Vuosi 1750
Sade piiskasi pientä kylää, muuttaen polut kuravelliksi ja pimeys laskeutui aikaisin. Kourallinen miehiä kulki lyhtyjen valossa eteenpäin kahden miehistä kantaen välissään raskasta puuarkkua. He olivat menossa paikkaan jota kyläläiset kutsuivat Hiidenluolaksi. Tuohon paikkaan ei kovinkaan moni mennyt pimeän aikaan, kylän lapset tosin joskus kilpailivat siitä kuka uskaltaisi olla pisimpään luolassa. Tämä siis tapahtui päiväsaikaan, sillä yksikään lapsista ei uskaltanut mennä luolalle öiseen aikaan, vaikka olisi maksettukin.
Miehet vaelsivat eteenpäin ääneti ja peloissaan sateen kastellessa heidät läpimäriksi. Pian he kuitenkin pääsivät luolalle.
”Minä en mene tuonne sisälle.” Silas sanoi ja monet muutkin mutisivat samaa.
”No työnnetään arkku sisälle ja vieritetään tuo iso kivi luolansuulle.” Matt sanoi.
Miehet ryhtyivät tuumasta toimeen ja työnsivät arkun luolaan niin pitkälle kuin vain mahdollista. Sen jälkeen he vierittivät suuren kiven luolan suulle. Kivi oli painava ja melkein kaikki joutuivat työtä tekemään, ennen kuin kivi saatiin paikoilleen.
Mukana ollut pastori luki lyhyen rukouksen ja teki kiveen ristinmerkin pyhällä vedellä. Tämän jälkeen läpimärkä miesjoukko lähti takaisin kylään.
Tuo synkkä sadepäivä unohtui ja samoin hän joka Hiidenluolaan haudattiin.
*********
Kymmenen vuotta myöhemmin
Pieni kymmenvuotias tyttönen, Heidi nimeltään kulki metsässä. Hän tassutteli paljain jaloin mättäillä, kuunteli lintujen laulua ja nautti lämpimästä auringonpaisteesta. Hän tuli lähemmäksi suurta sammaloitunutta kivimuodostelmaa. ’Hiidenluola.’ Hän ajatteli ja asteli uteliaana lähemmäksi muodostelmaa. ’Nyt voinkin näyttää sille Timille, että uskalsin tulla Hiidenluolalle.’ Hän ajatteli ja tästä rohkaistuneena meni aivan lähelle muodostelmaa. Hän katseli suurta kiveä, jonka pinnassa näkyi himmeänä ristiä muistuttava kuvio. Heidi kosketti kiven pintaa ja se tuntui kylmältä ja kostealta.
”Heidi.” Sanoi matala ääni, joka tuntui tulevan kuin jostain maan alta.
Heidi säikähti ja kiskaisi kätensä pois kiven pinnalta perääntyen pari askelta. Hän katseli ympärilleen nähdäkseen kuka puhui. Sitten hän rentoutui, sillä hän ajatteli Timin olevan jossain piilossa ja naureskelevan pilalleen.
”Tim tule esille!” Heidi huusi. ”Tiedän että olet täällä jossain!”
Ei vastausta, vain tuulen humina puissa ja jossain kauempana lirkutti linnut iloisesti.
”Heidiii…” Tuo matala ääni kutsui taas.
Heidiä alkoi tosissaan pelottaa. ”Kuka s… sinä olet.” Hän kysyi varovaisesti.
”Ei sillä väliä.” Ääni sanoi nyt lempeämmin. ”Voit pitää minua metsän henkenä.”
”Mitä sinä minusta haluat?” Heidi kysyi rohkaistuneena.
”Haluan, että auttaisit minua, olen loukossa täällä.” Ääni sanoi.
”Hy… hyvä on.” Heidi sanoi. ”Miten minä sen teen?”
”Pyyhi vain ristin merkki pois kivestä, niin pääsen täältä.” Ääni vastasi.
”Sekö auttaa?” Heidi kysyi ja astui varovaisesti lähemmäksi.
”Kyllä.” Ääni vastasi.
Heidi ojensi kätensä kohti kiveä ja hieroi hatarasti näkyvän ristin kuvan pois kiven pinnasta. Melkein heti kun risti oli poissa, kivi alkoi hitaasti siirtyä sivuun. Heidi kurkisteli varovaisesti luolaan, muttei nähnyt siellä muuta kuin pimeää.
”Haloo onko siellä joku?” Heidi huhuili.
”Tule tänne.” Ääni kuului nyt selvänä luolasta.
Kuin huumaantuneena Heidi astui luolaan välittämättä pienistä kivistä jalkapohjissa. Kun hän oli astunut luolan hämärään, hän tunsi kylmät luisevat sormet jotka tarttuivat hänen käteensä ja kiskoi hänet syvemmälle pimeään luolaan. Hän kulkee tahdottomana eteenpäin kohti pimeyttä ja pian hän tuntee jotain terävää kaulallaan. Tämän jälkeen hän vaipuu pimeyden syleilyyn heräämättä enää koskaan.
Pari päivää myöhemmin nuori mies saapui juoksujalkaa kylään, kantaen sylissään elottoman näköistä tyttöä. Tyttöä jolla oli yllään punainen mekko ja valkea essu ja jonka paljaat jalat vilkkuivat hameen helman alta. Nainen tunnisti tytön ja parahtaen hän juoksi miehen luokse.
”Heidi!” Nainen huusi ja katsoi lastaan ja sen jälkeen miestä. ”Mistä te löysitte hänet?” Nainen kysyi kyyneleiden valuessa poskille.
”Tuolta polulta, läheltä Hiidenluolaa.” Mies vastaa kalveten hieman.
Nainen ei vastaa mitään, vaan kantaa pienokaisensa kylän lääkärin luo. Lääkäri katsoo tyttöä ja kulmat kurtussa pyörittää päätään.
Tyttö makaa pöydällä, kasvot valkeina ja silmät lasittuneina eteensä tuijottaen. Lääkäri ei huomaa kahta pientä punaista jälkeä tytön kaulalla.
Myöhemmin tyttö haudataan lohduttomana sadepäivänä pienelle hautausmaalle ja tytön isä, joka on kuvanveistäjä ammatiltaan, veistää pienen valkoisen enkelin ja laittaa sen tytön haudalle.
*********
2005 kesä
Barbara seisoi pienellä hautausmaalla ja katsoi pientä marmorista enkeliä, joka koristi vaatimatonta hautaa. Hautakivessä luki.
Rakas lapsemme
Heidi Maria Brown s. 6.6 – 1750 † 26.6 1760
Lepää rauhassa herramme huomassa.
