Jaettu vanhemmuus

Kiitos FEROZA viestistäsi!

Vastaan ensin tuohon persoonallisuushäiriö kysymykseen,eli mullahan loppui viime kuussa kahden vuoden päiväsairaalahoito,enkä täytä enää epävakaan persoonallisuuden kriteereitä,minulla jatkuu vielä kertaviikkoinen psykoterapia kaksi vuotta,jossa vahvistetaan omaa identiteettiä,mutta en siis enää ole epävakaa.

Minulla on vielä puolen vuoden sairasloma,mutta voin kyllä mennä kesätöihin ja olen jo hakenut opiskelemaan ensi syksynä alkavaan koulutukseen.Arki kyllä sujuu ja muutkin asiat,mutta tämä uusi identiteetti on vielä niin alussa,että tarvitsen vielä paljon sille vahvistusta ja aikaa omaan kasvuun.

Niin,se on aika kinkkistä tietää,mikä loppujen lopuksi on parasta lapselle.Ajattelen ehkä vähän eri lailla näistä asioista kuin sinä.Lapsellani on tällä hetkellä vahvin kiintymyssuhde minuun,vaikkakin myös sijaisperheen isä erityisesti on TODELLA tärkeä hänelle ja sanookin häntä isäksi ja jos tilanne on sama kahden vuoden päästä,lapsi palaakin minun luokseni,mutta siihen mennessä lapseni on asunut jo melkein viisi vuotta sijaisperheessä ja kyllä todellakin siinä vaiheessa täytyy erittäin tarkkaan miettiä,mikä olisi se paras paikka lapseni asua.Mä tunnen oman lapseni ja olen varma että on ratkaisu sitten mikä tahansa,yhdessä sijaisvanhempien kanssa me voimme selvittää lapseni kanssa syyt miksi hän ei voisi asua äidillä (ikätason mukaan tietysti)ja kun lapsi alkaa olla sen verran iso,niin hänhän voi itse päättää missä haluaa asua.

Kaikki me,minä,sijaisvanhemmat ja soskut tekee työtä sen eteen että lapsi voisi luokseni palata,mutta asiat ei aina ole niin yksiselitteisiä,että automaattisesti paras paikka olisi minun luonani jne.Kuitenkin,lapseni on asunut sijaisperheessä 1.5-vuotiaasta saakka,ei lasta voi tuosta vaan repiä juuriltaan.

Tottakai mua jännittää se tilanne että jos lapseni palaa kotiin,mutta ei se sillä tavalla pelota,ettenkö uskoisi itteeni ja omaan vanhemmuuteeni.Mä tiedän,että mä olen hyvä äiti.En sen parempi kuin kukaan muukaan,mutta en huonompikaan.

Ero äitistä jättääkin jäljet lapseen,mutta niin jättää myös se,jos revit lapsen juuriltaan.Olen sitä mieltä,että lapsestani kasvaa tasapainoinen kunhan hänellä on oikeus ilmaista kaikki tunteensa ja niille annetaan tilaa ja oikeaa palautetta.

Minä rakastan lastani ja haluan tehdä oikein.

Haluan toivottaa myös sulle kaikkea hyvää ja voimia omassa tilanteessasi!

Maj-lii kirjoitti:

Kiitos FEROZA viestistäsi!

Vastaan ensin tuohon persoonallisuushäiriö kysymykseen,eli mullahan loppui viime kuussa kahden vuoden päiväsairaalahoito,enkä täytä enää epävakaan persoonallisuuden kriteereitä,minulla jatkuu vielä kertaviikkoinen psykoterapia kaksi vuotta,jossa vahvistetaan omaa identiteettiä,mutta en siis enää ole epävakaa.

Minulla on vielä puolen vuoden sairasloma,mutta voin kyllä mennä kesätöihin ja olen jo hakenut opiskelemaan ensi syksynä alkavaan koulutukseen.Arki kyllä sujuu ja muutkin asiat,mutta tämä uusi identiteetti on vielä niin alussa,että tarvitsen vielä paljon sille vahvistusta ja aikaa omaan kasvuun.

Niin,se on aika kinkkistä tietää,mikä loppujen lopuksi on parasta lapselle.Ajattelen ehkä vähän eri lailla näistä asioista kuin sinä.Lapsellani on tällä hetkellä vahvin kiintymyssuhde minuun,vaikkakin myös sijaisperheen isä erityisesti on TODELLA tärkeä hänelle ja sanookin häntä isäksi ja jos tilanne on sama kahden vuoden päästä,lapsi palaakin minun luokseni,mutta siihen mennessä lapseni on asunut jo melkein viisi vuotta sijaisperheessä ja kyllä todellakin siinä vaiheessa täytyy erittäin tarkkaan miettiä,mikä olisi se paras paikka lapseni asua.Mä tunnen oman lapseni ja olen varma että on ratkaisu sitten mikä tahansa,yhdessä sijaisvanhempien kanssa me voimme selvittää lapseni kanssa syyt miksi hän ei voisi asua äidillä (ikätason mukaan tietysti)ja kun lapsi alkaa olla sen verran iso,niin hänhän voi itse päättää missä haluaa asua.

Kaikki me,minä,sijaisvanhemmat ja soskut tekee työtä sen eteen että lapsi voisi luokseni palata,mutta asiat ei aina ole niin yksiselitteisiä,että automaattisesti paras paikka olisi minun luonani jne.Kuitenkin,lapseni on asunut sijaisperheessä 1.5-vuotiaasta saakka,ei lasta voi tuosta vaan repiä juuriltaan.

Tottakai mua jännittää se tilanne että jos lapseni palaa kotiin,mutta ei se sillä tavalla pelota,ettenkö uskoisi itteeni ja omaan vanhemmuuteeni.Mä tiedän,että mä olen hyvä äiti.En sen parempi kuin kukaan muukaan,mutta en huonompikaan.

Ero äitistä jättääkin jäljet lapseen,mutta niin jättää myös se,jos revit lapsen juuriltaan.Olen sitä mieltä,että lapsestani kasvaa tasapainoinen kunhan hänellä on oikeus ilmaista kaikki tunteensa ja niille annetaan tilaa ja oikeaa palautetta.

Minä rakastan lastani ja haluan tehdä oikein.

Haluan toivottaa myös sulle kaikkea hyvää ja voimia omassa tilanteessasi!

Lue lisää

hienoa että lapsellasi on vahvin kiintymys sinuun. sinulle on myös kai sossut sanoneet, miksi lapsesi kutsuu sij.isää isäkseen? usein se vanhempi joka bioperheestä puuttuu, on lapselle sijaisperheessä vastaavasti "tärkeämpi." näin minulle on tämä asia selitetty.

käsittelet tätä asiaa todella taitavasti. oletko varma, että lapsesi juuret todella ovat sijaisperheessä?! heidän kanssaanhan lapsesi elää suurimman osan ajasta, mutta sinulla ja lapsellasi on ollut alusta asti niin voimakas side.

onneksi kotiutuksia tapahtuu viiden vuoden jälkeenkin, ja ihan onnistuneesti. lapsen edun mukaisesti.

eikö sinusta tunnu pahalta, kun lapsesi "kiukuttelee" teidän eron hetkellä? eikö tämä kerro että lapsesi haluaa olla kanssasi? ja sijaisperheeseen palatessaan, lapsesi "kiukkuilee" taas, ikävää sinua kohtaan.

meillä on todellakin vähän eri näkemykset asioista =) tosin emmehän voi aivan tarkasti toistemme tarinoita tietää ja tuntea.

teillä on niin hyvä tiimi, että uskon, että paras mahdollinen ratkaisu löytyy. entäpä jos lapsesi kuitenkin voisi tulla ennen kahden vuoden psykoterapiaa kotiin? sen näyttää vain aika.

ja totta tuokin, että isompana lapsi kertoo jo itse, missä haluaa asua. osaatko sanoa, jos lapsesi esim. 8 vuotiaana päättääkin haluta äidilleen (jos olisi tähän asti ollut sijaisperheessä), kuultaisiinko lasta ja vaikka kotiutettaisiinkin? vai onko lapsen kuulemisasioissa ehdoton tämä 12 vuoden ikä?

voimia.

FEROZA kirjoitti:

hienoa että lapsellasi on vahvin kiintymys sinuun. sinulle on myös kai sossut sanoneet, miksi lapsesi kutsuu sij.isää isäkseen? usein se vanhempi joka bioperheestä puuttuu, on lapselle sijaisperheessä vastaavasti "tärkeämpi." näin minulle on tämä asia selitetty.

käsittelet tätä asiaa todella taitavasti. oletko varma, että lapsesi juuret todella ovat sijaisperheessä?! heidän kanssaanhan lapsesi elää suurimman osan ajasta, mutta sinulla ja lapsellasi on ollut alusta asti niin voimakas side.

onneksi kotiutuksia tapahtuu viiden vuoden jälkeenkin, ja ihan onnistuneesti. lapsen edun mukaisesti.

eikö sinusta tunnu pahalta, kun lapsesi "kiukuttelee" teidän eron hetkellä? eikö tämä kerro että lapsesi haluaa olla kanssasi? ja sijaisperheeseen palatessaan, lapsesi "kiukkuilee" taas, ikävää sinua kohtaan.

meillä on todellakin vähän eri näkemykset asioista =) tosin emmehän voi aivan tarkasti toistemme tarinoita tietää ja tuntea.

teillä on niin hyvä tiimi, että uskon, että paras mahdollinen ratkaisu löytyy. entäpä jos lapsesi kuitenkin voisi tulla ennen kahden vuoden psykoterapiaa kotiin? sen näyttää vain aika.

ja totta tuokin, että isompana lapsi kertoo jo itse, missä haluaa asua. osaatko sanoa, jos lapsesi esim. 8 vuotiaana päättääkin haluta äidilleen (jos olisi tähän asti ollut sijaisperheessä), kuultaisiinko lasta ja vaikka kotiutettaisiinkin? vai onko lapsen kuulemisasioissa ehdoton tämä 12 vuoden ikä?

voimia.

Lue lisää

alle 12-vuotiaana en tiedä muuta, kuin että soskut sanoivat neuvottelussa sitä,että parin vuoden päästä lapseni on jo sen ikäinen että häntä voi "kuulostella",missä hän haluaa asua.Siis,ei tietenkään lasta laiteta valitsemaan vaan sen ikäinen siis osaa jo kertoa hyvin tunteistaan ja haluistaan.Aikuisethan asiat kuitenkin päättää jne.

