Elämäni on perseestä

ELÄMÄNI ON PERSEESTÄ

Suutelen Krissee, hän tietysti suutelee takaisin yhdessä kun olemme. Hänen pitää lähteä kotiin, joten suutelemme pitkään ja hartaasti.

- Terve, mä meen ny, Krisse sanoo ja päästää irti.

Yht´äkkiä herään ja huomaan, että huoneestani kuuluu kauhea meteli. Katson viereeni pöydälle ja kännykkääni on tullut viesti. Yritän jotenkin koota itseni äskeisestä mukavasta unestani.

Pakko painaa pois tuo meteli, ajattelen itsekseni. Avaan ikivanhan 3110-kännykkäni ja katson keneltä viesti on oikein tullut.

- Kyllä Kristiina taitaa musta aika paljon digata, kun haluaa kerran keskellä yötä viestejä lähettää, ajattelen ääneen.

" Se on loppu ny... Ei tästä meirän suhteesta tuu mitään, ku tykkään toisesta. Sori... :("

Lähes sillä sekunnilla silmistäni alkaa valua kyyneleet, ja mietin mikä minussa on oikein vikana.

- Eeeeeiiii!, huudan kiroen samalla tätä maailmaa.

Katson kelloradioani. Se näyttää 2:15. Miksi mulle käy aina näin? Ensin joudun tekemään suhteen eteen aivan kaameasti, ja sitten tyttökaverini tekee tällaisen tempun. En voi tajuta tätä. Mun itseni mielestä en ole mitenkään erikoisen vastenmielinen, päinvastoin. On paljon "huonommillaki" pojilla likkakaveri. Kukahan se toinen jätkä sitten oikein on? Epäilen, että se on joku kaksi-metrinen ja joku hirveä "kolossi" muutenkin. Tietenkin, kuinkas muutenkaan, se on joku kolme-neljä vuotta meitä vanhempi. No sellasta sattuu...

Muistan kyllä, kun kaikki Esat ja kumppanit varoitteli minulle, että millainen "horo" se Kristiina on. En kuitenkaan rakastumiseltani huomannut sitä. Kyllä mä sen tiesin, että se ei ollut mitään maailman kokemattomimpia tällaisissa asioissa. Uskoin kuitenkin sokeasti, että kaiken sen esityksen takana oli kunnon tyttö. Kyllähän siellä olikin, ainakin aluksi. Ihan viimeiseen asti mun mielestä tuo meidän suhde toimi, mutta ei auta mikään.

Onhan Krisse kaunis 160 senttinen unelma. Sillä on kauniit silmät, siniset. Ruskehtavat hiukset. Urheilijan kroppa, ja ihan kivat muodot. Onhan sen luonne vähän sellanen tuittuinen, mutta oli se mulle ainakin tosi kiva koko ajan.

Oli meidän suhde mun mielestä hyvä loppuun asti, erityisesti sitä meidän Kreikan reissua mä muistelen lämmöllä. Se oli ehkä mun elämän parasta aikaa, silloin tapahtui kaikkea kivaa. Ne illat rannalla oli erityisen siistejä. Olihan meillä kivaa myös meidän hotellihuoneessa... Ainut mikä siinä asiassa harmittaa, niin mun poikuus meni siellä. Sitten vielä tuollaiselle lutkalle!

En ole saanut nukuttua, vaikka kello on jo 3:18. Olen vaan koko ajan miettinyt tätä, että kuinka se voi tehdä tämän mulle. Ei voi olla. Minä olin koko ajan uskollinen sille. He ovat varmasti olleet sen pojan kanssa yhdessä vaikka kuinka kauan. Minä uskoin, että sekin olisi mulle rehellinen, mutta ei niin ei. Kuinka mä pystyn mennä parin tunnin päästä kouluun tällaisessa mielentilassa. Kaiken huipuksi minun täytyy vielä tehdä sen kanssa huomenna yhteiskuntaopin tunnilla projektia. En kyllä pysty sanomaan sille sanaakaan.

Katson kattoon. Samalla herätyskelloni soi. Se näyttää 6:31. En ole saanut nukuttua silmänräpäytystäkään tekstiviestin jälkeen. Olen vaan koko ajan "funtsannut" tätä asiaa. En voi vieläkään käsittää tätä. Pakko kai tästä on jotenkin itsensä koota.