Barbara kosketti hautakiven rosoista ja kylmää pintaa. ”Mikähän sinunkin elämäsi pysäytti.” Hän sanoi hiljaa ja nousi seisomaan. Hän kääntyi ja asteli pois pieneltä hautausmaalta ja suuntasi kulkunsa kohti ravintolaa joka toimi vanhan majatalon tiloissa.
Hän Barbara Jenkins tutki kylän historiaa, koska oli kuullut paikasta nimeltä Hiidenluola ja se kiinnosti kovasti. Tähän asti hän oli kuullut vain kyläläisten kertomia tarinoita, joiden jälkeen he kovasti varoittivat menemästä sinne ja kertoivat oudoista katoamisista.
Hiidenluola
10
607
Vastaukset
- Yavanna
Kommenttinne ovat tervetulleita.
Tuli idea ja se piti kirjoittaa ylös ennen kuin se katoaisi.- NuuNuu
jatkoa vaan, kuulosti mahtavalta :)
jäin oikein itse miettimään tätä.. :) tykkäsin. - Yavanna
NuuNuu kirjoitti:
jatkoa vaan, kuulosti mahtavalta :)
jäin oikein itse miettimään tätä.. :) tykkäsin.tulossa.... :D
- Yavanna
Majatalossa häntä vastaan tuli nuori nainen, iältään ehkä seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuotias. Se oli Maya, Barbaran pikkusisko.
”Barbara!” Maya huusi. ”Missä olet luuhannut? Olen odottanut sinua ikuisuuden.”
”Katselin paikkoja.” Barbara sanoi ja hymyili. Maya oli melkoinen touhottaja, aina menossa ja kaiken olisi pitänyt tapahtua juuri silla sekunnilla. Nytkin hän oli hätääntynyt, kun Barbara oli ollut poissa vain parikymmentä minuuttia.
”Huomenna mennään katsomaan Hiidenluolaa, tuletko mukaan?” Barbara kysyi.
”Tietysti.” Maya sanoi hymyillen leveästi ja veti samalla Barbaran mukanaan sisälle kodikkaaseen majataloon. ”Olen jo yrittänyt tutustua paikallisiin.”
”No saitko uusia ystäviä?” Barbara kysyi ja iski silmää.
”Tiedät etten tarvitse miestä, kun minulla Ben.” Maya sanoi muka vihaisena. ”Mutta tutustuin pariin kivaan tyyppiin, jotka haluaisin esitellä sinulle.”
”Voi ei, yritätkö taas parittaa minua jollekin.” Barbara sanoi.
”En, mutta se toinen on todellinen namipakkaus.” Maya sanoi ja nauroi. ”Tiedän että hän on sinun tyyppiäsi.”
”Et tiedä.” Barbara sanoi ja tönäisi Mayaa kevyesti kylkeen. Aikansa naurettuaan, he lopettivat ja alkoivat etsiä vapaata pöytää.
Hetken harhailtuaan, he löysivät takan läheltä pienen pöydän, joka oli vapaana ja istuutuivat sen ääreen. Barbara otti pöydältä ruokalistan käteensä ja alkoi lukea sitä, Mayan tuijotellessa baarintiskillä nojaavaa miestä, jolla oli yllään tummansiniset farkut ja tiukka valkoinen t – paita. Barbara vilkaisi Mayaa. ”Eikös sinun pitänyt olla yhdessä Benin kanssa?” Barbara kysyi Mayalta.
”Joo.” Maya vastasi ja flirttasi tuolle miehelle, jolla oli lyhyet mustat hiukset ja tummanruskeat, melkein mustat silmät. Mies flirttasi avoimesti takaisin ja katsoi häpeämättömästi Mayaa ja oli kuin hän olisi riisunut tätä katseellaan.
”Maya!” Barbara huudahti. ”Häpeäisit.”
”Mitä, ai joo.” Maya sanoi nolona ja sai vaivoin käännettyä katseensa pois miehestä.
”Ei kai tuo ollut toinen niistä, joita sinä yritit tyrkyttää minulle.” Barbara kysyi ärtyneenä.
”Ei.” Maya vastasi. ”Hän ei edes ollut täällä kun minä tutustuin täkäläisiin. En huomannut häntä ennen kuin nyt.” Hän sanoi hämmentyneenä.
”Mikä ihme sinuun meni?” Barbara kysyi huolestuneena.
”En minä tiedä.” Maya sanoi hiljaa.
”No annetaan asian nyt olla ja tilataan syötävää.” Barbara sanoi.
”Joo.” Maya sanoi ja otti hänkin ruokalistan käteensä ja alkoi tutkia sitä, samalla hän tosin vilkuili yhä baarissa seisovaa miestä.
Tarjoilija tuli heidän luokseen ja otti tilauksen vastaan. Vähän ajan päästä ruoka tuotiin. Barbara ja Maya söivät hiljaisuuden vallitessa. Kun he olivat syöneet, he maksoivat ateriansa ja nousivat lähteäkseen.
Juuri kun Barbara oli astumassa eteenpäin hän törmäsi mies tarjoilijaan, jolloin tämän tarjotin, jossa oli, tyhjiä likaisia astioita, putosi kalahtaen lattialle..
”Anteeksi kauheasti, se oli minun vika.” Barbara sanoi ja ryhtyi keräämään astioita lattialta.
”Ei se mitään.” Tarjoilija sanoi keräten itsekin astioita lattialta.
Silloin Barbara tuli katsoneeksi tarkemmin miestä. Miehellä oli loistavan punainen tukka, pisamainen naama ja lämpimät pähkinän ruskeat silmät. Pian kaikki astiat oli saatu koottua takaisin tarjottimelle.
”Kiitos, öh tuota?” Mies sanoi.
”Barbara.” Barbara vastasi ja sanoi. ”Sinä olet?”
”Filip.” Mies sanoi ja hymyili. ”No niin, kiitos Barbara. Minun täytyy mennä nyt, ehkäpä tapaamme myöhemmin uudestaan.”
”Ehkäpä.” Barbara sanoi hymyillen ja väisti, jotta Filip pääsisi ohi kuormansa kanssa.
”Sinä ihastuit häneen.” Maya sanoi ja hymyili ilkikurisesti.
”Enkä.” Barbara sanoi haaveksien ja töykkäsi Mayaa kylkeen.
Yhdessä he menivät aikaisemmin päivällä varaamaansa huoneeseen, joka sijaitsi majatalon yläkerrassa.
Barbara ryhtyi lukemaan keräämäänsä aineistoa, jonka oli lukenut jo ties kuinka monta kertaa. Hän halusi käydä kaiken taas läpi, jos vaikka löytäisi jotain todella mielenkiintoista. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli lukenut, kun nukahti ja paperit tipahtivat lattialle.
