivat Sebastianin vanhempien metsästysmajalle, jossa he olivatkin jo aiemmin majailleet, auringon jo värjätessä taivaan tulipunaiseksi.

Siellä he viettivät pari rauhallista päivää, kunnes sitten lähtöpäivän iltana he kuulivat, kuinka metsän laidasta alkoi kuulua ääntä ja pian näkyviin tuli ratsastavia hahmoja. Kun hahmot olivat tulleet tarpeeksi lähelle, näkivät Lena ja Sebastian, että hahmot olivat Juhana miehineen.

Lena ja Sebastian hyppäsivät hevosiensa selkään laukaten täyttä vauhtia metsään, mutta Juhana miehineen tavoitti heidät ja pakotti pysähtymään. Koska alkoi jo olla pimeää, Juhana päätti, että he yöpyisivät metsästysmajalla, mutta ennen kuin he edes pääsivät sisälle, Juhana muuttikin mieltään ja meni Sebastianin luokse.
– Haluan päästä sinusta eroon ja tiedänkin mitä teen. Juhana sanoi Sebastianille.
Hän oli puhuessaan kaivanut esiin pistoolin ja virittänyt sen.
- Ei, älä tee sitä Lena sanoi ja astui Sebastianin eteen. Hän katsoi Juhanaa, joka osoitti nyt kumpaakin pistoolillaan.
- On sinun viimeinen mahdollisuutesi jättää tuo ja armahdan sinut, Juhana sanoi ja nyökkäsi samalla Sebastiania kohti.
- Juhana, sinun on kuunneltava minua, Lena sanoi epätoivoisena.
- Miksi kuuntelisin, Juhana sanoi ylimielisesti.
- Sinun täytyy tietää eräs asia, joka koskee sinua ja minua, Lena sanoi.
- Jos tarkoitat Rufusta, niin tiedän, että hän on velipuoleni, Juhana tuhahti.
- Hän on myös minun veljeni tai oikeastaan velipuoleni, Lena sanoi ja jatkoi, ja tämä taas tarkoittaa, sitä, että sinä myös olet velipuoleni, niin kuin Rufuskin.
- Valehtelet! Juhana sähähti ja hänen pistoolia pitelevä kätensä tärisi.
- En, Lena sanoi ja jatkoi, totuus, on että isäsi raiskasi äitini ja Rufus oli tulos siitä.
- Tuo ei ole totta! Se ei voi olla totta! Juhana huusi, valehtelet!
Lena pudisti päätään, - Tiedän, että tätä on vähän vaikea uskoa, mutta sain juuri itsekin tietää, että Rufus on veljeni.
- Silloinhan… Juhana aloitti
- En voi ruveta sinulle vaimoksi, Lena sanoi
- Mikä sen estää? Juhana kysyi.
- En tiedä estäisikö mikään, mutta minusta se ei vain ole oikein, Lena vastasi ja toivoi, että Juhana jättäisi heidät rauhaan viimeinkin.

Hetken ajan oli aivan hiljaista, vain tuuli havisutti puiden oksia. Sitten aivan yllättäen Juhana rikkoi hiljaisuuden.
- Jollen minä voi saada häntä, ei saa hänkään, Juhana sähisi ja samassa kajahti terävä laukaus ja ilmassa leijui rikinkatku.
Lena vaipui Sebastianin käsivarsille ja hänen huuliensa välistä karkasi heikko valitus.
- LENA!! Sebastian parkaisi laskeutuen polvilleen ja nosti Lenan hellästi syliinsä.

He katsoivat toisiaan silmiin vain pienen hetken, minkä aikana Sebastian ja Lena tunsivat yhteyden toistensa välillä. Oli kuin he olisivat vaihtaneet ajatuksiaan sanaakaan sanomatta. Sebastian kuuli Lenan äänen puhuvan sisimmässään vielä silloinkin, kun tämän ruumis oli jo veltostunut hänen sylissään. Ääni kuiski hiljaa ja tuntui lohduttavalta, mutta silti Sebastianista tuntui, kuin osa hänestä olisi viety pois ikuisiksi ajoiksi.
Sebastian oli pitkään kyykyssä Lena sylissään, Juhanan vain tiputtaessa aseensa hankeen ja katsoessa mitään sanomattomana eteensä. Hän tunsi, jotain mitä ei ollut koskaan ennen tuntenut ja tajusi nyt kuinka ajattelematon hänen tekonsa oli.

Hetken päästä Sebastian suuteli Lenaa otsalle, kuin hyvästiksi ja laski varovaisesti tämän ruumiin hangelle. Hän nousi hitaasti seisomaan ja katsoi kasvot raivosta kalpeana Juhanaan, joka katseli Lenaa typertyneenä.
– Sinä... Sebastian sanoi raivon tukahduttaessa loput sanat olemattomiin. Hän nappasi lähimpänä seisovalta mieheltä miekan ja alkoi lähestyä uhkaavan näköisenä Juhanaa.
Äkkiä Juhanaankin tuli eloa ja hän antoi miehille käskyn tehdä Sebastianista selvää.
Sebastian huitoi kuitenkin miekallaan puolelta toiselle, tappaen miehen toisensa jälkeen, saatuaan jostakin melkeinpä yli-inhimilliset voimat.

Kun viimeinenkin Juhanan miehistä lojui kuolleena hangella, joka oli värjäytynyt verestä punaiseksi, Juhana tajusi olevansa pahemmassa kuin pulassa ja yritti livistää hevosten luokse.
Sebastian oli kuitenkin jo arvannut Juhanan aikeet. Hän pysäytti Juhanan, ennen kuin tämä ehti edes tallille. Juhana näytti nurkkaan ahdistetulta rotalta vetäessään miekkansa esiin, sillä Sebastian näytti sillä hetkellä niin hurjalta, että sillä olisi säikyttänyt isommankin porukan tiehensä.

- Senkin pelkurirotta. Sebastian sähisi hampaidensa välistä. Nyt et pääse livistämään.
Tämä sai Juhanan raivostumaan.
- Paraskin siinä puhumaan, kun olet paennut minua jo vuosia. Juhana sanoi.
– Pakenin Lenan vuoksi, en itseni. Sebastian ärisi. Sinua en ole pelännyt koskaan. Olet vain säälittävä raukka, joka ei uskalla kohdata ketään yksin.
Tähän Juhana ei sanonut mitään, sillä hän ei siihen hätään keksinyt mitään sanottavaa.
– Hän olikin oikea noita. Juhana sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen viitaten Lenaan. Luulenpa, että hän lumosi meidät.
– Kehtaatkin syytellä häntä moisesta! Sebastian karjaisi. Pidä suusi kiinni, jos et muuta osaa kuin syytää törkyä toisten niskaan.
– Hän… Juhana aloitti, mutta sulki saman tien suunsa nähdessään Sebastianin silmien välähtävän vaarallisesti.
– Varoitinhan sinua solvaamasta häntä. Sebastian sanoi lisäten. Näen sinun olevan, vain pelkkä pelkuri ja narri niin teoiltasi, kuin puheiltasikin.
Keskustellessaan he olivat kiertäneet toisiaan, kuin korppikotkat raatoa, odottaen kumpikin oikeaa hetkeä hyökätäkseen.
Juuri silloin Juhanan itsehillintä petti ja hän syöksyi Sebastianin kimppuun miekka ojossa. Sebastian väisti ja Juhana törmäsi päistikkaa tallin seinään. Hetken ajan Juhanan silmissä vilisi tähtiä, mutta pian hän pääsi tolpilleen ja hyökkäsi uudestaan.

Sebastian ja Juhana taistelivat nyt rajummin kuin koskaan aikaisemmin. Kumpikaan ei kaihtanut alhaisempiakaan temppuja vaan kaikkea käytettiin hyväksi. Sebastian tosin ei aikonut vajota niin alas, että tappaisi puolustuskyvyttömän miehen. Hän odotti aina, että Juhana pääsi tolpilleen, kun tämä oli lentänyt nurin.

Pian näytti siltä, että Sebastian oli niskan päällä ja saisi nitistettyä Juhanan, kun yllättäen metsästä kuuluva kavioiden kapse sai Sebastianin huomion herpaantumaan vain pieneksi hetkeksi, jolloin Juhana pääsi iskemään.
Hän kumautti Sebastiania naamaan tämän lentäessä selälleen hankeen ja miekan kirvotessa hänen otteestaan.

Kun Sebastian makasi maassa pökertyneenä saamastaan iskusta, Juhana kaivoi esille pitkäteräisen tikarin, jonka hän iski Sebastianin rintaan. Tikarin terä lävisti Sebastianin sydämen ja kärki tuli selästä ulos pysähtyen alla olevaan maahan lumen värjäytyessä Sebastianin verestä punaiseksi. Juhana kääntyi lähteäkseen, kun hän kuuli takaansa ääntä. Hän katsoi taakseen ja näki Sebastianin yrittävän nousta ylös. Siitä huolimatta, Juhana jatkoi matkaan tallia kohti.

Sebastian otti miekkansa, nousten hitaasti pystyyn ja ähkäisten kivusta hän kiskaisi tikarin rinnastaan.
- Minne kuvittelet olevasi matkalla. Sebastian kähisi.
Juhana pysähtyi ja kääntyi ympäri. Hän näki edessään kalman kalpean Sebastianin seisovan huojuen ja tummanruskeat silmät raivosta leimuten.
Juhana ajatteli, ettei Sebastianista enää olisi vastusta ja lähestyi Sebastiania miekka ojossa itsetyytyväinen virnistys kasvoillaan. Sebastian keskitti kaikki voimansa pysyäkseen pystyssä, voidakseen ottaa vastaan Juhanan hyökkäyksen.

Yhtäkkiä tapahtui jotain. Juhana pysähtyi kuin seinään ja miekka kirposi hänen kädestään, tipahtaen pehmeästi tömähtäen hankeen.
Pian Juhana alkoi kakoa ja yritti epätoivoisesti saada ilmaa keuhkoihinsa. Hän yritti repiä takin ja paidan kauluksen auki saadakseen paremmin ilmaa keuhkoihinsa, mutta tuloksetta.
Näytti, siltä kuin joku olisi kuristanut Juhanaa.
Hänen ohimosuonensa pullistuvat ja hän meni kasvoiltaan ensin purppuranpunaiseksi ja sitten siniseksi. Juhana tuupertui maahan vielä kakoen ja henkeään haukkoen. Vielä pari epätoivoista yritystä, viimeinen vaivalloinen pihahdus ja hän makasivat hiljaa, turvonneet kasvot sinipunaisina ja avoimet silmät katsoen lasittuneina eteensä.

Sebastian katsoi tapahtumaa käsittämättä, mitä oikein tapahtui ja toisaalta hän tunsi jonkinlaista mielihyvää nähdessään vihamiehensä kärsivän.
– Lena, sinäkö se olit? Sebastian kysyi tuskin kuiskausta kuuluvammalla äänellä. Miekka kirposi hänen otteestaan ja tipahti pehmeästi tömähtäen verentahrimaan hankeen. Sebastian kääntyi hitaasti, astui muutaman haparoivan askeleen ja tuupertui maahan.
Viimeisillä voimillaan hän raahautui Lenan viereen ja jäi tämän rinnalle makaamaan. Sebastian katsahti vielä vaimonsa levollisiin kasvoihin, tuntien itsekin saaneensa rauhan. Hän otti Lenan käden omaansa ja sulki sitten silmänsä, lipuen jonnekin kauas pois, jossa Lena jo odotti.

Se sama ratsastaja jonka he olivat hetkeä aiemmin kuulleet, saapui metsästysmajalle ja näki taistelun jäljet. Ratsastaja oli Sebastianin isän entistä väkeä. Hän oli palvellut MacCregorien suvussa lähes koko ikänsä. Hänen nimensä oli Michael.

Michael katseli murheellisena taistelutantereeksi muuttunutta pihaa. Hangella makasi kuolleena Juhana, sekä hänen miehensä ja Michaelin ilme synkistyi entisestään, kun hän näki metsästysmajan luona rinnakkain makaavat Sebastianin ja Lenan.
Heidän kasvoillaan oli rauhallinen, melkeinpä onnellinen ilme, joka hieman lievitti Michaelin surua. Hän oli näet nähnyt Sebastianin varttuvan ja muisti kuinka ystävällinen tämä oli aina ollut.

Kun taas Juhanan turvonneilla sinipunaisilla kasvoilla oli kauhun irvistys, joka vääristi hänen jo ennestäänkin epämiellyttävät kasvonsa vieläkin vastenmielisemmiksi.
Michael kävi luostarista lainaamassa kärryt ja otti myös mukaansa muutaman apumiehenkin. Sen jälkeen hän palasi takaisin metsästys majalle.
Sebastian ja Lena nostettiin kärryille ja peitettiin huovalla. Juhana, sekä hänen miehensä haudattiin lähistölle, eikä asiasta puhuttu kenellekään halaistua sanaa, paitsi Juhanan vanhemmille ja nuoremmalle veljelle, joka oli kaupungissa opiskelemassa kirjoittamista ja lukemista sekä taistelutaitoja.
Michael vei Sebastianin ja Lenan luostarille, jossa heidät haudattiin Rufuksen viereen.
Tätä tapahtumaa todistivat Sisar Maria, joka piteli sylissään Josefinaa, sekä Michael, joka näki toisen Sebastianin ja Lenan lapsista ensimmäistä kertaa.
Vain iso kumpu metsänsiimeksessä, lähellä metsästysmajaa kertoi tapahtuneesta. Kolme pientä hautakumpua risteineen luostarin hautausmaalla kertoivat omaa surullista tarinaansa.



EPILOGI


Juhanan nuorempi veli (ja ihan oikea veli, ei siis velipuoli) Johannes vannoi kostavansa MacCregoreille, jos heitä vielä oli elossa. Tietämättä kuitenkaan Lenan kaksosista, Ericistä ja Josefinasta, jotka kasvatettiin turvallisuussyistä toisistaan erillään.

Eric kasvoi kreivittären huostassa, tietämättä lainkaan oikeista vanhemmistaan ja sisarestaan. Kreivitär kertoi vasta kuolinvuoteellaan Ericille kuka tämä oli ja ketkä olivat hänen oikeat vanhempansa ja että hänellä oli myös sisar. Viimeiseksi kreivitär antoi Ericille sormuksen, jonka Lena oli laittanut tämän mukaan silloin, kun oli joutunut luopumaan pienokaisistaan.

Eric oli ensin vihainen kreivittärelle, koska tämä ei ollut aiemmin kertonut asioiden oikeata laitaa, mutta antoi sitten anteeksi, sillä kreivitär oli tehnyt sen hänen suojelemisekseen. Eric meni naimisiin kreivittären viimeisen toivomuksen mukaan, erään korkea-arvoisen upseerin tyttären kanssa.

Josefina kasvoi luostarissa ja sisar Maria opetti hänelle kirjoittamista, ompelemista sekä muuta hyödyllistä. Josefina sai tietää vanhemmistaan ja veljestään melko varhain. Hän piti korua aina kaulassaan ja toisinaan hänestä tuntui kuin isä ja äiti olisivat olleet hänen lähellään.

Kun Josefina täytti viisitoista vuotta, hän jätti luostarin ja muutti kaupunkiin asumaan. Hän asui kalakauppiaan ullakkokammarissa vuokralla ja auttoi kauppiasta myymälässä ja siivosi aina päivän päätteeksi kaupan edustan.
Josefina tapasi eräänä päivänä erään nuoren merikapteenin. He rakastuivat ja myöhemmin menivät naimisiin.

Niinpä Lenan antamat korut, jotka kertoivat tavallaan omaa tarinaansa, kulkivat äidiltä tyttärelle ja isältä pojalle. Tarina vain unohtui. Mutta Lena ja Sebastian olivat antaneet perinnöksi paitsi edellä mainitut korut myös erään kyvyn, joka oli sangen harvinainen ja oli toisinaan piilevä.

Rufuksella oli ollut vaimo ja yksi poika, eivätkä he koskaan saaneet tietää, mitä Rufukselle oli käynyt. He kuulivat vain epämääräisiä huhuja ja kun mitään todellista tietoa ei tullut, he jäivät siihen uskoon, että Rufus oli jättänyt heidät.

Lue lisää

PROLOGI


230 vuotta sitten, jotakuinkin Lenan ja Sebastianin kuoleman aikoihin, jossain päin ulkoavaruutta kiersi radallaan komeetta, joka syystä tai toisesta harhautui radaltaan.
Komeetta syöksyi eteenpäin avaruudessa ohittaen matkallaan useita muita aurinkokuntia, kunnes se saapui linnunradalle, jossa aurinkokuntamme sijaitsi. Se ohitti pienen Pluton ja sen jälkeen suuret kaasuplaneetat.
Komeetta kiisi läpi asteroidivyöhykkeen vetäen mukaansa suuren määrän erikokoisia kokkareita.
Vuoden 2009 paikkeilla komeetta ohitti maan, josta se sekä sen vanavedessä tuleva meteoriittipilvi oli huomattu.
Maan puolustusvoimat tekivät kaikkensa kääntääkseen meteoriittipilven toiseen suuntaan, mutta se oli jo liian lähellä maata, minkä vetovoima veti meteoriittipilveä puoleensa kuin magneetti. Ainoa mitä he saivat aikaiseksi, oli suurimpien meteoriittien räjäyttäminen, jotta tuho saataisiin mahdollisimman pieneksi.
Eräässä avaruustutkimuskeskuksessa huomattiin, kun ensimmäiset meteoriitit syöksyivät ilmakehään. Keskuksessa annettiin suurhälytys, joka piti myös lähettää ympäri maailmaa. Mutta yksi pieni meteoriitti iskeytyi radiovastaanottimeen, ennen kuin hälytystä ehdittiin lähettää eteenpäin. Avaruustutkimuskeskuksen keskusradiossa kailotti hätäinen ääni: "Tämä ei ole harjoitus!... Olemme saaneet suurhälytyksen! Toistan, tämä ei ole harjoitus!... Menkää väestösuojaan välittömästi! Meteoriitti on juuri isk..."
Enempää hän ei ehtinyt sanoa, kun toinen, edellistä monta kertaa suurempi, meteoriitti iskeytyi tutkimuskeskukseen korvia huumaavasti räjähtäen, se tuhosi tutkimuskeskuksen, sekä laajoja alueita sen ympäriltä. Sen jälkeen meteoriitteja alkoi tulla taukoamatta, ja ne tuhosivat useita kaupunkeja, sekä kyliä ympäri maapalloa.



1. Luku
LUONNON MULLISTUS


Sinä aamuna nouseva aurinko värjäsi taivaan verenpunaiseksi. Synkät pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle, kuin myrskyä ennustaakseen. Linnut lauloivat täysin rinnoin tulevasta onnellisen tietämättöminä, olihan kevät tulossa ja lumikin oli alkanut sulaa. Itse asiassa talvi oli ollut tavallistakin leudompi, lehdessä oli ollut artikkeli, jossa tiedemiehet arvelivat, että lämmönnousu johtui El Niñon kaltaisista sääilmiöistä.

Tämä kyseinen aamu alkoi niin kuin monet muutkin aamut ennen sitä, ihmiset nousivat ylös, söivät aamiaisensa ja lähtivät kuka minnekin. Töihin, kouluun tai ihan vain lenkille aavistamatta, että heidän elämänsä tulisi sinä päivänä muuttumaan peruuttamattomasti.

Eräs oli kuitenkin jäänyt kotiin ja tämä eräs oli Sofia - niminen nuori nainen. Hän oli taas herännyt taas kerran keskellä yötä nähtyään painajaista ja aamulla oli alkanut erittäin paha migreenikohtaus, joten vuoteesta nouseminen juurikaan houkutellut. Sofialla olisi ollut viimeinen lomapäivä, ja hän oli ajatellut mennä elokuviin parhaan ystävänsä Tepan kanssa. Mutta nyt lomapäivä oli pilalla ilkeän päänsäryn vuoksi ja ystävälle pitäisi ilmoittaa, ettei leffaan menosta ehkä tulisi mitään.

Sofia lojui vuoteellaan, tyyny kasvoille vedettynä ja mietti voisiko mahdollisesti iltapäivällä lähteä leffaan.
Näihin ajatuksiin Sofia torkahti, vaipuen levottomaan uneen. Hän näki unta, että oli hoikan tummatukkaisen miehen kanssa, jonkinlaisen rakennuksen ovella. Rakennus muistutti latoa tai mökkiä. Pihalla oli muitakin miehiä. Tummatukkainen mies jonka seurassa Sofia oli, vaihtoi muutaman sanan erään kalvakan miehen kanssa, jolla oli maantien väriset hiukset ja värittömät silmät. Hän kutsui tummatukkaista miestä Sebastianiksi. Kun kalvakka mies veti aseensa esiin ampuakseen Sebastianin, Sofia juoksi tämän eteen huudon purkautuessa huuliltaan.
”EEEEEEIIIIIIIIII!” Huusi Sebastian, jonka eteen Sofia oli juossut. Laukaus pamahti ja Sofia heräsi omaan huutoonsa nousten istumaan huohottaen kuin pitkän juoksun jälkeen. Hän istui pitkän aikaa vuoteellaan muistellen unta, jota oli nähnyt lapsuusvuosistaan asti. Nyt se oli alkanut tulla useammin ja oli muuttunut kovin todentuntuiseksi. Sofia oli usein miettinyt sitä mahdollisuutta, että uni yritti kertoa jotakin. Mutta mitä, sitä hän ei tiennyt.

Sofia heitti peiton päältään ja nousi mennäkseen keittiöön juomaan, sillä huoneessa oli tukahduttavan kuuma ja hän oli sekä hikinen että janoinen. 'Ovatkohan patterit ylikuumentuneet tai keskuslämmityksessä jotakin vikaa?' Hän ajatteli tassutellessaan keittiöön. Sofia meni ikkunan luokse katsahtaen samalla lämpömittariin, joka näytti seonneen, sillä se väitti, että ulkolämpötila oli 25 ºC:ta. Hän ei ollut uskoa silmiään.
'Vika ei ollutkaan pattereissa.' Sofia ajatteli 'Mutta kuinka voi olla mahdollista, että kevättalvella on helle?' Hän katsahti ulos ja huomasi, että viimeisetkin lumenrippeet olivat sulaneet pois, jättäen jälkeensä vain hitaasti kuivuvia lätäköitä.
Sofia katsahti taivaalle, jonka laskeva aurinko oli värjännyt verenpunaiseksi. 'Aivan kuin taivas olisi tulessa.' Hän ajatteli ja meni tiskipöydän luokse. Sofia oli juuri tarttumaisillaan hanaan laskeakseen vettä lasiinsa, kun aivan yllättäen jossain lähellä jysähti niin, että talo tuntui hypähtävän perustuksiltaan ja ikkunat helisivät kuin kovassa tuulessa.

Sofia pudotti säikähdyksissään lasin tiskialtaaseen, missä se hajosi kilahtaen sirpaleiksi. Hetken oli aivan hiljaista, kuin jokin olisi odottanut oikeaa hetkeä. Pian tuli uusi valtava jysähdys, joka tuntui olevan lähempänä kuin aiemmin. Heti perään tuli voimakas paineaalto, joka sai talon tärähtelemään entistäkin pahemmin iskien kaikki lasit säpäleiksi.

Sirpaleita lensi Sofian päälle viillellen tämän ihoa ja vaatteita. Hän yritti suojautua viilteleviltä lasinsiruilta heittäytyen lattialle ja ryömien pöydän alle. Meteli oli korviahuumaava ja tuntui kuin talo olisi ollut sortumaisillaan. Sofia kyyhötti pöydän alla uskaltamatta liikahtaakaan, hypistellen hermostuneesti medaljonkiaan, toivoen melun ja tärinän pian loppuvan.


*********

Oli paha ruuhka aika, mutta siitä huolimatta eräs mies ajoi kaupunkiin johtavan tien risteykseen. Hänen nimensä oli Sam ja hän oli menossa kaupunkiin työasioiden vuoksi. Samalla reissulla hän kävisi erään ammatikseen sukuja tutkivan miehen luona kysymässä, mitä tämä oli saanut selville MacCregorien suvusta, johon Sam kuului.
Sam oli nyt pidemmän aikaa halunnut tietää enemmän suvustaan ja siitä oli tullut melkein pakkomielle, joka takoi hänen mielessään koko ajan. Ehkä tähän oli syynä myös uni, joka oli toistunut joka yö. Sam oli nähnyt samaa unta jo ihan pienestä pitäen.
Valot vaihtuivat punaisiksi ja hän pysähtyi odottamaan. Sam pyöritteli mielessään niitä asioita, jotka oli jo saanut selville suvustaan.
Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei huomannut, miten lämpötila oli alkanut nousta ja taivas muuttua hehkuvan punaiseksi. Aivan kuin kaupungin takana olisi loimottanut suuri tulipalo.
Autossa alkoi olla jo sietämätöntä, kun Sam havahtui ajatuksistaan. 'Onkohan lämmitin hajonnut.' Sam ajatteli veivatessaan ikkunaa auki. Ikkunan aukaiseminen ei auttanut ollenkaan, sillä ulkoa leyhähti vieläkin kuumempaa ilmaa sisälle tehden olon, jos mahdollista, vieläkin tukalammaksi 'Onkohan tämä niitä El Niñon kaltaisia sääilmiöitä?' Sam ajatteli vilkaisten taivaalle, jonka laskeva aurinko oli värjännyt verenpunaiseksi.
Valot vaihtuivat vihreiksi ja jono nytkähti liikkeelle, mutta kauan se ei ehtinyt liikkua, kun taivaalta lensi jotain kirkasta ja palavaa alas. Kuului jarrujen kirskuntaa ja torvien toitotusta, kun koko jono seisahtui. Ihmiset tulivat ulos autoistaan ja jäivät töllistelemään näkyä ihmeissään, sillä kukaan ei ollut nähnyt moista näkyä muualla kuin elokuvissa. Se jokin tömähti lähelle tietä, saaden maan tärähtelemään rajusti ja seuraavassa hetkessä paineaalto kaatoi ja heitteli kaiken tieltään.
Jonon etummaiset autot lensivät tien penkalle tai taaempana sijaitsevien autojen päälle. Ja ihmiset, jotka olivat tulleet ulos autoistaan, paloivat tai paiskautuivat kuoliaiksi.