Nousen sängystä ylös, vaikka se tuottaakin vaikeuksia huonosti nukutun yön jälkeen. Katson itseäni vessan peilistä. Ruskehtavat hiukset ovat pystyssä, niin kuin yleensäkin aamulla. Lyhyt 175 senttinen kroppani näyttää harvinaisen pieneltä nyt. Mustat silmänaluset näkyvät selvästi, samoin kuin surullisen näköinen ilmeeni. Kukaan ei voi olla miettimättä: "Mikähän tuata vaivaa?" No kai mies saa murjottaa, jos kerran on sellaisella päällä. Kuka olisi tällaisen jälkeen mitenkään erityisen hyvällä tuulella?

Pistän housut puolitankoon ja virtsaan pönttöön. Ainut hyvä asia tässä tilanteessa on, että nyt ei ole kyllä aamu-seisokkia. Otan hammasharjani, ja alan harjata hampaitani. Pesen vain sen verran, että ei maistuisi niin pahalta henki.

Lähden vessasta pois ja huomaan äitini, joka on jo hereillä ja lähdössä töihin.

- Huamenta, äiti tervehtii.
- Mo, vastaan hiljaisesti takaisin.
- Mikäs sulla on? Oot aika väsyneen näkönen, äiti miettii.
- Ei mitää!, kerron ärtyneesti.
- Onko sulla ja Kristiinalla tapahtunu jotain?, äiti kysyy.
- Noo... Se jätti mut, sanon rehellisesti.
- Miksi?, äiti haluaa tietää ex-gimmani päähänpistosta.
- Emmä oikeen tiärä. Sillä on vissiin joku toinen jätkä, kerron surumielisesti.
- Voi, voi. Ei se ollukkaan sitte niin kiva miltä se vaikutti, äiti lohduttelee.
- No ei tod, vastaan ponnekkaasti.
- Mutta mä lähären ny töihin. Koita päriätä, ja hyvää koulupäivää, äiti toivottaa.
- Jep, jep, sanon onnettomasti.

Äiti lähtee töihin, ja minä saan jäädä kotiin vielä hetkeksi. Saan pyöriä itsesäälissä vielä hetken ennen kuin lähden kouluun. Siellä se helvetti vasta odottaakin. Joudun tekemään sitä V*tun projekityötä. Pakkohan se on toki saada valmiiksi, mutta en saa enää vaihtaa edes paria. Eipä sillekään mitään voi.

Jään katsomaan meidän 140 neliön "lukaalia". Onhan meillä toki ihan kiva talo. Sellainen tiilitalo missä on muutama huone, ja tietenkin kunnon sauna-osasto. Meillä on pieni uima-allaskin siellä, ei toki mikään iso. Se on melkein kaksi-metriä syvä, ja ehkä noin kymmenen-metriä pitkä. Keittiö on mukava, meillä on täälläkin TV, ja tietenkin muutama satelliitti-kanavakin. Ulkoa meidän talo ei ole kovinkaan hieno, mutta sisäinen kauneus on tärkein.

Isäni on Martia-firman viestintä-johtaja. Martia on kauhavalainen firma, joka tuottaa tietokoneiden keskusyksiköihin jotain komponentteja. Mielenkiintoista siis... Isälläni ei ole maailman mielenkiintoisin työ, mutta hän tienaa aika hyvin. Hän saa vuodessa noin 89 000 euroa, joten toimeentulo on turvattu. Valitettavasti hän joutuu matkustamaan melko paljon, varsinkin silloin, kun olin ihan pieni. Olen kuitenkin oppinut siihen, että isääni ei paljoa kotona näy.

Äitini on lähes päinvastaisessa työssä kuin isäni, sillä hän on siivoojana eräällä ala-asteella. Hän on kotona hyvin paljon, mutta toisaalta hän saa ehkä noin 1 200 euroa kuukaudessa. Onhan siinä omat puolensakin, mutta ottaisin kyllä mieluummin tuon isäni työn. Siinä pääsee kuitenkin tutustumaan uusiin ihmisiin, sekä matkustelemaan paljon.