Tällä välin Maya meni alas baariin drinkille: Hän oli hörppäämässä lasistaan, kun joku tuli hänen viereensä. Hän käänsi päänsä ja tunnisti tulijan. Se oli sama mies jonka he olivat nähneet baarissa aiemmin sinä päivänä.
”Hei.” Maya sanoi ja hymyili kauneinta hymyään.
”Hei vain kaunokainen.” Mies sanoi matalalla äänellä pehmeästi ja hymyili.
Maya oli vaiti. Hän ei saanut silmiään irti miehestä vaikka olisi halunnut. Miehen katse oli jotenkin hypnoottinen ja Maya tunsi jotenkin huumaantuvansa siitä. ’En saa antautua hänen vietäväkseen.’ Maya ajatteli sumuisesti. ’Minun pitää nyt lähteä.’ Hän hoki itselleen ja yritti vastustaa kiusausta ja mennä takaisin huoneeseensa.
”Minun pitää nyt mennä.” Maya sanoi hiljaa ja pyöritteli lasia käsissään.
”Mutta ilta ei ole vielä alkanutkaan ja sinä olet jo lähdössä pois.” Mies sanoi ja jatkoi. ”Enhän tiedä nimeäsi.”
”Maya, se, siis nimeni on Maya.” Maya vastasi ja oli hetken vaiti. Sitten hän sanoi. ”Enkä minä tunne sinua, joten on parempi, että lähden.”
”Niin anteeksi, unohdin esitellä itseni.” Mies sanoi ja jatkoi. ”Nimeni on David.”
”No, näkemiin David, ehkä tapaamme joskus.” Maya sanoi, hörppäsi lasinsa tyhjäksi, nousi ylös ja lähti.
Barbara havahtui oven kolahtaessa kiinni. ”Maya, sinäkö siellä?” Barbara kysyi unisena.
”Juu, kävin vain lasillisella.” Maya vastasi ja istuutui sängylleen.
”Mikä sinua vaivaa, olet ihan muissa maailmoissa.” Barbara kysyi.
”Ei mikään, tapasin vain sen miehen taas.” Maya vastasi.
”Olet toivoton, tiesitkö sen.” Barbara sanoi ja huokasi. Hän nousi sängyltään, keräsi paperit ja nosti ne pöydälle. Samalla hän katsoi ikkunasta ulos ja totesi illan alkaneen pimentyä.
”Minä painun nukkumaan ja suosittelen, että sinäkin rupeaisit.” Barbara sanoi ja haukotteli.
Hän vaihtoi yöpuvun päälleen ja kömpi sänkyynsä. ”Sammutathan valot, ennen kuin menet nukkumaan.” Hän sanoi ja kääriytyi peiton sisälle.
”Joo joo.” Maya sanoi ja vaihtoi hänkin yöpaidan päälleen, sammutti valot. Tämä jälkeen hän kömpi vuoteeseensa, kaivautui syvälle peiton alle ja sulki silmänsä.
Mutta hänen unensa ei ollut rauhallinen, sillä hän näki unta, että oli usvaisessa metsässä. Ensin hän seisoi yksi suuren sammaloituneen kivimuodostelman luona ja hetken päästä David ilmestyi hänen seuraansa. Hän kietoi kätensä Mayan ympärille ja suuteli tätä. Maya vastasi suudelmaan kiihkeästi ja pian he olivat toisiinsa kietoutuneita.
David suuteli Mayaa kaulaan ja pian hän avasi suunsa ja iski hampaansa Mayan kaulaan. Maya oli niin hurmiossa, ettei edes tuntenut pientä kipua kaulallaan. Hän tunsi kaiken sumenevan ympärillään ja sitten ei ollut mitään.
Aamu sarasti kuulaana ja kauniina. Ensimmäiset auringon säteet kutittelivat Mayan kasvoja ja vaivoin hän sai avattua silmänsä. Hän katseli hetken ympärilleen, kuin miettien missä oli. Barbara oli noussut jo istumaan ja venytteli.
”Huomenta unikeko.” Hän huikkasi Mayalle.”
”Huomenta.” Maya mutisi ja nousi istumaan.
”Ala pukea, niin ehditään käydä aamiaisella, ennen kuin lähdetään Hiidenluolalle.” Barbara sanoi ja oli jo pukemassa päälleen.
Maya mutisi jotain epäselvää vastaukseksi ja ryhtyi hänkin pukemaan. Tämän jälkeen he suuntasivat alas ravintolan puolelle. He valtasivat saman pöydän kuin edellisenäkin päivänä.
”Ja mitähän neideille saisi olla?” Kysyi se punapäinen tarjoilija Filip ja hymyili.
”Minulle paahtoleipää, tuoremehu ja kahvi.” Barbara sanoi.
”Minulle vain tuoremehu.” Maya sanoi ja lisäsi, kun näki Barbaran katsovan kysyvästi. ”Ei oikeastaan ole nälkä.”
”Kiitos tilauksesta, aamiaisenne saapuu tuota pikaa.” Filip sanoi hymyillen säteilevästi ja lähti kulkemaan keittiön suuntaan.
Eikä heidän tarvinnut kauaa odottaakaan, kun Filip saapui tarjottimen kanssa ja alkoi laitella aamiaistarvikkeita pöydälle.
”Kahvi, tuoremehu ja paahtoleipä teille.” Hän sanoi ojennellessaan mainittuja asioita. ”Ja tuoremehu teille olkaapa hyvät ja nauttikaa aamiaisestanne.” Hän sanoi ojentaessaan mehulasin Mayalle.
He nautiskelivat aamiaisensa hiljaisuuden vallitessa. Kun aamiainen oli syöty, kävi Filip viemässä astiat tuoden samalla laskun. Barbara maksoi sen ja he nousivat ylös lähteäkseen.
”Tuota.” Sanoi Filip, joka oli tullut heidän luokseen. ”Minun vuoroni loppuu pian ja jos teitä ei haittaa tulisin mielelläni mukaanne.”
” Sopii.” Barbara sanoi, ennen kuin Maya ehti sanoa mitään.
Niinpä sitten parin tunnin kuluttua Maya, Filip ja Barbara suuntasivat kohti Hiidenluolaa.- Yavanna
He astelivat pitkin mutkittelevaa ja melkein umpeenkasvanutta polkua pitkin eteenpäin. Puuta kurottivat oksiaan polun ylitse ja pensaat rehottivat puiden lomassa, jostain kaukaa kuului käen kukunta.