Lasta ei voi oikein kotiuttaa ennen kuin olen kokonaan toipunut.Tietenkin kotiutus voidaan aloittaa jo sen aikana,kotiutushan vie pitkän ajan.Tämä jatkohoito on todella tärkeää ja raskasta työtä.Ei ole lastenleikkiä alkaa muovaan persoonallisuutta,muodostaan omaa identiteettiään,kun se on ollut hukassa kymmeniä vuosia.En siitä sen enempää.tietoahan löytyy lisää www.jormatahka.com/hoito
(hmmm,toivottavasti en liikaa mainosta,se on vain niin elintärkeä hoito ollut minulle ja täyttä asiaa)

En voi tietää onko lapseni juuret sijaisperheessä,ainakin se kiintymyssuhde on vahvin minuun.

Sijaisäiti on kyllä sanonut samaa kuin sinäkin tuosta että lapseni sanoo isäksi sijaisisää.Musta on se on hyvä asia.Musta on ihana ajatella että pojalla on kotona mies,ketä hän pitää isänään.Silloin myös isän koti on lapseni koti.

Tuosta kiukuttelusta.Tottakai musta tuntuu ihan hirveän pahalle,kun lapsi kiukkuaa eikä haluaisi lähteä kotoa.Ei se ole helppoa pysyä vahvana kun poikani kiukkuaa,itkee ja yrittää kaikilla keinoilla saada mut pitämään hänet kotona.Mutta se mikä siinä helpottaa on se,että poika on oppinut tuomaan sitä kiukkua ulos eikä pado sitä sisäänsä.Mun tehtävä äitinä on ottaa se vastaan,selittää ja ymmärtää sitä vihaa,kiukkua ja pahaa oloa,auttaa poikaa kestämään se.Siinä tilanteessa en ite voi alkaa parkumaan,vaan saatella poika autolle ja vakuuttaa että me molemmat kyllä pärjätään tämä aika.
Ja se mikä helpottaa,on se kun kuulen että kun poikani on saanut tuoda kiukkunsa ja surunsa ulos,hän on taas aurinkoinen,hän puhuu äitin kanssa viettämästä viikonlopusta,hän elää elämäänsä sijaisperheessä oikeasti onnellisena ja tasapainoisena.Ja poika tietää,että kohta hän pääsee taas äitille.Ja se mikä mua kanssa helpottaa,on se että mä tiedän,että jos lastani vaivaa jokin sijaisperheessä,hän voi puhua siitä myös siellä.Tavallisista asioista,jotka harmittaa,äidin ikävästä,kaikesta.Ja jos on tosi kova ikävä,äidille voi aina soittaa.

Tottakai musta tuntuu ihan hirveän pahalta kuulla,että poika on herännyt aamuyöstä äitiä itkien kun on nähnyt unta että äiti on siinä,mutta se mikä siinä helpottaa on se että mä tiedän,että siinä on sijaisäiti poikaa lohduttamassa ja se että mä tiedän että mun lapseni kestää_ne_tunteet.Poika tuo ne ulos ja saa niille hyväksynnän ja tulkinnan ja se auttaa lastani niitä kestämään.

Mä en voi sanoin kuvailla,kuinka pahalta tuntuu,että sairauteni takia en voinut lastani pitää luonani,mutta jos näin kamalasta asiasta haluaa ne hyvät puolet löytää,niin lapsellani on tosi paljon rakastavia ihmisiä ympärillään ja hänelle on kerääntynyt tämän myötä todella paljon vahvuutta kestää eri asioita ja tunteita.Ja mä haluan ne hyvät puolet nähdä.

Ja vielä lopuksi sekin,että vaikka poika välillä ikävöi kovasti mua sijaisperheessä,niin kyllä suurin osa siitä ajasta kun olemme erossa,poika viettää ihan tavallista lapsen elämää siellä,iloineen ja suruineen.

Maj-lii kirjoitti:

alle 12-vuotiaana en tiedä muuta, kuin että soskut sanoivat neuvottelussa sitä,että parin vuoden päästä lapseni on jo sen ikäinen että häntä voi "kuulostella",missä hän haluaa asua.Siis,ei tietenkään lasta laiteta valitsemaan vaan sen ikäinen siis osaa jo kertoa hyvin tunteistaan ja haluistaan.Aikuisethan asiat kuitenkin päättää jne.

Lasta ei voi oikein kotiuttaa ennen kuin olen kokonaan toipunut.Tietenkin kotiutus voidaan aloittaa jo sen aikana,kotiutushan vie pitkän ajan.Tämä jatkohoito on todella tärkeää ja raskasta työtä.Ei ole lastenleikkiä alkaa muovaan persoonallisuutta,muodostaan omaa identiteettiään,kun se on ollut hukassa kymmeniä vuosia.En siitä sen enempää.tietoahan löytyy lisää www.jormatahka.com/hoito
(hmmm,toivottavasti en liikaa mainosta,se on vain niin elintärkeä hoito ollut minulle ja täyttä asiaa)

En voi tietää onko lapseni juuret sijaisperheessä,ainakin se kiintymyssuhde on vahvin minuun.

Sijaisäiti on kyllä sanonut samaa kuin sinäkin tuosta että lapseni sanoo isäksi sijaisisää.Musta on se on hyvä asia.Musta on ihana ajatella että pojalla on kotona mies,ketä hän pitää isänään.Silloin myös isän koti on lapseni koti.

Tuosta kiukuttelusta.Tottakai musta tuntuu ihan hirveän pahalle,kun lapsi kiukkuaa eikä haluaisi lähteä kotoa.Ei se ole helppoa pysyä vahvana kun poikani kiukkuaa,itkee ja yrittää kaikilla keinoilla saada mut pitämään hänet kotona.Mutta se mikä siinä helpottaa on se,että poika on oppinut tuomaan sitä kiukkua ulos eikä pado sitä sisäänsä.Mun tehtävä äitinä on ottaa se vastaan,selittää ja ymmärtää sitä vihaa,kiukkua ja pahaa oloa,auttaa poikaa kestämään se.Siinä tilanteessa en ite voi alkaa parkumaan,vaan saatella poika autolle ja vakuuttaa että me molemmat kyllä pärjätään tämä aika.
Ja se mikä helpottaa,on se kun kuulen että kun poikani on saanut tuoda kiukkunsa ja surunsa ulos,hän on taas aurinkoinen,hän puhuu äitin kanssa viettämästä viikonlopusta,hän elää elämäänsä sijaisperheessä oikeasti onnellisena ja tasapainoisena.Ja poika tietää,että kohta hän pääsee taas äitille.Ja se mikä mua kanssa helpottaa,on se että mä tiedän,että jos lastani vaivaa jokin sijaisperheessä,hän voi puhua siitä myös siellä.Tavallisista asioista,jotka harmittaa,äidin ikävästä,kaikesta.Ja jos on tosi kova ikävä,äidille voi aina soittaa.

Tottakai musta tuntuu ihan hirveän pahalta kuulla,että poika on herännyt aamuyöstä äitiä itkien kun on nähnyt unta että äiti on siinä,mutta se mikä siinä helpottaa on se että mä tiedän,että siinä on sijaisäiti poikaa lohduttamassa ja se että mä tiedän että mun lapseni kestää_ne_tunteet.Poika tuo ne ulos ja saa niille hyväksynnän ja tulkinnan ja se auttaa lastani niitä kestämään.

Mä en voi sanoin kuvailla,kuinka pahalta tuntuu,että sairauteni takia en voinut lastani pitää luonani,mutta jos näin kamalasta asiasta haluaa ne hyvät puolet löytää,niin lapsellani on tosi paljon rakastavia ihmisiä ympärillään ja hänelle on kerääntynyt tämän myötä todella paljon vahvuutta kestää eri asioita ja tunteita.Ja mä haluan ne hyvät puolet nähdä.

Ja vielä lopuksi sekin,että vaikka poika välillä ikävöi kovasti mua sijaisperheessä,niin kyllä suurin osa siitä ajasta kun olemme erossa,poika viettää ihan tavallista lapsen elämää siellä,iloineen ja suruineen.

Lue lisää

tämä on näköjään miedän kahden vuorokeskustelu... =)

on varmasti raskasta tämä uuden identiteetin vahvistaminen ja terapia, sitä en epäile.

ja on todella hienoa, että lapsesi nimenomaan purkaa ikävää, surua ulospäin. silti juuri tämän näen hyvin eritavalla. vaikka lapsesi onkin loppujen lopuksi tasapainoinen ja iloinen sijaisperheessä, minusta tämä äidin ikävä hajottaa lasta. eikö se voi jättää kuitenkin pysyviä jälkiä lapseesi, jotka kenties tulevat myöhemmällä (aikuis) iällä esiin?

se, että lapsesi saa ja osaa purkaa äidin ikävää sijaisperheessä, on hieno juttu. mutta eikö tuo juuri kuvasta sitä tuskaa mikä lapsen sisällä on kun "ei saanut jäädä äidin luo pidemmäksi aikaa?" ja miten mukavaa äidin kanssa vietetty aika on.

minusta tilanteenne on aivan kamala, lapsen näkökulmasta! mutta uskon mitä kerrot ja tiedän että olette tästä kaikesta sossujen ja sij.vanhempien kanssa puhuneet. en "hämmennä" sinua enempää =)

toivon kaikkea hyvää kuntoutukseesi.

FEROZA kirjoitti:

tämä on näköjään miedän kahden vuorokeskustelu... =)

on varmasti raskasta tämä uuden identiteetin vahvistaminen ja terapia, sitä en epäile.

ja on todella hienoa, että lapsesi nimenomaan purkaa ikävää, surua ulospäin. silti juuri tämän näen hyvin eritavalla. vaikka lapsesi onkin loppujen lopuksi tasapainoinen ja iloinen sijaisperheessä, minusta tämä äidin ikävä hajottaa lasta. eikö se voi jättää kuitenkin pysyviä jälkiä lapseesi, jotka kenties tulevat myöhemmällä (aikuis) iällä esiin?

se, että lapsesi saa ja osaa purkaa äidin ikävää sijaisperheessä, on hieno juttu. mutta eikö tuo juuri kuvasta sitä tuskaa mikä lapsen sisällä on kun "ei saanut jäädä äidin luo pidemmäksi aikaa?" ja miten mukavaa äidin kanssa vietetty aika on.

minusta tilanteenne on aivan kamala, lapsen näkökulmasta! mutta uskon mitä kerrot ja tiedän että olette tästä kaikesta sossujen ja sij.vanhempien kanssa puhuneet. en "hämmennä" sinua enempää =)

toivon kaikkea hyvää kuntoutukseesi.

Lue lisää

En voi nähdä lapseni pään sisään,mutta uskon että äidin ikävä ei häntä kuitenkaan hajota.Tämä tilanne tuntuu lapsestani varmasti pahalle,se vihastuttaa ja tekee surulliseksi,mutta en usko että se jättäisi sillain pysyviä jälkiä lapseni mieleen,etteikö niitä voisi aina selvittää yhdessä (niin kuin joka tapaamisella ja sijaisperheessä tehdäänkin).Kun itse olen oppinut antamaan rajat ja olemaan turvallinen lapselle,minä asun lapseni mielessä.Ja se mikä häntä varmasti helpottaa ikävässä ja surussa on se,että hän voi palauttaa äidin mieleensä.Lapsellani on turvallinen muisto äidistä jota kantaa sisimmissään.Lapsi käsittelee sitä asiaa kuitenkin leikeissään,puheissaan ja ajatuksissaan.Ja lapsi tietää sen,että kohta taas näkee äidin ihan konkreettisesti eikä äiti hylkää häntä vaan ymmärtää kaikki lapsen tunteet.