Jaaha, kello on jo seitsemän, täytyy syödä jotain, että pääsen "paratiisiin". Onneksi se yhteiskuntaopin tunti on heti ensimmäisellä, niin pääsee siitäkin.

Alan tekemään leipää. Teen siitä sellaisen perusleivän laitan vähän voita, sitten juustoa ja siivumakkaraa.

Jotenkin tämä leipä maistuu vähän oudolta, joten käyn katsomassa, että mikä tässä on mennyt pieleen. Niinpä, niin. Arvasin, että tämäkin on mennyt aivan päin peetä. Tietysti tämä makkarakin on viikon vanhaa. On mennyt aika putkeen tämä päivä, no onneksi tämä ei voi mennä tästä enää pahemmaksi.

Ehdin vain kouluun, ja aika hyvin vielä. Kello on vasta varttia vaille kahdeksan, kun saavun koulun pihaan. Koska tulen skootterillani, niin olen aina myöhässä.

Yleensä saavun vasta joskus tasalta tänne koulun pihaan, koulu alkaa minulla yleensä juuri silloin. Siinä on hyvä sitten ehtiä tunnille... Miettikääpä sitä.

Koulun naulakoilla se huora jo onkin. Aivan pahaa tekee katsella sen ruskeita hiuksia, siniä silmiä, täydellisiä muotoja ja ihanaa ääntä. Se puhuu yhden lukion kakkosen kanssa, se on meitä vuotta vanhempi. Se on Jarkko, tai joku sellainen. Aika pitkä jätkä. Muistin kyllä, että sillä on tyttökaveri, joten ei Kristiinalla taida siihen olla mitään mahdollisuuksia. Onneksi. Vaikka en tämän asian kanssa ole vielä sinuiksi tullut, niin kyllä mä vielä Krissee rakastan. Silti, vaikka se teki mulle tällaisen tempun. Toki mä en voi olettaakaan, että voisin hänen kanssaan enää seurustella. Nimittäin onhan se niin, että kerran kun on luottamuksen menettänyt, niin ei sitä helposti saa takaisin. Huomaan, että hän katsoo minuun päin tullessani laittamaan vaatteitani naulakoille.

- Teemu!, Krisse huutaa.
- No, vastaan vastahakoisesti.
- Tuus tänne, Krisse sanoo ja näyttää, että mennään keskustelemään vähän sivummalle.
- OK, vastaan myöntävästi.
- Sori, mut mä en pystyny olemaan sun kans. Ei sus mitään vikaa oo, halusin vaan olla sulle rehellinen, se sanoi.

Olen hetken aikaa hiljaa, ja on hetken aikaa aika vaivaantunut olotila. En oikein tiedä mitä sanoisin hänelle. Ei tämä meidän keskustelu Kristiinan kanssa ole ollenkaan niin lennokasta, kuin vaikka viime viikolla.

- No, sano ny jotain, Krisse sanoo.
- Emmä kuule oikeen tiärä mitä sanoosin sulle. Mä en oo nukkunu sen sun tekstarin jälkeen yhtään en yhtään! Sori ny vaan, mutta mun mielestä meirän ei pitäisi puhua, sanon ihan rehellisesti.
- Okei, mutta mä haluan puhua nämä asiat selväksi, Krisse sanoo hämillään.
- Jutellaan sitte. Voisiksä sanoa, että kuka se jätkä oikeen on, tuumin puoliksi itsekseni ja puoliksi Kristiinalle.
- No, se on yks lapualaanen, sä et varmaan tunne sitä. Se on amikses Lapualla, hän kertoo katsoen suoraan silmiin.
- Ootteko te yhdessä?, kysyn mietteliäästi.
- Ei, ei ainakaan vielä, mutta ollaan me pari kertaa nähty Lapualla, Krisse vastaa.
- Jaa, jaa. Mä tairan tästä lähteä tunnille, kerron hänelle.
- Okei, hei sori vielä kerran. Sä saat vielä paljon paremman kuin minä, hän lohduttelee.
- Varmasti, vastaan hänelle välinpitämättömästi, samalla lähtien kävelemään yhteiskuntaopin luokkaa kohti.