Mitä lähemmäs Hiidenluolaa he tulivat, sitä hiljaisempaa metsässä oli. Ei tuullut, kaikki oli niin liikkumatonta, kuin he olisivat kävelleet kolmiulotteisessa valokuvassa. Jonkun ajan taivallettuaan he saapuivat sammaloituneelle kivimuodostelmalle. Suuri sammaloitunut kivi oli syrjässä ja paljasti luolan suuaukon.
Maya katseli ympärilleen ja mietti miksi paikka näytti niin tutulta. Samassa hän muisti unensa, sen miehen ja kiihkeän hetken tämän kanssa. ’Mikä yhteen sattuma.’ Maya ajatteli ja antoi katseensa vaeltaa kivimuodostelman pinnalla.
Barbara kaivoi taskulampun repustaan, joka hänellä oli mukana ja astui sisälle luolaan sytyttäen lampun. Luolassa oli viileää, kosteaa ja siellä haisi lahonneelle puulle ja jollekin muulle. Jollekin, joka toi mieleen kuoleman ja hautausmaan.
Äkkiä hänen taskulamppunsa valokeilaan osui jokin laatikko. Barbara meni laatikon luokse, Filipin seuratessa. He tarkastelivat lähemmin laatikkoa, joka oli lahonnut ja hajonnut aikoja sitten.
”Voisiko tuo olla ruumisarkku?” Filip kysyi hiljaa.
”Se juuri.” Barbara vastasi. ”Mutta miksi se on täällä?” Hän kysyi hiljaa puoliksi itseltään. Hän sorkki lautoja, mutta niiden alta ei löytynyt mitään, vain joitakin vanhoja riekaleita.
Maya oli jäänyt ulos, sillä jokin sanoi hänelle, ettei luolaan meneminen ollut turvallista. Hän istahti kivelle odottamaan Barbaraa ja Filipiä. Äkkiä jokin kiinnitti hänen huomionsa. Vaikka Hiidenluolan ympärillä olikin hiljaista, niin oli kuin joku olisi kuiskinut hänen nimeään. Samassa kuin tyhjästä Mayan ja kiven ympärille ilmestyi kiemurtelevia usva kiehkuroita. Ne ympäröivät Mayan, josta tuntui kuin jokin olisi hyväillyt häntä, kuiskutellut kauniita asioita hänen korvaansa. Hän tunsi lämpimät täyteläiset huulet kaulallaan ja samassa ilman varoitusta se jokin iski hampaansa hänen kaulaansa. Ensin Mayasta tuntui hyvältä, mutta sitten häntä alkoi heikottaa ja pian hän lysähti kiveltä ruohottuneeseen maahan ja kaikki hänen silmissään pimeni. Sumu hälveni ja oli kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Tällä välin Barbara oli saanut tutkimuksensa päätökseen ja kääntyi lähteäkseen ulos luolasta. Hän oli törmätä Filipiin, joka seisoi aivan hänen takanaan.
”Anteeksi.” Barbara sanoi ja aikoi ohittaa Filipin, kun tämä yllättäen veti Barbaran lähelleen ja suuteli tätä.
Barbara yllättyi tästä, mutta vastasi kuitenkin Suudelmaan. Siinä he seisoivat tovin ja suutelivat kiihkeästi. Barbara irrottautui Filipistä ja perääntyi.
”Pitää mennä, Maya odottaa tuolla ulkona.” Barbara sanoi katsomatta Filipiin ja lähti astelemaan kohti luolan suuaukkoa.
”Niin.” Filip sanoi poissaolevana ja lähti Barbaran perään.
Ulos päästyään Barbara huudahti, sillä hän näki Mayan makaavan kiven juurella kasvot kalman kalpeina.
”Maya!” Barbara huusi ja juoksi sisarensa luokse. ”Filip, auta meidän on saatava hänet pois täältä.”
”Väistä.” Filip sanoi ja meni Mayan luokse ja nosti hänet syliinsä.
”Jaksatko sinä kantaa hänet kylään asti?” Barbara kysyi.
”Jaksan. Hän on kevyempi ja sitä paitsi mukavampi kantaa kuin täysi tarjotin.” Filip sanoi astellessaan epätasaista polkua eteenpäin, Barbaran tullessa perässä.
*********
Jään taas odottamaan teidän kommenttejanne ja mahdollista asiallista palautettanne.
Hauskoja lukuhetkiä ihanat lukijani. :) - ~*Pippuri*~
Yavanna kirjoitti:
He astelivat pitkin mutkittelevaa ja melkein umpeenkasvanutta polkua pitkin eteenpäin. Puuta kurottivat oksiaan polun ylitse ja pensaat rehottivat puiden lomassa, jostain kaukaa kuului käen kukunta.
Mitä lähemmäs Hiidenluolaa he tulivat, sitä hiljaisempaa metsässä oli. Ei tuullut, kaikki oli niin liikkumatonta, kuin he olisivat kävelleet kolmiulotteisessa valokuvassa. Jonkun ajan taivallettuaan he saapuivat sammaloituneelle kivimuodostelmalle. Suuri sammaloitunut kivi oli syrjässä ja paljasti luolan suuaukon.
Maya katseli ympärilleen ja mietti miksi paikka näytti niin tutulta. Samassa hän muisti unensa, sen miehen ja kiihkeän hetken tämän kanssa. ’Mikä yhteen sattuma.’ Maya ajatteli ja antoi katseensa vaeltaa kivimuodostelman pinnalla.
Barbara kaivoi taskulampun repustaan, joka hänellä oli mukana ja astui sisälle luolaan sytyttäen lampun. Luolassa oli viileää, kosteaa ja siellä haisi lahonneelle puulle ja jollekin muulle. Jollekin, joka toi mieleen kuoleman ja hautausmaan.
Äkkiä hänen taskulamppunsa valokeilaan osui jokin laatikko. Barbara meni laatikon luokse, Filipin seuratessa. He tarkastelivat lähemmin laatikkoa, joka oli lahonnut ja hajonnut aikoja sitten.
”Voisiko tuo olla ruumisarkku?” Filip kysyi hiljaa.
”Se juuri.” Barbara vastasi. ”Mutta miksi se on täällä?” Hän kysyi hiljaa puoliksi itseltään. Hän sorkki lautoja, mutta niiden alta ei löytynyt mitään, vain joitakin vanhoja riekaleita.
