Miehestä johtuva lapsettomuus

Huomaan, että olet todella ajatellut asioita myös miehesi näkökulmasta. Hieno juttu, hän osaa varmasti arvostaa sitä! Mekin olemme avoimesti keskusteelleet oman vaimoni kanssa näistä asioista. Molempien mielipiteitä kunnioitetaan ja kaikki päätökset tehdään yhdessä. Onneksi ajattelemme samalla tavoin monista asioista, vaikka aina toisen ajatuksia ei pystykään kuvittelemaan. Tukea pystyy onneksi aina!

Itselle tärkeintä on tällä hetkellä selvittää mistä siittiöiden puttuminen johtuu. Olen ymmärtänyt, että FSH-arvojen tasolla voidaan päätellä onko kyseessä siemenjohtimen tukkeuma vai onko johtimen kudos vaurioitunut esim. jonkin sairauden seurauksena. Koen tärkeäksi saada tietää syyn tähän siittiöiden puuttumiseen ja sen että pystytäänkö se hoitamaan esim. jonkin leikkauksen avulla. Sen jälkeen kun tosiasiat on tiedossa, voimme alkaa miettiä vaihtoehtoisia keinoja saada lapsi.

Adoptiota mekin olemme miettineet yhtenä vaihtoehtona, mutta sen kuitenkin tiedän, että vaimoni haluaa nimen omaan kokea nämä sinunkin mainitsemasi raskauden eri vaiheet. Sen ymmärrän täysin ja siksi voisinkin kuvitella, että käyttäisimme lahjoitettuja sukusoluja mikäli niitä ei itseltäni löydy. Itse näkisin mielelläni vaimon piirteitä lapsessa mikäli saisimme oman pikku prinsessamme :) Ymmärrän kyllä ristiriitaiset ajatukset tässäkin asiassa.

Toivottavasti teidän ei tavitse odottaa enää kauaa. Odottavan aika on tunnetusti pitkä :) Tsemppiä teille!

Myös meillä todettiin ettei miehelläni löytynyt ainoatakaan elävää siittiötä spermasta, mutta 2 löydettiin kiveksestä suoraan otetulla näytteellä. Eli meillä tehtiin icsi syksyllä joka onnistui heti ensi yrittämällä, nyt menossa rv 27. Kannattaa yrittää, on se aina sen arvoista. Teilläkin voi vielä hyvin olla mahdollisuus omaan toukkaan :)

Tässä mieheni kirjoitus noin 11 vuoden takaa:

Niin kummalta kuin se saattaa vaikuttaakin niin nämä pikkuveitikat, siittiöt, määrittelevät miehen mielessä onko hän mies vaiko eunukki tai joku muu. Alien? Mies nyt ei kuitenkaan. Siis omasta mielestään. Tämä on se juttu, joka vaatii aikaa. Aikaa tajuta, että miehisyys ei ole sitä mitä kikkelistä ulos tulee vaan jotakin paljon muuta. Aika on tärkeä elementti tässä kokonaisuudessa.

Omat kokemukseni lapsettomuustutkimuksesta alkoivat keväällä -94, kahdeksan vuotta sitten. Ensin tutkittiin vaimo ja kun hänestä ei vikaa löytynyt kääntyivät katseet minuun. Minun spermastani taas ei löytynyt siittiöitä, ei edes yhtä laiskiasta. Tämän jälkeen etsittiin syytä siihen ja se taas löytyi ja samalla löytyi myös uusi toivo. Siittiöiden alkioita syntyi kiveksissäni, mutta ne eivät päässeet siirtymään lisäkivekseen ja sitä kautta spermaan. Oli kuitenkin mahdollista, että vaimoni munasolu hedelmöitettäisiin siittiönalkioilla ja näin saada meille yhteinen lapsi.