Vähän samalla tavalla elän varmasti lapseni mielessä kuin hän elää minun mielessäni.En minäkään kieri tuskassa koko ajan kun lapseni ei asu luonani.Minä elän ihan tavallista elämää,teen arkijuttuja ja sellaista ja välillä voi iskeä tosi paha ikävä,jolloin puristan tyynyä,lohdutan itseäni muistikuvilla pojasta ja kestän sen ikävän.Vaikka mun koko maailma ei pyöri sen ympärillä että lapseni ei asu kotona,kaikki muistuttaa pojastani.Lelut,kuvat ja toiset lapset ym herättää mielikuvia pojasta,haikeutta,ikävää ja välillä vihaakin siitä,että tilanne on tämä.Mutta samalla tavalla me molemmat,lapseni ja minä,voimme palauttaa toisemme mieliimme eikä silloin tunnu niin pahalta.Ja samalla tavalla kuin minua auttaa tunteissani se,että saan niitä purkaa ihmisen kanssa joka ymmärtää,samalla tavalla lastani helpottaa se että hän voi purkaa niitä puhumalla äidin ja sijaisvanhempien kanssa ym tavoilla joilla lapsi asioita käsittelee.Kun sulle annetaan tilaa ja oikeus,ymmärtämys ja hyväksyntä,etkö sä silloin kestä melkein mitä vaan?

Mä en usko,että lapsella jää tästä asiasta traumoja,kun lapsi on isompi,mä voin puhua hänelle syistä miksi en häntä voinut pitää luonani ja lapsellani on lupa purkaa tunteensa ja vihansa asiasta jos niin kokee.Silloin hänelle ei jää sellaisia möykkyjä sisäänsä eikä poika ole tunteidensa kanssa yksin.

Sä et tietenkään FEROZA voi tuntea poikaani ja minua,mutta ihan oikeasti oon sitä mieltä,ettei tämä tilanne ole niin kamala lapseni mielestä kuin sinä sen näet.Lapsilla on uskomaton kyky selvitä ja sopeutua,poikani on 1.5-vuotiaasta asti asunut sijaisperheessä eikä hänellä ole selvää käsitystä siitä edes,minkälaista äidin luona olisi asua koko ajan.Olen luultavasti vähän fantasioitukin pojan mielessä,samalla tavalla kuin esim eronneissa vanhemmissa usein se etävanhempi on jota ei koko ajan näe.

Tunteiden tuominen ja niiden kuuleminen on sellainen asia,että kun uskaltaa olla toiselle vihainen ja tuoda tunteensa esiin ilman että toinen niitä mitätöi vaan ymmärtää,silloin sitä ei eroa oikeasti toisesta koskaan vaan toinen asuu sun mielessä eikä silloin tunnu niin yksinäiseltä.

Kun mulla oli päiväsairaalahoito vielä aivan alussa,minä usein projisoin omia tunteitani lapseeni.Olin ylihuolehtiva,varma siitä että lapsi voi kuolla koska tahansa,uskoin että poika ei kestä mitään tunteita vaan mun pitäis ohjata häntä kaikessa ja olla vieressä kontrolloimassa 24h ym.Mutta sitten kun aloin uskaltamaan tuoda omia tunteitani esiin hoidossa ja sain niille ymmärtämystä ja tulkintaa,silloin mua alkoi helpottaa ja aloin nähdä poikani ihan erillisenä ihmisenä jolla on omat tunteet ja tarpeet.Ja aloin huomaamaan,että projisoin poikaan paljon sellaista jota en uskaltanut nähdä itsessäni.Kun näitä asioita on terapiassa käsitellyt,oon saanut kyvyn olla rajat antava ja pitävä äiti,turvallinen ja ymmärtävä.Ja se juuri auttaa lastani.Lapseni tietää että hän pärjää ilman äitiä sen ajan kun ollaan erossa,samoin hän tietää että äiti pärjää.

Näitä asioita on vähän vaikea selittää näin kirjoituksen välityksellä.

Maj-lii kirjoitti:

En voi nähdä lapseni pään sisään,mutta uskon että äidin ikävä ei häntä kuitenkaan hajota.Tämä tilanne tuntuu lapsestani varmasti pahalle,se vihastuttaa ja tekee surulliseksi,mutta en usko että se jättäisi sillain pysyviä jälkiä lapseni mieleen,etteikö niitä voisi aina selvittää yhdessä (niin kuin joka tapaamisella ja sijaisperheessä tehdäänkin).Kun itse olen oppinut antamaan rajat ja olemaan turvallinen lapselle,minä asun lapseni mielessä.Ja se mikä häntä varmasti helpottaa ikävässä ja surussa on se,että hän voi palauttaa äidin mieleensä.Lapsellani on turvallinen muisto äidistä jota kantaa sisimmissään.Lapsi käsittelee sitä asiaa kuitenkin leikeissään,puheissaan ja ajatuksissaan.Ja lapsi tietää sen,että kohta taas näkee äidin ihan konkreettisesti eikä äiti hylkää häntä vaan ymmärtää kaikki lapsen tunteet.

Vähän samalla tavalla elän varmasti lapseni mielessä kuin hän elää minun mielessäni.En minäkään kieri tuskassa koko ajan kun lapseni ei asu luonani.Minä elän ihan tavallista elämää,teen arkijuttuja ja sellaista ja välillä voi iskeä tosi paha ikävä,jolloin puristan tyynyä,lohdutan itseäni muistikuvilla pojasta ja kestän sen ikävän.Vaikka mun koko maailma ei pyöri sen ympärillä että lapseni ei asu kotona,kaikki muistuttaa pojastani.Lelut,kuvat ja toiset lapset ym herättää mielikuvia pojasta,haikeutta,ikävää ja välillä vihaakin siitä,että tilanne on tämä.Mutta samalla tavalla me molemmat,lapseni ja minä,voimme palauttaa toisemme mieliimme eikä silloin tunnu niin pahalta.Ja samalla tavalla kuin minua auttaa tunteissani se,että saan niitä purkaa ihmisen kanssa joka ymmärtää,samalla tavalla lastani helpottaa se että hän voi purkaa niitä puhumalla äidin ja sijaisvanhempien kanssa ym tavoilla joilla lapsi asioita käsittelee.Kun sulle annetaan tilaa ja oikeus,ymmärtämys ja hyväksyntä,etkö sä silloin kestä melkein mitä vaan?

Mä en usko,että lapsella jää tästä asiasta traumoja,kun lapsi on isompi,mä voin puhua hänelle syistä miksi en häntä voinut pitää luonani ja lapsellani on lupa purkaa tunteensa ja vihansa asiasta jos niin kokee.Silloin hänelle ei jää sellaisia möykkyjä sisäänsä eikä poika ole tunteidensa kanssa yksin.

Sä et tietenkään FEROZA voi tuntea poikaani ja minua,mutta ihan oikeasti oon sitä mieltä,ettei tämä tilanne ole niin kamala lapseni mielestä kuin sinä sen näet.Lapsilla on uskomaton kyky selvitä ja sopeutua,poikani on 1.5-vuotiaasta asti asunut sijaisperheessä eikä hänellä ole selvää käsitystä siitä edes,minkälaista äidin luona olisi asua koko ajan.Olen luultavasti vähän fantasioitukin pojan mielessä,samalla tavalla kuin esim eronneissa vanhemmissa usein se etävanhempi on jota ei koko ajan näe.

Tunteiden tuominen ja niiden kuuleminen on sellainen asia,että kun uskaltaa olla toiselle vihainen ja tuoda tunteensa esiin ilman että toinen niitä mitätöi vaan ymmärtää,silloin sitä ei eroa oikeasti toisesta koskaan vaan toinen asuu sun mielessä eikä silloin tunnu niin yksinäiseltä.

Kun mulla oli päiväsairaalahoito vielä aivan alussa,minä usein projisoin omia tunteitani lapseeni.Olin ylihuolehtiva,varma siitä että lapsi voi kuolla koska tahansa,uskoin että poika ei kestä mitään tunteita vaan mun pitäis ohjata häntä kaikessa ja olla vieressä kontrolloimassa 24h ym.Mutta sitten kun aloin uskaltamaan tuoda omia tunteitani esiin hoidossa ja sain niille ymmärtämystä ja tulkintaa,silloin mua alkoi helpottaa ja aloin nähdä poikani ihan erillisenä ihmisenä jolla on omat tunteet ja tarpeet.Ja aloin huomaamaan,että projisoin poikaan paljon sellaista jota en uskaltanut nähdä itsessäni.Kun näitä asioita on terapiassa käsitellyt,oon saanut kyvyn olla rajat antava ja pitävä äiti,turvallinen ja ymmärtävä.Ja se juuri auttaa lastani.Lapseni tietää että hän pärjää ilman äitiä sen ajan kun ollaan erossa,samoin hän tietää että äiti pärjää.

Näitä asioita on vähän vaikea selittää näin kirjoituksen välityksellä.

Lue lisää

tarkoittaako tuo tekstisi loppuosa tunteista ym. suomeksi sitä, että kun minä (käytän nyt itseäni esimerkkinä) ikävöin poikaani, kuvittelen hänenkin ikävöivän minua?

minulla on poikani kuoleman pelko koko ajan. pelkään esim. kun sij.vanhemmat reissaavat paljon, että he ajavat kolarin. enkä näe poikaani enää ikinä. sitten syyllistän itseäni jo valmiiksi, että näin ei olisi käynyt jos olisin pitänyt poikani kotona. onko tämä enää normaalia huolta ja hätää, vai olenko minäkin ylisuojeleva?

annan kyllä poikani tunteille tilaa (hän on kovin pieni vielä, siis nuorempi kuin omasi), mutta silti ajattelen jotenkin, että poikani "kärsii" kun ei saa olla kotona. vaikea selittää, toivottavasti kukaan ei nyt ymmärrä väärin. siis uskon että hänellä on myös hyvä sij.perheessä.

mistähän johtuu, että MINÄ en kestä eroahdistusta? jos sen poikanikin kestää. omia tunteitani en kyllä missään pääsekään käymään läpi. psykologi ei tätä hoida, joten en todellakaan saa ymmärrystä tunteilleni enkä tulkintaa. ja jotenkin käy sitten mielessä, että kun minulla paha olla, on varmaan pojallanikin. eihän se tietysti ihan niin ole.

suunnilleen tätäkö tarkoitit?