Maya oli jäänyt ulos, sillä jokin sanoi hänelle, ettei luolaan meneminen ollut turvallista. Hän istahti kivelle odottamaan Barbaraa ja Filipiä. Äkkiä jokin kiinnitti hänen huomionsa. Vaikka Hiidenluolan ympärillä olikin hiljaista, niin oli kuin joku olisi kuiskinut hänen nimeään. Samassa kuin tyhjästä Mayan ja kiven ympärille ilmestyi kiemurtelevia usva kiehkuroita. Ne ympäröivät Mayan, josta tuntui kuin jokin olisi hyväillyt häntä, kuiskutellut kauniita asioita hänen korvaansa. Hän tunsi lämpimät täyteläiset huulet kaulallaan ja samassa ilman varoitusta se jokin iski hampaansa hänen kaulaansa. Ensin Mayasta tuntui hyvältä, mutta sitten häntä alkoi heikottaa ja pian hän lysähti kiveltä ruohottuneeseen maahan ja kaikki hänen silmissään pimeni. Sumu hälveni ja oli kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Tällä välin Barbara oli saanut tutkimuksensa päätökseen ja kääntyi lähteäkseen ulos luolasta. Hän oli törmätä Filipiin, joka seisoi aivan hänen takanaan.
”Anteeksi.” Barbara sanoi ja aikoi ohittaa Filipin, kun tämä yllättäen veti Barbaran lähelleen ja suuteli tätä.
Barbara yllättyi tästä, mutta vastasi kuitenkin Suudelmaan. Siinä he seisoivat tovin ja suutelivat kiihkeästi. Barbara irrottautui Filipistä ja perääntyi.
”Pitää mennä, Maya odottaa tuolla ulkona.” Barbara sanoi katsomatta Filipiin ja lähti astelemaan kohti luolan suuaukkoa.
”Niin.” Filip sanoi poissaolevana ja lähti Barbaran perään.
Ulos päästyään Barbara huudahti, sillä hän näki Mayan makaavan kiven juurella kasvot kalman kalpeina.
”Maya!” Barbara huusi ja juoksi sisarensa luokse. ”Filip, auta meidän on saatava hänet pois täältä.”
”Väistä.” Filip sanoi ja meni Mayan luokse ja nosti hänet syliinsä.
”Jaksatko sinä kantaa hänet kylään asti?” Barbara kysyi.
”Jaksan. Hän on kevyempi ja sitä paitsi mukavampi kantaa kuin täysi tarjotin.” Filip sanoi astellessaan epätasaista polkua eteenpäin, Barbaran tullessa perässä.
*********
Jään taas odottamaan teidän kommenttejanne ja mahdollista asiallista palautettanne.
Hauskoja lukuhetkiä ihanat lukijani. :)Olen jäänyt tarinaasi koukkuun ja toivoisin jatkoa. Ihmeemmin ei häiritseviä kirjoitusvirheitäkään ollut
- Séhna
Yavanna kirjoitti:
He astelivat pitkin mutkittelevaa ja melkein umpeenkasvanutta polkua pitkin eteenpäin. Puuta kurottivat oksiaan polun ylitse ja pensaat rehottivat puiden lomassa, jostain kaukaa kuului käen kukunta.
Mitä lähemmäs Hiidenluolaa he tulivat, sitä hiljaisempaa metsässä oli. Ei tuullut, kaikki oli niin liikkumatonta, kuin he olisivat kävelleet kolmiulotteisessa valokuvassa. Jonkun ajan taivallettuaan he saapuivat sammaloituneelle kivimuodostelmalle. Suuri sammaloitunut kivi oli syrjässä ja paljasti luolan suuaukon.
Maya katseli ympärilleen ja mietti miksi paikka näytti niin tutulta. Samassa hän muisti unensa, sen miehen ja kiihkeän hetken tämän kanssa. ’Mikä yhteen sattuma.’ Maya ajatteli ja antoi katseensa vaeltaa kivimuodostelman pinnalla.
Barbara kaivoi taskulampun repustaan, joka hänellä oli mukana ja astui sisälle luolaan sytyttäen lampun. Luolassa oli viileää, kosteaa ja siellä haisi lahonneelle puulle ja jollekin muulle. Jollekin, joka toi mieleen kuoleman ja hautausmaan.
Äkkiä hänen taskulamppunsa valokeilaan osui jokin laatikko. Barbara meni laatikon luokse, Filipin seuratessa. He tarkastelivat lähemmin laatikkoa, joka oli lahonnut ja hajonnut aikoja sitten.
”Voisiko tuo olla ruumisarkku?” Filip kysyi hiljaa.
”Se juuri.” Barbara vastasi. ”Mutta miksi se on täällä?” Hän kysyi hiljaa puoliksi itseltään. Hän sorkki lautoja, mutta niiden alta ei löytynyt mitään, vain joitakin vanhoja riekaleita.
Maya oli jäänyt ulos, sillä jokin sanoi hänelle, ettei luolaan meneminen ollut turvallista. Hän istahti kivelle odottamaan Barbaraa ja Filipiä. Äkkiä jokin kiinnitti hänen huomionsa. Vaikka Hiidenluolan ympärillä olikin hiljaista, niin oli kuin joku olisi kuiskinut hänen nimeään. Samassa kuin tyhjästä Mayan ja kiven ympärille ilmestyi kiemurtelevia usva kiehkuroita. Ne ympäröivät Mayan, josta tuntui kuin jokin olisi hyväillyt häntä, kuiskutellut kauniita asioita hänen korvaansa. Hän tunsi lämpimät täyteläiset huulet kaulallaan ja samassa ilman varoitusta se jokin iski hampaansa hänen kaulaansa. Ensin Mayasta tuntui hyvältä, mutta sitten häntä alkoi heikottaa ja pian hän lysähti kiveltä ruohottuneeseen maahan ja kaikki hänen silmissään pimeni. Sumu hälveni ja oli kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Tällä välin Barbara oli saanut tutkimuksensa päätökseen ja kääntyi lähteäkseen ulos luolasta. Hän oli törmätä Filipiin, joka seisoi aivan hänen takanaan.
”Anteeksi.” Barbara sanoi ja aikoi ohittaa Filipin, kun tämä yllättäen veti Barbaran lähelleen ja suuteli tätä.
Barbara yllättyi tästä, mutta vastasi kuitenkin Suudelmaan. Siinä he seisoivat tovin ja suutelivat kiihkeästi. Barbara irrottautui Filipistä ja perääntyi.
”Pitää mennä, Maya odottaa tuolla ulkona.” Barbara sanoi katsomatta Filipiin ja lähti astelemaan kohti luolan suuaukkoa.
”Niin.” Filip sanoi poissaolevana ja lähti Barbaran perään.
Ulos päästyään Barbara huudahti, sillä hän näki Mayan makaavan kiven juurella kasvot kalman kalpeina.
”Maya!” Barbara huusi ja juoksi sisarensa luokse. ”Filip, auta meidän on saatava hänet pois täältä.”