Sam peruutti äkkiä, sillä hänen eteensä rysähti siniharmaa Ford Sierra. Peruuttaessaan hän ei huomannut takana olevaa autoa vaan törmäsi siihen. Takana oleva autoilija oli aivan liian järkyttynyt noustakseen ulos ja alkaakseen rähjätä Samille tämän ruhjottua hänen autonsa etuosan.
Sam nousi autostaan ja meni muodottomaksi ruhjoutuneen auton luokse katsoakseen voisiko tehdä jotakin autossa olijan hyväksi. Mutta turhaan, sillä autossa olija oli kuollut, kun auto oli iskeytynyt maahan.
Tie oli hetkessä muuttunut tavanomaisesta ruuhkasta sotatantereeksi ja siellä vallitsi täysi kaaos, ruttaantuneita autoja lojui joka puolella palaen ja kärventyneitä sekä ruhjoutuneita ruumiita oli romuttuneiden autojen lomassa ja sisälläkin.

Sam katseli ympärilleen, mutta näki vain sekasortoiseen tilaan joutuneita autoilijoita, jotka täydessä paniikissa yrittivät päästä pois tieltä, minkä vuoksi syntyi koko ajan uusia yhteentörmäyksiä.
Melko lähellä Samin autoa oli eräs toinen auto, joka oli ilmiliekeissä ja sen sisältä kuului lähes hysteerinen huuto. "Apua! Auttakaa! En pääse irti! Apua! Auttakaa, minä palan! Aaaaaaaaa! Auuuuuuuuh! Polttaa! "
Sam päätti mennä auttamaan huutajaa, mutta ehti vain jonkin matkan päähän palavasta autosta, kun se jo räjähti korventaen autossa olijan kuoliaaksi.

Räjähdyksestä syntynyt paineaalto paiskasi Samin tien penkalle, josta tämä kierähti ojaan, tässä rytäkässä häneltä murtui jalka ja hän löi päänsä johonkin menettäen tajuntansa.
Tien läheisyyteen iskeytyi vielä ainakin puolen kymmentä pientä meteoriittia, jotka tuhosivat siellä olevia autoja sekä itse tietä. Rojua oli joka puolella ja sitä lensi myös ilmassa. Osa rojusta lensi ojaan peittäen Samin alleen.


*********

Hotellin parhaimpiin kuuluvassa huoneessa, muuan pariskunta teki lähtöä ravintolaan. Mies, jonka nimi oli Frank, oli jo valmis ja odotti vaimoaan, joka vielä ehosti itseään.
”Minä menen ravintolaan edeltä käsin, tule sitten perässä.” Frank sanoi vaimolleen ja meni hissiaulaan.
Hän painoi nappulaa ja jäi odottamaan hissiä. Tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin hissi suvaitsi saapua.
Frank astui hissiin ja painoi nappulaa.

Hissi lähti kulkemaan, hiljaa huristen alaspäin. Juuri ennen kuin hissi oli saapunut alimpaan kerrokseen, hissi alkoi täristä ja valot sammuivat. Pian tämän jälkeen hissi pysähtyi paikoilleen, eivätkä valotkaan syttyneet uudelleen.

Frank oli nyt pilkkopimeässä hississä. Hän kuuli ulkopuolelta vaimeana kantautuvaa rytinää ja kauhistuneita huutoja. Hän ei tiennyt, mitä oli tekeillä, eikä saanut ovia auki. ’Toivottavasti Bettyllä on kaikki hyvin.’ Frank ajatteli ja kuunteli taas hissin ulkopuolelta kantautuvia ääniä, jotka alkoivat hiljalleen hiljetä. Jonkin ajan kulutta oli ihan hiljaista.

*********

Betty jäi vielä hotellihuoneeseen, Frankin lähdettyä. Kun Betty mielestään oli valmis lähtemään ja oli jo astumaisillaan ovesta ulos, koko alkoi täristä ja huojua voimakkaasti. Hän kuunteli peloissaan äkkiä alkanutta melua, joka tuntui kantautuvan joka puolelta. Äkkiä kuului voimakas rysähdys ja koko rakennus huojahti, kun jokin osui voimakkaasti sitä vasten. Tämä sai rakennuksen huojumaan vaarallisen voimakkaasti ja sen katto romahti osittain sisälle. Pian kuului voimakasta jyminää ja helinää, lasinsirpaleita lensi joka puolella.
Betty heittäytyi lattialle ja yritti suojata itseään lentäviltä lasin paloilta. Heti perään alkoi kuulua kovaa ryminää, niin kuin suuria lohkareita olisi vieritetty pitkin käytäviä ja äkkiä ovi aukesi täydellä voimalla ja osui kovasti paukahtaen seinää vasten. Samoin kävi kaikille muillekin oville. Kuin jokin suuri voima olisi raivoissaan paiskonut ovia auki täydellä voimallaan. Yhtä nopeasti kuin melu oli alkanut, se loppui ja rakennukseen laskeutui kuoleman hiljaisuus.

Betty katsoi ympärilleen nähdäkseen vain hävityksen ja kun hän meni hissi aulaan, itse asiassa hän ei edes päässyt hisseille, sillä suuri osa lattiaa oli poissa. Hän kurkisti aukosta alas ja huomasi, muidenkin kerroksien lattioitten ja kattojen romahtaneen alas.
’Ei kai Frank vain ole tuolla.’ Hän ajatteli kauhuissaan.
Betty meni takaisin huoneistoonsa, peläten koko ajan pahinta. Hän ei voinut muuta, kuin odottaa, sillä hän ei päässyt rappusille.

*********

Myöhemmin:

Oli pilkkopimeää ja hiljaista, kun Sofia vihdoin uskalsi kömpiä pois pöydän alta Benin uskollisesti seuratessa. Hän hapuili pimeässä hetken ja löysi sitten kaapin, jossa säilytti taskulamppuaan. Hän tunnusteli kaapin hyllyjä ja hetken kuluttua sormet osuivatkin taskulamppuun.
Sofia otti lampun käteensä ja siirtyi pois kaapilta.
’Ole kiltti ja toimi.’ Sofia rukoili mielessään ja napsautti katkaisijaa. Hänen suureksi ilokseen lamppu toimi ja sen valossa hän katseli ympärilleen todeten koko paikan olevan kuin tykkitulen jäljiltä.
Ensin Sofia ei ollut uskoa silmiään, kun hän katsoi sinne, missä keittiön peräseinän piti olla. Sofia hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan, mutta talon toinen puoli oli ja pysyi poissa. Siihen oli kaiketi osunut pienen meteoriitin aiheuttama räjähdysaalto.
Keittiössä alkoi olla viileää, koska toinen puoli taloa sekä suurin osa keittiötä oli raunioina. Lämpötila oli laskenut taas liki nollaa. Alkoi tuulla ja sataa räntää, joka suli osuessaan lämpimään maahan. Tuulen voimasta räntää satoi keittiön raunioille ja Sofian päälle, kastellen sekä hänet että kaiken muunkin mihin osui.
Sofia katseli pimeään, jota halkoi hänen kädessään olevan taskulampun valokeila sekä kauempana olevat tulipalot, jotka värjäsivät taivaan punertavaksi.
Jossain melko lähellä joku parkui hysteerisesti, kuin olisi järkensä menettänyt. 'Enkä ihmettele vaikka olisikin.' Sofia ajatteli poistuessaan keittiöstä ja kompuroidessaan olohuoneeseen katsomaan olisiko siellä mitään käyttökelpoista mukaan otettavaa, sillä hän oli päättänyt lähteä ennen kuin talo sortuisi kokonaan. Sofia kävi myös tutkimassa makuuhuoneensa löytäen sieltä reppunsa ja yrittäen samalla pukea päälleen jotakin, sillä hänellä alkoi olla kylmä riekaleisessa pyjamassaan.
Kun Sofia oli saanut lämmintä vaatetta päälleen, hän siirtyi takaisin olohuoneen puolelle ja sulloi reppuunsa mitä pystyi ja jätti asuntonsa mennen pimeään rappuun. Puoleksi kiipeämällä hän pääsi alas ja ulos, huolimatta siitä, että puolet portaikosta oli poissa. Katulamput eivät enää valaisseet katuja vaan pysyivät pimeinä, taivaalta satoi hiljalleen räntää. Sofian kasvoille satava räntä sekoittui kyyneliin, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin, mutta hän päätti pysyä lujana ja pyyhki kyyneleet pois.
Sofia ei ennättänyt kulkea pitkällekään, kun kuuli takaansa voimaksasta jylyä ja kääntyessään katsomaan näki talon toisenkin puolen romahtaneen alas. ”Onneksi en ollut tuolla sisällä.” Hän mutisi kääntyen ja jatkaen matkaansa ei-mihinkään.
Koko yön hän käveli päämäärättä ja kun aamu valkeni, näki Sofia tuhon koko laajuuden. Hän ei yllättynyt siitä, sillä jotain tällaista hän oli arvellutkin näkevänsä. Suurin osa rakennuksista sekä maastosta näytti siltä, kuin olisi joutunut pommituksen kohteeksi. Taivas oli synkkä, sillä suuri tomupilvi peitti sen lähes kokonaan. Aurinko paistoi tomun läpi, muttei näyttänyt lainkaan tavanomaiselta, vaan hiukan vihertävältä tai sinertävältä.
Äkkiä jostain alkoi kuulua matala, murinaa muistuttava ääni ja pian sen jälkeen maa alkoi liikkua. Sofia heittäytyi maahan, pysyen siinä kunnes se lakkasi liikkumasta ja melu laantui. Kun oli tullut ihan hiljaista, hän nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Sofia käveli eteenpäin nähden vain sortuneita rakennuksia, joiden raunioista nousi tumma savu, sekä pystyyn palaneita että paineaallon voimasta kaatuneita puita. Näin hän jatkoi kunnes tuli valtatielle, joskin sana tie ei enää kuvannut sitä. Siinä missä tien piti olla, oli vain isohkoja monttuja sekä paljon rojua että tunnistamattomiksi vääntyneitä autoja.


Sofia kulki eteenpäin pitkin "tien" piennarta, romukasoja väistellen.
Yhtä romukasaa sivuuttaessaan hän huomasi siinä jotakin, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Samassa Sofia kuuli äänen kuiskivan mielessään ja pyytävän apua. Hän seisahtui hetkeksi, kuin miettiäkseen kuulemaansa. Sofia meni lähemmäksi kasaa ja tarkemmin katsoessaan hän huomasi sen alta pilkottavan käden. Maanjäristys oli kai sen verran siirtänyt romuja, että käsi oli tullut näkyviin niiden alta. Sofia alkoi siirrellä romuja pois, mihin kuluikin hyvän aikaa, peläten koko ajan löytävänsä pelkän käden. Hän huokaisi helpotuksesta, kun romujen alta paljastui mies, jonka ikä lähenteli viittäkymppiä. Sofia kiskoi miehen pois ojasta, ylös tien pientareelle.
Hän tarkasteli miestä, joka oli toivottavasti selviytynyt kylmästä yöstä, kun oli ollut romujen alla suojassa.
Miehen kasvot olivat kapeat, hiukset tummat ja nenä isohko. Hänen otsassaan oli ilkeän näköinen haava, josta oli vuotanut jonkin verran verta ja toinen jalka oli vääntynyt omituiseen asentoon. Sofia tunnusteli pulssia ja katsoi hengittikö mies. Havaitessaan miehen hengittävän ja pulssinkin tuntuvan tasaisena, joskin heikkona, hän huokaisi helpotuksesta.
Sofia aikoi putsata miehen kasvot ja otsassa olevan haavan, kunnes muisti ettei ollut vettä millä putsata.
Hetken mietittyään ja katseltuaan ympärilleen Sofia keksi, mistä saisi vettä. Hän meni lähimmälle romukasalle ja etsi sieltä sytykkeeksi sopivaa. Sofia löysikin kankaan riekaleita ja pari paperinpalaa. Sen jälkeen hän siirtyi etsimään polttopuuksi sopivia kalikoita, löytäen niitä ja kyhäten kalikoista sekä sytykkeistä nuotion sytyttäen sen taskussaan olevalla tupakansytyttimellä, jonka oli lainannut Tepalta ja unohtanut sitten palauttaa sen takaisin.
Ystävän ajatteleminen sai palan nousemaan kurkkuun, mutta pian Sofia sai itsensä koottua ja jatkamaan puuhiaan.
Nyt hän tarvitsi enää astian, missä voisi sulattaa lunta, jota hän myös oli huomannut olevan yhdessä notkelmassa. Lumi ei onneksi ollut sulanut heti maahan osuttuaan.
Sofian onneksi tien sellaiselle osuudelle, joka ei ollut tuhoutunut, oli kaatunut rekka, joka oli täydessä kattila lastissa. Hän repi yhden laatikon auki - sillä kukaan ei enää kaipaisi tätä tilausta mihinkään - ja otti yhden sopivan kokoisen kattilan, minkä hän täytti lumella ja laittoi nuotion yläpuolelle.
Sitä mukaa, kun lumi kattilassa oli sulanut, Sofia laittoi siihen uuden kasan lunta, kunnes kattilassa oli tarpeeksi vettä. Hän nosti kattilan pois tulelta, antoi veden jäähtyä sopivaksi ja kaivoi repustaan jotakin, mikä kävisi puhdistusliinasta.
Sofia löysikin yhden valkoisen T-paidan, jonka oli lähtiessään sullonut reppuunsa muiden tavaroiden ohella. Hän otti paidan, repi sen riekaleiksi ja otti yhden riekaleen kastaen sen veteen. Sofia puristi riekaleesta liiat vedet pois ja ryhtyi puhdistamaan miehen kasvoja.

Kun Sofia oli saanut miehen kasvot sekä miehen otsassa olleen haavan puhdistettua, hän tarkasti miehen jalan ja totesi sen murtuneen. Sofia suoristi ja lastoitti jalan jotenkuten. Sen jälkeen hän etsi ja löysikin muutamia isompia kankaan riekaleita romukasasta. Sofia teki isoimmasta riekaleesta eräänlaisen katoksen ja toisen pienemmistä hän laittoi miehen päälle, jottei tämä paleltuisi, sillä oli tullut pimeää ja yöstä tuntui tulevan jäätävä. Viimeisen kankaan riekaleen hän kietoi ympärilleen ja nakkasi muutamia kalikoita nuotioon estääkseen sen sammumisen.
Tuli pimeää ja hiljaista.
Siinä istuessaan Sofia tutkaili nuotion valossa miehen kasvoja, jotka olivat vaihteeksi siistit. Miehen kasvot olivat oikeastaan mukavan näköiset, ystävälliset ja hiukan päivettyneet. Sofian katse siirtyi miehen kasvoista tämän käteen, joka oli "peiton" päällä. Etusormessa oli kultainen sormus, jossa oli tutun näköinen vaakunan puolikas. 'Missä olenkaan nähnyt samanlaisen?' Sofia mietti ja hypisteli pohtiessaan medaljonkiaan. Äkkiä hän tajusi, missä oli nähnyt sen ja otti medaljongin kaulastaan. Siinä oli vaakunan toinen puolikas. Sofia laittoi medaljongin sormuksen kuvion viereen ja ne sopivat yhteen, muodostaen täydellisen vaakunan.

Vaakunassa oli köynnöksin koristellut kirjaimet vastakkaisissa kulmissa, toisessa C ja toisessa R ja keskellä oli kaksi miekkaa ristikkäin ja niiden lomassa kaksi ruusunoksaa.
'Hän on siis samasta suvusta kuin minäkin, mutta kuinka se voi olla mahdollista?' Sofia ajatteli laittaessaan medaljongin takaisin kaulaansa. 'Kysyn häneltä, kun hän herää.'
Sofiaa oli alkanut nukuttaa, joten hän kietoi riepunsa tiukemmin ympärilleen ja nukahti nuotion miellyttävään lämpöön.


*********

Sam heräsi hätkähtäen nähtyään painajaista ja siihen, että paleli, mikä nyt ei ollut mikään ihmekään, sillä nuotio oli jo aikoja sitten sammunut ja mittarinkin lukemat olivat reilusti nollan alapuolella.
Sam nousi vaivalloisesti istumaan ja vähältä piti, ettei hän kiljaissut, sillä hän oli vahingossa liikauttanut murtunutta jalkaansa, joka oli heti ilmoittanut olemassaolostaan.
Sam ei hetkeen tiennyt missä oli ja mitä oli tapahtunut, mutta sitten hänen mieleensä nousi kuva palavasta autosta ja miehestä, joka oli ollut autossa ja huutanut apua.
Viimeinen asia, mitä Sam muisti oli palavan auton räjähtäminen sekä ilmalento ojaan. Sen jälkeen oli ollut vain sumuista ja mustaa. Hän työnsi silmiensä eteen nousevat karmeat muistikuvat pois mielestään.

Sam katseli ympärilleen saadakseen edes jonkinlaisen kuvan siitä, missä oli.
Taivas oli tumma huolimatta siitä, että aurinko oli jo noussut, sillä synkän harmaat pilvet, jotka osittain peittivät auringon taakseen, estivät tehokkaasti valon pääsyn maahan syventäen hämärää entisestään.
Hämärässäkin Sam näki millaista hävitystä meteoriitit olivat aiheuttaneet. Tie, jos sitä nyt siksi voi enää kutsua, oli suurelta osin poissa ja tilalla oli vain suuria monttuja sekä paljon rojua.
Hän käänsi katseensa pois tuhoutuneesta tiestä nuotioon, joka oli näemmä jo ajat sitten sammunut ja mietti kuka sen oli kyhännyt.

Yavanna kirjoitti:

PROLOGI


230 vuotta sitten, jotakuinkin Lenan ja Sebastianin kuoleman aikoihin, jossain päin ulkoavaruutta kiersi radallaan komeetta, joka syystä tai toisesta harhautui radaltaan.
Komeetta syöksyi eteenpäin avaruudessa ohittaen matkallaan useita muita aurinkokuntia, kunnes se saapui linnunradalle, jossa aurinkokuntamme sijaitsi. Se ohitti pienen Pluton ja sen jälkeen suuret kaasuplaneetat.
Komeetta kiisi läpi asteroidivyöhykkeen vetäen mukaansa suuren määrän erikokoisia kokkareita.
Vuoden 2009 paikkeilla komeetta ohitti maan, josta se sekä sen vanavedessä tuleva meteoriittipilvi oli huomattu.
Maan puolustusvoimat tekivät kaikkensa kääntääkseen meteoriittipilven toiseen suuntaan, mutta se oli jo liian lähellä maata, minkä vetovoima veti meteoriittipilveä puoleensa kuin magneetti. Ainoa mitä he saivat aikaiseksi, oli suurimpien meteoriittien räjäyttäminen, jotta tuho saataisiin mahdollisimman pieneksi.
Eräässä avaruustutkimuskeskuksessa huomattiin, kun ensimmäiset meteoriitit syöksyivät ilmakehään. Keskuksessa annettiin suurhälytys, joka piti myös lähettää ympäri maailmaa. Mutta yksi pieni meteoriitti iskeytyi radiovastaanottimeen, ennen kuin hälytystä ehdittiin lähettää eteenpäin. Avaruustutkimuskeskuksen keskusradiossa kailotti hätäinen ääni: "Tämä ei ole harjoitus!... Olemme saaneet suurhälytyksen! Toistan, tämä ei ole harjoitus!... Menkää väestösuojaan välittömästi! Meteoriitti on juuri isk..."
Enempää hän ei ehtinyt sanoa, kun toinen, edellistä monta kertaa suurempi, meteoriitti iskeytyi tutkimuskeskukseen korvia huumaavasti räjähtäen, se tuhosi tutkimuskeskuksen, sekä laajoja alueita sen ympäriltä. Sen jälkeen meteoriitteja alkoi tulla taukoamatta, ja ne tuhosivat useita kaupunkeja, sekä kyliä ympäri maapalloa.



1. Luku
LUONNON MULLISTUS


Sinä aamuna nouseva aurinko värjäsi taivaan verenpunaiseksi. Synkät pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle, kuin myrskyä ennustaakseen. Linnut lauloivat täysin rinnoin tulevasta onnellisen tietämättöminä, olihan kevät tulossa ja lumikin oli alkanut sulaa. Itse asiassa talvi oli ollut tavallistakin leudompi, lehdessä oli ollut artikkeli, jossa tiedemiehet arvelivat, että lämmönnousu johtui El Niñon kaltaisista sääilmiöistä.

Tämä kyseinen aamu alkoi niin kuin monet muutkin aamut ennen sitä, ihmiset nousivat ylös, söivät aamiaisensa ja lähtivät kuka minnekin. Töihin, kouluun tai ihan vain lenkille aavistamatta, että heidän elämänsä tulisi sinä päivänä muuttumaan peruuttamattomasti.

Eräs oli kuitenkin jäänyt kotiin ja tämä eräs oli Sofia - niminen nuori nainen. Hän oli taas herännyt taas kerran keskellä yötä nähtyään painajaista ja aamulla oli alkanut erittäin paha migreenikohtaus, joten vuoteesta nouseminen juurikaan houkutellut. Sofialla olisi ollut viimeinen lomapäivä, ja hän oli ajatellut mennä elokuviin parhaan ystävänsä Tepan kanssa. Mutta nyt lomapäivä oli pilalla ilkeän päänsäryn vuoksi ja ystävälle pitäisi ilmoittaa, ettei leffaan menosta ehkä tulisi mitään.

Sofia lojui vuoteellaan, tyyny kasvoille vedettynä ja mietti voisiko mahdollisesti iltapäivällä lähteä leffaan.
Näihin ajatuksiin Sofia torkahti, vaipuen levottomaan uneen. Hän näki unta, että oli hoikan tummatukkaisen miehen kanssa, jonkinlaisen rakennuksen ovella. Rakennus muistutti latoa tai mökkiä. Pihalla oli muitakin miehiä. Tummatukkainen mies jonka seurassa Sofia oli, vaihtoi muutaman sanan erään kalvakan miehen kanssa, jolla oli maantien väriset hiukset ja värittömät silmät. Hän kutsui tummatukkaista miestä Sebastianiksi. Kun kalvakka mies veti aseensa esiin ampuakseen Sebastianin, Sofia juoksi tämän eteen huudon purkautuessa huuliltaan.
”EEEEEEIIIIIIIIII!” Huusi Sebastian, jonka eteen Sofia oli juossut. Laukaus pamahti ja Sofia heräsi omaan huutoonsa nousten istumaan huohottaen kuin pitkän juoksun jälkeen. Hän istui pitkän aikaa vuoteellaan muistellen unta, jota oli nähnyt lapsuusvuosistaan asti. Nyt se oli alkanut tulla useammin ja oli muuttunut kovin todentuntuiseksi. Sofia oli usein miettinyt sitä mahdollisuutta, että uni yritti kertoa jotakin. Mutta mitä, sitä hän ei tiennyt.

Sofia heitti peiton päältään ja nousi mennäkseen keittiöön juomaan, sillä huoneessa oli tukahduttavan kuuma ja hän oli sekä hikinen että janoinen. 'Ovatkohan patterit ylikuumentuneet tai keskuslämmityksessä jotakin vikaa?' Hän ajatteli tassutellessaan keittiöön. Sofia meni ikkunan luokse katsahtaen samalla lämpömittariin, joka näytti seonneen, sillä se väitti, että ulkolämpötila oli 25 ºC:ta. Hän ei ollut uskoa silmiään.
'Vika ei ollutkaan pattereissa.' Sofia ajatteli 'Mutta kuinka voi olla mahdollista, että kevättalvella on helle?' Hän katsahti ulos ja huomasi, että viimeisetkin lumenrippeet olivat sulaneet pois, jättäen jälkeensä vain hitaasti kuivuvia lätäköitä.
Sofia katsahti taivaalle, jonka laskeva aurinko oli värjännyt verenpunaiseksi. 'Aivan kuin taivas olisi tulessa.' Hän ajatteli ja meni tiskipöydän luokse. Sofia oli juuri tarttumaisillaan hanaan laskeakseen vettä lasiinsa, kun aivan yllättäen jossain lähellä jysähti niin, että talo tuntui hypähtävän perustuksiltaan ja ikkunat helisivät kuin kovassa tuulessa.

Sofia pudotti säikähdyksissään lasin tiskialtaaseen, missä se hajosi kilahtaen sirpaleiksi. Hetken oli aivan hiljaista, kuin jokin olisi odottanut oikeaa hetkeä. Pian tuli uusi valtava jysähdys, joka tuntui olevan lähempänä kuin aiemmin. Heti perään tuli voimakas paineaalto, joka sai talon tärähtelemään entistäkin pahemmin iskien kaikki lasit säpäleiksi.

Sirpaleita lensi Sofian päälle viillellen tämän ihoa ja vaatteita. Hän yritti suojautua viilteleviltä lasinsiruilta heittäytyen lattialle ja ryömien pöydän alle. Meteli oli korviahuumaava ja tuntui kuin talo olisi ollut sortumaisillaan. Sofia kyyhötti pöydän alla uskaltamatta liikahtaakaan, hypistellen hermostuneesti medaljonkiaan, toivoen melun ja tärinän pian loppuvan.