FEROZA kirjoitti:

tarkoittaako tuo tekstisi loppuosa tunteista ym. suomeksi sitä, että kun minä (käytän nyt itseäni esimerkkinä) ikävöin poikaani, kuvittelen hänenkin ikävöivän minua?

minulla on poikani kuoleman pelko koko ajan. pelkään esim. kun sij.vanhemmat reissaavat paljon, että he ajavat kolarin. enkä näe poikaani enää ikinä. sitten syyllistän itseäni jo valmiiksi, että näin ei olisi käynyt jos olisin pitänyt poikani kotona. onko tämä enää normaalia huolta ja hätää, vai olenko minäkin ylisuojeleva?

annan kyllä poikani tunteille tilaa (hän on kovin pieni vielä, siis nuorempi kuin omasi), mutta silti ajattelen jotenkin, että poikani "kärsii" kun ei saa olla kotona. vaikea selittää, toivottavasti kukaan ei nyt ymmärrä väärin. siis uskon että hänellä on myös hyvä sij.perheessä.

mistähän johtuu, että MINÄ en kestä eroahdistusta? jos sen poikanikin kestää. omia tunteitani en kyllä missään pääsekään käymään läpi. psykologi ei tätä hoida, joten en todellakaan saa ymmärrystä tunteilleni enkä tulkintaa. ja jotenkin käy sitten mielessä, että kun minulla paha olla, on varmaan pojallanikin. eihän se tietysti ihan niin ole.

suunnilleen tätäkö tarkoitit?

Lue lisää

tunne sua FEROZA sillain että voisin sanoa,miten teillä asiat on,mutta jos puhun itsestäni,niin juuri noin minä tunsin ennen.En minäkään kestänyt eroahdistusta,en kyennyt erottamaan lapsen tunteita omistani.Siinä oli sellainenkin juttu,että kun lapsi itki,niin olin varma että nyt olen aiheuttanut kamalat traumat pojalle ja lapsi ei kestä yhtään,syyllisyys myös oli hyvin tuttua.Sitten,jos poikani oli iloinen vaikka erotessa tai muutoin,olin varma että olen tehnyt pojastani tunnevammaisen ja hänestä tulee psykopaatti suunnilleen.Olin siis totaalisen hukassa,kun ei mulla toiminut vaistot.

En tietenkään voi tietää,mitä poikasi tuntee ja kuinka hän ikävöi,mutta ainakin meillä lapsi kyllä elää tän asian kanssa ettei asu kotona.Eli ei siis kärsi sillain.

En voi tietää oletko ylisuojeleva vai onko huolehtivuutesi normaalia,mutta varmasti niihin tunteisiin ja hätään liittyy paljon muutakin kuin pelkästään huolta pojasta.Tää voi kuulostaa vähän hölmöltä,mutta esim itsehän voi pelätä paljon kuolemaa ja sitä kuinka selviää asioista ja tunteista,syyllisyydestä siitä että lapsi ei ole kotona jne, ja voi olla helpompaa hätäillä lapsen puolesta ja yrittää vaikuttaa siihen,kuin että uskaltaisi katsoa omaa hätäänsä ja syyllisyyttään.Toivottavasti ei ollut liian vaikeaselkoista,vaikea tosiaan sanoa tuntematta,mutta itselläni oli nämä syynä ylihuolehtivuuteen ja kontrolloinninhaluun.

Hoidon myötä olen oppinut myös käsittelemään syyllisyyttäni ja hätääni ja saanut ne oikeisiin mittasuhteisiin.Kuitenkaan minä en ole tahallani aiheuttanut tätä tilannetta vaan mulla on ollut hyvin vakava sairaus joka on estänyt mua olemasta tasapainoinen äiti,tärkeintä on se että hoidan itseni kuntoon.

Maj-lii kirjoitti:

tunne sua FEROZA sillain että voisin sanoa,miten teillä asiat on,mutta jos puhun itsestäni,niin juuri noin minä tunsin ennen.En minäkään kestänyt eroahdistusta,en kyennyt erottamaan lapsen tunteita omistani.Siinä oli sellainenkin juttu,että kun lapsi itki,niin olin varma että nyt olen aiheuttanut kamalat traumat pojalle ja lapsi ei kestä yhtään,syyllisyys myös oli hyvin tuttua.Sitten,jos poikani oli iloinen vaikka erotessa tai muutoin,olin varma että olen tehnyt pojastani tunnevammaisen ja hänestä tulee psykopaatti suunnilleen.Olin siis totaalisen hukassa,kun ei mulla toiminut vaistot.

En tietenkään voi tietää,mitä poikasi tuntee ja kuinka hän ikävöi,mutta ainakin meillä lapsi kyllä elää tän asian kanssa ettei asu kotona.Eli ei siis kärsi sillain.

En voi tietää oletko ylisuojeleva vai onko huolehtivuutesi normaalia,mutta varmasti niihin tunteisiin ja hätään liittyy paljon muutakin kuin pelkästään huolta pojasta.Tää voi kuulostaa vähän hölmöltä,mutta esim itsehän voi pelätä paljon kuolemaa ja sitä kuinka selviää asioista ja tunteista,syyllisyydestä siitä että lapsi ei ole kotona jne, ja voi olla helpompaa hätäillä lapsen puolesta ja yrittää vaikuttaa siihen,kuin että uskaltaisi katsoa omaa hätäänsä ja syyllisyyttään.Toivottavasti ei ollut liian vaikeaselkoista,vaikea tosiaan sanoa tuntematta,mutta itselläni oli nämä syynä ylihuolehtivuuteen ja kontrolloinninhaluun.

Hoidon myötä olen oppinut myös käsittelemään syyllisyyttäni ja hätääni ja saanut ne oikeisiin mittasuhteisiin.Kuitenkaan minä en ole tahallani aiheuttanut tätä tilannetta vaan mulla on ollut hyvin vakava sairaus joka on estänyt mua olemasta tasapainoinen äiti,tärkeintä on se että hoidan itseni kuntoon.

Lue lisää

oletko ollut ikinä työssä? vai onko työkykysi mennyt?

joskus pershäiriöisistä puhutaan että heillä on paljon ongelmia: arjen sietämisessä, ei pysty työhön, mielenterveysongelmia tai päihteiden käyttöä.

minulla ei nyt ole mitään noista. minullahan siis todettiin vakaa persoonallisuus...

mutta silti osittain tunnistan tekstissäsi samoja piirteitä kuin itselläni. ei kyllä kaikki, mutta osa.

onpa mielenkiintoista, mikähän kummajainen minä olen =)

FEROZA kirjoitti:

oletko ollut ikinä työssä? vai onko työkykysi mennyt?

joskus pershäiriöisistä puhutaan että heillä on paljon ongelmia: arjen sietämisessä, ei pysty työhön, mielenterveysongelmia tai päihteiden käyttöä.

minulla ei nyt ole mitään noista. minullahan siis todettiin vakaa persoonallisuus...

mutta silti osittain tunnistan tekstissäsi samoja piirteitä kuin itselläni. ei kyllä kaikki, mutta osa.

onpa mielenkiintoista, mikähän kummajainen minä olen =)

Lue lisää

Kaikki pershäiriöiset eivät oireile samalla tavalla,epävakautta on monta eri astetta.Vaikein on se,että ei pysty ollenkaan työntekoon,käyttää runsaasti päihteitä,itsetuhoisuutta,täyttä kaaosta elämä.Sitten on yksi vaikeusaste,missä henkilö pystyy käymään töissä ja hoitamaan kotinsa ym,päällepäin kaikki on ns normaalia,mutta kun alkaa lähemmin tarkastelemaan,niin usein paljastuu kaaottiset ihmissuhteet,sisäinen tyhjyys ihmisen mielessä,pakonomainen suorittaminen yms.Sitten on vaikeusasteita niiden välissä.

Jorma Tähkän sivuilla noita selitetään tarkemmin,mutta pointti on se,että kyllä epävakaita ihmisiä on monenlaisia,osa voi olla tosi korkeassakin asemassa yhteiskunnassa.

Itse olen opiskellut jonkin verran,olen vasta päälle parikymppinen.En ole ollut työelämässä vielä kun mulla oli epävakaus suhteellisen vaikea-asteinen.Nythän olen menossa opiskelemaan ja olen ihan työkykyinen.

Mä voin sellaisen tässä vielä sanoa ihan itsestäni,että mullahan todettiin tuo epävakaus 17-vuotiaana ja kun odotin lastani,en lääkärin mukaan täyttänyt epävakaan diagnoosin kriteerejä vaikka olinkin myös silloin epävakaa.Silloin kaikki oli päältäpäin hyvin,kun jotenkin ajattelin että lapsi korjaa mun elämäntilanteen (kauhea taakka lastattuna tulevan lapsen harteille) ja kaaokseni oli ns piilevää.En siis kaaostellut avoimesti,pidin itsestäni huolta ym.

Mä en tiedä missä sä asut,mutta vaikka sulla ei tuota diagnoosia ole,mä suosittelisin sua hakeutumaan sellaiselle psykoterapeutille joka hallitsee objektisuhdeteorian ja käyttää sitä.

Maj-lii kirjoitti:

Kaikki pershäiriöiset eivät oireile samalla tavalla,epävakautta on monta eri astetta.Vaikein on se,että ei pysty ollenkaan työntekoon,käyttää runsaasti päihteitä,itsetuhoisuutta,täyttä kaaosta elämä.Sitten on yksi vaikeusaste,missä henkilö pystyy käymään töissä ja hoitamaan kotinsa ym,päällepäin kaikki on ns normaalia,mutta kun alkaa lähemmin tarkastelemaan,niin usein paljastuu kaaottiset ihmissuhteet,sisäinen tyhjyys ihmisen mielessä,pakonomainen suorittaminen yms.Sitten on vaikeusasteita niiden välissä.

Jorma Tähkän sivuilla noita selitetään tarkemmin,mutta pointti on se,että kyllä epävakaita ihmisiä on monenlaisia,osa voi olla tosi korkeassakin asemassa yhteiskunnassa.

Itse olen opiskellut jonkin verran,olen vasta päälle parikymppinen.En ole ollut työelämässä vielä kun mulla oli epävakaus suhteellisen vaikea-asteinen.Nythän olen menossa opiskelemaan ja olen ihan työkykyinen.

Mä voin sellaisen tässä vielä sanoa ihan itsestäni,että mullahan todettiin tuo epävakaus 17-vuotiaana ja kun odotin lastani,en lääkärin mukaan täyttänyt epävakaan diagnoosin kriteerejä vaikka olinkin myös silloin epävakaa.Silloin kaikki oli päältäpäin hyvin,kun jotenkin ajattelin että lapsi korjaa mun elämäntilanteen (kauhea taakka lastattuna tulevan lapsen harteille) ja kaaokseni oli ns piilevää.En siis kaaostellut avoimesti,pidin itsestäni huolta ym.