”Väistä.” Filip sanoi ja meni Mayan luokse ja nosti hänet syliinsä.
”Jaksatko sinä kantaa hänet kylään asti?” Barbara kysyi.
”Jaksan. Hän on kevyempi ja sitä paitsi mukavampi kantaa kuin täysi tarjotin.” Filip sanoi astellessaan epätasaista polkua eteenpäin, Barbaran tullessa perässä.
*********
Jään taas odottamaan teidän kommenttejanne ja mahdollista asiallista palautettanne.
Hauskoja lukuhetkiä ihanat lukijani. :)Ensinnäkin, tarinan pituudesta. Se oli juuri sopivan mittainen, ei liian lyhyt, eikä niin pitkäkään ettei olisi tarvinnut kuluttaa monta tuntia että saisi sen luettua. Tarina oli katkaistu hyvistä kohdin, jännittäviin paikkoihin. Kirjoitusvirheitäkin oli vain vähän. Siinä oli hyvä juoni, tee ihmeessä se loppuun!:) Pidät näköjään kirjoittamisesta! Minäkin rakastan sitä.. Siinä jotenkin purkaa tunteitaan ja olojaan, se vapauttaa. Mutta monesti mulle käy niin, että innostun niin, että tarinassa melkeinpä ei käykään niin kuin olen suunnitellut..;) Mutta nyt jäin odottamaan tälle jatkoa, vaikka tuon kirjoittamisesta onkin jo muutamia päiviä.... Eli jatka vaan!
- Yavanna
Yavanna kirjoitti:
He astelivat pitkin mutkittelevaa ja melkein umpeenkasvanutta polkua pitkin eteenpäin. Puuta kurottivat oksiaan polun ylitse ja pensaat rehottivat puiden lomassa, jostain kaukaa kuului käen kukunta.
Mitä lähemmäs Hiidenluolaa he tulivat, sitä hiljaisempaa metsässä oli. Ei tuullut, kaikki oli niin liikkumatonta, kuin he olisivat kävelleet kolmiulotteisessa valokuvassa. Jonkun ajan taivallettuaan he saapuivat sammaloituneelle kivimuodostelmalle. Suuri sammaloitunut kivi oli syrjässä ja paljasti luolan suuaukon.
Maya katseli ympärilleen ja mietti miksi paikka näytti niin tutulta. Samassa hän muisti unensa, sen miehen ja kiihkeän hetken tämän kanssa. ’Mikä yhteen sattuma.’ Maya ajatteli ja antoi katseensa vaeltaa kivimuodostelman pinnalla.
Barbara kaivoi taskulampun repustaan, joka hänellä oli mukana ja astui sisälle luolaan sytyttäen lampun. Luolassa oli viileää, kosteaa ja siellä haisi lahonneelle puulle ja jollekin muulle. Jollekin, joka toi mieleen kuoleman ja hautausmaan.
Äkkiä hänen taskulamppunsa valokeilaan osui jokin laatikko. Barbara meni laatikon luokse, Filipin seuratessa. He tarkastelivat lähemmin laatikkoa, joka oli lahonnut ja hajonnut aikoja sitten.
”Voisiko tuo olla ruumisarkku?” Filip kysyi hiljaa.
”Se juuri.” Barbara vastasi. ”Mutta miksi se on täällä?” Hän kysyi hiljaa puoliksi itseltään. Hän sorkki lautoja, mutta niiden alta ei löytynyt mitään, vain joitakin vanhoja riekaleita.
Maya oli jäänyt ulos, sillä jokin sanoi hänelle, ettei luolaan meneminen ollut turvallista. Hän istahti kivelle odottamaan Barbaraa ja Filipiä. Äkkiä jokin kiinnitti hänen huomionsa. Vaikka Hiidenluolan ympärillä olikin hiljaista, niin oli kuin joku olisi kuiskinut hänen nimeään. Samassa kuin tyhjästä Mayan ja kiven ympärille ilmestyi kiemurtelevia usva kiehkuroita. Ne ympäröivät Mayan, josta tuntui kuin jokin olisi hyväillyt häntä, kuiskutellut kauniita asioita hänen korvaansa. Hän tunsi lämpimät täyteläiset huulet kaulallaan ja samassa ilman varoitusta se jokin iski hampaansa hänen kaulaansa. Ensin Mayasta tuntui hyvältä, mutta sitten häntä alkoi heikottaa ja pian hän lysähti kiveltä ruohottuneeseen maahan ja kaikki hänen silmissään pimeni. Sumu hälveni ja oli kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Tällä välin Barbara oli saanut tutkimuksensa päätökseen ja kääntyi lähteäkseen ulos luolasta. Hän oli törmätä Filipiin, joka seisoi aivan hänen takanaan.
”Anteeksi.” Barbara sanoi ja aikoi ohittaa Filipin, kun tämä yllättäen veti Barbaran lähelleen ja suuteli tätä.
Barbara yllättyi tästä, mutta vastasi kuitenkin Suudelmaan. Siinä he seisoivat tovin ja suutelivat kiihkeästi. Barbara irrottautui Filipistä ja perääntyi.
”Pitää mennä, Maya odottaa tuolla ulkona.” Barbara sanoi katsomatta Filipiin ja lähti astelemaan kohti luolan suuaukkoa.
”Niin.” Filip sanoi poissaolevana ja lähti Barbaran perään.
Ulos päästyään Barbara huudahti, sillä hän näki Mayan makaavan kiven juurella kasvot kalman kalpeina.
”Maya!” Barbara huusi ja juoksi sisarensa luokse. ”Filip, auta meidän on saatava hänet pois täältä.”
”Väistä.” Filip sanoi ja meni Mayan luokse ja nosti hänet syliinsä.
”Jaksatko sinä kantaa hänet kylään asti?” Barbara kysyi.
”Jaksan. Hän on kevyempi ja sitä paitsi mukavampi kantaa kuin täysi tarjotin.” Filip sanoi astellessaan epätasaista polkua eteenpäin, Barbaran tullessa perässä.
*********
Jään taas odottamaan teidän kommenttejanne ja mahdollista asiallista palautettanne.
Hauskoja lukuhetkiä ihanat lukijani. :)Koko matkan ajan Barbaralla oli tunne, että takana oli jotakin tai joku. Hän tunsi helpotusta, nähdessään kylän rakennukset edessä ja hetkenpäästä he astelivat mukulakivin päällystettyä pääkatua pitkin, kohti lääkärin rakennusta. Praktiikka oli auki ja Barbara avasi Filipille oven.
Filip astui sivuttain ovesta ja varoi samalla kolhimasta Mayaa.