*********

Oli paha ruuhka aika, mutta siitä huolimatta eräs mies ajoi kaupunkiin johtavan tien risteykseen. Hänen nimensä oli Sam ja hän oli menossa kaupunkiin työasioiden vuoksi. Samalla reissulla hän kävisi erään ammatikseen sukuja tutkivan miehen luona kysymässä, mitä tämä oli saanut selville MacCregorien suvusta, johon Sam kuului.
Sam oli nyt pidemmän aikaa halunnut tietää enemmän suvustaan ja siitä oli tullut melkein pakkomielle, joka takoi hänen mielessään koko ajan. Ehkä tähän oli syynä myös uni, joka oli toistunut joka yö. Sam oli nähnyt samaa unta jo ihan pienestä pitäen.
Valot vaihtuivat punaisiksi ja hän pysähtyi odottamaan. Sam pyöritteli mielessään niitä asioita, jotka oli jo saanut selville suvustaan.
Hän oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei huomannut, miten lämpötila oli alkanut nousta ja taivas muuttua hehkuvan punaiseksi. Aivan kuin kaupungin takana olisi loimottanut suuri tulipalo.
Autossa alkoi olla jo sietämätöntä, kun Sam havahtui ajatuksistaan. 'Onkohan lämmitin hajonnut.' Sam ajatteli veivatessaan ikkunaa auki. Ikkunan aukaiseminen ei auttanut ollenkaan, sillä ulkoa leyhähti vieläkin kuumempaa ilmaa sisälle tehden olon, jos mahdollista, vieläkin tukalammaksi 'Onkohan tämä niitä El Niñon kaltaisia sääilmiöitä?' Sam ajatteli vilkaisten taivaalle, jonka laskeva aurinko oli värjännyt verenpunaiseksi.
Valot vaihtuivat vihreiksi ja jono nytkähti liikkeelle, mutta kauan se ei ehtinyt liikkua, kun taivaalta lensi jotain kirkasta ja palavaa alas. Kuului jarrujen kirskuntaa ja torvien toitotusta, kun koko jono seisahtui. Ihmiset tulivat ulos autoistaan ja jäivät töllistelemään näkyä ihmeissään, sillä kukaan ei ollut nähnyt moista näkyä muualla kuin elokuvissa. Se jokin tömähti lähelle tietä, saaden maan tärähtelemään rajusti ja seuraavassa hetkessä paineaalto kaatoi ja heitteli kaiken tieltään.
Jonon etummaiset autot lensivät tien penkalle tai taaempana sijaitsevien autojen päälle. Ja ihmiset, jotka olivat tulleet ulos autoistaan, paloivat tai paiskautuivat kuoliaiksi.

Sam peruutti äkkiä, sillä hänen eteensä rysähti siniharmaa Ford Sierra. Peruuttaessaan hän ei huomannut takana olevaa autoa vaan törmäsi siihen. Takana oleva autoilija oli aivan liian järkyttynyt noustakseen ulos ja alkaakseen rähjätä Samille tämän ruhjottua hänen autonsa etuosan.
Sam nousi autostaan ja meni muodottomaksi ruhjoutuneen auton luokse katsoakseen voisiko tehdä jotakin autossa olijan hyväksi. Mutta turhaan, sillä autossa olija oli kuollut, kun auto oli iskeytynyt maahan.
Tie oli hetkessä muuttunut tavanomaisesta ruuhkasta sotatantereeksi ja siellä vallitsi täysi kaaos, ruttaantuneita autoja lojui joka puolella palaen ja kärventyneitä sekä ruhjoutuneita ruumiita oli romuttuneiden autojen lomassa ja sisälläkin.

Sam katseli ympärilleen, mutta näki vain sekasortoiseen tilaan joutuneita autoilijoita, jotka täydessä paniikissa yrittivät päästä pois tieltä, minkä vuoksi syntyi koko ajan uusia yhteentörmäyksiä.
Melko lähellä Samin autoa oli eräs toinen auto, joka oli ilmiliekeissä ja sen sisältä kuului lähes hysteerinen huuto. "Apua! Auttakaa! En pääse irti! Apua! Auttakaa, minä palan! Aaaaaaaaa! Auuuuuuuuh! Polttaa! "
Sam päätti mennä auttamaan huutajaa, mutta ehti vain jonkin matkan päähän palavasta autosta, kun se jo räjähti korventaen autossa olijan kuoliaaksi.

Räjähdyksestä syntynyt paineaalto paiskasi Samin tien penkalle, josta tämä kierähti ojaan, tässä rytäkässä häneltä murtui jalka ja hän löi päänsä johonkin menettäen tajuntansa.
Tien läheisyyteen iskeytyi vielä ainakin puolen kymmentä pientä meteoriittia, jotka tuhosivat siellä olevia autoja sekä itse tietä. Rojua oli joka puolella ja sitä lensi myös ilmassa. Osa rojusta lensi ojaan peittäen Samin alleen.


*********

Hotellin parhaimpiin kuuluvassa huoneessa, muuan pariskunta teki lähtöä ravintolaan. Mies, jonka nimi oli Frank, oli jo valmis ja odotti vaimoaan, joka vielä ehosti itseään.
”Minä menen ravintolaan edeltä käsin, tule sitten perässä.” Frank sanoi vaimolleen ja meni hissiaulaan.
Hän painoi nappulaa ja jäi odottamaan hissiä. Tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kuin hissi suvaitsi saapua.
Frank astui hissiin ja painoi nappulaa.

Hissi lähti kulkemaan, hiljaa huristen alaspäin. Juuri ennen kuin hissi oli saapunut alimpaan kerrokseen, hissi alkoi täristä ja valot sammuivat. Pian tämän jälkeen hissi pysähtyi paikoilleen, eivätkä valotkaan syttyneet uudelleen.

Frank oli nyt pilkkopimeässä hississä. Hän kuuli ulkopuolelta vaimeana kantautuvaa rytinää ja kauhistuneita huutoja. Hän ei tiennyt, mitä oli tekeillä, eikä saanut ovia auki. ’Toivottavasti Bettyllä on kaikki hyvin.’ Frank ajatteli ja kuunteli taas hissin ulkopuolelta kantautuvia ääniä, jotka alkoivat hiljalleen hiljetä. Jonkin ajan kulutta oli ihan hiljaista.

*********

Betty jäi vielä hotellihuoneeseen, Frankin lähdettyä. Kun Betty mielestään oli valmis lähtemään ja oli jo astumaisillaan ovesta ulos, koko alkoi täristä ja huojua voimakkaasti. Hän kuunteli peloissaan äkkiä alkanutta melua, joka tuntui kantautuvan joka puolelta. Äkkiä kuului voimakas rysähdys ja koko rakennus huojahti, kun jokin osui voimakkaasti sitä vasten. Tämä sai rakennuksen huojumaan vaarallisen voimakkaasti ja sen katto romahti osittain sisälle. Pian kuului voimakasta jyminää ja helinää, lasinsirpaleita lensi joka puolella.
Betty heittäytyi lattialle ja yritti suojata itseään lentäviltä lasin paloilta. Heti perään alkoi kuulua kovaa ryminää, niin kuin suuria lohkareita olisi vieritetty pitkin käytäviä ja äkkiä ovi aukesi täydellä voimalla ja osui kovasti paukahtaen seinää vasten. Samoin kävi kaikille muillekin oville. Kuin jokin suuri voima olisi raivoissaan paiskonut ovia auki täydellä voimallaan. Yhtä nopeasti kuin melu oli alkanut, se loppui ja rakennukseen laskeutui kuoleman hiljaisuus.

Betty katsoi ympärilleen nähdäkseen vain hävityksen ja kun hän meni hissi aulaan, itse asiassa hän ei edes päässyt hisseille, sillä suuri osa lattiaa oli poissa. Hän kurkisti aukosta alas ja huomasi, muidenkin kerroksien lattioitten ja kattojen romahtaneen alas.
’Ei kai Frank vain ole tuolla.’ Hän ajatteli kauhuissaan.
Betty meni takaisin huoneistoonsa, peläten koko ajan pahinta. Hän ei voinut muuta, kuin odottaa, sillä hän ei päässyt rappusille.

*********

Myöhemmin:

Oli pilkkopimeää ja hiljaista, kun Sofia vihdoin uskalsi kömpiä pois pöydän alta Benin uskollisesti seuratessa. Hän hapuili pimeässä hetken ja löysi sitten kaapin, jossa säilytti taskulamppuaan. Hän tunnusteli kaapin hyllyjä ja hetken kuluttua sormet osuivatkin taskulamppuun.
Sofia otti lampun käteensä ja siirtyi pois kaapilta.
’Ole kiltti ja toimi.’ Sofia rukoili mielessään ja napsautti katkaisijaa. Hänen suureksi ilokseen lamppu toimi ja sen valossa hän katseli ympärilleen todeten koko paikan olevan kuin tykkitulen jäljiltä.
Ensin Sofia ei ollut uskoa silmiään, kun hän katsoi sinne, missä keittiön peräseinän piti olla. Sofia hieraisi silmiään ja katsoi uudestaan, mutta talon toinen puoli oli ja pysyi poissa. Siihen oli kaiketi osunut pienen meteoriitin aiheuttama räjähdysaalto.
Keittiössä alkoi olla viileää, koska toinen puoli taloa sekä suurin osa keittiötä oli raunioina. Lämpötila oli laskenut taas liki nollaa. Alkoi tuulla ja sataa räntää, joka suli osuessaan lämpimään maahan. Tuulen voimasta räntää satoi keittiön raunioille ja Sofian päälle, kastellen sekä hänet että kaiken muunkin mihin osui.
Sofia katseli pimeään, jota halkoi hänen kädessään olevan taskulampun valokeila sekä kauempana olevat tulipalot, jotka värjäsivät taivaan punertavaksi.
Jossain melko lähellä joku parkui hysteerisesti, kuin olisi järkensä menettänyt. 'Enkä ihmettele vaikka olisikin.' Sofia ajatteli poistuessaan keittiöstä ja kompuroidessaan olohuoneeseen katsomaan olisiko siellä mitään käyttökelpoista mukaan otettavaa, sillä hän oli päättänyt lähteä ennen kuin talo sortuisi kokonaan. Sofia kävi myös tutkimassa makuuhuoneensa löytäen sieltä reppunsa ja yrittäen samalla pukea päälleen jotakin, sillä hänellä alkoi olla kylmä riekaleisessa pyjamassaan.
Kun Sofia oli saanut lämmintä vaatetta päälleen, hän siirtyi takaisin olohuoneen puolelle ja sulloi reppuunsa mitä pystyi ja jätti asuntonsa mennen pimeään rappuun. Puoleksi kiipeämällä hän pääsi alas ja ulos, huolimatta siitä, että puolet portaikosta oli poissa. Katulamput eivät enää valaisseet katuja vaan pysyivät pimeinä, taivaalta satoi hiljalleen räntää. Sofian kasvoille satava räntä sekoittui kyyneliin, jotka valuivat hänen poskiaan pitkin, mutta hän päätti pysyä lujana ja pyyhki kyyneleet pois.
Sofia ei ennättänyt kulkea pitkällekään, kun kuuli takaansa voimaksasta jylyä ja kääntyessään katsomaan näki talon toisenkin puolen romahtaneen alas. ”Onneksi en ollut tuolla sisällä.” Hän mutisi kääntyen ja jatkaen matkaansa ei-mihinkään.
Koko yön hän käveli päämäärättä ja kun aamu valkeni, näki Sofia tuhon koko laajuuden. Hän ei yllättynyt siitä, sillä jotain tällaista hän oli arvellutkin näkevänsä. Suurin osa rakennuksista sekä maastosta näytti siltä, kuin olisi joutunut pommituksen kohteeksi. Taivas oli synkkä, sillä suuri tomupilvi peitti sen lähes kokonaan. Aurinko paistoi tomun läpi, muttei näyttänyt lainkaan tavanomaiselta, vaan hiukan vihertävältä tai sinertävältä.
Äkkiä jostain alkoi kuulua matala, murinaa muistuttava ääni ja pian sen jälkeen maa alkoi liikkua. Sofia heittäytyi maahan, pysyen siinä kunnes se lakkasi liikkumasta ja melu laantui. Kun oli tullut ihan hiljaista, hän nousi ylös ja jatkoi matkaansa. Sofia käveli eteenpäin nähden vain sortuneita rakennuksia, joiden raunioista nousi tumma savu, sekä pystyyn palaneita että paineaallon voimasta kaatuneita puita. Näin hän jatkoi kunnes tuli valtatielle, joskin sana tie ei enää kuvannut sitä. Siinä missä tien piti olla, oli vain isohkoja monttuja sekä paljon rojua että tunnistamattomiksi vääntyneitä autoja.


Sofia kulki eteenpäin pitkin "tien" piennarta, romukasoja väistellen.
Yhtä romukasaa sivuuttaessaan hän huomasi siinä jotakin, mikä kiinnitti hänen huomionsa. Samassa Sofia kuuli äänen kuiskivan mielessään ja pyytävän apua. Hän seisahtui hetkeksi, kuin miettiäkseen kuulemaansa. Sofia meni lähemmäksi kasaa ja tarkemmin katsoessaan hän huomasi sen alta pilkottavan käden. Maanjäristys oli kai sen verran siirtänyt romuja, että käsi oli tullut näkyviin niiden alta. Sofia alkoi siirrellä romuja pois, mihin kuluikin hyvän aikaa, peläten koko ajan löytävänsä pelkän käden. Hän huokaisi helpotuksesta, kun romujen alta paljastui mies, jonka ikä lähenteli viittäkymppiä. Sofia kiskoi miehen pois ojasta, ylös tien pientareelle.
Hän tarkasteli miestä, joka oli toivottavasti selviytynyt kylmästä yöstä, kun oli ollut romujen alla suojassa.
Miehen kasvot olivat kapeat, hiukset tummat ja nenä isohko. Hänen otsassaan oli ilkeän näköinen haava, josta oli vuotanut jonkin verran verta ja toinen jalka oli vääntynyt omituiseen asentoon. Sofia tunnusteli pulssia ja katsoi hengittikö mies. Havaitessaan miehen hengittävän ja pulssinkin tuntuvan tasaisena, joskin heikkona, hän huokaisi helpotuksesta.
Sofia aikoi putsata miehen kasvot ja otsassa olevan haavan, kunnes muisti ettei ollut vettä millä putsata.
Hetken mietittyään ja katseltuaan ympärilleen Sofia keksi, mistä saisi vettä. Hän meni lähimmälle romukasalle ja etsi sieltä sytykkeeksi sopivaa. Sofia löysikin kankaan riekaleita ja pari paperinpalaa. Sen jälkeen hän siirtyi etsimään polttopuuksi sopivia kalikoita, löytäen niitä ja kyhäten kalikoista sekä sytykkeistä nuotion sytyttäen sen taskussaan olevalla tupakansytyttimellä, jonka oli lainannut Tepalta ja unohtanut sitten palauttaa sen takaisin.
Ystävän ajatteleminen sai palan nousemaan kurkkuun, mutta pian Sofia sai itsensä koottua ja jatkamaan puuhiaan.
Nyt hän tarvitsi enää astian, missä voisi sulattaa lunta, jota hän myös oli huomannut olevan yhdessä notkelmassa. Lumi ei onneksi ollut sulanut heti maahan osuttuaan.
Sofian onneksi tien sellaiselle osuudelle, joka ei ollut tuhoutunut, oli kaatunut rekka, joka oli täydessä kattila lastissa. Hän repi yhden laatikon auki - sillä kukaan ei enää kaipaisi tätä tilausta mihinkään - ja otti yhden sopivan kokoisen kattilan, minkä hän täytti lumella ja laittoi nuotion yläpuolelle.
Sitä mukaa, kun lumi kattilassa oli sulanut, Sofia laittoi siihen uuden kasan lunta, kunnes kattilassa oli tarpeeksi vettä. Hän nosti kattilan pois tulelta, antoi veden jäähtyä sopivaksi ja kaivoi repustaan jotakin, mikä kävisi puhdistusliinasta.
Sofia löysikin yhden valkoisen T-paidan, jonka oli lähtiessään sullonut reppuunsa muiden tavaroiden ohella. Hän otti paidan, repi sen riekaleiksi ja otti yhden riekaleen kastaen sen veteen. Sofia puristi riekaleesta liiat vedet pois ja ryhtyi puhdistamaan miehen kasvoja.

Kun Sofia oli saanut miehen kasvot sekä miehen otsassa olleen haavan puhdistettua, hän tarkasti miehen jalan ja totesi sen murtuneen. Sofia suoristi ja lastoitti jalan jotenkuten. Sen jälkeen hän etsi ja löysikin muutamia isompia kankaan riekaleita romukasasta. Sofia teki isoimmasta riekaleesta eräänlaisen katoksen ja toisen pienemmistä hän laittoi miehen päälle, jottei tämä paleltuisi, sillä oli tullut pimeää ja yöstä tuntui tulevan jäätävä. Viimeisen kankaan riekaleen hän kietoi ympärilleen ja nakkasi muutamia kalikoita nuotioon estääkseen sen sammumisen.
Tuli pimeää ja hiljaista.
Siinä istuessaan Sofia tutkaili nuotion valossa miehen kasvoja, jotka olivat vaihteeksi siistit. Miehen kasvot olivat oikeastaan mukavan näköiset, ystävälliset ja hiukan päivettyneet. Sofian katse siirtyi miehen kasvoista tämän käteen, joka oli "peiton" päällä. Etusormessa oli kultainen sormus, jossa oli tutun näköinen vaakunan puolikas. 'Missä olenkaan nähnyt samanlaisen?' Sofia mietti ja hypisteli pohtiessaan medaljonkiaan. Äkkiä hän tajusi, missä oli nähnyt sen ja otti medaljongin kaulastaan. Siinä oli vaakunan toinen puolikas. Sofia laittoi medaljongin sormuksen kuvion viereen ja ne sopivat yhteen, muodostaen täydellisen vaakunan.

Vaakunassa oli köynnöksin koristellut kirjaimet vastakkaisissa kulmissa, toisessa C ja toisessa R ja keskellä oli kaksi miekkaa ristikkäin ja niiden lomassa kaksi ruusunoksaa.
'Hän on siis samasta suvusta kuin minäkin, mutta kuinka se voi olla mahdollista?' Sofia ajatteli laittaessaan medaljongin takaisin kaulaansa. 'Kysyn häneltä, kun hän herää.'
Sofiaa oli alkanut nukuttaa, joten hän kietoi riepunsa tiukemmin ympärilleen ja nukahti nuotion miellyttävään lämpöön.


*********

Sam heräsi hätkähtäen nähtyään painajaista ja siihen, että paleli, mikä nyt ei ollut mikään ihmekään, sillä nuotio oli jo aikoja sitten sammunut ja mittarinkin lukemat olivat reilusti nollan alapuolella.
Sam nousi vaivalloisesti istumaan ja vähältä piti, ettei hän kiljaissut, sillä hän oli vahingossa liikauttanut murtunutta jalkaansa, joka oli heti ilmoittanut olemassaolostaan.
Sam ei hetkeen tiennyt missä oli ja mitä oli tapahtunut, mutta sitten hänen mieleensä nousi kuva palavasta autosta ja miehestä, joka oli ollut autossa ja huutanut apua.
Viimeinen asia, mitä Sam muisti oli palavan auton räjähtäminen sekä ilmalento ojaan. Sen jälkeen oli ollut vain sumuista ja mustaa. Hän työnsi silmiensä eteen nousevat karmeat muistikuvat pois mielestään.

Sam katseli ympärilleen saadakseen edes jonkinlaisen kuvan siitä, missä oli.
Taivas oli tumma huolimatta siitä, että aurinko oli jo noussut, sillä synkän harmaat pilvet, jotka osittain peittivät auringon taakseen, estivät tehokkaasti valon pääsyn maahan syventäen hämärää entisestään.
Hämärässäkin Sam näki millaista hävitystä meteoriitit olivat aiheuttaneet. Tie, jos sitä nyt siksi voi enää kutsua, oli suurelta osin poissa ja tilalla oli vain suuria monttuja sekä paljon rojua.
Hän käänsi katseensa pois tuhoutuneesta tiestä nuotioon, joka oli näemmä jo ajat sitten sammunut ja mietti kuka sen oli kyhännyt.

Lue lisää

Sam sai pian vastauksen katsellessaan ympärilleen. Ihan hänen vieressään nukkui nainen johonkin riepuun tiukasti kääriytyneenä.
Sam tarkasteli naista, jonka sirot ja kalpeat kasvot olivat naarmuilla. Naisen kasvoja kehysti musta tukka, jossa oli lumivalkoinen raita. Sam huomasi naisen liikkuvan levottomasti riepunsa sisällä ja melkein siinä samassa nainen heräsi vaimeasti huudahtaen unestaan ja heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Hetken he katselivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa.
”Taisitte nähdä painajaisen.” Sam sanoi rikkoen hiljaisuuden.
”Niin totisesti näin.” Nainen vastasi. ”Nyt kun olet hereillä, voisimme esittäytyä, minä olen Sofia Roberts.”
”Minä olen Sam MacCregor” Sam sanoi. ”Hauska tutustua ja… tuota kiitos avusta.”
”Hauska tutustua herra MacCregor.” Sofia sanoi. ”Ei teidän tarvitse kiittää.”
”Sano vain Sam.” Sam sanoi ja kysyi. ”Kuinka jouduin tänne? Sillä viimeinen, minkä muistan, oli se, kun lensin ojaan.”
Sofia kertoi Samille, kuinka oli nähnyt ensin tämän käden pilkistävän romukasasta ja kuinka hän oli siirrellyt romuja peläten löytävänsä pelkän käden. Sofia kertoi myös, kuinka helpottunut oli ollut, kun kasan alta olikin paljastunut mies eikä pelkkä ruumiinosa. Sofia kertoi, miten oli kiskonut Samin romujen seasta ja paikannut tämän kolhut.
Sam kuunteli hiljaa Sofian kertomusta miettien välillä, mitä olisikaan tapahtunut, jos Sofia ei olisi häntä löytänyt.
Tämän jälkeen he söivät vähäisen aamiaisen, joka oli vain muutama pala suklaata ja kylmää vettä.
Kun Sofia ja Sam olivat syöneet ”aamiaisen”, he alkoivat miettiä, kuinka jatkaisivat matkaansa.

Sofia auttoi Samin seisaalleen. ”Kokeile pystytkö kävelemään.” Sofia sanoi Samille.
Sam kokeili, mutta ottaessaan ensimmäistä askeltaan, hän oli kaatua nurin ja olisikin kaatunut, jollei Sofia olisi ehtinyt avuksi. Hän auttoi varovasti Samin takaisin istumaan. ” Tarvitset kainalosauvan ja koska täällä ei sellaista ole, on minun tehtävä sellainen.” Sofia sanoi.
Hän ryhtyi toimeen ja alkoi etsiä jotakin, mikä sopisi kainalosauvaksi. Jonkin aikaa etsittyään hän löysikin kainalosauvaksi sopivan pitkän kepin. Sofia pehmusti kepin toisen pään, niin että siihen saattoi nojata satuttamatta itseään. Hän ojensi kainalosauvan Samille ja auttoi tämän uudelleen pystyyn. Sofia kehotti Samia kokeilemaan liikkumista kepin kanssa. Sam kokeili ja totesi pystyvänsä liikkumaan sen kanssa, mutta eteneminen oli hidasta.
He päättivät jatkaa matkaansa. Sofia kokosi katoksen sekä kaksi muuta kangas riekaletta ja kääri ne rullalle. Sen jälkeen hän kaivoi repusta tyhjän juomapullon johon hän kaatoi kattilassa juomaksi sulatetun lumen. Sofia työnsi kattilan ja vesipullon reppuun, minkä jälkeen hän kiinnitti pakkaamansa katoksen ja rievut reppuunsa.


*********

Frank hakkasi nyrkeillä ovea ja huusi, toivoen jonkun kuulevan ja tulevan auttamaan hänet ulos loukostaan.
Pian hän lopetti huutamisen ja oven hakkaamisen arveltuaan, ettei ulkopuolella ollut ketään.
Hän istahti hissinlattialle ja nojasi hissin seinää vasten ja ummisti silmänsä.
Frank istui ja nuokkui tunnin toisensa jälkeen pimeässä hississä tietämättä, mikä vuorokaudenaika oli menossa.
Pian nälkä ja jano alkoivat vaivata häntä. Välillä hän oli jonkinlaisessa unen horteessa, josta säpsähti äkisti hereille ihmetellen, missä oli, kunnes taas muisti.
Aika kului, itse asiassa Frank ei tiennyt kuinka kauan oli jo ollu loukossaan, kun hän kuuli äänen, vaimean ihmisäänen. Ensin hän ajatteli sitä mielikuvituksensa tuotteeksi, sitten kun hän kuuli äänen lähempää, hän oli varma, että ulkopuolella oli joku.
’ Luojan kiitos.’ Hän ajatteli ja alkoi taas huutaa ja takoa ovea nyrkeillä.
Pian Frank kuuli äänen kysyvän hänen olinpaikkaansa. Jolloin hän vastasi olevansa jumissa hississä, eikä saanut ovia auki.
Se joku seurasi hänen ääntään ja pian ovien takaa kuului ääniä, jotka johtuivat siitä, että rojua siirrettiin pois ovien edestä.
Jonkun ajan päästä joku työnsi ovet auki ja harmaa päivänvalo pääsi tunkeutumaan hissiin. Frank siristeli silmiään, sillä valo häikäisi, pitkän pimeässä olon jälkeen. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet päivänvaloon, hän näki oviaukossa seisovan naisen, sitten hänen silmissään pimeni ja hän tunsi vajoavansa alas.

*********

Betty oli huoneistossaan kauan, omasta mielestään ikuisuuden. Pitkän ajan kuluttua hän kuuli ääntä aulasta.
Betty meni aulaan ja näki aukon toisella puolella naisen, joka kysyi hänen nimeään ja tarjoutui auttamaan hänet pois huoneistosta. Betty oli onnellinen päästessään pois vankilastaan, jossa oli joutunut olemaan pari päivää vankina.


2. Luku
FRANK JA BETTY


Sam ja Sofia seurasivat valtatietä joka johti kaupunkiin. Kesti kauan ennen kuin kaupunki tuli näkyviin, sillä Samin jalan(ja osittain maaston)ja sataneen lumen vuoksi he etenivät melko hitaasti. Koko matkan kaikki oli samaa; hiiltynyttä, pystyyn kuollutta ja mustanharmaata ja ilmassa leijui palaneen käry.
Sää oli muuttunut erittäin kylmäksi ja lunta oli tullut ajoittain aika runsaasti ja se oli harmaata sen sijaan, että olisi ollut valkoista.