Mä en tiedä missä sä asut,mutta vaikka sulla ei tuota diagnoosia ole,mä suosittelisin sua hakeutumaan sellaiselle psykoterapeutille joka hallitsee objektisuhdeteorian ja käyttää sitä.

Lue lisää

minulla nuorempana oli tuota itsetuhoisuutta, ei pahasti, mutta en kestänyt pettymyksiä ja siihen oli ratkaisu aina että "tapan itseni."

tämä tuli esiin myös sinä päivänä kun poikani lähti sijaisperheeseen. silti en täyttänyt pakkohoito kriteeriä.

mulla on varmasti jokaikinen ihmissuhde ollut kaoottinen...

kotikin oli välillä, mutta ei enää. mutta nyt ei myöskään enää pakonomaista suorittamista.

sisäistä tyhjyyttä on aika ajoin ollut, mutta nyt elämällä tuntuu olevan tarkoitus (ei vain poika).

nuorempana tutkittiin tarkkaan maanis-depressiivisyys, ei diagnoosia. välillä kun olen yli-iloinen, "menee vähän lujaa", minun on luultu käyttävän piriä...

kauheeta, mikähän durasell-pupu mie oon?

minulle suositeltiin psykoterapiaa, en pääse kun ei ole työkyky mennyt...

ja olen jo yli 30, eli toivoton tapaus, minua ei voi enää ehjätä vaikka joku "vika" olisikin.

aiemmin olen syönyt myös seromexia keväisin masennukseen. nyt ei ole tarvinnut sitäkään.

usein "ahdistun" tai alan vähän stressata (stressinsietokyky minulla on korkea), "vedän herneet nenään" jos asiat eivät suju. jos huolia raha-asoissa, tässä sijoitusasiassa tai sillon kun oli juoppo mies ja elämä alkaa kaaostua, en kestä sitä.

miten PRF-testi saa minusta vakaan?! sitä on mahdoton valehdella.

mistähän kautta sais jotain tolkkua pääkoppaansa? ainakin lapsuuden traumat on käsittelemättä, kai, siksi minulle suositeltiin psykoterapiaa.

alan sittenkin tuntea itseni sairaaksi... =/

FEROZA kirjoitti:

minulla nuorempana oli tuota itsetuhoisuutta, ei pahasti, mutta en kestänyt pettymyksiä ja siihen oli ratkaisu aina että "tapan itseni."

tämä tuli esiin myös sinä päivänä kun poikani lähti sijaisperheeseen. silti en täyttänyt pakkohoito kriteeriä.

mulla on varmasti jokaikinen ihmissuhde ollut kaoottinen...

kotikin oli välillä, mutta ei enää. mutta nyt ei myöskään enää pakonomaista suorittamista.

sisäistä tyhjyyttä on aika ajoin ollut, mutta nyt elämällä tuntuu olevan tarkoitus (ei vain poika).

nuorempana tutkittiin tarkkaan maanis-depressiivisyys, ei diagnoosia. välillä kun olen yli-iloinen, "menee vähän lujaa", minun on luultu käyttävän piriä...

kauheeta, mikähän durasell-pupu mie oon?

minulle suositeltiin psykoterapiaa, en pääse kun ei ole työkyky mennyt...

ja olen jo yli 30, eli toivoton tapaus, minua ei voi enää ehjätä vaikka joku "vika" olisikin.

aiemmin olen syönyt myös seromexia keväisin masennukseen. nyt ei ole tarvinnut sitäkään.

usein "ahdistun" tai alan vähän stressata (stressinsietokyky minulla on korkea), "vedän herneet nenään" jos asiat eivät suju. jos huolia raha-asoissa, tässä sijoitusasiassa tai sillon kun oli juoppo mies ja elämä alkaa kaaostua, en kestä sitä.

miten PRF-testi saa minusta vakaan?! sitä on mahdoton valehdella.

mistähän kautta sais jotain tolkkua pääkoppaansa? ainakin lapsuuden traumat on käsittelemättä, kai, siksi minulle suositeltiin psykoterapiaa.

alan sittenkin tuntea itseni sairaaksi... =/

Lue lisää

Netin kautta on vaikea sanoa tuntematta toista,mikä saattaisi olla kyseessä,mutta mä kyllä kehottaisin sua taistelemaan että pääsisit johonkin pitkäkestoiseen terapiaan jossa sinulla olisi ymmärtävä ja empaattinen terapeutti jonka kanssa voisit käsitellä sekä nykypäivää että lapsuuden aikaisia asioita.Jo ihan senkin takia,ettei ne siirry sukupolvelta toiselle.

Tuosta iästä sen verran,että on ihminen minkä ikäinen tahansa,aina pääkopalle voi tehdä jotain.Ennenhän on luultu että esim epävakaudesta kärsiviä ei voi hoitaa vanhemmalla iällä,mutta ainakin päiväsairaalassa kokemus on osoittanut että jopa 60-vuotiaita voi vielä hoitaa hyvin tuloksin.Vanhemmilla ihmisillä on yleensä suurempi motivaatio hoitoon ja he ovat huomanneet että ei ole vaihtoehtoja.Nuoret usein ajattelevat,että jos muutan/saan uuden asunnon/meen naimisiin ym tilanne korjaantuu ja tulen onnelliseksi.Näin ei kuitenkaan käy,vaan sairaus muuttaa usein muotoaan ja ongelmat seuraavat varmasti mukana ja siirtyvät sukupolvesta toiseen jos niitä ei käsittele.

Yksi asia,mikä kiinnitti huomioni sun tekstissä on se,että miten ajattelet,että pystyisit opettamaan poikaasi sietämään pettymyksiä,kun itsekään et niitä siedä tai ole sietänyt?

Toinen asia,mitä aloin miettimään on se,että kun sulla itsellä on käsittelemättömiä traumoja lapsuudesta,ajattelen että voit helposti tiedostamatta projisoida lapseesi niitä tunteita,mitä itse olet lapsena tuntenut,esim jos olet ollut tosi turvaton ja peloissasi.Tää voi kuulostaa hölmöltä,mutta esim jos itse olet kokenut lapsena yhtäkkisiä eroja ja hylkäämisiä,siirrät helposti lapseesi ne tunteet mitä itse olet silloin lapsena kokenut ja yrität korjata niitä lapsessasi jotta saisit samalla korjattua sen sisäisen lapsesi kokemuksen.Jos sinulla ei ole kokemusta turvallisesta erosta,jossa ihminen jää elämään toisen mieleen,kuinka voisit antaa lapselle kokemusta siihen?Alitajuisesti ajattelet kuinka yksin ja turvaton olet silloin pienenä ollut ja kun eroat lapsestasi, ajttelet että lapsesi kokee juuri niitä tunteita ja kuinka yksin sinäkin silloin niiden kanssa olit ja nyt lapsellasi on aivan hirveä olla etkä sinä voi kontrolloida läheltä kuinka hän kestää niitä,etkä voi auttaa lastasi niissä tunteissa.Asiahan ei välttämättä ole niin,että lapsesi tuntisi niin.Minähän en tiedä,mitä traumoja sulla on tai paljon muutakaan sinusta,mutta useinhan lapsuudessa koetut vaikeat asiat siirtyvät jossain muodossa nykypäivään.Nämä ovat vain omia ajatuksiani,toivottavasti et loukkaannu kun heittelen ilmaan näitä ajatuksia,mitä eroahdistuksen ym takana voisi olla.

Mä tosiaan suosittelen sulle FEROZA,että vaikka sulla ei mitään sairautta diagnosisoitaisikaan,hae silti hoitoa.Ihminen ei voi antaa toiselle sitä mitä itse ei ole saanut.

Pyydän vielä kerran anteeksi tökeröä tekstiäni,tarkoitus on kuitenkin hyvä.

Maj-lii kirjoitti:

Netin kautta on vaikea sanoa tuntematta toista,mikä saattaisi olla kyseessä,mutta mä kyllä kehottaisin sua taistelemaan että pääsisit johonkin pitkäkestoiseen terapiaan jossa sinulla olisi ymmärtävä ja empaattinen terapeutti jonka kanssa voisit käsitellä sekä nykypäivää että lapsuuden aikaisia asioita.Jo ihan senkin takia,ettei ne siirry sukupolvelta toiselle.

Tuosta iästä sen verran,että on ihminen minkä ikäinen tahansa,aina pääkopalle voi tehdä jotain.Ennenhän on luultu että esim epävakaudesta kärsiviä ei voi hoitaa vanhemmalla iällä,mutta ainakin päiväsairaalassa kokemus on osoittanut että jopa 60-vuotiaita voi vielä hoitaa hyvin tuloksin.Vanhemmilla ihmisillä on yleensä suurempi motivaatio hoitoon ja he ovat huomanneet että ei ole vaihtoehtoja.Nuoret usein ajattelevat,että jos muutan/saan uuden asunnon/meen naimisiin ym tilanne korjaantuu ja tulen onnelliseksi.Näin ei kuitenkaan käy,vaan sairaus muuttaa usein muotoaan ja ongelmat seuraavat varmasti mukana ja siirtyvät sukupolvesta toiseen jos niitä ei käsittele.

Yksi asia,mikä kiinnitti huomioni sun tekstissä on se,että miten ajattelet,että pystyisit opettamaan poikaasi sietämään pettymyksiä,kun itsekään et niitä siedä tai ole sietänyt?

Toinen asia,mitä aloin miettimään on se,että kun sulla itsellä on käsittelemättömiä traumoja lapsuudesta,ajattelen että voit helposti tiedostamatta projisoida lapseesi niitä tunteita,mitä itse olet lapsena tuntenut,esim jos olet ollut tosi turvaton ja peloissasi.Tää voi kuulostaa hölmöltä,mutta esim jos itse olet kokenut lapsena yhtäkkisiä eroja ja hylkäämisiä,siirrät helposti lapseesi ne tunteet mitä itse olet silloin lapsena kokenut ja yrität korjata niitä lapsessasi jotta saisit samalla korjattua sen sisäisen lapsesi kokemuksen.Jos sinulla ei ole kokemusta turvallisesta erosta,jossa ihminen jää elämään toisen mieleen,kuinka voisit antaa lapselle kokemusta siihen?Alitajuisesti ajattelet kuinka yksin ja turvaton olet silloin pienenä ollut ja kun eroat lapsestasi, ajttelet että lapsesi kokee juuri niitä tunteita ja kuinka yksin sinäkin silloin niiden kanssa olit ja nyt lapsellasi on aivan hirveä olla etkä sinä voi kontrolloida läheltä kuinka hän kestää niitä,etkä voi auttaa lastasi niissä tunteissa.Asiahan ei välttämättä ole niin,että lapsesi tuntisi niin.Minähän en tiedä,mitä traumoja sulla on tai paljon muutakaan sinusta,mutta useinhan lapsuudessa koetut vaikeat asiat siirtyvät jossain muodossa nykypäivään.Nämä ovat vain omia ajatuksiani,toivottavasti et loukkaannu kun heittelen ilmaan näitä ajatuksia,mitä eroahdistuksen ym takana voisi olla.