Vastaanottotiskillä istui nuori, ehkä kaksikymppinen nainen joka katsoi tulijoita hämmästyneenä, sillä sinä aikana jonka hän oli ollut töissä, ei vielä ollut tullut yhtään hätätapausta.
”Onko tohtori paikalla?” Filip kysyi ja katsoi tuimasti naista.
”On, odota hetki.” Nainen sanoi ja painoi sisäpuhelimen nappia. ”Tohtori Randy, tulisitteko tänne.”
Hetken päästä vastaanottotiskin takana oleva ovi aukesi ja ulos astui, pitkä valkoiseen takkiin pukeutunut mies. Mies oli ylittänyt neljänkympin jo aikoja sitten, sillä hänen ohimoissaan oli jo harmaita haivenia.
”Mikäs täällä on hätä?” Tohtori Randy kysyi syvällä äänellä.
”Me kävimme Hiidenluolalla ja Maya jäi ulos odottamaan, kun me tutkimme luolaa. Kun tulimme ulos, hän makasi tajuttomana maassa.” Filip kertoi nopeasti.
Tohtori nyökkäsi ja viittasi Filipiä ja Barbaraa seuraamaan itseään. He astuivat tohtorin perässä tämän huoneeseen ja Filip laski Mayan huoneessa olevalle tutkimussängylle. Barbara katsoi Mayan siroja kasvoja, jotka nyt olivat kalmankalpeat. Punaiset kiharaiset hiukset kehystivät Mayan kasvoja ja näyttivät entistäkin punaisemmilta tämän kalpeaa ihoa vasten.
Tohtori Randy katsoi Mayaa kulmat kurtussa ja nosti tämän hoikan kätensä omaansa ja etsi pulssin ranteen kohdalta. Ensin hän ei sitä meinannut löytää, mutta sitten se löytyi. Pulssi oli heikko, mutta tuntui kuitenkin. Hän laski käden takaisin ja meni ovelle. ”Mary, soittaisitko ambulanssin, täällä on potilas, joka on nopeasti saatava sairaalaan.”
”Hyvä on Tohtori Randy.” Kuului vastaus.
Tämän jälkeen tohtori kääntyi Barbaran ja Filipin puoleen. ”Hän on menettänyt paljon verta ja tarvitsee sairaanhoitoa.”
”Mutta kuinka on mahdollista, että hän on menettänyt verta?” Barbara kysyi.
Tohtori pyöritteli päätään, kuin sanoakseen, ettei hänkään tiennyt ja kääntyi taas katsomaan Mayaa.
Samassa, jokin Mayan kaulassa kiinnitti hänen huomionsa. Hän käänsi Mayan päätä varovaisesti sivulle ja siirsi hiuksia pois edestä, jolloin näkyviin tuli kaksi punaista pistettä. Pisteiden ympärillä oli hieman kuivunutta verta.
”Noista veri on vuotanut, mutta mihin?” Tohtori Randy sanoi kummissaan. Niin Mayan vaatteissa ei ollut pisaraakaan verta.
”Minä tiedän.” Sanoi joku ovelta.
He kääntyivät ja näkivät ovella vanhan miehen, joka nojasi kävelykeppiinsä.
Tohtori Randy katsoi miestä ja hymyili. ”Hyvää päivää Silas. Mitä te täällä teette?” Hän kysyi.
”Näin kun nuo kaksi tulivat metsästä ja tuo nuori herra kantoi tuota kalpeata nuorta neitoa.” Silas vastasi totuudenmukaisesti.
”Silas hyvä, jos teillä ei ole mitään asiaa minulle, niin voisitte poistua.” Tohtori sanoi.
”Minulla on asiaa, mutta ei sinulle vaan heille.” Silas vastasi ja tuijotti tiiviisti Tohtoria kirkkaan sinisillä silmillään.
”Tohtori, anna hänen jäädä. Tahdon kuulla mitä hänellä on sanottavanaan.” Barbara pyysi.
”Hyvä on.” Tohtori sanoi ja meni katsomaan, joko ambulanssi tulisi.
Tohtorin mentyä Silas kääntyi Barbaran ja Filipin puoleen. ”Minä tiedän mistä nuo jäljet ovat hänen kaulaansa tulleet.” Hän sanoi ja istuutui tohtorin työpöydän vieressä olevaan tuoliin.
”Mistä ne sitten ovat tulleet ja kuinka te sen tiedätte?” Barbara kysyi.
”Vampyyri.” Silas sanoi. ”Tuo on vampyyrin työtä.”
”Ei sellaisia ole.” Barbara sanoi epäuskoa äänessään.
”Voi kyllä on ja se on kulkenut jo kauan vapaana.” Silas sanoi ja jatkoi. ”Minun lienee paras kertoa, teille mistä kaikki alkoi.”
”Hyvä on.” Barbara sanoi, vaikka ei oikein vieläkään uskonut tämän vanhuksen väitöstä, siitä että Maya olisi joutunut vampyyrin uhriksi.
”Kaikki alkoi kesällä vuonna 1750, kun isoisoisän isä oli nuori mies. Hän oli mukana siinä kaikessa. Kaikki alkoi siitä, kun David Crow, jota noituuden harjoittamisestakin epäiltiin, teki itsemurhan. Hän löytyi kuolleena, oli hirttäytynyt pihapuuhunsa. Koska siihen aikaan oli tapana, ettei itsemurhan tehneitä haudattu siunattuun maahan, isoisoisän isä, Matt ja pari muuta kantoivat Davidin arkun Hiidenluolaan eräänä sateisena kesäyönä. Pappi oli myös mukana ja hän teki vihkivedellä ristinmerkin kiveen varmuuden vuoksi.” Silas kertoi.
”Mitä sen jälkeen tapahtui?” Barbara kysyi.
”Ei aluksi mitään, mutta kymmenen vuotta Davidin kuoleman jälkeen, eräs pikkutyttö meni Hiidenluolalle, eikä palannut sieltä elävänä.” Silas kertoi ja hänen silmänsä kiilsivät oudosti ja kasvoilla oli murheellinen ilme. ”Tytön haudalla on yhä kivinen enkeli muistuttamasta tuosta tapahtumasta.”
”Heidi Maria Brown.” Barbara sanoi hiljaa ja katsoi sitten Silasta. ”Mutta jos Davidit oli haudattu Hiidenluolaan, niin miksei hänen jäännöksiään ollut siellä?” Barbara kysyi.
”Hän on siirtänyt lepopaikkansa johonkin turvallisempaan paikkaan.” Silas sanoi. ”Ehkäpä vanhaan lahoon myllyyn joka melko lähellä Hiidenluolaa.” Hän jatkoi.