Mutta kun kaupunki vihdoinkin tuli näkyviin, se oli raunioina. Muutama korkeampi rakennus oli jäänyt pystyyn. Ne näyttivät hylätyiltä. Missään ei näkynyt ristin sieluakaan, oli kuin he olisivat tulleet isolle hautausmaalle.
He jatkoivat eteenpäin, toivoen löytävänsä muita eloon jääneitä, jos heitä edes oli tässä kaupungissa.
Ennen niin ruuhkainen ja kiireinen kaupunki, jossa oli paljon ihmisiä, oli nyt haudan hiljainen, eikä vastaan tullut edes örisevää pultsaria.
Sam ja Sofia kulkivat eteenpäin katsellen ympärilleen nähdäkseen edes jotakin elävää.
Sivuuttaessaan erään rakennuksen, joka kenties oli ollut hotelli, Sofia pysähtyi. Hän halusi mennä tarkemmin katsomaan rakennuksen eteistä, vai oliko se ollut aula. Sitä Sofia ei tiennyt, sillä katto oli romahtanut alas ja tukkinut ulosmenotien, sekä ilmeisesti hissin suuaukon.
Vaisto sanoi Sofialle, että tuossa rakennuksessa oli joku. Hän auttoi Samin istumaan erään betonisen levyn päälle, joka kaiketi oli ollut seinä. Sen jälkeen Sofia meni rakennuksen aulaan johtavalle lasi ovelle. Kaikki lasit olivat sirpaleina, joten hän pystyi helposti hivuttautumaan sisälle. Sofian oli tehtävä se varovaisesti, muutoin hän olisi repinyt itsensä ovissa vielä kiinni oleviin lasinpalasiin. Hän käveli aulan seinän viertä sillä keskiosa oli murskaantuneen katon ja rojun tukkima.
Katossa olevasta reiästä Sofia katseli toiseen kerrokseen. Hän tuli hisseille joiden edessä oli suuri kasa murskaantunutta kattoa ja muuta rojua.
Kaiken hiljaisuuden keskeltä Sofia oli kuulevinaan hiljaisen äänen.
”Hei onko täällä joku?” Sofia huhuili. Taas kuului ääntä. ’Kyllä siellä joku on.’ Hän ajatteli. ”Hei onko täällä ketään?” Sofia huhuili uudestaan. Hetken oli hiljaista, sitten sen rikkoi matala, voimakas soinnikas ääni. ”Onko siellä joku?… Auttakaa minut ulos täältä.”
”Missä te olette?” Sofia kysyi. ”En näe teitä, mutta kuulen äänenne, puhukaa minulle, niin seuraan ääntänne.”
”Olen hississä ja ovi on jumittunut kiinni.” Mies vastasi.
Sofia meni hissien luokse. ”Eivät hissien ovet jumissa ole, vaan niiden eteen on kasautunut rojua.” Hän sanoi.
”Miten se on mahdollista?” Mies kysyi. Silloin Sofia tajusi äänen tulevan lasiovien puoleisesta hissistä. Hänellä oli täysi työ raivata hissin edustaa, mutta pian hän oli saanut niin paljon pois hissinoven tukkivaa rojua, että pääsi aukaisemaan oven. Hississä seisoi pitkä, iäkäs mies, jonka hopeanvalkeat hiukset olivat pölyn peitossa.

Mies aikoi sanoa jotain, mutta siinä samassa hänen jalkansa pettivät ja hän lysähti tajuttomana hissin lattialle. Sofia nosti miehen nojaamaan seinää vasten ja juoksi hakemaan reppunsa, jonka oli jättänyt Samin luokse. Repusta hän kaivoi vesipullon jossa oli vielä vähäsen vettä.
Mies oli tällä välin vironnut. ”Ottakaa tästä.” Sofia sanoi ja ojensi vesipullon miehelle, joka ottikin sen kiitollisena vastaan. Kun mies oli saanut juotua tilkan vettä, hän tuntui piristyvän. Hän ojensi pullon takaisin Sofialle ja kiitti.
”Eipä tuo mitään.” Sofia sanoi ja kysyi. ” Jaksatteko lähteä liikkeelle?”
”Enköhän.” Mies sanoi ja esittäytyi. ”Minun nimeni on Frank.”
Sofia kertoi kuka oli ja miten oli hotellille joutunut samalla, kun auttoi Frankin pystyyn, minkä jälkeen he astuivat ulos hissistä aulan jäännöksiin.
”Hyvä luoja, mitä täällä on tapahtunut?” Frank kysyi katsoen hämmentyneenä ympärilleen.
”Luonnon mullistus.” Sofia sanoi ja kertoi lyhyesti, mitä muutamia päiviä sitten oli tapahtunut.
”Betty…” Frank henkäisi ja antoi katseensa kiertää raunioitunutta aulaa, kuin jotain etsien.
”Kuka hän…” Sofia aloitti, mutta Frank keskeytti hänet.
”Hän on vaimoni.” Frank sanoi ja jatkoi. ”Hän jäi vielä huoneistoomme, kun lähdin ravintolaan, hän sanoi tulevansa myöhemmin.”
Sofia katsahti Frankiin ja huomasi että tämä näytti kovin murheelliselta. Ilmeisesti hän oletti vaimonsa kuolleen.
”Kuulkaahan, jääkää te tähän odottamaan, niin minä käyn hieman tutkimassa tätä paikkaa.” Sofia sanoi.
Frank nyökkäsi ääneti ja istahti kaatuneen marmori pylvään päälle.
Sofia käveli ohi murskaantuneen vastaanottotiskin, eräs koristeina olleista marmoripylväistä oli kaatunut sen päälle. Lähellä sitä oli ravintola. Sofia kurkisti ravintolan ovesta sisään ja näki että se oli täynnä kivi- ja betonimurskaa. Kaikki, jotka olivat olleet ravintolassa, olivat kuolleet jäätyään kivi- ja betoni murskan alle. ’Hänellä oli onnea kun ei ehtinyt tänne asti.’ Sofia ajatteli ja kääntyi pois ravintolan ovelta.

Aulassa oli myös ollut joitakin liikkeitä, jotka olivat myyneet turistirihkamaa ynnä muuta. Niiden näyteikkunat olivat sirpaleina ja näytteillä olleista esineistä osa oli lentänyt lattialle sirpaleiden sekaan. Pian hän huomasi hissien vieressä olevan käytävän, jonka kivi- ja betonimurska sekä muu roju oli osittain tukkinut.

Sofia raivasi rojua ja murskaa pois niin paljon, että mahtui hitaasti hivuttautumaan murskekasan läpi toiselle puolelle. Käytävässä oli pilkkopimeää ja kesti hetken, ennen kuin hänen silmänsä tottuivat pimeään. Sen perusteella, mitä Sofia pimeässä kykeni erottamaan, hän totesi käytävän olevan ehjä. Hän ei sytyttänyt taskulamppuaan, säästääkseen paristoja, joten hän hapuili pimeässä käytävässä eteenpäin ja tunnusteli käsillä seiniä.
Kun Sofia oli kulkenut jonkin matkaa, seinä äkkiä katosi toiselta puolelta. ’Ahaa, tämä käytävä vie ilmeisesti henkilökunnan tiloihin.’ Sofia ajatteli. ’Ja tästä pitäisi mennä kaiketi portaat ylempiin kerroksiin.’ Hän palasi pari askelta taaksepäin ja tunnusteli nyt huolellisesti missä toinen seinä päättyi. Hitaasti hän kulki eteenpäin koko ajan tunnustellen seinää, kunnes tuli taas kohdalle jossa se päättyi.

Sofia tunnusteli sitä ja kääntyi siitä kohdalta ja jatkoi kulkuaan seinää tunnustellen, kunnes tunsi jalkansa kolahtavan johonkin. ’portaat.’ Hän ajatteli voitonriemuisesti ja alkoi hitaasti kavuta tai pikemminkin kompuroida niitä pitkin ylös. Sofian oli pakko ottaa taskulappunsa esille ja sytyttää se hetkiseksi.
Hän valaisi ympärilleen ja totesi olevansa rappukäytävässä ja että rappuset jatkuivat ylöspäin.
Nämä olivat ilmeisesti eräänlainen vara uloskäynti, sillä yleensä hotellin asiakkaat käyttivät hissejä liikkuessaan kerroksesta toiseen.
Sofia sammutti valon ja jatkoi kipuamistaan, kunnes tuli ovelle. Hän yritti työntää sen auki, muttei saanut ja sitten hän koetti vetää sitä ja se aukesi. Oviaukon oli tukkinut kivi- ja betonimurska jota oli niin paljon ettei siitä päässyt läpi edes kaivautumalla. Sofia kääntyi ja jatkoi kipuamistaan seuraavaan kerrokseen. Mutta senkin oviaukko oli täynnään romua ja betonimurskaa. Miltei jokaisessa kerroksessa oli betonia ja kiviä sekä muuta romua tukkimassa sisään käynnin.

Viimein Sofia tuli viimeiseen kerrokseen lopen uupuneena kapuamisesta. Hän aukaisi oven ja huomasi ilokseen, ettei sen takana ollut betonia, kiviä ja rojua tukkimassa tietä.
Sofia astui sisään, jokin ratisi hänen jalkojensa alla. Hän valaisi taskulampulla ja huomasi, että kaikki kattolamput olivat säpäleinä ja lasinsirut olivat peittäneet punaisen kokolattiamaton.
Sofia jatkoi kulkuaan eteenpäin ja näki että lähes kaikkien huoneistojen ovet olivat säpäleinä tai levällään niin kuin jokin suunnaton voima olisi paiskonut ne raivoissaan auki. Huoneistoissa ei näkynyt ristinsieluakaan. Oli aivan hiljaista kuului vain hiljainen rasahtelu Sofian kävellessä käytävää pitkin. Käytävä päättyi risteykseen, josta lähti useita käytäviä, joissa oli huoneistoja ja Sviittejä. Niidenkin ovet olivat auki tai pirstaleina.
Sofia seisoi hetken paikallaan, yrittäen päättää mihin mennä seuraavaksi. Juuri kun hän oli lähdössä kulkemaan valitsemaansa suuntaan, hänen korviinsa kantautui hiljainen ääni.

Hän jäykistyi paikalleen ja kuunteli. Ei mitään, vain painostava hiljaisuus, ei, nyt se taas kuului, aivan kuin joku tai jokin liikkuisi lähistöllä, sitten oli taas aivan hiljaista.
Sofia päätti lähteä siihen suuntaan josta oli kuullut äänen tulevan. Pian hän näki heikon valon edessäpäin ja hetken kuluttua hän tuli avoimeen tilaan ikään kuin aulaan, mutta tämä tila oli hieman pienempi kuin aula. Ilmeisesti se oli tila, jossa pystyi isompikin ihmisjoukko odottamaan hissejä.
Sofia oli astumassa eteenpäin, kun hän huomasi, että tilan lattia oli poissa samoin kuin katto. Ne olivat jonkin painavan esineen voimasta romahtaneet alas suoraan aulaan asti. Hän kurkisti varovaisesti ylös ja näki kaistaleen synkän harmaata taivasta. Aulan tapaisen molemmilla sivuilla oli kaksi ovea, nekin ilmeisesti huoneistoja. Niiden eteen oli jäänyt kapea kaistale lattiaa, muttei niistä silti olisi mitenkään päässyt pois.
Sitten toiseen oikeanpuoleisista oviaukoista ilmestyi hoikka hahmo. Hahmo tuli tasanteelle ja jäi siihen seisomaan. Hahmo oli iäkäs hoikka ja hyvin hennon näköinen nainen, jolla oli (ilmeisesti värjätyt) punertavat hiukset nutturalla. Nainen näytti pelokkaalta ja hämmentyneeltä. ”Te varmaankin olette Betty.” Sofia sanoi kysyvästi. Nainen nyökkäsi, muttei vieläkään sanonut mitään. ”Teidän miehenne odottaa tuolla alhaalla.” Sofia jatkoi.
”Onko hän kunnossa?” Nainen kysyi huolestuneen näköisenä.
”On.” Sofia nyökkäsi ja näki suunnattoman ilon naisen kasvoilla. ”Nyt meidän on vain keksittävä miten saamme teidät pois sieltä.” Sofia sanoi ja alkoi katseellaan haravoida ympäristöään löytääkseen, jotakin, joka kävisi sillasta.

Kun hän ei muuta keksinyt, hän päätti kokeilla saisiko jokin ovista saranoiltaan. Sofia kokeili lähintä ovea ja saikin sen saranoiltaan pienen työskentelyn jälkeen. Sitten hän raahasi painavan oven kielekkeelle josta hän alkoi hitaasti hivuttaa sitä kohti kapeaa kaitaletta. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin se oli paikallaan.
Sofia tarkisti, että hänen sillaksi laittamansa ovi oli tukevasti paikoillaan ja että se kestäisi edes yhden ihmisen painon.
”No niin, nyt pääsette pois sieltä.” Sofia sanoi. ”Tulkaa varovaisesti… juuri noin.” Hän opasti Bettyä, kun tämä hivuttautui, puoliksi konttaamalla oven ylitse.
Juuri kun Betty oli päässyt kielekkeelle, jolla Sofia odotti, siltana toiminut ovi tipahti alas. Osuessaan maahan ovi hajosi säleiksi korvia huumaavan melun säestämänä.
Niin Sofia, kuin Bettykin säikähti oven synnyttämää melua, joka kuulosti kamalalta hiljaisessa rakennuksessa. Sofia ja Betty kurkistivat alas ja näkivät oven säleet jotka olivat levinneet murskaantuneen betonin ja muun romun joukkoon.
Frank oli kuullut melun ja tuli katsomaan, mitä oikein oli tekeillä. Hän näki betonimurskeeseen säleiksi hajonneen oven ja katsahti sitten ylös vain nähdäkseen Sofian ja Bettyn katoavan reunalta.

Betty ja Sofia haparoivat pimeässä käytävässä eteenpäin kunnes tulivat risteykseen, josta he kääntyivät vasemmalle vievään käytävään. Vain kerran Sofia sytytti taskulamppunsa nähdäkseen olivatko he menossa oikeaan suuntaan. Pian he tulivat portaikkoon ja alkoivat laskeutua hitaasti ja varovaisesti. Kumpikin oli useasti kaatua kompuroidessaan portailla, mutta he pääsivät kuitenkin kunnialla alas.

Juuri kun he olivat astuneet vielä yhteen käytävään, jota pitkin kulkemalla he pääsisivät pois, alkoi maanjäristys. Ensin kuului matalaa murinaa ja melkein heti sen jälkeen koko talo alkoi vavahdella. Kummallekin tuli kauhea tunne, että koko rakennus luhistuu. ”Frank!” Betty kiljaisi ja alkoi juosta käytävää pitkin. ”Hei Odota!” Sofia huudahti ja juoksi Bettyn perään. He ennättivät ulosmenotien tukkivalle betoni- ja romukasalle, kun käytävän katto heidän takanaan romahti alas tukkien koko käytävän. Sofia ja Betty kyyristyivät seinää vasten yrittäen samalla suojautua ilmassa lentävältä rojulta. Pian tärinä kuitenkin loppui ja he uskaltautuivat nousemaan pystyyn. Sofia sytytti taskulamppunsa, sen valossa he katselivat ympärilleen. Käytävän toinen pää ja portaikko olivat kokonaan tukossa. Kolo jonka Sofia oli tullessaan kaivanut ulosmenotien tukkivan romun läpi, oli maanjäristyksen voimasta tukkeutunut uudestaan, joten Sofian ei auttanut kuin kaivaa uusi kolo, jotta he pääsisivät pois loukusta.
Hän kaivoi kunnes sai aikaiseksi niin suuren kolon, josta he molemmat mahtuivat ryömimään läpi. Sofia meni ensin ja auttoi sitten Bettyn aukon läpi.

Betty katseli ympärilleen hämärässä valossa ja kauhistui nähdessään miten pahasti aula oli tuhoutunut. ”Frank!” Hän kutsui miestään. Pian Frank harppoi paikalle, hän oli katsonut tarpeelliseksi siirtyä turvallisempaan paikkaan, maanjäristyksen alkaessa. ”Voi Frank!” Betty huudahti ja syöksyi halaamaan tätä. Frank vastasi halaukseen ja näytti kovin onnelliselta.
Sofia päätti, että hänen oli aika siirtyä muualle ja meni ulos katsomaan miten oli Samin laita.

Sam istui vieläkin betonipaadella ja ihmetteli, miksi Sofia viipyi. Hän oli huolissaan ja pelkäsi, että tälle olisi sattunut jotakin. Sofia oli vain kerran piipahtanut Samin luona hakiessaan vesipullon. Sen jälkeen Sam oli vain istunut ja odottanut. Hän päätti lähteä tutkimaan missä Sofia viipyi ja oli jo noussut ylös, kun näki tämän tulevan. ”Ehdinkin jo huolestua, kun sinua ei alkanut kuulua.” Hän sanoi
”Ei minulla ollut mitään hätää.” Sofia vastasi hymyillen. ” Löysin vain pari pulaan joutunutta henkilöä.”
”Missä he ovat?” Sam kysyi ja katseli ympärilleen nähdäkseen nuo henkilöt.
”Jätin heidän sisälle, sillä he tahtoivat olla hetken kahdestaan.” Sofia vastasi ja nähdessään Samin kysyvän ilmeen hän selitti. ” He ovat aviopari.”
”Aha.” Sam sanoi ja naurahti.
”Sinä et saisi rasittaa jalkaasi tuolla tavoin.” Sofia sanoi ja meni Samin luokse auttaakseen tämän takaisin istualleen. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Sam veti hänet syliinsä, kietoen kätensä hänen ympärilleen. Sofia ei vastustellut vaan kietoi kätensä Samin ympärille ja painautui tätä vasten. Hän tunsi itsensä onnelliseksi. Sofia nosti päänsä ja katsoi suoraan Samin pähkinän ruskeisiin silmiin. Melkein huomaamatta heidän huulensa koskettivat toisiaan ja he suutelivat. Pian koko maailma tuntui häviävän heidän ympäriltään.
Hiljainen rykäisy toi heidät takaisin maanpinnalle, Frank ja Betty olivat tulleet hotellin raunioista.
Sofia auttoi Samin istualleen ja esitteli Frankin ja Bettyn hänelle.

”Alkaa tulla pimeä ja kylmä, on parasta pystyttää leiri.” Sofia sanoi ja ryhtyi irrottamaan katosta sekä riepuja repusta. Pian katos olikin pystytetty, vain nuotio puuttui. Sofia meni raunioihin etsimään puutavaraa nuotiota varten. Eikä kestänyt kauaakaan kun hän oli jo saanut koottua niin paljon puun säleitä ja paloja, että siitä tulisi kelpo nuotio. Sofia vei kantamuksensa leiriin ja laski kantamuksensa maahan, minkä jälkeen hän teki nuotion.
Siihen mennessä oli tullut jo pilkkopimeää ja oli alkanut pyryttää ja tuulla. Sofia oli huolissaan. Jos tuuli yltyisi vielä lisää, niin se saattaisi kaataa ja viedä mennessään heidän katoksensa. Mutta heidän onnekseen katos kesti.
Sofia käpertyi Samin viereen jakaen toisen kankaan riekaleen hänen kanssaan, kun Frank ja Betty nukkuivat vieretysten jakaen toisen kankaan riekaleen.
Aamulla itse kukin oli kylmissään, nuotio oli sammunut ja paikka johon he olivat leirinsä pystyttäneet, oli nyt harmaan lumipeitteen alla.
Sofia purki katoksen ja keräsi sen sekä kankaanriekaleet, että loput polttopuut ja pakkasi ne reppuunsa. Sofia ehdotti että Frank ja Betty tulisivat mukaan, koska heidän ei kannattaisi jäädä hotellin raunioihinkaan, siellä kun ei ollut mitään heidän lisäkseen, eikä siellä ollut ruokaakaan, joten he siis päättivät tulla mukaan.
He kulkivat läpi raunioituneen kaupungin näkemättä siellä ristin sieluakaan.
Lähes joka talosta oli lasit pirstana ja sirpaleita oli lennellyt ympäriinsä. Toisin sanoen kaupunki oli ikään kuin kuollut.

Lasinsirut ja betonimurske ratisi heidän kenkiensä alla, heidän taivaltaessaan pitkin autioituneita katuja joiden varsilla olevat putiikit olivat tyhjillään ja näyteikkunat pirstana. Silloin tällöin he kävivät katsomassa putiikeista, josko niihin olisi jäänyt mitään syötäväksi kelpaavaa. Toisinaan jostakin putiikista löytyi jotakin, mutta se ei riittänyt kovinkaan pitkäksi ajaksi kerrallaan. Heillä ei ollut muuta ruokaa, kuin se minkä sattuivat löytämään ja sekin yleensä syötiin nopeassa ajassa loppuun ja vesikin oli vähissä.
Itse kukin alkoi näyttää rähjäiseltä, koska missään ei ollut minkäänlaista pesumahdollisuutta. Samille oli ilmaantunut leukaan parransänki ja jokaisen hiukset harottivat kampaamattomina.
Nälkä, jano ja väsymys vaivasivat heitä alituiseen ja tuntui heikentävän heitä.

Käveleminen alkoi olla Samille yhtä tuskaa, sillä murtunut jalka ei ottanut parantuakseen ja se oli pahasti turvoksissa.
He olivat pysähtyneet erään rakennuksen eteen ja keräsivät voimiaan jatkaakseen matkaansa iltaan asti. Pian tuli aika lähteä. Itse kukin alkoi hiljakseen nousta seisaalleen istumapaikaltaan.
Kun Sam nousi seisomaan, hän älähti tuskasta ja oli kaatua nurin, sillä kipeä jalka ei enää kannattanut häntä. Hänen jalkaansa särki niin, että hänestä tuntui kuin se olisi ollut tulessa. Sofia ehti ottaa Samista kiinni, estäen kaatumisen.

”Jään tähän, en pysty enää ottamaan askeltakaan.” Sam sanoi ja istuutui Sofian avustuksella romukasan päälle, irvistäen kivusta, jonka jo pienikin liikahdus sai aikaan.
”Ethän sinä tähän voi jäädä.” Sofia sanoi katsoen huolestuneena Samin kalpeita kasvoja.
”Minun on pakko.” Sam vastasi. ”En vain pysty enää kävelemään.”
”Sitten meidän on keksittävä jotakin, jolla saamme kuljetettua sinua.” Sofia sanoi. ”Mutta ensin katson sinun jalkaasi.”
Sofia kääri Samin housunlahkeen ylös ja avasi lastan, vain nähdäkseen, että Samin jalka oli pahasti turvoksissa.
Turvonnut kohta väriltään sinipunerva ja jalka näytti taas vääntyneeltä. Luut olivat siis menneet taas väärään asentoon.
”Minun on oikaistava jalkasi, koska luut ovat menneet murtumakohdasta väärään asentoon.” Sofia sanoi. ”Tämä saattaa sattua.”
Sam nyökkäsi hiljaa, Sofian ryhtyessä tuumasta toimeen.
Sofia kiskaisi jalkaa lujasti, jolloin Sam älähti tuskasta ja hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat.
Sofia tunsi kuinka luut tällä kertaa luiskahtivat kunnolla paikoilleen ja jalka näytti olevan täysin oikeassa asennossa, tosin vieläkin turvoksissa ja sinipunervana.
Hän laittoi lastan paikalleen ja varmisti että se oli tukevasti kiinni ja pysyi kunnolla paikoillaan.
’Nyt on saatava jostakin kulkupeli, sillä hänen ei pitäisi rasittaa jalkaansa.’ Sofia mietti.
Pitkän tovin hän mietti erilaisia vaihtoehtoja, kunnes se putkahti hänen mieleensä. ’Voisinkohan kyhätä sellaisen lavantapaisen, jota voisi vetää ja jolla Sam voisi levätä.’ Sofia aprikoi.

Yavanna kirjoitti:

Sam sai pian vastauksen katsellessaan ympärilleen. Ihan hänen vieressään nukkui nainen johonkin riepuun tiukasti kääriytyneenä.
Sam tarkasteli naista, jonka sirot ja kalpeat kasvot olivat naarmuilla. Naisen kasvoja kehysti musta tukka, jossa oli lumivalkoinen raita. Sam huomasi naisen liikkuvan levottomasti riepunsa sisällä ja melkein siinä samassa nainen heräsi vaimeasti huudahtaen unestaan ja heidän katseensa kohtasivat hetkeksi. Hetken he katselivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa.
”Taisitte nähdä painajaisen.” Sam sanoi rikkoen hiljaisuuden.
”Niin totisesti näin.” Nainen vastasi. ”Nyt kun olet hereillä, voisimme esittäytyä, minä olen Sofia Roberts.”
”Minä olen Sam MacCregor” Sam sanoi. ”Hauska tutustua ja… tuota kiitos avusta.”
”Hauska tutustua herra MacCregor.” Sofia sanoi. ”Ei teidän tarvitse kiittää.”
”Sano vain Sam.” Sam sanoi ja kysyi. ”Kuinka jouduin tänne? Sillä viimeinen, minkä muistan, oli se, kun lensin ojaan.”
Sofia kertoi Samille, kuinka oli nähnyt ensin tämän käden pilkistävän romukasasta ja kuinka hän oli siirrellyt romuja peläten löytävänsä pelkän käden. Sofia kertoi myös, kuinka helpottunut oli ollut, kun kasan alta olikin paljastunut mies eikä pelkkä ruumiinosa. Sofia kertoi, miten oli kiskonut Samin romujen seasta ja paikannut tämän kolhut.
Sam kuunteli hiljaa Sofian kertomusta miettien välillä, mitä olisikaan tapahtunut, jos Sofia ei olisi häntä löytänyt.
Tämän jälkeen he söivät vähäisen aamiaisen, joka oli vain muutama pala suklaata ja kylmää vettä.
Kun Sofia ja Sam olivat syöneet ”aamiaisen”, he alkoivat miettiä, kuinka jatkaisivat matkaansa.