Mä tosiaan suosittelen sulle FEROZA,että vaikka sulla ei mitään sairautta diagnosisoitaisikaan,hae silti hoitoa.Ihminen ei voi antaa toiselle sitä mitä itse ei ole saanut.

Pyydän vielä kerran anteeksi tökeröä tekstiäni,tarkoitus on kuitenkin hyvä.

Lue lisää

ei kirjoituksesi ollut tökerö, siinähän oli todella paljon asiaa ja juuri sitä mitä olen itse miettinyt.

eilen juttelin yhden psykologin kanssa, ja minulla ei ole mahdollisuus päästä terapiaan kuin itse maksamalla...ei ole yksinkertaisesti varaa. jos psykoterapia 2 krt viikossa, n. 150 e kerta ja 1-2 vuotta pitäisi käydä...

soitan huomenna vielä sosiaaliasiamiehelle, voinko päästä terapiaan lastensuojelun maksamana. nämä ammatti-ihmiset vain sanovat, älä mieti mikä sinulla on vai onko mikään, vaan mieti sitä miten pärjäät elämässä poikasi kanssa. eli olipa diagnoosia tai ei, oleellista on se että keskityn nyt poikaani! ihmeellistä.

ajatuksia on paljon päässä, haluaisin niitä selvittää, ja olisin valmis terapiaan itseni ja poikani takia. niin kaikki vain sanoo että pärjäät poikasi kanssa ihan hyvin.

tosin tuossa mitä aiemmin kirjoitin, on paljon sellaista mikä on taakse jäänyttä elämää. ehkä olen kypsynyt tähän elämään hyvin hitaasti. ja etsinyt itseäni kauan. mutta kuten näkyy, olen ollut aiemmin tasapainoton, miten ihmeessä ihminen voi itse itsensä "korjata" ja tasapainottaa?!

katsellaan miten käy.

FEROZA kirjoitti:

ei kirjoituksesi ollut tökerö, siinähän oli todella paljon asiaa ja juuri sitä mitä olen itse miettinyt.

eilen juttelin yhden psykologin kanssa, ja minulla ei ole mahdollisuus päästä terapiaan kuin itse maksamalla...ei ole yksinkertaisesti varaa. jos psykoterapia 2 krt viikossa, n. 150 e kerta ja 1-2 vuotta pitäisi käydä...

soitan huomenna vielä sosiaaliasiamiehelle, voinko päästä terapiaan lastensuojelun maksamana. nämä ammatti-ihmiset vain sanovat, älä mieti mikä sinulla on vai onko mikään, vaan mieti sitä miten pärjäät elämässä poikasi kanssa. eli olipa diagnoosia tai ei, oleellista on se että keskityn nyt poikaani! ihmeellistä.

ajatuksia on paljon päässä, haluaisin niitä selvittää, ja olisin valmis terapiaan itseni ja poikani takia. niin kaikki vain sanoo että pärjäät poikasi kanssa ihan hyvin.

tosin tuossa mitä aiemmin kirjoitin, on paljon sellaista mikä on taakse jäänyttä elämää. ehkä olen kypsynyt tähän elämään hyvin hitaasti. ja etsinyt itseäni kauan. mutta kuten näkyy, olen ollut aiemmin tasapainoton, miten ihmeessä ihminen voi itse itsensä "korjata" ja tasapainottaa?!

katsellaan miten käy.

Lue lisää

(ainakin muiden mielestä)
murkkuikäisenä ja siinä vähän aikuisuuden kynnykselläkin,
etsiessään ja hakiessaan
omaa tietään ja reittiään aikuisuuteen.

Feroza ja Mai-Lii,
olette kovin "uponneet" syvälle
tämän päivän psykologiaan ja terpiamaailmoihin.
Tässä näin vanhemmalla iällä ajattelee, että onkohan ihmistä edes "rakennettu" miettimään ja pohtimaan kaikkea pääkopassa liikkuvaa noinkin tarkasti ja syvällisesti.
Penkomaan ja miettimään,
mikä asia jotuu mistäkin ja johtaa mihinkin.
Teidän nuorten aikakausi on omanlainen
ja vaatii todella paljon
teiltä nuorilta ihmisiltä jo itsessäänkin.

Mutta siltikin, voisi melkein sanoa, että hu--ksi kait sitä ihminen tulisi,
jos analysoisi, miettisi, veivaisi
ja repisi auki kaikki asiat jo menneistä ajoista
ja miettisi
kuinka ne voivat tai eivät voi vaikuttaa tulevaisuuteemme.

Tsemppiä teille molemmille.

on "tasapainoton" kirjoitti:

(ainakin muiden mielestä)
murkkuikäisenä ja siinä vähän aikuisuuden kynnykselläkin,
etsiessään ja hakiessaan
omaa tietään ja reittiään aikuisuuteen.

Feroza ja Mai-Lii,
olette kovin "uponneet" syvälle
tämän päivän psykologiaan ja terpiamaailmoihin.
Tässä näin vanhemmalla iällä ajattelee, että onkohan ihmistä edes "rakennettu" miettimään ja pohtimaan kaikkea pääkopassa liikkuvaa noinkin tarkasti ja syvällisesti.
Penkomaan ja miettimään,
mikä asia jotuu mistäkin ja johtaa mihinkin.
Teidän nuorten aikakausi on omanlainen
ja vaatii todella paljon
teiltä nuorilta ihmisiltä jo itsessäänkin.

Mutta siltikin, voisi melkein sanoa, että hu--ksi kait sitä ihminen tulisi,
jos analysoisi, miettisi, veivaisi
ja repisi auki kaikki asiat jo menneistä ajoista
ja miettisi
kuinka ne voivat tai eivät voi vaikuttaa tulevaisuuteemme.

Tsemppiä teille molemmille.

Lue lisää

näin juuri sanoi minulle psykologi, siis juuri kuten sinä!

en enää mieti mennyttä paljoakaan. enkä itse koe lapsuuttani traumaattiseksi, olen nekin asiat mielessäni käynyt läpi.

teoriassa tiedän miten kasvattaa lastani, eri asia sen vieminen käytännön tasolle...ja kun tiedostan oman tilani, niin silloinhan voin toimia niin, että kaikki on poikani parhaaksi. esim. juuri tuo että en sotke omia tunteitani poikani tunteisiin. tai se, että jos en itse aiemmin kestänyt pettymystä, niin miten sen terveellä tavalla opetan pojalleni. luulen, etten heijasta itseäni poikaani. en omia pelkojani, pettymyksiä tmv. jokainen ihminen on yksilö, myös lapsi, ja on annettava kasvaa yksilönä.

olen miettinyt liikaa näitä asioita. alan jo väkisin miettiä, olenko täysin omituinen tai onko minussa jotain vikaa. ihminen itse tuntee itsensä parhaiten, mutta minun on nyt luotettava ammatti-ihmisiin (arvion tehnyt vissiin 4 eri ihmistä), jotka sanovat ettei minussa ole "mitään vikaa" tai että ei ole mitään estettä vanhemmuudelle. tukea vanhemmuuteen voin saada.

usein ihminen alkaa käyttäytyä annetun diagnoosin mukaan. otin hirveästi itseeni, kun minun sanottiin olevan epäkypsä persoona. psykologilla käydessä aina sanoin että siksikö toimin niin ja niin, koska olen epäkypsä? tai että näinhän epäkypsä ihminen toimii. psykologi nauroi minulle, että anna jo olla sen diagnoosin. no, sitten paljastuikin vakaa persoona...

vielä se, että olin kyllä tasapainoton "pitkälle" 20 vuoden. en vain murrosiässä tai aikuisuuden kynnyksellä. nuorena kävin psykologilla, miksi minua ei silloin diagnostisoitu epäkypsäksi tai epävakaaksi persoonaksi?

olen todella paljon vakaampi nyt, mutta kyllähän saan vieläkin "yli-innokkuus" kohtauksia =) haittaakos se, jos kerta olen tämmöinen?

on "tasapainoton" kirjoitti:

(ainakin muiden mielestä)
murkkuikäisenä ja siinä vähän aikuisuuden kynnykselläkin,
etsiessään ja hakiessaan
omaa tietään ja reittiään aikuisuuteen.

Feroza ja Mai-Lii,
olette kovin "uponneet" syvälle
tämän päivän psykologiaan ja terpiamaailmoihin.
Tässä näin vanhemmalla iällä ajattelee, että onkohan ihmistä edes "rakennettu" miettimään ja pohtimaan kaikkea pääkopassa liikkuvaa noinkin tarkasti ja syvällisesti.
Penkomaan ja miettimään,
mikä asia jotuu mistäkin ja johtaa mihinkin.
Teidän nuorten aikakausi on omanlainen
ja vaatii todella paljon
teiltä nuorilta ihmisiltä jo itsessäänkin.

Mutta siltikin, voisi melkein sanoa, että hu--ksi kait sitä ihminen tulisi,
jos analysoisi, miettisi, veivaisi
ja repisi auki kaikki asiat jo menneistä ajoista
ja miettisi
kuinka ne voivat tai eivät voi vaikuttaa tulevaisuuteemme.

Tsemppiä teille molemmille.

Lue lisää

kaksi puolta.On totta,että jos sitä kaikkea alkaisikin analysoimaan kaikkea tapahtunutta sitä varmaan voisikin tulla hulluksi,mutta on eri asia käsitellä tunnepohjalta elämäänsä kuin vatvoa niissä.

On totta,että ihminen onkin ns tasapainoton nuorempana etsiessään itseään,mutta jos ihmisellä ei ole tervettä miehen/naisen mallia mihin samaistua aikuisena,on epätodennäköistä että ihminen rakentuu kokonaiseksi.Miten ihminen voisi antaa sitä mitä ei ole itse saanut?Se on karua,mutta totta,että on suunnaton määrä ihmisiä,jolta puuttuu vaistot kasvattaa lastaan.Jos ihminen ei ole saanut lupaa ja palautetta omille tunteilleen,kuinka ihmeessä hän voisi antaa lapsilleen oikeutta ja palautetta niihin?

Mä olen suunnattoman onnellinen,että olen "uponnut syvälle terapiamaailmaan".Mitä luulet, kuinka minun ja lapseni olisi käynyt jos en olisi lähtenyt hoitamaan itseäni?Jos ajattelisin järjellä vain että antaa menneiden olla?Vaikka sitä haluaisi parasta lapselle,niin kun sun tarpeita ei ole laitettu etusijalle silloin kun itse olet ollut pieni,kuinka voisit sallia sen omalle lapsellesi?Minä ainakin huomasin tämän ja suurin ongelma mikä lapseni kasvatuksessa tuli esiin,oli se että minulla ei ollut minkäänlaista äidinvaistoa.Tai ehkä siellä pohjalla oli,mutta kun sisältä nousi niin paljon omia tarpeita ja vääristyneitä kokemuksia eri tilanteista,että ne vaistot hukkui sinne alle.