Tämän jälkeen teimme ICSI menetelmällä neljä yritystä ja saimme parhaimmillaan aikaan yhden kohdun ulkopuolisen raskauden. Sen pidemmälle ei biologinen lapseni koskaan pääsyt. Kohdun ulkopuolisen raskauden jälkeen tehtiin vielä yksi siirto pakastetulla alkiolla ja sen epäonnistuttua olin päätökseni tehnyt, ei koskaan enää. En myöskään tiennyt miten tästä jatkaa ja kuten voitte arvata oli myös vaimoni aika väsynyt jatkuvaan toivon ja pettymyksen vaihteluun. Ja niinpä päätimme pitää tauon. Vuoteen emme edes keskustelleet asiasta, mutta kumpainenkin varmasti mietti sitä itsekseen.

Loppujen lopuksi vaimoni ehdotti luovutettujen siittiöiden käyttöä. Se oli järkytys minulle vaikka olin itse sitä alunperin ehdottanut kuusi-seitsemän vuotta aiemmin. Kun kuitenkin olin päättänyt, että en enää koskaan aio käyttää siitiöiden alkioita hedelmöitykseen ja siten luopunut biologisen lapseni saamisesta oli minun taas mietittävä asioita vakavasti. Kuinka paljon voi syntymätöntä lastaan rakastaa? Kuinka itserakas voi/saa olla? Voinko rakastaa eibiologista lastani tarpeeksi?

Syntymätöntä lastaan voi rakastaa niin paljon, ettei siirrä omia ongelmiaan hänelle tai tuleville sukupolville. Tiede on viisas, ei kuitenkaan niin viisas, että tarkkaan tietäsi mitkä ominaisuudet kehittyvät lisäkiveksessä siittiön kypsyessä. Ja niin itserakas halusin olla ettei minun tarvitse murehtia pienen lapseni lapsettomuusongelmista tulevaisuudessa. Olen myös niin itseriittoisa, että uskon, että minun tärkeimmät ominaisuuteni siirtyvät opitun kautta, eivät geneettisesti.

Eibiologista lastaan voi rakastaa niin paljon, että se sattuu. En ole koskaan ollut onnellisempi tai ylpeämpi kuin nyt kun täydellinen pieni poikani osaa jo kääntyä vatsaltaan selälleen. Tai silloin kun hän vastaa hymyyn. Tai nauraa ääneen. Tai nukahtaa syliin. Tai huomaa oman nyrkkinsä. Tai kakka tulee. Elämä on nyt täynnä pieniä yllätyksiä ja ilonaiheita. On ollut jo kohta kolme kuukautta. Mutta ensimmäisen todellisen mielenravistuksen koin kun viime keväänä kuulin pikkumiehen sydänäänet ensi kertaa. Sen jälkeen kaikki oli hyvin todellista, meille tulee lapsi.

Kaiken koetun jälkeen tuntui lähes tragikoomiselta, että vaimoni tuli raskaaksi heti ensiyrittämällä. Omat ajatukseni, yllättivät itsenikin. En rypenytkään itsesäälissä sen takia, että hän tuli heti raskaaksi vieraan miehen spermalla vaan soimasin itseäni siitä, miksi tätä ei oltu tehty jo niin paljon aiemmin. Tottakai aina silloin tällöin tunnen itseni riittämättömäksi, mutta huomattavasti useammin mietin sitä, että jossakin on tälläkin hetkellä mies, joka ei tiedä, että hänellä on täydellinen pieni poika. Minun poikani. Olenkin sanonut vaimolleni, että en ehkä olen poikani biologinen isä, mutta täysin fyysinen ja psyykkinen.

En kadu yhtään hetkeä tässä prosessissa, se mikä ei tapa se vahvistaa. Onneksi minulla on vaimo, joka on antanut minulle aikaa selvittää nämä asiat itselleni, minä olen näet ollut älyttömän hidas, kiitos rakas.

Hyvää jatkoa kaikille. Koettakaa kestää ne ystävälliset neuvot joita saatte ihmisiltä, jotka eivät ymmärrä mistä puhuvat. Minuakin neuvottiin vähentämään kahvin juontia, hymyilin ja lupasin keskittyä tulevaisuudessa enemmän vain pelkkään konjakkiin.