Sofia auttoi Samin seisaalleen. ”Kokeile pystytkö kävelemään.” Sofia sanoi Samille.
Sam kokeili, mutta ottaessaan ensimmäistä askeltaan, hän oli kaatua nurin ja olisikin kaatunut, jollei Sofia olisi ehtinyt avuksi. Hän auttoi varovasti Samin takaisin istumaan. ” Tarvitset kainalosauvan ja koska täällä ei sellaista ole, on minun tehtävä sellainen.” Sofia sanoi.
Hän ryhtyi toimeen ja alkoi etsiä jotakin, mikä sopisi kainalosauvaksi. Jonkin aikaa etsittyään hän löysikin kainalosauvaksi sopivan pitkän kepin. Sofia pehmusti kepin toisen pään, niin että siihen saattoi nojata satuttamatta itseään. Hän ojensi kainalosauvan Samille ja auttoi tämän uudelleen pystyyn. Sofia kehotti Samia kokeilemaan liikkumista kepin kanssa. Sam kokeili ja totesi pystyvänsä liikkumaan sen kanssa, mutta eteneminen oli hidasta.
He päättivät jatkaa matkaansa. Sofia kokosi katoksen sekä kaksi muuta kangas riekaletta ja kääri ne rullalle. Sen jälkeen hän kaivoi repusta tyhjän juomapullon johon hän kaatoi kattilassa juomaksi sulatetun lumen. Sofia työnsi kattilan ja vesipullon reppuun, minkä jälkeen hän kiinnitti pakkaamansa katoksen ja rievut reppuunsa.


*********

Frank hakkasi nyrkeillä ovea ja huusi, toivoen jonkun kuulevan ja tulevan auttamaan hänet ulos loukostaan.
Pian hän lopetti huutamisen ja oven hakkaamisen arveltuaan, ettei ulkopuolella ollut ketään.
Hän istahti hissinlattialle ja nojasi hissin seinää vasten ja ummisti silmänsä.
Frank istui ja nuokkui tunnin toisensa jälkeen pimeässä hississä tietämättä, mikä vuorokaudenaika oli menossa.
Pian nälkä ja jano alkoivat vaivata häntä. Välillä hän oli jonkinlaisessa unen horteessa, josta säpsähti äkisti hereille ihmetellen, missä oli, kunnes taas muisti.
Aika kului, itse asiassa Frank ei tiennyt kuinka kauan oli jo ollu loukossaan, kun hän kuuli äänen, vaimean ihmisäänen. Ensin hän ajatteli sitä mielikuvituksensa tuotteeksi, sitten kun hän kuuli äänen lähempää, hän oli varma, että ulkopuolella oli joku.
’ Luojan kiitos.’ Hän ajatteli ja alkoi taas huutaa ja takoa ovea nyrkeillä.
Pian Frank kuuli äänen kysyvän hänen olinpaikkaansa. Jolloin hän vastasi olevansa jumissa hississä, eikä saanut ovia auki.
Se joku seurasi hänen ääntään ja pian ovien takaa kuului ääniä, jotka johtuivat siitä, että rojua siirrettiin pois ovien edestä.
Jonkun ajan päästä joku työnsi ovet auki ja harmaa päivänvalo pääsi tunkeutumaan hissiin. Frank siristeli silmiään, sillä valo häikäisi, pitkän pimeässä olon jälkeen. Kun hänen silmänsä olivat tottuneet päivänvaloon, hän näki oviaukossa seisovan naisen, sitten hänen silmissään pimeni ja hän tunsi vajoavansa alas.

*********

Betty oli huoneistossaan kauan, omasta mielestään ikuisuuden. Pitkän ajan kuluttua hän kuuli ääntä aulasta.
Betty meni aulaan ja näki aukon toisella puolella naisen, joka kysyi hänen nimeään ja tarjoutui auttamaan hänet pois huoneistosta. Betty oli onnellinen päästessään pois vankilastaan, jossa oli joutunut olemaan pari päivää vankina.


2. Luku
FRANK JA BETTY


Sam ja Sofia seurasivat valtatietä joka johti kaupunkiin. Kesti kauan ennen kuin kaupunki tuli näkyviin, sillä Samin jalan(ja osittain maaston)ja sataneen lumen vuoksi he etenivät melko hitaasti. Koko matkan kaikki oli samaa; hiiltynyttä, pystyyn kuollutta ja mustanharmaata ja ilmassa leijui palaneen käry.
Sää oli muuttunut erittäin kylmäksi ja lunta oli tullut ajoittain aika runsaasti ja se oli harmaata sen sijaan, että olisi ollut valkoista.

Mutta kun kaupunki vihdoinkin tuli näkyviin, se oli raunioina. Muutama korkeampi rakennus oli jäänyt pystyyn. Ne näyttivät hylätyiltä. Missään ei näkynyt ristin sieluakaan, oli kuin he olisivat tulleet isolle hautausmaalle.
He jatkoivat eteenpäin, toivoen löytävänsä muita eloon jääneitä, jos heitä edes oli tässä kaupungissa.
Ennen niin ruuhkainen ja kiireinen kaupunki, jossa oli paljon ihmisiä, oli nyt haudan hiljainen, eikä vastaan tullut edes örisevää pultsaria.
Sam ja Sofia kulkivat eteenpäin katsellen ympärilleen nähdäkseen edes jotakin elävää.
Sivuuttaessaan erään rakennuksen, joka kenties oli ollut hotelli, Sofia pysähtyi. Hän halusi mennä tarkemmin katsomaan rakennuksen eteistä, vai oliko se ollut aula. Sitä Sofia ei tiennyt, sillä katto oli romahtanut alas ja tukkinut ulosmenotien, sekä ilmeisesti hissin suuaukon.
Vaisto sanoi Sofialle, että tuossa rakennuksessa oli joku. Hän auttoi Samin istumaan erään betonisen levyn päälle, joka kaiketi oli ollut seinä. Sen jälkeen Sofia meni rakennuksen aulaan johtavalle lasi ovelle. Kaikki lasit olivat sirpaleina, joten hän pystyi helposti hivuttautumaan sisälle. Sofian oli tehtävä se varovaisesti, muutoin hän olisi repinyt itsensä ovissa vielä kiinni oleviin lasinpalasiin. Hän käveli aulan seinän viertä sillä keskiosa oli murskaantuneen katon ja rojun tukkima.
Katossa olevasta reiästä Sofia katseli toiseen kerrokseen. Hän tuli hisseille joiden edessä oli suuri kasa murskaantunutta kattoa ja muuta rojua.
Kaiken hiljaisuuden keskeltä Sofia oli kuulevinaan hiljaisen äänen.
”Hei onko täällä joku?” Sofia huhuili. Taas kuului ääntä. ’Kyllä siellä joku on.’ Hän ajatteli. ”Hei onko täällä ketään?” Sofia huhuili uudestaan. Hetken oli hiljaista, sitten sen rikkoi matala, voimakas soinnikas ääni. ”Onko siellä joku?… Auttakaa minut ulos täältä.”
”Missä te olette?” Sofia kysyi. ”En näe teitä, mutta kuulen äänenne, puhukaa minulle, niin seuraan ääntänne.”
”Olen hississä ja ovi on jumittunut kiinni.” Mies vastasi.
Sofia meni hissien luokse. ”Eivät hissien ovet jumissa ole, vaan niiden eteen on kasautunut rojua.” Hän sanoi.
”Miten se on mahdollista?” Mies kysyi. Silloin Sofia tajusi äänen tulevan lasiovien puoleisesta hissistä. Hänellä oli täysi työ raivata hissin edustaa, mutta pian hän oli saanut niin paljon pois hissinoven tukkivaa rojua, että pääsi aukaisemaan oven. Hississä seisoi pitkä, iäkäs mies, jonka hopeanvalkeat hiukset olivat pölyn peitossa.

Mies aikoi sanoa jotain, mutta siinä samassa hänen jalkansa pettivät ja hän lysähti tajuttomana hissin lattialle. Sofia nosti miehen nojaamaan seinää vasten ja juoksi hakemaan reppunsa, jonka oli jättänyt Samin luokse. Repusta hän kaivoi vesipullon jossa oli vielä vähäsen vettä.
Mies oli tällä välin vironnut. ”Ottakaa tästä.” Sofia sanoi ja ojensi vesipullon miehelle, joka ottikin sen kiitollisena vastaan. Kun mies oli saanut juotua tilkan vettä, hän tuntui piristyvän. Hän ojensi pullon takaisin Sofialle ja kiitti.
”Eipä tuo mitään.” Sofia sanoi ja kysyi. ” Jaksatteko lähteä liikkeelle?”
”Enköhän.” Mies sanoi ja esittäytyi. ”Minun nimeni on Frank.”
Sofia kertoi kuka oli ja miten oli hotellille joutunut samalla, kun auttoi Frankin pystyyn, minkä jälkeen he astuivat ulos hissistä aulan jäännöksiin.
”Hyvä luoja, mitä täällä on tapahtunut?” Frank kysyi katsoen hämmentyneenä ympärilleen.
”Luonnon mullistus.” Sofia sanoi ja kertoi lyhyesti, mitä muutamia päiviä sitten oli tapahtunut.
”Betty…” Frank henkäisi ja antoi katseensa kiertää raunioitunutta aulaa, kuin jotain etsien.
”Kuka hän…” Sofia aloitti, mutta Frank keskeytti hänet.
”Hän on vaimoni.” Frank sanoi ja jatkoi. ”Hän jäi vielä huoneistoomme, kun lähdin ravintolaan, hän sanoi tulevansa myöhemmin.”
Sofia katsahti Frankiin ja huomasi että tämä näytti kovin murheelliselta. Ilmeisesti hän oletti vaimonsa kuolleen.
”Kuulkaahan, jääkää te tähän odottamaan, niin minä käyn hieman tutkimassa tätä paikkaa.” Sofia sanoi.
Frank nyökkäsi ääneti ja istahti kaatuneen marmori pylvään päälle.
Sofia käveli ohi murskaantuneen vastaanottotiskin, eräs koristeina olleista marmoripylväistä oli kaatunut sen päälle. Lähellä sitä oli ravintola. Sofia kurkisti ravintolan ovesta sisään ja näki että se oli täynnä kivi- ja betonimurskaa. Kaikki, jotka olivat olleet ravintolassa, olivat kuolleet jäätyään kivi- ja betoni murskan alle. ’Hänellä oli onnea kun ei ehtinyt tänne asti.’ Sofia ajatteli ja kääntyi pois ravintolan ovelta.

Aulassa oli myös ollut joitakin liikkeitä, jotka olivat myyneet turistirihkamaa ynnä muuta. Niiden näyteikkunat olivat sirpaleina ja näytteillä olleista esineistä osa oli lentänyt lattialle sirpaleiden sekaan. Pian hän huomasi hissien vieressä olevan käytävän, jonka kivi- ja betonimurska sekä muu roju oli osittain tukkinut.

Sofia raivasi rojua ja murskaa pois niin paljon, että mahtui hitaasti hivuttautumaan murskekasan läpi toiselle puolelle. Käytävässä oli pilkkopimeää ja kesti hetken, ennen kuin hänen silmänsä tottuivat pimeään. Sen perusteella, mitä Sofia pimeässä kykeni erottamaan, hän totesi käytävän olevan ehjä. Hän ei sytyttänyt taskulamppuaan, säästääkseen paristoja, joten hän hapuili pimeässä käytävässä eteenpäin ja tunnusteli käsillä seiniä.
Kun Sofia oli kulkenut jonkin matkaa, seinä äkkiä katosi toiselta puolelta. ’Ahaa, tämä käytävä vie ilmeisesti henkilökunnan tiloihin.’ Sofia ajatteli. ’Ja tästä pitäisi mennä kaiketi portaat ylempiin kerroksiin.’ Hän palasi pari askelta taaksepäin ja tunnusteli nyt huolellisesti missä toinen seinä päättyi. Hitaasti hän kulki eteenpäin koko ajan tunnustellen seinää, kunnes tuli taas kohdalle jossa se päättyi.

Sofia tunnusteli sitä ja kääntyi siitä kohdalta ja jatkoi kulkuaan seinää tunnustellen, kunnes tunsi jalkansa kolahtavan johonkin. ’portaat.’ Hän ajatteli voitonriemuisesti ja alkoi hitaasti kavuta tai pikemminkin kompuroida niitä pitkin ylös. Sofian oli pakko ottaa taskulappunsa esille ja sytyttää se hetkiseksi.
Hän valaisi ympärilleen ja totesi olevansa rappukäytävässä ja että rappuset jatkuivat ylöspäin.
Nämä olivat ilmeisesti eräänlainen vara uloskäynti, sillä yleensä hotellin asiakkaat käyttivät hissejä liikkuessaan kerroksesta toiseen.
Sofia sammutti valon ja jatkoi kipuamistaan, kunnes tuli ovelle. Hän yritti työntää sen auki, muttei saanut ja sitten hän koetti vetää sitä ja se aukesi. Oviaukon oli tukkinut kivi- ja betonimurska jota oli niin paljon ettei siitä päässyt läpi edes kaivautumalla. Sofia kääntyi ja jatkoi kipuamistaan seuraavaan kerrokseen. Mutta senkin oviaukko oli täynnään romua ja betonimurskaa. Miltei jokaisessa kerroksessa oli betonia ja kiviä sekä muuta romua tukkimassa sisään käynnin.

Viimein Sofia tuli viimeiseen kerrokseen lopen uupuneena kapuamisesta. Hän aukaisi oven ja huomasi ilokseen, ettei sen takana ollut betonia, kiviä ja rojua tukkimassa tietä.
Sofia astui sisään, jokin ratisi hänen jalkojensa alla. Hän valaisi taskulampulla ja huomasi, että kaikki kattolamput olivat säpäleinä ja lasinsirut olivat peittäneet punaisen kokolattiamaton.
Sofia jatkoi kulkuaan eteenpäin ja näki että lähes kaikkien huoneistojen ovet olivat säpäleinä tai levällään niin kuin jokin suunnaton voima olisi paiskonut ne raivoissaan auki. Huoneistoissa ei näkynyt ristinsieluakaan. Oli aivan hiljaista kuului vain hiljainen rasahtelu Sofian kävellessä käytävää pitkin. Käytävä päättyi risteykseen, josta lähti useita käytäviä, joissa oli huoneistoja ja Sviittejä. Niidenkin ovet olivat auki tai pirstaleina.
Sofia seisoi hetken paikallaan, yrittäen päättää mihin mennä seuraavaksi. Juuri kun hän oli lähdössä kulkemaan valitsemaansa suuntaan, hänen korviinsa kantautui hiljainen ääni.

Hän jäykistyi paikalleen ja kuunteli. Ei mitään, vain painostava hiljaisuus, ei, nyt se taas kuului, aivan kuin joku tai jokin liikkuisi lähistöllä, sitten oli taas aivan hiljaista.
Sofia päätti lähteä siihen suuntaan josta oli kuullut äänen tulevan. Pian hän näki heikon valon edessäpäin ja hetken kuluttua hän tuli avoimeen tilaan ikään kuin aulaan, mutta tämä tila oli hieman pienempi kuin aula. Ilmeisesti se oli tila, jossa pystyi isompikin ihmisjoukko odottamaan hissejä.
Sofia oli astumassa eteenpäin, kun hän huomasi, että tilan lattia oli poissa samoin kuin katto. Ne olivat jonkin painavan esineen voimasta romahtaneet alas suoraan aulaan asti. Hän kurkisti varovaisesti ylös ja näki kaistaleen synkän harmaata taivasta. Aulan tapaisen molemmilla sivuilla oli kaksi ovea, nekin ilmeisesti huoneistoja. Niiden eteen oli jäänyt kapea kaistale lattiaa, muttei niistä silti olisi mitenkään päässyt pois.
Sitten toiseen oikeanpuoleisista oviaukoista ilmestyi hoikka hahmo. Hahmo tuli tasanteelle ja jäi siihen seisomaan. Hahmo oli iäkäs hoikka ja hyvin hennon näköinen nainen, jolla oli (ilmeisesti värjätyt) punertavat hiukset nutturalla. Nainen näytti pelokkaalta ja hämmentyneeltä. ”Te varmaankin olette Betty.” Sofia sanoi kysyvästi. Nainen nyökkäsi, muttei vieläkään sanonut mitään. ”Teidän miehenne odottaa tuolla alhaalla.” Sofia jatkoi.
”Onko hän kunnossa?” Nainen kysyi huolestuneen näköisenä.
”On.” Sofia nyökkäsi ja näki suunnattoman ilon naisen kasvoilla. ”Nyt meidän on vain keksittävä miten saamme teidät pois sieltä.” Sofia sanoi ja alkoi katseellaan haravoida ympäristöään löytääkseen, jotakin, joka kävisi sillasta.

Kun hän ei muuta keksinyt, hän päätti kokeilla saisiko jokin ovista saranoiltaan. Sofia kokeili lähintä ovea ja saikin sen saranoiltaan pienen työskentelyn jälkeen. Sitten hän raahasi painavan oven kielekkeelle josta hän alkoi hitaasti hivuttaa sitä kohti kapeaa kaitaletta. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin se oli paikallaan.
Sofia tarkisti, että hänen sillaksi laittamansa ovi oli tukevasti paikoillaan ja että se kestäisi edes yhden ihmisen painon.
”No niin, nyt pääsette pois sieltä.” Sofia sanoi. ”Tulkaa varovaisesti… juuri noin.” Hän opasti Bettyä, kun tämä hivuttautui, puoliksi konttaamalla oven ylitse.
Juuri kun Betty oli päässyt kielekkeelle, jolla Sofia odotti, siltana toiminut ovi tipahti alas. Osuessaan maahan ovi hajosi säleiksi korvia huumaavan melun säestämänä.
Niin Sofia, kuin Bettykin säikähti oven synnyttämää melua, joka kuulosti kamalalta hiljaisessa rakennuksessa. Sofia ja Betty kurkistivat alas ja näkivät oven säleet jotka olivat levinneet murskaantuneen betonin ja muun romun joukkoon.
Frank oli kuullut melun ja tuli katsomaan, mitä oikein oli tekeillä. Hän näki betonimurskeeseen säleiksi hajonneen oven ja katsahti sitten ylös vain nähdäkseen Sofian ja Bettyn katoavan reunalta.

Betty ja Sofia haparoivat pimeässä käytävässä eteenpäin kunnes tulivat risteykseen, josta he kääntyivät vasemmalle vievään käytävään. Vain kerran Sofia sytytti taskulamppunsa nähdäkseen olivatko he menossa oikeaan suuntaan. Pian he tulivat portaikkoon ja alkoivat laskeutua hitaasti ja varovaisesti. Kumpikin oli useasti kaatua kompuroidessaan portailla, mutta he pääsivät kuitenkin kunnialla alas.

Juuri kun he olivat astuneet vielä yhteen käytävään, jota pitkin kulkemalla he pääsisivät pois, alkoi maanjäristys. Ensin kuului matalaa murinaa ja melkein heti sen jälkeen koko talo alkoi vavahdella. Kummallekin tuli kauhea tunne, että koko rakennus luhistuu. ”Frank!” Betty kiljaisi ja alkoi juosta käytävää pitkin. ”Hei Odota!” Sofia huudahti ja juoksi Bettyn perään. He ennättivät ulosmenotien tukkivalle betoni- ja romukasalle, kun käytävän katto heidän takanaan romahti alas tukkien koko käytävän. Sofia ja Betty kyyristyivät seinää vasten yrittäen samalla suojautua ilmassa lentävältä rojulta. Pian tärinä kuitenkin loppui ja he uskaltautuivat nousemaan pystyyn. Sofia sytytti taskulamppunsa, sen valossa he katselivat ympärilleen. Käytävän toinen pää ja portaikko olivat kokonaan tukossa. Kolo jonka Sofia oli tullessaan kaivanut ulosmenotien tukkivan romun läpi, oli maanjäristyksen voimasta tukkeutunut uudestaan, joten Sofian ei auttanut kuin kaivaa uusi kolo, jotta he pääsisivät pois loukusta.
Hän kaivoi kunnes sai aikaiseksi niin suuren kolon, josta he molemmat mahtuivat ryömimään läpi. Sofia meni ensin ja auttoi sitten Bettyn aukon läpi.

Betty katseli ympärilleen hämärässä valossa ja kauhistui nähdessään miten pahasti aula oli tuhoutunut. ”Frank!” Hän kutsui miestään. Pian Frank harppoi paikalle, hän oli katsonut tarpeelliseksi siirtyä turvallisempaan paikkaan, maanjäristyksen alkaessa. ”Voi Frank!” Betty huudahti ja syöksyi halaamaan tätä. Frank vastasi halaukseen ja näytti kovin onnelliselta.
Sofia päätti, että hänen oli aika siirtyä muualle ja meni ulos katsomaan miten oli Samin laita.

Sam istui vieläkin betonipaadella ja ihmetteli, miksi Sofia viipyi. Hän oli huolissaan ja pelkäsi, että tälle olisi sattunut jotakin. Sofia oli vain kerran piipahtanut Samin luona hakiessaan vesipullon. Sen jälkeen Sam oli vain istunut ja odottanut. Hän päätti lähteä tutkimaan missä Sofia viipyi ja oli jo noussut ylös, kun näki tämän tulevan. ”Ehdinkin jo huolestua, kun sinua ei alkanut kuulua.” Hän sanoi
”Ei minulla ollut mitään hätää.” Sofia vastasi hymyillen. ” Löysin vain pari pulaan joutunutta henkilöä.”
”Missä he ovat?” Sam kysyi ja katseli ympärilleen nähdäkseen nuo henkilöt.
”Jätin heidän sisälle, sillä he tahtoivat olla hetken kahdestaan.” Sofia vastasi ja nähdessään Samin kysyvän ilmeen hän selitti. ” He ovat aviopari.”
”Aha.” Sam sanoi ja naurahti.
”Sinä et saisi rasittaa jalkaasi tuolla tavoin.” Sofia sanoi ja meni Samin luokse auttaakseen tämän takaisin istualleen. Ennen kuin hän ehti tehdä mitään, Sam veti hänet syliinsä, kietoen kätensä hänen ympärilleen. Sofia ei vastustellut vaan kietoi kätensä Samin ympärille ja painautui tätä vasten. Hän tunsi itsensä onnelliseksi. Sofia nosti päänsä ja katsoi suoraan Samin pähkinän ruskeisiin silmiin. Melkein huomaamatta heidän huulensa koskettivat toisiaan ja he suutelivat. Pian koko maailma tuntui häviävän heidän ympäriltään.
Hiljainen rykäisy toi heidät takaisin maanpinnalle, Frank ja Betty olivat tulleet hotellin raunioista.
Sofia auttoi Samin istualleen ja esitteli Frankin ja Bettyn hänelle.

”Alkaa tulla pimeä ja kylmä, on parasta pystyttää leiri.” Sofia sanoi ja ryhtyi irrottamaan katosta sekä riepuja repusta. Pian katos olikin pystytetty, vain nuotio puuttui. Sofia meni raunioihin etsimään puutavaraa nuotiota varten. Eikä kestänyt kauaakaan kun hän oli jo saanut koottua niin paljon puun säleitä ja paloja, että siitä tulisi kelpo nuotio. Sofia vei kantamuksensa leiriin ja laski kantamuksensa maahan, minkä jälkeen hän teki nuotion.
Siihen mennessä oli tullut jo pilkkopimeää ja oli alkanut pyryttää ja tuulla. Sofia oli huolissaan. Jos tuuli yltyisi vielä lisää, niin se saattaisi kaataa ja viedä mennessään heidän katoksensa. Mutta heidän onnekseen katos kesti.
Sofia käpertyi Samin viereen jakaen toisen kankaan riekaleen hänen kanssaan, kun Frank ja Betty nukkuivat vieretysten jakaen toisen kankaan riekaleen.
Aamulla itse kukin oli kylmissään, nuotio oli sammunut ja paikka johon he olivat leirinsä pystyttäneet, oli nyt harmaan lumipeitteen alla.
Sofia purki katoksen ja keräsi sen sekä kankaanriekaleet, että loput polttopuut ja pakkasi ne reppuunsa. Sofia ehdotti että Frank ja Betty tulisivat mukaan, koska heidän ei kannattaisi jäädä hotellin raunioihinkaan, siellä kun ei ollut mitään heidän lisäkseen, eikä siellä ollut ruokaakaan, joten he siis päättivät tulla mukaan.
He kulkivat läpi raunioituneen kaupungin näkemättä siellä ristin sieluakaan.
Lähes joka talosta oli lasit pirstana ja sirpaleita oli lennellyt ympäriinsä. Toisin sanoen kaupunki oli ikään kuin kuollut.

Lasinsirut ja betonimurske ratisi heidän kenkiensä alla, heidän taivaltaessaan pitkin autioituneita katuja joiden varsilla olevat putiikit olivat tyhjillään ja näyteikkunat pirstana. Silloin tällöin he kävivät katsomassa putiikeista, josko niihin olisi jäänyt mitään syötäväksi kelpaavaa. Toisinaan jostakin putiikista löytyi jotakin, mutta se ei riittänyt kovinkaan pitkäksi ajaksi kerrallaan. Heillä ei ollut muuta ruokaa, kuin se minkä sattuivat löytämään ja sekin yleensä syötiin nopeassa ajassa loppuun ja vesikin oli vähissä.
Itse kukin alkoi näyttää rähjäiseltä, koska missään ei ollut minkäänlaista pesumahdollisuutta. Samille oli ilmaantunut leukaan parransänki ja jokaisen hiukset harottivat kampaamattomina.
Nälkä, jano ja väsymys vaivasivat heitä alituiseen ja tuntui heikentävän heitä.

Käveleminen alkoi olla Samille yhtä tuskaa, sillä murtunut jalka ei ottanut parantuakseen ja se oli pahasti turvoksissa.
He olivat pysähtyneet erään rakennuksen eteen ja keräsivät voimiaan jatkaakseen matkaansa iltaan asti. Pian tuli aika lähteä. Itse kukin alkoi hiljakseen nousta seisaalleen istumapaikaltaan.
Kun Sam nousi seisomaan, hän älähti tuskasta ja oli kaatua nurin, sillä kipeä jalka ei enää kannattanut häntä. Hänen jalkaansa särki niin, että hänestä tuntui kuin se olisi ollut tulessa. Sofia ehti ottaa Samista kiinni, estäen kaatumisen.