Vaatii suunnatonta rohkeutta sukeltaa sielunsa uumeniin ja käsitellä sitä sekä uskaltaa tuntea uudestaan ne tunteet jotka sulta on kielletty lapsena.Toiset juoksee pakoon, toiset käsittelee ne,mitä luulet,kummat on onnellisempià loppujen lopuksi?

Maj-lii kirjoitti:

kaksi puolta.On totta,että jos sitä kaikkea alkaisikin analysoimaan kaikkea tapahtunutta sitä varmaan voisikin tulla hulluksi,mutta on eri asia käsitellä tunnepohjalta elämäänsä kuin vatvoa niissä.

On totta,että ihminen onkin ns tasapainoton nuorempana etsiessään itseään,mutta jos ihmisellä ei ole tervettä miehen/naisen mallia mihin samaistua aikuisena,on epätodennäköistä että ihminen rakentuu kokonaiseksi.Miten ihminen voisi antaa sitä mitä ei ole itse saanut?Se on karua,mutta totta,että on suunnaton määrä ihmisiä,jolta puuttuu vaistot kasvattaa lastaan.Jos ihminen ei ole saanut lupaa ja palautetta omille tunteilleen,kuinka ihmeessä hän voisi antaa lapsilleen oikeutta ja palautetta niihin?

Mä olen suunnattoman onnellinen,että olen "uponnut syvälle terapiamaailmaan".Mitä luulet, kuinka minun ja lapseni olisi käynyt jos en olisi lähtenyt hoitamaan itseäni?Jos ajattelisin järjellä vain että antaa menneiden olla?Vaikka sitä haluaisi parasta lapselle,niin kun sun tarpeita ei ole laitettu etusijalle silloin kun itse olet ollut pieni,kuinka voisit sallia sen omalle lapsellesi?Minä ainakin huomasin tämän ja suurin ongelma mikä lapseni kasvatuksessa tuli esiin,oli se että minulla ei ollut minkäänlaista äidinvaistoa.Tai ehkä siellä pohjalla oli,mutta kun sisältä nousi niin paljon omia tarpeita ja vääristyneitä kokemuksia eri tilanteista,että ne vaistot hukkui sinne alle.

Vaatii suunnatonta rohkeutta sukeltaa sielunsa uumeniin ja käsitellä sitä sekä uskaltaa tuntea uudestaan ne tunteet jotka sulta on kielletty lapsena.Toiset juoksee pakoon, toiset käsittelee ne,mitä luulet,kummat on onnellisempià loppujen lopuksi?

Lue lisää

ollut hyvin traumaattinen lapsuus?

minä olen saanut osakseni rakkautta, joten pystyn sitä myös antamaan.

meillä kotona on näytetty tunteita. muistan kun vanhemmat osoittivat (helliä) tunteita toisilleen. olen myös itse saanut hellyyttä. olen myös saanut kiukutella.

onko minun tarpeet laitettu vanhempieni edelle? kotona oli aina ruokaa, vaatteita. meillä vietettiin aikaa yhdessä. fyysistä väkivaltaa ei ole ollut. myös alkoholi asui perheessämme. joten en osaa sanoa, menikö minun tarpeeni aina alkoholin edelle. en osaa myöskään sanoa, oliko meidän perheessä henkistä väkivaltaa.

minulla äidinvaistot kyllä olivat. ja omat tarpeeni luonnollisesti väistyivät lapsen synnyttyä. ainoa mikä yllätti, oli se, että miten vähän sitä "omaa aikaa" on. kuvittelin, että jää aikaa myös omille tarpeille, koska se on jaksamisen kannalta välttämätöntä. ja jäihän sitä aikaa, mutta en osannut sitä silloin käyttää. kuten olen sanonut, elin aika sumussa tuota vauva-aikaa. olen kyllä kuullut, etten ole ainoa tässä asiassa...synnytyksen jälkeiset tuntemukset olivat uusia ja outoja, olisin tarvinnut siihen vahvistusta, että se kuuluu asiaan. ja näitä tunteita ei voi kukaan opettaa, eikä näitä voi oppia, ellei ole kerran synnyttänyt.

eli en tiedä, onko lapsuudessani mennyt jotain pieleen vai ei. nyt kyllä lopetan vatvomisen tähän, muuten oikeasti piä halkiaa.

Maj-lii kirjoitti:

kaksi puolta.On totta,että jos sitä kaikkea alkaisikin analysoimaan kaikkea tapahtunutta sitä varmaan voisikin tulla hulluksi,mutta on eri asia käsitellä tunnepohjalta elämäänsä kuin vatvoa niissä.

On totta,että ihminen onkin ns tasapainoton nuorempana etsiessään itseään,mutta jos ihmisellä ei ole tervettä miehen/naisen mallia mihin samaistua aikuisena,on epätodennäköistä että ihminen rakentuu kokonaiseksi.Miten ihminen voisi antaa sitä mitä ei ole itse saanut?Se on karua,mutta totta,että on suunnaton määrä ihmisiä,jolta puuttuu vaistot kasvattaa lastaan.Jos ihminen ei ole saanut lupaa ja palautetta omille tunteilleen,kuinka ihmeessä hän voisi antaa lapsilleen oikeutta ja palautetta niihin?

Mä olen suunnattoman onnellinen,että olen "uponnut syvälle terapiamaailmaan".Mitä luulet, kuinka minun ja lapseni olisi käynyt jos en olisi lähtenyt hoitamaan itseäni?Jos ajattelisin järjellä vain että antaa menneiden olla?Vaikka sitä haluaisi parasta lapselle,niin kun sun tarpeita ei ole laitettu etusijalle silloin kun itse olet ollut pieni,kuinka voisit sallia sen omalle lapsellesi?Minä ainakin huomasin tämän ja suurin ongelma mikä lapseni kasvatuksessa tuli esiin,oli se että minulla ei ollut minkäänlaista äidinvaistoa.Tai ehkä siellä pohjalla oli,mutta kun sisältä nousi niin paljon omia tarpeita ja vääristyneitä kokemuksia eri tilanteista,että ne vaistot hukkui sinne alle.

Vaatii suunnatonta rohkeutta sukeltaa sielunsa uumeniin ja käsitellä sitä sekä uskaltaa tuntea uudestaan ne tunteet jotka sulta on kielletty lapsena.Toiset juoksee pakoon, toiset käsittelee ne,mitä luulet,kummat on onnellisempià loppujen lopuksi?

Lue lisää

vanhaan aikaan kuin sodanjälkeiseen,
jolloin monen perheen isät jäivät rintamalle.
Lapsia oli molemman
sukumme perheissä yli kymmenenen
ja kaikista puoliorvoista kasvoi
tavallista työtä tekevää kansaa.
Seuraavassa sukupolvessa on
pidemmälle päässyttä väkeä
tohtorinhattuineen ja muine ylempine tutkintoineen.
Kenenkään vanhemman polven,
onnellisuudesta tai ei onnellisuudesta,
ei suuremmin ole puhuttu.
Jokainen on elämänsä elänyt hyvinvointivaltiossa,
suurin osa ehkä mielensäkin mukaisesti.



Maj-Lii, se minkä Sinä koet
parantavaksi ja eheyttäväksi,
ei välttämättä ole
sopivaa ja soveltuvaa
jollekin toiselle.
Toivottavasti saat itsesi "kasattua" lapsesi äidiksi (jos koet ettet sellainen ole)
ja pääsette ennemmin tai myöhemmin
yhdessä elämässänne eteenpäin.
Sinä olet juuri niin hyvä
kuin itse itseesi uskot!


Kuinka muuten lapset kasvaessaan
"täydellisesti" kasattujen vanhempien kanssa,
pystyvät itse omassa maailmassaan kestämään
"ei täydellisiä" ihmisä ympärillään
tai jopa myöhemmin kumppaneinaan
yhteisessä elämässä toisen ihmisen kanssa.

aina niinkin kirjoitti:

vanhaan aikaan kuin sodanjälkeiseen,
jolloin monen perheen isät jäivät rintamalle.
Lapsia oli molemman
sukumme perheissä yli kymmenenen
ja kaikista puoliorvoista kasvoi
tavallista työtä tekevää kansaa.
Seuraavassa sukupolvessa on
pidemmälle päässyttä väkeä
tohtorinhattuineen ja muine ylempine tutkintoineen.
Kenenkään vanhemman polven,
onnellisuudesta tai ei onnellisuudesta,
ei suuremmin ole puhuttu.
Jokainen on elämänsä elänyt hyvinvointivaltiossa,
suurin osa ehkä mielensäkin mukaisesti.



Maj-Lii, se minkä Sinä koet
parantavaksi ja eheyttäväksi,
ei välttämättä ole
sopivaa ja soveltuvaa
jollekin toiselle.
Toivottavasti saat itsesi "kasattua" lapsesi äidiksi (jos koet ettet sellainen ole)
ja pääsette ennemmin tai myöhemmin
yhdessä elämässänne eteenpäin.
Sinä olet juuri niin hyvä
kuin itse itseesi uskot!


Kuinka muuten lapset kasvaessaan
"täydellisesti" kasattujen vanhempien kanssa,
pystyvät itse omassa maailmassaan kestämään
"ei täydellisiä" ihmisä ympärillään
tai jopa myöhemmin kumppaneinaan
yhteisessä elämässä toisen ihmisen kanssa.

Lue lisää

Minä en ole halunnut kenellekään tuputtaa hoitoa,olen halunnut sitä korostaa että puhun omasta kokemuksestani.Minun puolestani jokainen tekee niinkuin haluaa.Minä ajattelen asioista näin ja oman elämäni pelastus on ollut se että olen haleutunut hoitoon.Samoin oman lapseni.Tietenkään en voi tietää,mitä kenelläkin on taustana,eikä minun tarvitsekaan.Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä.

ja sen haluan sanoa,että mikään hoito ei tee ihmisestä täydellistä,niin en ole edes väittänyt.Mutta jos esim omassa tapauksessani ei ole ollut ollenkaan omaa identiteettiä,silloin ei ole kokonainen ihminen ja se vaikeuttaa suunnattomasti elämää.Silloin hoito on ehdoton edellytys tasapainoiseen elämään.

Minulle riittää se,että olen riittävän hyvä äiti.