”Jään tähän, en pysty enää ottamaan askeltakaan.” Sam sanoi ja istuutui Sofian avustuksella romukasan päälle, irvistäen kivusta, jonka jo pienikin liikahdus sai aikaan.
”Ethän sinä tähän voi jäädä.” Sofia sanoi katsoen huolestuneena Samin kalpeita kasvoja.
”Minun on pakko.” Sam vastasi. ”En vain pysty enää kävelemään.”
”Sitten meidän on keksittävä jotakin, jolla saamme kuljetettua sinua.” Sofia sanoi. ”Mutta ensin katson sinun jalkaasi.”
Sofia kääri Samin housunlahkeen ylös ja avasi lastan, vain nähdäkseen, että Samin jalka oli pahasti turvoksissa.
Turvonnut kohta väriltään sinipunerva ja jalka näytti taas vääntyneeltä. Luut olivat siis menneet taas väärään asentoon.
”Minun on oikaistava jalkasi, koska luut ovat menneet murtumakohdasta väärään asentoon.” Sofia sanoi. ”Tämä saattaa sattua.”
Sam nyökkäsi hiljaa, Sofian ryhtyessä tuumasta toimeen.
Sofia kiskaisi jalkaa lujasti, jolloin Sam älähti tuskasta ja hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat.
Sofia tunsi kuinka luut tällä kertaa luiskahtivat kunnolla paikoilleen ja jalka näytti olevan täysin oikeassa asennossa, tosin vieläkin turvoksissa ja sinipunervana.
Hän laittoi lastan paikalleen ja varmisti että se oli tukevasti kiinni ja pysyi kunnolla paikoillaan.
’Nyt on saatava jostakin kulkupeli, sillä hänen ei pitäisi rasittaa jalkaansa.’ Sofia mietti.
Pitkän tovin hän mietti erilaisia vaihtoehtoja, kunnes se putkahti hänen mieleensä. ’Voisinkohan kyhätä sellaisen lavantapaisen, jota voisi vetää ja jolla Sam voisi levätä.’ Sofia aprikoi.

Lue lisää

Hän katsoi ympärilleen, vain nähdäkseen, ettei ollut juuri mitään, mistä rakentaa lavaa. ’Hetkinen minullahan on kankaan riekaleita.’ Sofia mietti. ’Tarvitsisin vain muutaman tukevan ja taipuisan seipään tai jonkun muun sen tapaisen ja vielä narua.’
Sofia tarkasti ympäristöään, entistä tarkemmin löytääkseen jotain tarkoitukseen sopivaa rimaa tai lautaa. Ilokseen hän näkikin rakennuksen seinää vasten nojaamassa pari sopivan näköistä riukua tai rimaa. Hän haki ne ja alkoi kaivella sen jälkeen reppuaan. Hän muisti että hänellä piti olla jotain narua repussaan ja pian hänen käteensä osui karhunlankarulla, jossa oli kiinni neula.
”No niinpä tietysti!” Hän huudahti, mutta ajatteli kuitenkin. ’Tästä tulee pitkä urakka.’
Hän otti pari isompaa riekaletta, taittoi siitä vastakkaiset reunat niin, että sai niihin ikään kuin väylän mistä työntää riu’ut.
Oli melkein jo yö kun Sofia päätteli viimeistä ommelta. Hän päätti jättää kokoamisen aamuun ja käpertyi Samin viereen peiteltyään tämän ensin hyvin.
Yö tuntui kuluvan hitaasti. Sofia ei nukkunut kovinkaan hyvin ja päätti lopulta nousta ylös, ennen auringon nousua. Hän haki riu’ut ja alkoi ujuttaa niitä paikoilleen. Aurinko oli ehtinyt jo nousta hän saadessaan työnsä valmiiksi.
Hän auttoi Samin lavalle ja peitteli hänet rievuilla. Samin kuume oli yhä korkea ja hän oli sen verran heikossa kunnossa, ettei jaksanut pistää vastaan.
He lähtivät jatkamaan matkaa harmaassa aamun kuluessa. Sofia vain mietti, sitä että he eivät voisi kovinkaan kauaa jatkaa näin. Ainakaan Samin kunto ei sitä kestäisi.


3. Luku
Leiri, Billy ja hankaluuksia



Päivä oli jo vaihtumassa iltaan, kun väsyneet matkalaiset saapuivat suurelle aukiolle, jonka ympärille oli rakennettu romuista hökkelikylä. Hökkelikylässä oli yksi muita isompi rakennelma ja siitä astui ulos isokokoinen mies. Miehellä oli maantien värinen tukka, osittain bodattu kroppa ja kylmät harmaat ja laskelmoivat silmät. Hän katsoi tulokkaita inhon ilme kasvoillaan.
”Mitä te täältä haette?” Mies kysyi äreästi ja katsoi tulokkaita.
”Me vain ajattelimme, että jos saisimme asettua tänne asumaan.” Sofia sanoi, vaikka vaisto kertoi, että tuo mies oli vihamielinen, eikä ehkä helposti taivuteltavissa, joten hän lisäsi. ”Me rakennamme asumuksemme itse ja hankimme ruokammekin itse.”
”Hyvä on.” Mies murahti. Hän katsoi pitkään Sofiaa ja tällä kertaa katse oli toisenlainen, kuin hän olisi nähnyt jotakin, mikä tahtoisi omakseen sillä sekunnilla. Tämän jälkeen hän kääntyi ja talsi takaisin majalleen.
Tällä valin eräs nainen oli tullut heidän luokseen. Hänen mukanaan oli pikkupoika.
”Älä välitä Billystä.” Nainen sanoi. ”Hän on aina yhtä kylmä ja äreä.”
”Itse asiassa, me tarvitsisimme apua.” Sofia sanoi ja osoitti Samia. ”Hänellä on kova kuume, minkä oletan johtuvan hänen vioittuneesta jalastaan.”
”Saanko katsoa häntä?” Nainen kysyi ja lisäsi sitten. ”Unohdin esitellä itseni. Nimeni on Rosa ja ammatiltani sairaanhoitaja.”
Sofia nyökkäsi ja seurasi sitten Rosaa joka asteli ripein askelin Samin luokse. Hän kosketti tämän otsaa ja poskia. ”Kuumetta.” Hän mutisi ja nosti kankaan riekaleen pois jalkojen päältä. Vioittunut jalka oli lastassa, eikä näyttänyt niin pahalta, kuin toissa päivänä. Turvotus oli hieman laskenut, mutta jalka oli yhä sinipunerva murtuma kohdalta.
Rosa suoristi itsensä ja kääntyi poikansa puoleen. ”Max, olisitko niin kiltti ja hakisit Zeken tänne.” Hän kysyi pojalta.
”Kyllä äiti.” Max sanoi ja juoksi samantien pienelle majalle. Hetken kuluttua hän palasi, mukanaan tumma mies jolla oli rastat.
”Zeke saat auttaa minua ja kantaa hänet majaani.” Rosa sanoi ja osoitti paareilla makaavaa Samia, jolla oli kalpeat kasvot ja silmät ummessa.
Zeke teki työtä käskettynä ja yhdessä he saivat Sain kannettua Rosan majaan. Rosa haki mukillisen vettä keittiön virkaa tekevästä nurkkauksesta. Tämän jälkeen hän kaiveli hetken reppuaan, kunnes löysi etsimänsä, pienen rasian särkylääkettä. Hän otti rasiasta pillerin ja laittoi sen Samin suuhun, minkä jälkeen hän auttoi tätä juomaan tilkan vettä.
”Nyt hänen on vain levättävä.” Rosa sanoi. ”Ja te voitte asua sen aikaa minun luonani.” Hän lisäsi.

Kului pari päivää ja Sam alkoi parantua. Pian hän jo istui ja sai jotain syödyksikin. Viikon kuluttua hän oli siinä kunnossa, että saattoi nousta jalkeille ja pari viikkoa myöhemmin hän jo alkoi Zeken ja Frankin avulla rakentaa itselleen, sekä Frankille ja Bettylle majaa. Majat kohosivat pystyyn, hitaasti, mutta varmasti ja parin viikon kuluttua, he pääsivät muuttamaan majoihinsa.
Samin ja Sofian mielestä asunto oli vaatimaton ja yksinkertainen. Mutta Billyn mielestä ei sillä, hän oli kateellinen ja salaa ihastunut Sofiaan. Tästä syystä hän vihasi Samia.
Sam, Sofia, Frank ja Betty tutustuivat hökkeli kylän asukkaisiin ja saivat koko joukon uusia ystäviä, mistä Billy sai uuden syyn vihata Samia.

Sam ja Billy tuntuivat kinaavaan joka asiasta. Heidän välillään oli jännitteitä, jotka saattaisivat purkautua tappelunnujakaksi milloin tahansa. Asiaan vaikutti sekin, ettei Billy ollut enää salaa ihastunut, vaan rakastunut Sofiaan. Sofia oli tämän huomannut, sillä Billy oli huono peittämään tunteensa ja oli jo yrittänyt kömpelösti flirttailla. Sofia oli kuin ei olisi huomannutkaan koko flirttailua ja jatkoi omia puuhasteluitaan, mutta joutui kuitenkin sanomaan suorat sanat Billylle, kun tämä yritti lähennellä. Samin jalkakin oli alkanut parantua ja kesti nyt kävelyä, ilman tukea.

Eräänä iltana, kun Sofia oli jäänyt yksin, Samin lähdettyä muutaman muun kyläläisen kanssa etsimään jotakin syötäväksi kelpaavaa, Billy päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Hän meni Samin ja Sofian yhteiselle asumukselle ja jäi ovelle salaa tarkkailemaan Sofiaa. Jonkin aikaa tarkkailtuaan, hän päätti mennä sisälle.
Sofia hätkähti, sillä hän oli säikähtänyt, kun Billy oli äkkiarvaamatta ilmestynyt hänen eteensä.
Mitä sinä täällä teet? Hän kysyi, ollen samalla varuillaan.
”Minä.. öö.. tuota halusin… tuota tavata sinut.” Billy änkytti.
”Miksi?” Sofia kysyi ollen varuillaan, sillä hänellä oli tunne siitä, että jotain ikävää oli tiedossa.
”Tuota… kun… Minä, niin haluaisin, että ryhtyisit minulle vaimoksi.” Billy sai vaivoin sanotuksi.
”En ikimaailmassa.” Sofia sanoi ja mietti miksi Billyn oli juuri silloin pitänyt tulla sellaisia kyselemään.
”Miksi et?” Billy kysyi hermostuneena, hän oli päättänyt saada Sofian keinolla millä hyvänsä.
”Koska en pidä sinusta.” Sofia sanoi.
”Miksi et?” Billy tivasi.
”Sinä vain et ole minun tyyppiäni.” Sofia sanoi ja toivoi, että Billy menisi pois.
”Millä tavalla en ole tyyppiäsi?” Billy jatkoi tivaamistaan ja oli samalla tarttunut Sofiaa ranteista.
”Päästä irti!” Sofia parahti ja sanoi. ”Juuri tuon takia inhoan sinua, sinä otat voimalla, jos et muuten saa haluamaasi.”
”Et vieläkään sanonut, miksi en kelpaa.” Billy ärähti.
”Sinussa vain ei ole sitä, jotain. Eikö se riitä sinulle vastaukseksi?” Sofia sanoi ja älähti. ”Päästä minut irti!”
Sofian ihmeeksi Billy päästi irti. Mutta se oli vain väliaikaista, sillä pian Billy tarrasi Sofian toiseen käteen ja alkoi kiskoa tätä mukanaan.
”Hei! Minne, sinä viet minua? Päästä irti!” Sofia kiljui, mutta Billy oli kuin ei olisi kuullutkaan.
Sofia yritti päästä irti Billyn otteesta, hän potki ja raapi, mutta Billy oli häntä voimakkaampi joten siitä ei ollut paljonkaan apua.
”Lopeta se rimpuilu, ettei minun tarvitse käydä kovakouraiseksi.” Billy sanoi ja lisäsi. ”Sinä kuulut nyt minulle halusit tai et.”
Sofia ei välittänyt Billin sanoista vaan yritti yhä raivokkaammin päästä irti tämän otteesta. Aivan yllättäen Sofian onnistui potkaista Billyä jalkoväliin niin, että tämä ulvaisi tuskasta ja ote Sofian ranteesta irtosi.
Sofia juoksi takaisin majaansa, Billyn maatessa kontillaan ja kiroillessa.
”Kirottu nainen! Tuo oli sinun viimeinen virheesi.” Billy huusi, nousi ylös ja meni Sofia perästä majaan.
Kun Billy ryntäsi sisälle majaan, Sofia yritti tapella vastaan, mutta Billy sai kaadettua hänet alleen. ”Hahaa! Nyt tästä vasta hauskaa tulee.” Billy rääkyi mielipuolisena ja alkoi repiä Sofian vaatteita.
’Mitä hän oikein aikoo?’ Sofia ajatteli peloissaan ja yritti huutaa, mutta Billyn raskas ja karkea käsi tukki suun.
Pelon ja häpeän kyyneleet valuivat pitkin Sofian poskia ja juuri kun hän oli menettämäisillään toivonsa, hän kuuli äänen, joka sai hänen toivonsa heräämään.
”Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi!” Sam karjaisi ja syöksyi kiskomaan Billyn pois Sofian päältä.
”Pidän vähän hauskaa.” Billy sanoi ja hymyili, tai pikemminkin irvisti omahyväisesti.
”Kuinka sinä julkeat…” Sam aloitti raivon, tukahduttaessa loput sanat olemattomiin.
Sofia siirtyi kauemmaksi, pidellen vaatteiden riekaleita suojanaan, sillä onneksi muuta Billy ei ollut ehtinyt tehdä, kuin repiä Sofian vaatteet riekaleiksi. Hän katseli nyt miehiä, jotka kumpikin kiehuivat pidätetystä raivosta, joka oli jo kauan kytenyt heidän välillään.
’Tämä tuntuu jotenkin tutulta.’ Sofia ajatteli. ’Niin kuin olisin jo elänyt tämän.’
Miesten huuto, tai lähinnä Billyn huuto palautti Sofian jälleen todellisuuteen.
”Minä teen omallani mitä tahdon.” Billy sanoi ja lähestyi uhkaavan näköisenä Samia.
”Hän ei ole sinun, eikä kenenkään muunkaan.” Sam sanoi ja jatkoi uhmakkaana. ”Hän ei ole tavara, jonka voi noin vain ottaa.”
Tämä sai Billyn raivostumaan täysin ja kauan kytenyt raivo ja viha saivat vallan. Billy hyökkäsi Samin kimppuun ja alkoi takoa tätä nyrkeillään. Sofia yritti mennä auttamaan Samia, mutta Billyn suuri ja raskas käsi lennätti hänet päin majan seinää, jonka viereen hän lyyhistyi tajuttomana.
Kun Sam näki tämän, hän raivostui ja hyökkäsi vuorostaan Billyn päälle, joka yllättyi tästä niin, että Sam ehti iskeä kunnolla muutamia kertoja.

Zeke oli kuullut metelin Samin ja Sofian majalta ja kiirehti, nyt sinne muutaman kyläläisen kanssa.
”Minä arvasin, että näin käy.” Hän mutisi mennessään majaan sisälle. Zeke sai kyläläisten avustamana Billyn revittyä irti Samista. Billy ja Sam olivat molemmat aika hurjan näköisiä. Samilla oli toinen silmä mustana ja suupielestä valui verta, Billyllä taas valui verta nenästä.
”Tämän on kerta kaikkiaan loputtava.” Zeke sanoi ja jatkoi. ”Huomenna tai sitten sitä seuraavana päivänä järjestetään virallinen ottelu, jonka hävinnyt saa sitten lähteä tästä kylästä, niin ainakin rauha säilyy.”
”Hyvä.” Sam sanoi. ”Sopii.”
Billykin nyökkäsi ja lähti sitten talsimaan takaisin omaan majaansa. Hän kiehui raivosta ja pettymyksestä, kun hänen suunnitelmansa oli mennyt pilalla. Hän kyllä vielä näyttäisi niille, sen hän päätti.
Zeke poistui heti Billyn jälkeen, kyläläiset mukanaan.
Sam meni Sofian luokse, joka juuri tuli tajuihinsa.
”Oletko kunnossa?” Sam kysyi Sofialta. ”Hän ei siis ehtinyt…”
” Ei. Hän ei…” Sofia sanoi ja purskahti, sitten itkuun. Siinä hän sitten oli ja itki Samin olkaa vasten pitkän tovin, ennen kuin rauhoittui.
”Haetaan sinulle ehjät vaatteet.” Sam sanoi ja halasi Sofiaa, sillä hän rakasti syvästi tuota naista.
Sam teki niin kuin oli sanonutkin ja sen jälkeen he söivät vähäisen illallisen, joka koostui tonnikalasäilykkeestä ja vedestä, tämän jälkeen he menivät nukkumaan.

Seuraavana päivänä, koko kylän väki oli kokoontunut aukiolle, jolla ottelu oli tarkoitus käydä.
Kyläläiset muodostivat ringin, jonka sisäpuolelle Sam ja Billy jäivät.
Ennen ottelun alkua, Zeke kertoi ottelun syyn ja säännöt.
”Säännöt ovat seuraavat.” Zeke sanoi ja jatkoi. ”1. Kumpikaan ei tapa toista. 2. Teräaseet ja muut aseet ovat kiellettyjä. 3. Voittaja saa jäädä kylään, häviäjä lähtee.”
Zeke katsoi Billyä ja Samia ja kysyi vielä. ”Onko tämä nyt selvä?”
Kumpikin nyökkäsi.
”Okei. Alkaa… NYT!” Zeke huusi.

Aseina Samilla ja Billyllä oli vain pitkät puiset seipäät, joilla he hutkivat toisiaan.
Yleisö mylvi. Hiki virtasi ja siinä sivussa hieman verikin. Vähän väliä kuului tuskan huutoja, kun toinen onnistui osumaan toiseen pahasti, tosin nämä huudot hukkuivat yleisön huutoon ja meluun.
Ottelu kesti kauan ja oli hiukan koomisen näköistä. Sam oli hoikka ja hieman lyhyempi kuin Billy, joka oli lihaksikas ja muutenkin isokokoinen. Pienuudessakin oli etunsa, sillä Sam oli ketterä ja pystyi väistelemään melkoisen hyvin hitaamman Billyn voimakkaita iskuja.
Sam onnistui useammin osumaan Billyyn, mutta oli kuin hän ei olisi lainkaan tuntenut kipua ja hutki aina vain lujemmin Samia, joka yritti olla välittämättä kivusta, milloin Billyn lujat iskut osuivat. Billy oli kuitenkin ensimmäisenä rähmällään maassa, vaikka Samkin näytti siltä, ettei kauaa pysyisi pystyssä. Äkkiä Billy nousi ylös ja huitaisi seipäällään Samia. Isku osui Samin jalkaan, jonka tämä oli jo aiemmin telonut. Sam tunsi kuinka luut rutisivat ja murtuivat uudestaan. Tuskasta huutaen hän lyyhistyi maahan, Billyn ravatessa ympäri rinkiä ja huutaen mielihyvästä, sillä hän luuli voittaneensa.
Kesken kaiken tapahtui jotain outoa. Billyn voitonhuuto katkesi, kuin veitsellä leikaten. Sam tuijotti Billyä, jonka matka oli pysähtynyt lyhyeen ja jokin voima lennätti Billyn päin väkijoukkoa, joka onnistui nipannapin väistämään tämän ihmiskuulan, joka tömähti lopulta maahan ja jäi siihen makaamaan. Muutaman minuutin oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulakin putoavan.
”Julistan ottelun päättyneeksi ja Samin voittajaksi.” Zeke sanoi, rikkoen hiljaisuuden.
Zeke ja eräs kyläläinen auttoivat Samin majaansa, Sofian seuratessa perässä.
Bob, eräs kyläläisistä, kiskoi Billyn ylös maasta ja käski tämän häipyä kylästä.
Lähtiessään, Billy lateli uhkauksia, jotka koskivat kylän takaisin valtausta ja tiettyjen henkilöiden eliminoimista. Sofia lastoitti Samin jalan ja juuri ennen kuin tämä nukahti, Sofia kuiskasi hiljaa hänen korvaansa; ”Sinusta tulee isä.”
Sam hymyili ja nukahti.

*********

No niin nyt jään odottamaan teidän kommettejanne tästä jatkopätkästä. :)

Hauskoja lukuhetkiä.

Yavanna kirjoitti:

Hän katsoi ympärilleen, vain nähdäkseen, ettei ollut juuri mitään, mistä rakentaa lavaa. ’Hetkinen minullahan on kankaan riekaleita.’ Sofia mietti. ’Tarvitsisin vain muutaman tukevan ja taipuisan seipään tai jonkun muun sen tapaisen ja vielä narua.’
Sofia tarkasti ympäristöään, entistä tarkemmin löytääkseen jotain tarkoitukseen sopivaa rimaa tai lautaa. Ilokseen hän näkikin rakennuksen seinää vasten nojaamassa pari sopivan näköistä riukua tai rimaa. Hän haki ne ja alkoi kaivella sen jälkeen reppuaan. Hän muisti että hänellä piti olla jotain narua repussaan ja pian hänen käteensä osui karhunlankarulla, jossa oli kiinni neula.
”No niinpä tietysti!” Hän huudahti, mutta ajatteli kuitenkin. ’Tästä tulee pitkä urakka.’
Hän otti pari isompaa riekaletta, taittoi siitä vastakkaiset reunat niin, että sai niihin ikään kuin väylän mistä työntää riu’ut.
Oli melkein jo yö kun Sofia päätteli viimeistä ommelta. Hän päätti jättää kokoamisen aamuun ja käpertyi Samin viereen peiteltyään tämän ensin hyvin.
Yö tuntui kuluvan hitaasti. Sofia ei nukkunut kovinkaan hyvin ja päätti lopulta nousta ylös, ennen auringon nousua. Hän haki riu’ut ja alkoi ujuttaa niitä paikoilleen. Aurinko oli ehtinyt jo nousta hän saadessaan työnsä valmiiksi.
Hän auttoi Samin lavalle ja peitteli hänet rievuilla. Samin kuume oli yhä korkea ja hän oli sen verran heikossa kunnossa, ettei jaksanut pistää vastaan.
He lähtivät jatkamaan matkaa harmaassa aamun kuluessa. Sofia vain mietti, sitä että he eivät voisi kovinkaan kauaa jatkaa näin. Ainakaan Samin kunto ei sitä kestäisi.


3. Luku
Leiri, Billy ja hankaluuksia



Päivä oli jo vaihtumassa iltaan, kun väsyneet matkalaiset saapuivat suurelle aukiolle, jonka ympärille oli rakennettu romuista hökkelikylä. Hökkelikylässä oli yksi muita isompi rakennelma ja siitä astui ulos isokokoinen mies. Miehellä oli maantien värinen tukka, osittain bodattu kroppa ja kylmät harmaat ja laskelmoivat silmät. Hän katsoi tulokkaita inhon ilme kasvoillaan.
”Mitä te täältä haette?” Mies kysyi äreästi ja katsoi tulokkaita.
”Me vain ajattelimme, että jos saisimme asettua tänne asumaan.” Sofia sanoi, vaikka vaisto kertoi, että tuo mies oli vihamielinen, eikä ehkä helposti taivuteltavissa, joten hän lisäsi. ”Me rakennamme asumuksemme itse ja hankimme ruokammekin itse.”
”Hyvä on.” Mies murahti. Hän katsoi pitkään Sofiaa ja tällä kertaa katse oli toisenlainen, kuin hän olisi nähnyt jotakin, mikä tahtoisi omakseen sillä sekunnilla. Tämän jälkeen hän kääntyi ja talsi takaisin majalleen.
Tällä valin eräs nainen oli tullut heidän luokseen. Hänen mukanaan oli pikkupoika.
”Älä välitä Billystä.” Nainen sanoi. ”Hän on aina yhtä kylmä ja äreä.”
”Itse asiassa, me tarvitsisimme apua.” Sofia sanoi ja osoitti Samia. ”Hänellä on kova kuume, minkä oletan johtuvan hänen vioittuneesta jalastaan.”
”Saanko katsoa häntä?” Nainen kysyi ja lisäsi sitten. ”Unohdin esitellä itseni. Nimeni on Rosa ja ammatiltani sairaanhoitaja.”
Sofia nyökkäsi ja seurasi sitten Rosaa joka asteli ripein askelin Samin luokse. Hän kosketti tämän otsaa ja poskia. ”Kuumetta.” Hän mutisi ja nosti kankaan riekaleen pois jalkojen päältä. Vioittunut jalka oli lastassa, eikä näyttänyt niin pahalta, kuin toissa päivänä. Turvotus oli hieman laskenut, mutta jalka oli yhä sinipunerva murtuma kohdalta.
Rosa suoristi itsensä ja kääntyi poikansa puoleen. ”Max, olisitko niin kiltti ja hakisit Zeken tänne.” Hän kysyi pojalta.
”Kyllä äiti.” Max sanoi ja juoksi samantien pienelle majalle. Hetken kuluttua hän palasi, mukanaan tumma mies jolla oli rastat.
”Zeke saat auttaa minua ja kantaa hänet majaani.” Rosa sanoi ja osoitti paareilla makaavaa Samia, jolla oli kalpeat kasvot ja silmät ummessa.
Zeke teki työtä käskettynä ja yhdessä he saivat Sain kannettua Rosan majaan. Rosa haki mukillisen vettä keittiön virkaa tekevästä nurkkauksesta. Tämän jälkeen hän kaiveli hetken reppuaan, kunnes löysi etsimänsä, pienen rasian särkylääkettä. Hän otti rasiasta pillerin ja laittoi sen Samin suuhun, minkä jälkeen hän auttoi tätä juomaan tilkan vettä.
”Nyt hänen on vain levättävä.” Rosa sanoi. ”Ja te voitte asua sen aikaa minun luonani.” Hän lisäsi.

Kului pari päivää ja Sam alkoi parantua. Pian hän jo istui ja sai jotain syödyksikin. Viikon kuluttua hän oli siinä kunnossa, että saattoi nousta jalkeille ja pari viikkoa myöhemmin hän jo alkoi Zeken ja Frankin avulla rakentaa itselleen, sekä Frankille ja Bettylle majaa. Majat kohosivat pystyyn, hitaasti, mutta varmasti ja parin viikon kuluttua, he pääsivät muuttamaan majoihinsa.
Samin ja Sofian mielestä asunto oli vaatimaton ja yksinkertainen. Mutta Billyn mielestä ei sillä, hän oli kateellinen ja salaa ihastunut Sofiaan. Tästä syystä hän vihasi Samia.
Sam, Sofia, Frank ja Betty tutustuivat hökkeli kylän asukkaisiin ja saivat koko joukon uusia ystäviä, mistä Billy sai uuden syyn vihata Samia.

Sam ja Billy tuntuivat kinaavaan joka asiasta. Heidän välillään oli jännitteitä, jotka saattaisivat purkautua tappelunnujakaksi milloin tahansa. Asiaan vaikutti sekin, ettei Billy ollut enää salaa ihastunut, vaan rakastunut Sofiaan. Sofia oli tämän huomannut, sillä Billy oli huono peittämään tunteensa ja oli jo yrittänyt kömpelösti flirttailla. Sofia oli kuin ei olisi huomannutkaan koko flirttailua ja jatkoi omia puuhasteluitaan, mutta joutui kuitenkin sanomaan suorat sanat Billylle, kun tämä yritti lähennellä. Samin jalkakin oli alkanut parantua ja kesti nyt kävelyä, ilman tukea.

Eräänä iltana, kun Sofia oli jäänyt yksin, Samin lähdettyä muutaman muun kyläläisen kanssa etsimään jotakin syötäväksi kelpaavaa, Billy päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Hän meni Samin ja Sofian yhteiselle asumukselle ja jäi ovelle salaa tarkkailemaan Sofiaa. Jonkin aikaa tarkkailtuaan, hän päätti mennä sisälle.
Sofia hätkähti, sillä hän oli säikähtänyt, kun Billy oli äkkiarvaamatta ilmestynyt hänen eteensä.
Mitä sinä täällä teet? Hän kysyi, ollen samalla varuillaan.
”Minä.. öö.. tuota halusin… tuota tavata sinut.” Billy änkytti.
”Miksi?” Sofia kysyi ollen varuillaan, sillä hänellä oli tunne siitä, että jotain ikävää oli tiedossa.
”Tuota… kun… Minä, niin haluaisin, että ryhtyisit minulle vaimoksi.” Billy sai vaivoin sanotuksi.
”En ikimaailmassa.” Sofia sanoi ja mietti miksi Billyn oli juuri silloin pitänyt tulla sellaisia kyselemään.
”Miksi et?” Billy kysyi hermostuneena, hän oli päättänyt saada Sofian keinolla millä hyvänsä.
”Koska en pidä sinusta.” Sofia sanoi.
”Miksi et?” Billy tivasi.
”Sinä vain et ole minun tyyppiäni.” Sofia sanoi ja toivoi, että Billy menisi pois.
”Millä tavalla en ole tyyppiäsi?” Billy jatkoi tivaamistaan ja oli samalla tarttunut Sofiaa ranteista.
”Päästä irti!” Sofia parahti ja sanoi. ”Juuri tuon takia inhoan sinua, sinä otat voimalla, jos et muuten saa haluamaasi.”
”Et vieläkään sanonut, miksi en kelpaa.” Billy ärähti.
”Sinussa vain ei ole sitä, jotain. Eikö se riitä sinulle vastaukseksi?” Sofia sanoi ja älähti. ”Päästä minut irti!”
Sofian ihmeeksi Billy päästi irti. Mutta se oli vain väliaikaista, sillä pian Billy tarrasi Sofian toiseen käteen ja alkoi kiskoa tätä mukanaan.
”Hei! Minne, sinä viet minua? Päästä irti!” Sofia kiljui, mutta Billy oli kuin ei olisi kuullutkaan.
Sofia yritti päästä irti Billyn otteesta, hän potki ja raapi, mutta Billy oli häntä voimakkaampi joten siitä ei ollut paljonkaan apua.
”Lopeta se rimpuilu, ettei minun tarvitse käydä kovakouraiseksi.” Billy sanoi ja lisäsi. ”Sinä kuulut nyt minulle halusit tai et.”
Sofia ei välittänyt Billin sanoista vaan yritti yhä raivokkaammin päästä irti tämän otteesta. Aivan yllättäen Sofian onnistui potkaista Billyä jalkoväliin niin, että tämä ulvaisi tuskasta ja ote Sofian ranteesta irtosi.
Sofia juoksi takaisin majaansa, Billyn maatessa kontillaan ja kiroillessa.
”Kirottu nainen! Tuo oli sinun viimeinen virheesi.” Billy huusi, nousi ylös ja meni Sofia perästä majaan.
Kun Billy ryntäsi sisälle majaan, Sofia yritti tapella vastaan, mutta Billy sai kaadettua hänet alleen. ”Hahaa! Nyt tästä vasta hauskaa tulee.” Billy rääkyi mielipuolisena ja alkoi repiä Sofian vaatteita.
’Mitä hän oikein aikoo?’ Sofia ajatteli peloissaan ja yritti huutaa, mutta Billyn raskas ja karkea käsi tukki suun.
Pelon ja häpeän kyyneleet valuivat pitkin Sofian poskia ja juuri kun hän oli menettämäisillään toivonsa, hän kuuli äänen, joka sai hänen toivonsa heräämään.
”Mitä helvettiä sinä luulet tekeväsi!” Sam karjaisi ja syöksyi kiskomaan Billyn pois Sofian päältä.
”Pidän vähän hauskaa.” Billy sanoi ja hymyili, tai pikemminkin irvisti omahyväisesti.
”Kuinka sinä julkeat…” Sam aloitti raivon, tukahduttaessa loput sanat olemattomiin.
Sofia siirtyi kauemmaksi, pidellen vaatteiden riekaleita suojanaan, sillä onneksi muuta Billy ei ollut ehtinyt tehdä, kuin repiä Sofian vaatteet riekaleiksi. Hän katseli nyt miehiä, jotka kumpikin kiehuivat pidätetystä raivosta, joka oli jo kauan kytenyt heidän välillään.
’Tämä tuntuu jotenkin tutulta.’ Sofia ajatteli. ’Niin kuin olisin jo elänyt tämän.’
Miesten huuto, tai lähinnä Billyn huuto palautti Sofian jälleen todellisuuteen.
”Minä teen omallani mitä tahdon.” Billy sanoi ja lähestyi uhkaavan näköisenä Samia.
”Hän ei ole sinun, eikä kenenkään muunkaan.” Sam sanoi ja jatkoi uhmakkaana. ”Hän ei ole tavara, jonka voi noin vain ottaa.”
Tämä sai Billyn raivostumaan täysin ja kauan kytenyt raivo ja viha saivat vallan. Billy hyökkäsi Samin kimppuun ja alkoi takoa tätä nyrkeillään. Sofia yritti mennä auttamaan Samia, mutta Billyn suuri ja raskas käsi lennätti hänet päin majan seinää, jonka viereen hän lyyhistyi tajuttomana.
Kun Sam näki tämän, hän raivostui ja hyökkäsi vuorostaan Billyn päälle, joka yllättyi tästä niin, että Sam ehti iskeä kunnolla muutamia kertoja.

Zeke oli kuullut metelin Samin ja Sofian majalta ja kiirehti, nyt sinne muutaman kyläläisen kanssa.
”Minä arvasin, että näin käy.” Hän mutisi mennessään majaan sisälle. Zeke sai kyläläisten avustamana Billyn revittyä irti Samista. Billy ja Sam olivat molemmat aika hurjan näköisiä. Samilla oli toinen silmä mustana ja suupielestä valui verta, Billyllä taas valui verta nenästä.
”Tämän on kerta kaikkiaan loputtava.” Zeke sanoi ja jatkoi. ”Huomenna tai sitten sitä seuraavana päivänä järjestetään virallinen ottelu, jonka hävinnyt saa sitten lähteä tästä kylästä, niin ainakin rauha säilyy.”
”Hyvä.” Sam sanoi. ”Sopii.”
Billykin nyökkäsi ja lähti sitten talsimaan takaisin omaan majaansa. Hän kiehui raivosta ja pettymyksestä, kun hänen suunnitelmansa oli mennyt pilalla. Hän kyllä vielä näyttäisi niille, sen hän päätti.
Zeke poistui heti Billyn jälkeen, kyläläiset mukanaan.
Sam meni Sofian luokse, joka juuri tuli tajuihinsa.
”Oletko kunnossa?” Sam kysyi Sofialta. ”Hän ei siis ehtinyt…”
” Ei. Hän ei…” Sofia sanoi ja purskahti, sitten itkuun. Siinä hän sitten oli ja itki Samin olkaa vasten pitkän tovin, ennen kuin rauhoittui.
”Haetaan sinulle ehjät vaatteet.” Sam sanoi ja halasi Sofiaa, sillä hän rakasti syvästi tuota naista.
Sam teki niin kuin oli sanonutkin ja sen jälkeen he söivät vähäisen illallisen, joka koostui tonnikalasäilykkeestä ja vedestä, tämän jälkeen he menivät nukkumaan.

Seuraavana päivänä, koko kylän väki oli kokoontunut aukiolle, jolla ottelu oli tarkoitus käydä.
Kyläläiset muodostivat ringin, jonka sisäpuolelle Sam ja Billy jäivät.
Ennen ottelun alkua, Zeke kertoi ottelun syyn ja säännöt.
”Säännöt ovat seuraavat.” Zeke sanoi ja jatkoi. ”1. Kumpikaan ei tapa toista. 2. Teräaseet ja muut aseet ovat kiellettyjä. 3. Voittaja saa jäädä kylään, häviäjä lähtee.”
Zeke katsoi Billyä ja Samia ja kysyi vielä. ”Onko tämä nyt selvä?”
Kumpikin nyökkäsi.
”Okei. Alkaa… NYT!” Zeke huusi.

Aseina Samilla ja Billyllä oli vain pitkät puiset seipäät, joilla he hutkivat toisiaan.
Yleisö mylvi. Hiki virtasi ja siinä sivussa hieman verikin. Vähän väliä kuului tuskan huutoja, kun toinen onnistui osumaan toiseen pahasti, tosin nämä huudot hukkuivat yleisön huutoon ja meluun.
Ottelu kesti kauan ja oli hiukan koomisen näköistä. Sam oli hoikka ja hieman lyhyempi kuin Billy, joka oli lihaksikas ja muutenkin isokokoinen. Pienuudessakin oli etunsa, sillä Sam oli ketterä ja pystyi väistelemään melkoisen hyvin hitaamman Billyn voimakkaita iskuja.
Sam onnistui useammin osumaan Billyyn, mutta oli kuin hän ei olisi lainkaan tuntenut kipua ja hutki aina vain lujemmin Samia, joka yritti olla välittämättä kivusta, milloin Billyn lujat iskut osuivat. Billy oli kuitenkin ensimmäisenä rähmällään maassa, vaikka Samkin näytti siltä, ettei kauaa pysyisi pystyssä. Äkkiä Billy nousi ylös ja huitaisi seipäällään Samia. Isku osui Samin jalkaan, jonka tämä oli jo aiemmin telonut. Sam tunsi kuinka luut rutisivat ja murtuivat uudestaan. Tuskasta huutaen hän lyyhistyi maahan, Billyn ravatessa ympäri rinkiä ja huutaen mielihyvästä, sillä hän luuli voittaneensa.
Kesken kaiken tapahtui jotain outoa. Billyn voitonhuuto katkesi, kuin veitsellä leikaten. Sam tuijotti Billyä, jonka matka oli pysähtynyt lyhyeen ja jokin voima lennätti Billyn päin väkijoukkoa, joka onnistui nipannapin väistämään tämän ihmiskuulan, joka tömähti lopulta maahan ja jäi siihen makaamaan. Muutaman minuutin oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla neulakin putoavan.
”Julistan ottelun päättyneeksi ja Samin voittajaksi.” Zeke sanoi, rikkoen hiljaisuuden.
Zeke ja eräs kyläläinen auttoivat Samin majaansa, Sofian seuratessa perässä.
Bob, eräs kyläläisistä, kiskoi Billyn ylös maasta ja käski tämän häipyä kylästä.
Lähtiessään, Billy lateli uhkauksia, jotka koskivat kylän takaisin valtausta ja tiettyjen henkilöiden eliminoimista. Sofia lastoitti Samin jalan ja juuri ennen kuin tämä nukahti, Sofia kuiskasi hiljaa hänen korvaansa; ”Sinusta tulee isä.”
Sam hymyili ja nukahti.

*********

No niin nyt jään odottamaan teidän kommettejanne tästä jatkopätkästä. :)

Hauskoja lukuhetkiä.

Lue lisää

4. LUKU
Daniel, varoitus ja yllätys hyökkäys



Rauha palasi Billyn lähdettyä ja kylänväki yksimielisesti äänesti Samin hökkelikylänsä päälliköksi. Bobin tavoin kukaan ei piitannut Billyn uhkailuista, mikä saattoi johtua osaksi siitäkin, että Billy oli jo paljon ennen kylästä lähtöään uhannut pistää kylän tuusan nuuskaksi, mikäli ei pääsisi sitä johtamaan, mutta ei kuitenkaan ollut toteuttanut uhkauksiaan. Sam ja Sofia keskustelivat toisinaan aiheesta.
”Mitä jos hän kuitenkin toteuttaa aikeensa?” Sofia sanoi. ”Billy oli jo täällä ollessaan aika arvaamaton.”
”Tuskinpa.” Sam sanoi rauhoitellen. ”Meitä on täällä kylässä sen verran paljon, että yksinään hänestä ei ole vastusta.”
”Niin kai sitten.” Sofia sanoi ja päätti olla puhumatta aiheesta.

Kylässä ei tapahtunut juuri mitään sen kummempaa, kuin, että jotkut nahistelivat ruoasta tai muusta samantapaisesta asiasta. Kuukaudet kuluivat ja kyläläiset tuudittautuivat siihen uskoon, ettei Billyä enää koskaan näkyisi niillä main ja että he saisivat olla rauhassa.
Eräänä kuulaana päivänä Sofia synnytti kaksoset, tytön ja pojan. Hän antoi tytölle nimeksi Alyssa ja pojan nimeksi tuli Sadir. Kummallakin lapsella oli yönmustat hiukset, joissa oli valkea raita ja kummallakin oli smaragdin vihreät silmät. Rosa, sekä pari muuta naista kylältä auttoivat Sofiaa lasten hoidossa.

Aikaa oli vierähtänyt jo pari kuukautta ja vuosikin ehti vaihtua, kun eräänä iltana, joku kolkutti porttia. Sinä iltana vahtivuorossa olivat Zeke ja Bob, jotka avasivat portin. Portin toisella puolella seisoi mies, joka näytti lopen uupuneelta ja pahasti murjotulta.
”Vettä…” Mies ehti sanoa, ennen kuin tuupertui maahan.
Zeke meni miehen luokse ja ravisti tätä varoen. Mies ei reagoinut tähän.
”Elossa hän on, mutta tajuton.” Zeke sanoi lisäten. ”Kannetaan hänet sisäpuolelle.”
Rosa, joka oli ollut menossa Sofian luokse, oli kuullut Bobin ja Zeken keskustelun ja oli tullut lähemmäksi kuullakseen ja nähdäkseen enemmän. Hän tuli vielä vähän lähemmäksi, sillä hän halusi tietää kuka mies oli. Rosa oli kuullut miehen äänen ja hän oli mielestään tunnistanut sen. Nyt hän halusi varmistua asiasta ja meni Zeken ja Bobin luokse. Hän katsoi tajutonta miestä ja nosti käden suulleen, jotta ei olisi huutanut. Rosa katsoi uskomatta silmiään, sehän oli hänen oma miehensä.
”Daniel!” Rosa huudahti viimein ja meni polvilleen miehensä viereen. ”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?”
”Tunnetko sinä hänet?” Zeke kysyi.
”Tunnen.” Rosa vastasi. ”Hän on mieheni.”
Tämän enempää Zeke ei kysellyt. Hän ja Bob kantoivat Danielin Rosan asumukselle ja laskivat varovaisesti vuoteelle. Rosa hoivasi miestään hellästi, hän putsasi haavat ja ruhjeet ja paikkasi ne parhaan taitonsa mukaan.

Seuraavana päivänä, myös Sam ja Sofia saivat tietää tapahtuneesta. Sofia päätti auttaa Rosaa, vaikka hänellä itselläänkin oli kaksi lasta kaitsettavanaan. Hän piti huolen siitä, ettei Max ollut äitinsä tiellä, kun tällä oli kädet täynnä töitä. Muutamien päivien päästä alkoi näyttää siltä, että Daniel parantuisi ja siitä vielä pari päivää ja hän oli täysin kunnossa, parantunut.
Rosa kertoi Danielille, mitä hänelle ja Maxille oli tapahtunut, sen suuren luonnonmullistuksen jälkeen. Max oli onnellinen saadessaan olla isänsä kanssa. Hänellä oli ollut tätä ikävä.
Eräänä iltana Rosa kysyi, mitä Danielille oli tapahtunut ja miksi tämä oli ollut niin murjottu, kun oli saapunut heidän kylänsä liepeille.
”Luonnonmullistuksen jälkeen kaikki oli aika sekavaa ja harhailin aika kauan, ennen kuin löysin tieni erääseen leirintapaiseen, johon oli kerääntynyt tuhosta selvinneitä ihmisiä.” Daniel kertoi. ”Ensi alkuun leirin elämä oli rauhallista ja ihmiset alkoivat rakennella pieniä hökkeleitä asunnoikseen ja muutenkin alkaa kaiken uudelta pohjalta. Joten leirin paikalle oli nyt tullut hökkeli kylä. Pian tähän kylään saapui joitain korstoja, jotka ryhtyivät heti olemaan kuin kylän johtajat ja siitä lähtien he päättivät kaikesta.” Daniel jatkoi kertomustaan. ”Nämä korstot veivät ruuista ja kaikesta muustakin parhaat palat ja mukiloivat ne, jotka uskalsivat vastustaa heitä.”
Rosa hengähti kauhistuneena ja ajatteli, että saman laista olisi heidänkin kylässään ollut, jos Billy olisi saanut jäädä.
”Joitain kuukausia korstojen jälkeen, saapui yksi lisää. Billyksi hän itseään nimitti ja ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun hän oli jo noiden korstojen suosiossa ja pian sen jälkeen he nimittivät hänet kylämme johtajaksi.” Daniel kertoi ja jatkoi. ”Billy tuntui hautovan kostoa jollekin, siitä hän jaksoi puhua aina.”
”Mitä sitten tapahtui?” Rosa kysyi ja aavisteli että nyt kertomus muuttuisi todella ilkeäksi.
”Hän tiesi että oli kuullut hänen juttujaan ja tiesi oikein hyvin myös sen, etten niistä pitänyt.” Daniel sanoi. ”En ikinä uskonut, että hän aikoi pistää suunnitelmansa toteen. Kuulin nimittäin kerran kun hän kertoi valituille kumppaneilleen suunnitelmastaan ja puhui toisesta kylästä ja sen valtauksesta.”
”Tästä kylästä?” Rosa kysyi ja kylmät väreet menivät hänen selkäpiitään pitkin.
”Kyllä... kai” Daniel sanoi ja jatkoi kertomustaan. ”Hän sai minut kiinni ja tivasi minulta, mitä olin kuullut. En sanonut hänelle mitään ja hän suorastaan raivostui ja alkoi mukiloida minua parin muun korston kanssa.”
”Kamalaa. Se mies on täysi sika.” Rosa sanoi ja tunsi kiukun nousevan sisällään. Miten joku saattoi olla niin julma?
”Olin kai mennyt tajuttomaksi, koska he luulivat minun kuolleen ja nakkasivat minut kylän ulkopuolelle. Sieltä minä ainakin heräsin ja lähdin etsimään tätä toista kylää, jonne lopulta päädyin.” Daniel lopetti kertomuksensa.
”Muistatko vielä Billyn suunnitelmat?” Rosa kysyi.
”Muistan.” Daniel vastasi.
”Siinä tapauksessa saat kertoa Samille, hän johtaa tätä kylää.” Rosa vastasi Danielin äänettömään kysymykseen. ”Vien sinut hänen majalleen.”
Tämän sanottuaan hän ja Daniel nousivat ylös ja astuvat ulos majasta. Rosa johdatti Danielin Samin majalle.
Rosa koputti oven pieleen ja pian Sofia ilmaantui ovensuuhun.
”Tulkaa ihmeessä sisälle.” Hän kehotti.
”Tuota, onko Sam sinun seurassasi?” Rosa kysyi.
”On.” Sofia sanoi ja meni sisälle, Rosan ja Danielin seuratessa. ”Teillä lienee asiaa hänelle.” Hän lisäsi.
Daniel nyökkäsi ääneti.
”Mitä asiasi koskee?” Kysyi Sam, joka oli tullut Sofian viereen.
”Billy aikoo hyökätä teidän kyläänne.” Daniel sanoi ja jatkoi. ”En tiedä milloin hän sen tekee, mutta varmasti hän sen tekee.”
”Mistä sinä sen tiedät?” Sam kysyi. ”Missä sinä siihen lurjukseen olet törmännyt?”
Daniel kertoi Samille saman kuin Rosallekin.
”Sen vain tiedän, että hän aikoo hävittää koko tämän kylän.” Daniel sanoi ja kysyi. ”Mitä meidän pitäisi tehdä? Emmehän voi päästää sitä raakalaista riehumaan tänne miten mielii.”
”Meidän on tehtävä suunnitelma yllätyshyökkäyksen varalle.” Sam sanoi ja lisäsi. ”Koko kylä on kutsuttava koolle.”

Myöhemmin Sam etsi Zeken ja Bobin, jotka hän pisti keräämään koko kylänväen paikalle.
Ei kestänyt kovinkaan kauaa, kun kylän väki oli koossa ja kokous saattoi alkaa.
”Meidän on päätettävä yhdessä kylämme suojelusta, koska olen saanut varman tiedon siitä, että kylään aiotaan hyökätä.” Sam aloitti ja jatkoi. ”Olen ajatellut, että aitaa ja porttia pitäisi vahvistaa ja vahtivuoroja lisättävä.”
Sam piti tauon ja katseli kyläläisiä, jotka tuijottivat häntä hiljaa.
”Onko teillä kysyttävää tai ehdotuksia?” Hän viimein kysyi ja katseli kyläläisiä, odottaen että joku sanoisi jotakin.   
Joitakin ehdotuksia tulikin samoin kysymyksiä.
”Kuinka vahti vuorot jaetaan ja ketkä siihen tehtävään valitaan?” Kysyi eräs mies.
”Vahti vuorot jaetaan niin, että aamuisin, päivällä, illalla ja yöllä on aina kaksi tai useampi vahdissa ja jos nämä vahdit huomaavat tunkeilijoita kylämme liepeillä, heidän tulee tehdä hälytys viipymättä.” Sam sanoi ja kysyi. ”Onko vapaaehtoisia? Minä asetun ensimmäiseen vahtivuoroon, joka alkaa tänä iltana.”
Porukasta nousi useampikin käsi pystyyn. Sam kehotti vapaaehtoisia jäämään vielä kokouksen jälkeen.
”Rakennustaitoiset voivat viipymättä ryhtyä vahvistamaan suoja-aitaa ja porttia.” Sam sanoi ja jatkoi. ”Tämä kokous on päättynyt ja nyt jokainen painuu tekemään työnsä.”
Joka puolelta kuului hyväksyvä huuto ja ihmiset hajaantuivat tehtäviään suorittamaan, vain vartiointi tehtävien vapaaehtoiset jäivät vielä paikalle.
Sam jakoi vuorot vapaaehtoisten kesken, johon myös Daniel ja Zekekin kuuluivat. Sam ja Daniel olivat ensimmäisinä vuorossa ja sen jälkeen tulivat Zeke ja Bob ja niin edelleen. Sam oli myös päättänyt, ettei sama pari olisi kahtena peräkkäisenä yönä vahdissa, koska se saattaisi rasittaa liikaa.
Ensimmäinen viikko kului rauhallisesti, ei tapahtunut kerrassaan mitään. Koko kylä alkoi vähitellen tuudittautua uskoon, ettei mitään tapahtuisikaan.

Oli kulunut jo kuukausi, eikä mitään mainittavaa ollut tapahtunut. Kylässä suurin osa oli sitä mieltä, ettei mitään hyökkäystä tulisikaan. Siitä huolimatta vahtien määrää ei ollut pienennetty ja vahti vuoroja oli yhtä paljon, kuin aluksikin oli ollut.
Oli myöhäinen ilta, kun se tapahtui. Zeke ja Bob olivat vahdissa, kun muu kylä nukkui.