Maj-lii kirjoitti:

Minä en ole halunnut kenellekään tuputtaa hoitoa,olen halunnut sitä korostaa että puhun omasta kokemuksestani.Minun puolestani jokainen tekee niinkuin haluaa.Minä ajattelen asioista näin ja oman elämäni pelastus on ollut se että olen haleutunut hoitoon.Samoin oman lapseni.Tietenkään en voi tietää,mitä kenelläkin on taustana,eikä minun tarvitsekaan.Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä.

ja sen haluan sanoa,että mikään hoito ei tee ihmisestä täydellistä,niin en ole edes väittänyt.Mutta jos esim omassa tapauksessani ei ole ollut ollenkaan omaa identiteettiä,silloin ei ole kokonainen ihminen ja se vaikeuttaa suunnattomasti elämää.Silloin hoito on ehdoton edellytys tasapainoiseen elämään.

Minulle riittää se,että olen riittävän hyvä äiti.

Lue lisää

että lapsi on täysi aikuinen vasta 24 vuotiaana. Mm. silloin hän voi mennä naimisiin ilman vanhempien lupaa.

Vanha kansa tiesi, että ihminen kypsyy hitaasti. Mitä hitaammin sitä parempaa tulee, kuten viini kypsyy tynyreissä.

Nykyisin leikitään aikuista aivan liian nuorena. Eivät lasten ja nuorten ihmisten ongelmat tarvitse läheskään aina mitään terapioita, vaan aikaa.

Kun ihminen täyttää 40 silloin hänen fyysinen puoli on saavuttanut täyteyden ja alkaa kuihtua, mutta henkinen, sisäinen kehitys alkaa nyt vasta kukoistaa. Siis se, jota sanotaan viisaudeksi. Valitettavasti nuorten elämästä puuttu vanhemman sukupolven tuoma tuki.

Kyllä nuo terapiat ovat hyviä joidenkin kohdalla,eiväthän ne muuten olisi olemassa vuodesta toiseen. Mutta uskon, että vielä useammalle, varsinkin lapsille ja nuorille, ne ovat yhtä tyhjän kanssa, joillekin siitä on haittaa josta vaan rahastetaan.

Kun ihmisen sielua ohjaa kuka tahansa kaiken maailman teoriakirjat ulkoa päntännyt uskomaan niitä, en ihmettele vaikka epävarmuus lisääntyy.

ihmiset tiesivät kirjoitti:

että lapsi on täysi aikuinen vasta 24 vuotiaana. Mm. silloin hän voi mennä naimisiin ilman vanhempien lupaa.

Vanha kansa tiesi, että ihminen kypsyy hitaasti. Mitä hitaammin sitä parempaa tulee, kuten viini kypsyy tynyreissä.

Nykyisin leikitään aikuista aivan liian nuorena. Eivät lasten ja nuorten ihmisten ongelmat tarvitse läheskään aina mitään terapioita, vaan aikaa.

Kun ihminen täyttää 40 silloin hänen fyysinen puoli on saavuttanut täyteyden ja alkaa kuihtua, mutta henkinen, sisäinen kehitys alkaa nyt vasta kukoistaa. Siis se, jota sanotaan viisaudeksi. Valitettavasti nuorten elämästä puuttu vanhemman sukupolven tuoma tuki.

Kyllä nuo terapiat ovat hyviä joidenkin kohdalla,eiväthän ne muuten olisi olemassa vuodesta toiseen. Mutta uskon, että vielä useammalle, varsinkin lapsille ja nuorille, ne ovat yhtä tyhjän kanssa, joillekin siitä on haittaa josta vaan rahastetaan.

Kun ihmisen sielua ohjaa kuka tahansa kaiken maailman teoriakirjat ulkoa päntännyt uskomaan niitä, en ihmettele vaikka epävarmuus lisääntyy.

Lue lisää

Terapiaan hakeutuessa kannattaa miettiä olenko oikeasti terapian tarpeessa. Erilaisia terapiamuotoja mainostetaan terveillekin ihmisille, jotka potevat täysin normaaleja elämään kuuluvia kriisejä. Terapiaan tulisi mielestäni hakeutua, jos ongelmat ovat niin vaikeita, että niiden selvittämiseen tarvitaan oikeasti asiantuntija-apua. Rajan veto vain on vaikeaa, koska kokemukset ovat yksilöllisiä. Tosi asia kuitenkin on, ettei jokaiseen ahditukseen, alakuloon tai normaaleihin ihmisten välisiin ristiriitoihin mitään terapeutteja tarvita. Kannattaa myös huomioida, että terapeutit eivät auta ilmaiseksi!
Haastetta olisikin erottaa huuhaat rahastajat oikeista auttajista!

Maj-lii kirjoitti:

Kiitos FEROZA viestistäsi!

Vastaan ensin tuohon persoonallisuushäiriö kysymykseen,eli mullahan loppui viime kuussa kahden vuoden päiväsairaalahoito,enkä täytä enää epävakaan persoonallisuuden kriteereitä,minulla jatkuu vielä kertaviikkoinen psykoterapia kaksi vuotta,jossa vahvistetaan omaa identiteettiä,mutta en siis enää ole epävakaa.

Minulla on vielä puolen vuoden sairasloma,mutta voin kyllä mennä kesätöihin ja olen jo hakenut opiskelemaan ensi syksynä alkavaan koulutukseen.Arki kyllä sujuu ja muutkin asiat,mutta tämä uusi identiteetti on vielä niin alussa,että tarvitsen vielä paljon sille vahvistusta ja aikaa omaan kasvuun.

Niin,se on aika kinkkistä tietää,mikä loppujen lopuksi on parasta lapselle.Ajattelen ehkä vähän eri lailla näistä asioista kuin sinä.Lapsellani on tällä hetkellä vahvin kiintymyssuhde minuun,vaikkakin myös sijaisperheen isä erityisesti on TODELLA tärkeä hänelle ja sanookin häntä isäksi ja jos tilanne on sama kahden vuoden päästä,lapsi palaakin minun luokseni,mutta siihen mennessä lapseni on asunut jo melkein viisi vuotta sijaisperheessä ja kyllä todellakin siinä vaiheessa täytyy erittäin tarkkaan miettiä,mikä olisi se paras paikka lapseni asua.Mä tunnen oman lapseni ja olen varma että on ratkaisu sitten mikä tahansa,yhdessä sijaisvanhempien kanssa me voimme selvittää lapseni kanssa syyt miksi hän ei voisi asua äidillä (ikätason mukaan tietysti)ja kun lapsi alkaa olla sen verran iso,niin hänhän voi itse päättää missä haluaa asua.

Kaikki me,minä,sijaisvanhemmat ja soskut tekee työtä sen eteen että lapsi voisi luokseni palata,mutta asiat ei aina ole niin yksiselitteisiä,että automaattisesti paras paikka olisi minun luonani jne.Kuitenkin,lapseni on asunut sijaisperheessä 1.5-vuotiaasta saakka,ei lasta voi tuosta vaan repiä juuriltaan.

Tottakai mua jännittää se tilanne että jos lapseni palaa kotiin,mutta ei se sillä tavalla pelota,ettenkö uskoisi itteeni ja omaan vanhemmuuteeni.Mä tiedän,että mä olen hyvä äiti.En sen parempi kuin kukaan muukaan,mutta en huonompikaan.

Ero äitistä jättääkin jäljet lapseen,mutta niin jättää myös se,jos revit lapsen juuriltaan.Olen sitä mieltä,että lapsestani kasvaa tasapainoinen kunhan hänellä on oikeus ilmaista kaikki tunteensa ja niille annetaan tilaa ja oikeaa palautetta.

Minä rakastan lastani ja haluan tehdä oikein.

Haluan toivottaa myös sulle kaikkea hyvää ja voimia omassa tilanteessasi!

Lue lisää

Sä olet todella viisas ja epäitsekäs.Vau.Tsemiä identiteetin vahvistumiseen.Asiat menee aina lapsen edun mukaan,kun asioista kaikki voivat avoimesti ja epäitsekkäästi pihua ja toimia.Ihailen teitä.

kuulla! Musta on todella hienoa,että saat olla aktiivisesti lapsesi elämässä mukana.Tätä juuri minäkin tarkoitin niillä laajemmilla oikeuksilla sopia keskenään.Teillä on varmaan hyvät välit sijaisvanhempien kanssa?Tai pakkokin kyllä olla että yhteistyö toimii.

Olen kyllä miettinyt sitä,että jos asuisin samalla paikkakunnalla,jaettu vanhemmuus olisi paljon helpompi toteuttaa kun voisi olla aktiivisesti lapsen elämässä mukana.No,aika näyttää,mutta Sinulle haluan toivottaa tsemppiä!Yhteistyö on todella tärkeää.

En ole tarkoittamasi henkilö. Minulla ei ole uutta puolisoa, lapsen isä on vähän tekemisissä lapsen kanssa, kuitenkin suht´säännöllisesti. Lapsi kutsuu minua äidiksi, isäänsä isäksi, sijaisvanhempia kutsuu etunimillä. Näin olemme sopineet keskenämme.

Saat kysyä FEROZA :)

Eli lapseni kutsuu sijaisisää isäksi,sijaisäitiä etunimellä ja minua äidiksi.Uskon silti,että sijaisäiti on hänelle äitihahmo,sellainen arkiäiti,mutta poika tietää että minä olen hänen oikea äiti ja hänet synnyttänyt.Sijaisperheessä on lapseni lisäksi toinen sijoitettu lapsi ja 3 biologista lasta,heitä poika pitää sisaruksinaan.

Lapseni biologinen isä ei ole kuvioissa mukana.

ulla kirjoitti:

En ole tarkoittamasi henkilö. Minulla ei ole uutta puolisoa, lapsen isä on vähän tekemisissä lapsen kanssa, kuitenkin suht´säännöllisesti. Lapsi kutsuu minua äidiksi, isäänsä isäksi, sijaisvanhempia kutsuu etunimillä. Näin olemme sopineet keskenämme.

Lue lisää

...tarkoittaa minua :)

Maj-lii kirjoitti:

...tarkoittaa minua :)

Kävin pikaisesti lukaisemassa uusimmat jutut ja käsitin, että tarkoitti minua. Heh...pitäisi lukea rauhassa....

Viisi (5) vuotta ilman puhevälejä lasta hoitavien aikuisten kanssa!

Miten tuollainen voi olla mahdollista Suomessa, jossa lastensuojelulaki haluaa pyhästi turvata vanhempien oikeudet lapseensa, vaikka lapsi on sijoitettu kodin ulkopuolelle?!

Järkyttävää.

Lastensuojelulaki elää ihan omassa todellisuudessaan, se ei juurikaan kytkeydy tähän todellisuuteen, jossa suomalaiset lapsiperheet elävät.

Mutta niinhän se on erovanhemmuudessakin. Lopputulos on ollut lainsäätäjän myötävaikutuksella se, että lapsilla ei ole oikeutta omiin vanhempiinsa. Erolapsen huollosta säädettyjen lakien pitäisi tietoisesti kannustaa vanhemmuuteen, eikä suhtautua lapsen kohtaloon välinpitämättömästi.