Sam ja Sofia nukkuivat majassaan lapset vierellään. Sofia heräsi hätkähtäen unestaan, hän ei oikeastaan tiennyt, mikä hänet oli herättänyt. ’Ehkä se oli vain tuulen vire tai jotain.’ Hän ajatteli ja painoi päänsä takaisin pielukselle yrittäen nukahtaa uudelleen. Juuri kun hän oli vaipumassa uneen, hän kuuli jotain ja oli nyt aivan hereillä. Hän nousi istumaan ja kuunteli, sillä hän oli varma, että oli kuullut jonkun liikkuvan majan ulkopuolella. Hän töni Samia kylkeen, yrittäen herättää tämän.
”Herää, ulkona liikkuu joku.” Sofia sanoi kuiskaten.
”Se on varmaan Bob tai Zeke, tarkistuskierroksella.” Sam mutisi unisena ja yritti jatkaa uniaan.
Sofia rauhoittui ja oli aikeissa paneutua takaisin makuulle, kun joku tuli majaan sisälle. Nyt Sam oli aivan hereillä ja hän nousi seisomaan yrittäen nähdä pimeässä, kuka oli tullut heidän majaansa.
”Kuka olet ja mitä haet majastani?” Hän kysyi tunkeutujalta.
Ei vastausta, vain askeleita. Kaikki tapahtui nopeassa tahdissa, Sam kuuli jokin heilahtavan ilmassa, sen jälkeen hän tunsi iskun ja kipua päässään, sitten ei ollut mitään muuta kuin pimeyttä.
Sofia kuuli muksauksen ja sen jälkeen pehmeän tömähdyksen Samin kaatuessa lattialle.
”Sam!” Sofia kiljaisi ja hapuili pimeässä sinne suuntaan, mistä äänet olivat kuuluneet.    
Sofia oli kompastua Samiin, joka makasi lattialla tajuttomana. Kun Sofia oli varmistunut, että Sam oli elossa, hän meni lasten luo, jotka olivat heränneetkin meluun ja itkivät.
”Shh…” Sofia sanoi. ”Kaikki on ihan hyvin, ei mitään hätää.” Hän yritti rauhoitella lapsiaan.
Hän kuuli kuinka tunkeutuja käveli majassa, kuin jotakin etsien. Sofia hivuttautui vähän kerrassaan lähemmäs ovea, lapset sylissään. Pian hän oli ovella ja oli valmiina livahtamaan ulos, mutta pakoreitin tukki joku. Se joku oli isokokoinen mies. Sofia painoi lapset tiukemmin itseään vasten, hän oli päättänyt suojella pienokaisiaan viimeiseen asti.
”Mihinkäs sinä olet menossa?” Oven tukkiva mies kysyi karkealla äänellä.   
Sofia tunsi miehen äänestä, se oli Billy. Sofia ei tiennyt mitä sanoa, eikä ehtinytkään, kun Billy käski sisällä olevaa miestä raahaamaan Samin ulos.
”Entä nainen?” Sisällä oleva mies kysyi.
”Jätä hänet minun huolekseni.” Billy vastasi.
Sofia oli peloissaan, hän ei tiennyt mitä tehdä, eikä Billynkään ohi päässyt. Äkkiä Sofia tunsi jonkun tarttuvan käteensä ja alkavan kiskoa ulos majasta.
”Älä!” Sofia parkaisi ja yritti harata vastaan, mutta turhaan hänet kiskottiin ulos majasta ja kuunvalossa hän näki Billyn, jonka silmät kiiluivat kuin eläimen silmät.
”Mitä sinulla on sylissäsi?” Billy kysyi ja osoitti lapsia sormellaan.
”Minun lapseni.” Sofia sanoi ja katsoi uhmakkaasti Billyä.
”Lapsesi.” Billy sanoi epäuskoisesti.
”Niin, minun ja Samin lapset.” Sofia sanoi ja tunsi kiukun nousevan ja ilman muuttuvan sähköiseksi ympäriltään. ”Yritäpäs koskea lapsiini niin…” Hän sähisi Billylle kiukkuisena.
Billy oli hetken vaiti, kuin miettien, mitä seuraavaksi tekisi, ja juuri kun hän oli päättänyt mitä tekisi, majassa ollut mies tuli ulos Samia raahaten.
”Sido hänet.” Billy sanoi miehelle.
”Ei! Jätä hänet rauhaan, hänhän on tajuton!” Sofia huudahti.
”Pidä suusi kiinni nainen.” Billy sähähti ja läimäytti avokämmenellä Sofian naamaan.
Sofia tunsi lämpimän veren noruvan huulesta. ’Senkin saastainen sika!!’ Sofia ajatteli ’Onneksi hän ei osunut lapsiin.’ Kyyneleet valuivat hänen poskilleen, kun hän näki tajutonta Samia sidottavan. Kun Billy katsoi muualle, Sofia huomasi tilaisuutensa tulleen ja juoksi lapset sylissään Rosan majalle. Hän avasi oven ja astui sisälle.
”Rosa!” Hän huusi. ”Herää nyt on hätä, kylään hyökätään!”
”Mitä ihmettä?” Rosa kysyi ja oli sitten täysin hereillä.
”Pystyisitkö huolehtimaan Alyssasta ja Sadirista?” Sofia kysyi.
”Pystyisin. Mutta miksi sitä kysyit?” Rosa kysyi.
”En ehdi selittämään, mutta en halua, että tuo julmuri tappaisi pienokaisiani.” Sofia sanoi ja ojensi Alyssan ja Sadirin, Rosalle.
Juuri kun Sofia oli poistumassa majasta ulos, Billy tuli vastaan ja raastoi Sofian mukaansa.
”Päästä irti senkin sika!” Sofia huusi.
”En. Ennen kuin kerrot mihin veit lapset?” Billy sanoi ja ravisteli Sofiaa kuin räsynukkea.
”Sitä et koskaan saa tietää!” Sofia huusi. ”En ikinä anna sinun koskea lapsiini!”
Tästä suuttuneena Billy läimäytti Sofiaa pari kertaa niin lujaa, että tämä tuupertui tajuttomana maahan.
Heidän aiheuttamansa melu herätti koko kylän ja pian majoista ilmestyi ulos pelästyneitä ihmisiä, jotka eivät oikein tienneet mitä oli tekeillä. Äkkiä porttien luota kuului ääniä, joku avasi portit ja hetken päästä pari rotevaa miestä tulivat Billyn luokse raahaten mukanaan tajuttomia Bobia ja Zekeä.
Nyt ihmiset tajusivat, että kylä oli huolellisesta vartioinnista huolimatta vallattu.
Tämän sekasorron vallitessa Rosa ja Daniel, jonka hän oli herättänyt, nappasivat omat lapsensa, sekä Sofian lapset ja livahtivat ulos majasta, he hiippailivat sekasorron turvin lähemmäksi porttia ja piiloutuivat lähellä olevan romukasan taakse.
Billy raahasi Sofian majaan ja tuli itse ulos. Hän katseli tyytyväisenä pelokkaita ihmisiä, jotka seisoivat majojensa ulkopuolella.
”Painukaa takaisin majoihinne tai saatte rangaistuksen, josta ette taatusti pidä.” Billy sanoi.
Pian tämän jälkeen ihmiset menivät takaisin majoihinsa. Paikalle jäivät vain Billy, hänen miehensä ja tainnoksissa olevat Sam, Bob ja Zeke.
”Aukiolle.” Billy sanoi ja alkoi astella aukiolle päin.
Miehet raahasivat Samin, Bobin ja Zeken perässään aukiolle. Billy käski herättää Samin. Bob ja Zeke saivat olla tajuttomina.

Kun Sam tuli tajuihinsa hän oli aukiolla ja hänen päätään jomotti. Hän huomasi olevansa sidottu ja täysin avuton.
”Noniin, nyt voin maksaa potut pottuina takaisin.” Billy sanoi julmasti hymyillen ja potkaisi raa’asti Samia kylkeen.
Sam ähkäisi kivusta, joka poltteli kyljessä.
”Anteeksi, sanoitko jotakin?” Billy kysyi ivallisesti ja potkaisi uudestaan.
Sam tunsi miten kylkeä poltteli iskun jäljiltä, hän ei ehtinyt väistää, kun seuraava isku osui rintaan, mikä sai hänet haukkomaan henkeään.
Billy nosti Samin pystyyn, mutta huitaisi häntä saman tien polvitaipeeseen, niin että hän lyyhistyi polvilleen.
”Nytkö jo anot armoa.” Billy kysyi hymyillen ivallisesti.
”Minä… en… ano sinulta… armoa. Sam kähisi ja joka henkäyksellä hänen keuhkojaan poltteli. Mitä olet tehnyt Sofialle? Hän kysyi.
”Ei kuulu sinulle.” Billy ärähti ja löi Samia niin lujaa, että tämä lennähti selälleen maahan ja jalka jonka murtuma oli parantunut, vääntyi hänen alleen niin, että hän parahti tuskasta.
Sam päätti urheasti kestää tuon raakalaisen kidutuksen, vaikka tiesi voivansa kuolla siihen.

Tällä välin Sofia oli tullut tajuihinsa ja hän kuuli kuinka miehet metelöivät aukiolla. Sofian naamaa särki, huuli oli turvonnut ja sitä jomotti, mutta siitä huolimatta hän nousi ylös ja käveli majan ovelle ja avasi sen. Ei vartijaa, hän saattoi huoletta livistää. Hän hiipi lähemmäksi aukiota ja kun hän oli tarpeeksi lähellä, hän näki mitä siellä oli tekeillä. Näky sai hänet raivostumaan ja pelkäämään Samin puolesta. Sofia katsoi irvokasta näytelmää kyyneleiden valuessa pitkin poskiaan. ’Se raakalainen, minä vielä tapan sen, jos Sam nyt kuolee!’ Sofia ajatteli.
Hän ei enää pystynyt katsomaan vaan hiipi portille rojuläjän taakse, missä hän kohtasi Rosan ja Danielin ja lapset.
”Mikä sinulla on?” Rosa kysyi, nähdessään Sofian mustelmaiset ja itkeytyneet kasvot.
”Se piru pahoinpitelee Samia ja tappaa hänet.” Sofia sanoi ja purskahti itkuun.
Rosa yritti lohduttaa Sofiaa joka nyt itki hillittömästi.
Kun Sofia oli hieman rauhoittunut, hän sanoi Danielille. ”Hae Frank ja Betty majastaan.” Hän sanoi. ”He kuolevat varmasti, jos jäävät tänne.”
Daniel nyökkäsi ja lähti suuntaan, jossa tiesi Frankin ja Bettyn majan olevan. Frank ja Betty olivat hereillä hänen saapuessaan majalle.
”Tulkaa mukaani, äkkiä.” Daniel sanoi ja he tulivat. Yhdessä he menivät takaisin Sofian ja Rosan luokse.
He jäivät piiloonsa odottamaan tilanteen kehittymistä.

Sam oli jo melkein tajuton ja makasi maassa pystymättä tai enää haluamattakaan suojella itseään iskuilta. Hän ajatteli Sofiaa ja toivoi, ettei tämä joutuisi kokemaan mitään yhtä kamalaa. Pian kuitenkin armelias tajuttomuus tuli ja vaipui pimeyteen.
Billy potkaisi vielä kerran tai pari, vaikka Sam olikin jo tajuton ja hänen suupielestään sekä silmäkulmasta valui verta ja joka paikka oli mustelmilla sekä ruhjeilla ja köydet ovat hiertäneet sekä ranteisiin, että nilkkoihin pahat jäljet
Billy katsoi Samia ja sanoi: ”Kuollut on. Viekää raato ulos kylästä, ennen kuin se alkaa haista.”
Miehet tekivät, niin kuin on käsketty ja pian he aloittivat hurjan voitonjuhlan, joka jatkui aamun valkenemiseen asti. Silloin viimeisetkin juhlijat, Billy mukaan lukien, nukahtivat paikoillensa.

Sofia, Rosa ja Daniel huomasivat tilaisuutensa tulleen ja he päättivät paeta. Ensin Daniel kuitenkin kävi herättämässä ja vapauttamassa Bobin ja Zeken jotteivät he joutuisi mukiloitavaksi. Tämän jälkeen he livahtivat ulos portista. Sofia huomasi Samin, joka makasi tajuttomana ja yhä sidottuna maassa aivan portin ulkopuolella Hän meni Samin luokse Hän, kyykistyi hänen viereensä ja kosketti hänen veren tahrimia kasvojaan. ”Mitä se sika teki sinulle?” Sofia kysyi hiljaa ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Sitten hän sen huomasi, Samin rinta kohoili, hitaasti. Hän oli hengissä. Sofia nousi seisomaan ja katsoi muihin. ”Meidän on saatava hänet kuljetettua.” Sofia sanoi. ”En voi jättää häntä tähän.”
Heidän ei auttanut muuta kuin kyhätä nopeasti paarit Samin kantamista varten ja sitten he lähtivät matkaan. Ilokseen hän huomasi tämän olevan hengissä, vaikka aluksi näyttikin kuolleelta.
He kävelivät eteenpäin etsien sopivaa paikkaa missä piileskellä Billyltä ja hänen joukkioltaan

Tuntikausia käveltyään he päätyivät sen rakennuksen luo, jossa he olivat olleet, silloin vuosi sitten, kun Samin jalka oli turvoksissa. He menivät sisälle hylättyyn rakennukseen, Zeke ja Bob kantaen Samia. He asettivat paarit, jolla Sam makasi, rakennuksen perälle suojaan. Sofia istuutui Samin viereen ollakseen mahdollisimman lähellä häntä. Rosa tuli hänen viereen, saatuaan ensin Maxin nukkumaan. Hän piti Sofian kaksosia sylissään. Pienokaiset olivat nukahtaneet, kun oli tullut rauhallista.
Daniel, Zeke ja Bob jäivät ovelle vahtiin, jottei heitä päästäisi enää toistamiseen yllättämään.
Frank ja Betty olivat lähellä Rosaa ja Sofiaa. He nojasivat toisiinsa ja yrittivät nukkua, vaikkei makuualusta ollutkaan kaikkein mukavin.
Aamu alkoi sarastaa, kun Daniel herätti kaikki huudahduksellaan.
”Mitä nyt?” Sofia kysyi unisena.
”Tuolla ulkona on joku.” Daniel sanoi kääntämättä katsettaan maisemasta. Äkkiä hän kuitenkin kääntyi, kuullessaan ääntä takaansa.
Sofia oli noussut, ojentanut lapset Rosalle ja suunnitteli selvästi lähtöä.
”Sofia mitä sinä nyt aiot?” Hän kysyi ihmeissään.
”Minua he etsivät.” Sofia sanoi ja kääntyi Rosan puoleen. ”Hoidathan Alyssaa ja Sadiria, jos en palaakaan?”
”Kyllä.” Rosa sanoi ja katsoi kummissaan Sofiaa.
Mutta hän ei jäänyt odottamaan enempiä vastauksia, vaan kiiruhti kohti mustunutta portaikkoa. Hän kapusi portaat ylös ja katosi yläkertaan. Hän harppoi nopein askelin yläkerran läpi suoraan ullakolle vieville portaille, kapusi ne ylös ja juoksi ikkunalle. Ikkunasta hän ujutti itsensä ulos ja katolle. Katolta hän näki maastossa kolme miestä, jotka yrittivät lähestyä rakennusta vaivihkaa. Sofia kipusi ylös katonharjalle ja juoksi sitä pitkin toiseen päätyyn ja kapusi alas palotikkaita pitkin.
Hänellä oli selvä suunnitelma mielessään, hän aikoi kiinnittää tyyppien huomion itseensä ja juosta mahdollisimman kauaksi talosta, jotteivät toiset jäisi kiinni.
Nyt hän juoksi sinne suuntaan, missä oli nähnyt miehet. Hän juoksi kuin kauris ja pomppi kiveltä toiselle ketterästi ja notkeasti kuin kissa. Miehet eivät vieläkään olleet huomanneet häntä, joten hän pysähtyi ja nappasi maasta sopivan kokoisen kiven. Hän piteli kiveä hetken kädessään, tähtäsi, heitti ja osui rotevaa miestä olkapäähän, jolloin tämä ulvahti kivusta. Hetken hän katseli ympärilleen ja sitten hän näki naisen joka seisoi vain parin metsin päässä hänestä.
”Tuolla se nainen on! Napatkaa se!” Hän huusi tovereilleen.
Sofia kuuli huudot ja pinkaisi juoksuun. Hän juoksi kauemmaksi rakennuksesta ja kauemmaksi kylästä. Hän kuuli miesten mylvivät huudot takaansa ja juoksi, niin kovaa kuin jaloistaan pääsi.

Daniel katseli Sofian menoa, ihmetellen, miksi tämä teki niin kuin teki. Toisaalta hän pelkäsi, että Sofia jäisi kiinni.
Kun Sofia oli kadonnut näkyvistä ja miesten huudot lakanneet kuulumasta, Daniel uskalsi perääntyä oviaukosta sisälle.
Hän kääntyi ja katsoi sisällä olijoita vakavana ja sanoi. ”Hän pelasti meidät, sillä jos hän olisi jäänyt, meidätkin olisi vangittu.”
Muut olivat hiljaa.
Äkkiä Sam mutisi jotakin ja aukaisi silmänsä. Hän yritti nousta istumaan ja irvisti tuskasta.
”Sinun pitäisi levätä.” Rosa sanoi.
”Missä Sofia on.” Sam kysyi tuskin kuuluvalla äänellä.
”Hän, tuota lähti. Tuota hän esti juuri kolmea miestä löytämästä meitä, lähtemällä pois luotamme.” Rosa selitti ja hänestä tuntui pahalta katsoa Samin tuskaista katsetta.

Tällä välin Sofia jatkoi juoksuaan, kunnes kompastui johonkin, väänsi siinä samassa rytäkässä jalkansa ja kaatui. Hän nousi ylös ja yritti juosta pakoon vaikka nilkka tuntuikin olevan kuin tulessa. Hän juoksi niin kovaa kuin kipeältä nilkaltaan pystyi. Miehet saavuttivat hänet pian ja saartoivat hänet voitonriemuisesti virnuillen.
Sofia katsoi miehestä toiseen ja yritti löytää jotain keinoa tai aukkoa miesten ympyrästä, josta voisi paeta.
”Turha yrittää.” Se roteva mies, jota Sofia oli kivellä heittänyt, sanoi.
”Eikös me voitaisi pitää hauskaa tuon kanssa.” Blondi lihaskasa sanoi ja osoitti Sofiaa.
”Ei sillä pomo nuijii sinut hengiltä, jos erehdyt huvittelemaan hänen naisellaan.” Roteva mies sanoi.
”Mutta, entäs jos pomo ei koskaan saa tietää?” Lihaskasa yritti vielä.
”Usko pois, se saa tietää ja silloin sinun käy kalpaten.” Roteva sanoi. ”Viedään hänet nyt pomon luo, ehkäpä hänen käsittelynsä jälkeen saamme tästä naisesta hupia.” Hän lisäsi vinosti hymyillen.
Hän tarttui Sofiaa käsivarresta ja alkoi retuuttaa häntä hökkelikylään. Matka oli pitkä ja päivä alkoi hiljalleen vaihtua illaksi. Oli hämärää, kun he viimein saapuivat kylälle. He veivät Sofian aukiolla, jossa Billy seisoi uhkaavan näköisenä. Silloin roteva mies päästi irti hänen kädestään. Sofia lysähti maahaan, sillä häntä väsytti ja nilkkaa jomotti tosissaan. Kauaa hän ei saanut olla maassa, kun Billy kiskaisi hänet pystyyn.
”Missä muut ovat?” Billy kysyi ja työnsi kasvonsa melkein kiinni Sofian kasvoihin ja tuijotti tätä silmiin.
Sofia ei sanonut mitään, vaan tuijotti uhmakkaasti takaisin. Silloin varoittamatta Billy kohotti kätensä ja läimäytti Sofiaa. Sittenkään Sofia ei sanonut mitään vaan katsoi yhä tiukasti Billyä silmiin.
”Minä, en aio kertoa sinulle mitään.” Sofia sähisi kiukkuisesti. Häntä pelotti, mutta enimmäkseen hän oli vihainen. Hän vihasi tuota miestä, joka ei osannut ilmaista itseään muuten kuin hakkaamalla heikompiaan.
”Vai niin, kyllä sinä kohta kerrot.” Billy sanoi ja hänen silmänsä välähtivät vaarallisesti.
Sofia tunsi, kiukun, vihan ja pelon kasvavan sisällään ja hän tunsi taas sen sähköisen jonkin kietoutuvan ympärilleen, kuin torjuvaksi muuriksi. Billy lähestyi häntä valmiina iskuun.
Siinä samassa Sofia tunsi kuin jokin suuri ja voimakas olisi lähtenyt hänestä ja se sysäsi kaiken tieltään ja kaatoi miehet nurin. Sofia näki tilaisuutensa tulleen ja yritti paeta, mutta juuri silloin se blondi lihaskasa tukki hänen tiensä. Miehen kädessä oli puukko, jonka terä välkehti himmeässä valossa.
”Noita.” Mies sähisi.
”Ei! Hän on minun!” Billy huusi, mutta liian myöhään, sillä tuo kävelevä lihasvuori oli ehtinyt survaista puukkonsa Sofiaan. Sofia oli yrittänyt väistää sitä, mutta silti se osui kylkeen ja upposi syvälle. Melkein samassa hän huudahti tuskasta, kun tuo mies kiskaisi puukkonsa irti ja valmistautui uuteen iskuun. Mutta sitä ei tullut, sillä Sofia tunsi taas tuon kumman energian lähtevän itsestään ja vääntävän puukon miehen kädestä. Puukko leiju hetken ilmassa kääntyi toisin päin ja kuului vain hiljainen suhahdus, kun puukko lensi ilmassa ja osui ilkeästi rusahtaen miehen kurkkuun. Billy ei tiennyt enää mitä tehdä ja jäi paikalleen toljottamaan. Kun hän vihdoin käsitti mitä oli tapahtunut ja oli karjumassa miehiään juoksemaan Sofian perään, tämä oli jo kadonnut.

Sofia taas kompuroi pakoon. Hän ontui ulos avoimesta portista ja katosi pimenevään yöhön. Hän hoiperteli eteenpäin, mutta kovinkaan kauaa hän ei jaksanut. Häntä heikotti ja kylki oli kuin tulessa, niin ettei hän enää muistanut kipeätä nilkkaansa. Hän yritti kuitenkin jatkaa matkaansa, mutta voimat olivat lopussa ja hän tuupertui kuivettuneen pensaikon viereen.

Daniel oli yhä vahdissa ovella ja odotti Sofiaa saapuvaksi. Ilta alkoi hämärtyä, eikä häntä vieläkään kuulunut. Tuli yö, joka tuntui odottavista ikuisuudelta. Yö alkoi hiljalleen väistyä aamun tieltä ja aurinko nousi hitaasti taivaalle, eikä Sofiaa kuulunut vieläkään.
Päivä toisensa jälkeen kului odotellessa ja mitä pidemmän aikaa oli kulunut, sitä pienemmiksi kävi toivo siitä että Sofia olisi vielä elossa tai vapaana.
Kun miehistä ja Sofiasta, ei ollut kuulunut, mitään vielä viidentenä päivänä Daniel päätti lähteä tutkailemaan ympäristöä tarkemmin.
Sam oli tällä välillä alkanut parantua, jalkakin parantui nopeasti, koska ei ollut murtunut, vaikka oli vääntynyt. Hän jaksoi vielä toivoa ja uskoa että Sofia palaisi takaisin, vaikka sisimmässään hän aavisti, että niin ei ehkä tulisi käymään.
Hän päätti, että parannuttuaan, lähtisi takaisin hökkelikylälle, etsimään Sofiaa ja ehkä samalla päästäisi Billyn päiviltä.

Päivä oli alkanut jo kääntyä illaksi, kun Daniel palasi. Hän ei ollut yksin, vaan hän kantoi sylissään Sofiaa, jonka kasvot olivat kalman kalpeat ja paita tahraantunut vereen vasemman kyljen puolelta.
Daniel kantoi Sofian sisälle rakennukseen ja laski hänet arovaisesti paareille, joita Sam ei enää tarvinnut.
Sam meni Sofian luokse ja otti hänen kätensä omaansa ja se tuntui kylmältä.
"Sofia." Sam kuiskasi ja katsoi rakkainpansa valkoisia kasvoja.
Hän ei saanut Sofialta vastausta, oli vain hiljaisuus. Muut menivät ulos, sillä heidän mielestään Samin piti saada olla yksin rakkainpansa luona.
Sam kosketti Sofian kaulaa, sekin tuntui viileältä, mutta silti hän tunsi heikon pulssin joka sykki.
Sofia ei siis ollut kuollut, mutta hänen henkiin jäämisestään ei juuri ollut toivetta. Mutta Sam toivoi, että Sofia selviäisi, vaikka tiesi, että mahdollisuudet siihen olivat pienet.
Sam silitti hiljaa Sofia kasvoja ja mustia hiuksia.
"Nyt taitaa olla minun vuoroni pelastaa sinut." Sam sanoi hiljaa, muttei kuitenkaan hymyillyt.
Hän nousi ja kääntyi. "Rosa tulisitko tänne." Hän pyysi.
Rosa tuli ja katsoi kysyvästi Samia.
"Niin tuota, kun sinä olet sairaanhoitaja, niin osaisitkohan edes jotenkin auttaa häntä.?" Sam kysyi.
"Kyllä." Vastasi Rosa ja kumartui tutkimaan Sofiaa.

Lueskelin ne läpi ja aika kului nopeasti. Jatka kirjoittamista.

Masa kirjoitti:

Lueskelin ne läpi ja aika kului nopeasti. Jatka kirjoittamista.

Voisitkos vielä jatkaa tarinaa, tai sitten päättää tarinan. Kaikki kirjoittamasi novellit ovat olleet aivan mahtavia.

..niitä kommenteerauksia joita niin kaipasit..oon tässä lueskellut tätä tarinaa - ajan kuluessa joutuisasti. pidin näistä. jatko olisi kiva saada,vai jatkuuko ne vielä..? jatka samaan malliin..:)

Hyvä kirjoitti:

Voisitkos vielä jatkaa tarinaa, tai sitten päättää tarinan. Kaikki kirjoittamasi novellit ovat olleet aivan mahtavia.

Jatkan. Mutta tämä tarina on tällä hetkellä hautumassa siihen saakka kunhan taas löydän inspiraationi.
Siihen asti tuolla on noita muita novejani luoettavaksenne sekä muutama jatkiksia, joita toivoisin teidän jatkavan.
Siis miksi muuten tämä keskustelu palsta muuten olisi nimeltään Jatko novellit, jollei sen vuoksi, että kun joku aloittaa tarinan niin seuraava jatkaa. Niin että älkää arastelko vaan ihan rohkeasti kirjoittelmaan jatkotarinoiksi merkittyihin jatkoa.
Mutta muistakaa toki että asiallinen jatko on paljon kivempi lukea kuin sellanen missä kaikki vedetään ihan lekkeripeliksi.

Yavanna kirjoitti:

Jatkan. Mutta tämä tarina on tällä hetkellä hautumassa siihen saakka kunhan taas löydän inspiraationi.
Siihen asti tuolla on noita muita novejani luoettavaksenne sekä muutama jatkiksia, joita toivoisin teidän jatkavan.
Siis miksi muuten tämä keskustelu palsta muuten olisi nimeltään Jatko novellit, jollei sen vuoksi, että kun joku aloittaa tarinan niin seuraava jatkaa. Niin että älkää arastelko vaan ihan rohkeasti kirjoittelmaan jatkotarinoiksi merkittyihin jatkoa.
Mutta muistakaa toki että asiallinen jatko on paljon kivempi lukea kuin sellanen missä kaikki vedetään ihan lekkeripeliksi.

Lue lisää

Huippu tarina. Jatka vaan lisää. Joka päivä joutuu käydä tsekkaamassa, onko tullut uutta.