Enempää he eivät ehtineet keskustella, kun Tohtori Randy tuli takaisin, kaksi ambulanssimiestä mukanaan. He nostivat Mayan paareille ja lähtivät Mayaa kantaen ulos huoneesta.
”Minä menen Mayan mukaan.” Barbara sanoi Filipille.
”Hyvä on.” Filip sanoi. ”En minä pääsisikään, sillä minulla on töitä illalla.”
Barbara ei tiennyt mitä enää sanoisi ja kääntyi. Hän harppoi puolijuoksua ambulanssimiesten perään ja ennätti juuri ja juuri nousta kyytiin, ennen kuin he ehtivät lähteä.
Matka sairaalaan tuntui Barbarasta iäisyydeltä. Mutta kuitenkin he saapuivat sairaalan pihalle, jossa ambulanssimiehet kiskoivat paarit ulos autosta ja kärräsivät Mayan pikavauhtia sisälle.
Barbara seurasi miehiä sisälle.
Sisällä häntä vastaan leyhähti sairaalan steriili haju, josta hän ei ollut koskaan pitänyt. Hän käveli eteenpäin ja oli menossa huoneeseen, johon Maya oli viety, kun vastaan tuli valkotakkinen mies.
”Te ette voi mennä tuonne.” Mies sanoi.
”Mutta siskoni on siellä.” Barbara sanoi ja yritti työntää miehen tieltään.
”Minä vien teidät perhehuoneeseen odottamaan.” Mies sanoi ja jatkoi. ”Tulen kertomaan sitten, kun voit mennä katsomaan häntä.”
Barbara antoi periksi ja seurasi miestä suureen tilavaan mukavasti sisustettuun huoneeseen. Huoneessa oli pöytä, tuoleja ja seinällä pari taulua. Pöydällä oli levällään lehtiä ja opaslehtisiä.
Barbara istuutui tuoliin ja jäi odottamaan, miehen lähtiessä pois.
Hänestä aika tuntui matelevan, kuin aika olisi pysähtynyt. Barbara ei tiennyt kuinka kauan oli odottanut, kun ovi avautui ja se sama mies astui sisälle.
”Te olette Barbara Jenkins?” Hän kysyi.
”Olen.” Barbara vastasi.
”Minä olen Tohtori Barks ja saatan teidät Mayan luokse.” Tohtori sanoi ja jatkoi. ”Hänen elämänsä oli hiuskarvan varassa. Jos olisitte tulleet yhtään myöhemmin, hän olisi kuollut.”
Barbara oli hiljaa ja hetken päästä he lähtivät huoneesta.
He kävelivät läpi pitkien käytävien ja ohi osastojen. Heitä vastaan tuli hoitajia, lääkäreitä ja potilaita, jotka olivat menossa vessaan tai kanttiiniin. Pian erään osaston kohdalla, tohtori avasi oven ja astui sisälle Barbaran seuratessa.
Lähinnä ikkunaa olevassa pedissä nukkui kalpeakasvoinen Maya. Hänellä oli tippaletku molemmassa kädessä. Toisesta meni nestettä, toisesta verta hänen verenkiertoonsa. Tohtori poistui, Barbaran mennessä Mayan luokse. Hän istuutui vuoteen vieressä olevalle tuolille ja katseli Mayan kalpeita kasvoja, joille oli kohonnut heikko puna, eikä hän näyttänyt enää niin kuolleelta, kuin silloin metsässä.
Juuri kun Barbara… - ~*Pippuri*~
Yavanna kirjoitti:
Koko matkan ajan Barbaralla oli tunne, että takana oli jotakin tai joku. Hän tunsi helpotusta, nähdessään kylän rakennukset edessä ja hetkenpäästä he astelivat mukulakivin päällystettyä pääkatua pitkin, kohti lääkärin rakennusta. Praktiikka oli auki ja Barbara avasi Filipille oven.
Filip astui sivuttain ovesta ja varoi samalla kolhimasta Mayaa.
Vastaanottotiskillä istui nuori, ehkä kaksikymppinen nainen joka katsoi tulijoita hämmästyneenä, sillä sinä aikana jonka hän oli ollut töissä, ei vielä ollut tullut yhtään hätätapausta.
”Onko tohtori paikalla?” Filip kysyi ja katsoi tuimasti naista.
”On, odota hetki.” Nainen sanoi ja painoi sisäpuhelimen nappia. ”Tohtori Randy, tulisitteko tänne.”
Hetken päästä vastaanottotiskin takana oleva ovi aukesi ja ulos astui, pitkä valkoiseen takkiin pukeutunut mies. Mies oli ylittänyt neljänkympin jo aikoja sitten, sillä hänen ohimoissaan oli jo harmaita haivenia.
”Mikäs täällä on hätä?” Tohtori Randy kysyi syvällä äänellä.
”Me kävimme Hiidenluolalla ja Maya jäi ulos odottamaan, kun me tutkimme luolaa. Kun tulimme ulos, hän makasi tajuttomana maassa.” Filip kertoi nopeasti.
Tohtori nyökkäsi ja viittasi Filipiä ja Barbaraa seuraamaan itseään. He astuivat tohtorin perässä tämän huoneeseen ja Filip laski Mayan huoneessa olevalle tutkimussängylle. Barbara katsoi Mayan siroja kasvoja, jotka nyt olivat kalmankalpeat. Punaiset kiharaiset hiukset kehystivät Mayan kasvoja ja näyttivät entistäkin punaisemmilta tämän kalpeaa ihoa vasten.
Tohtori Randy katsoi Mayaa kulmat kurtussa ja nosti tämän hoikan kätensä omaansa ja etsi pulssin ranteen kohdalta. Ensin hän ei sitä meinannut löytää, mutta sitten se löytyi. Pulssi oli heikko, mutta tuntui kuitenkin. Hän laski käden takaisin ja meni ovelle. ”Mary, soittaisitko ambulanssin, täällä on potilas, joka on nopeasti saatava sairaalaan.”
”Hyvä on Tohtori Randy.” Kuului vastaus.
Tämän jälkeen tohtori kääntyi Barbaran ja Filipin puoleen. ”Hän on menettänyt paljon verta ja tarvitsee sairaanhoitoa.”
”Mutta kuinka on mahdollista, että hän on menettänyt verta?” Barbara kysyi.
Tohtori pyöritteli päätään, kuin sanoakseen, ettei hänkään tiennyt ja kääntyi taas katsomaan Mayaa.
Samassa, jokin Mayan kaulassa kiinnitti hänen huomionsa. Hän käänsi Mayan päätä varovaisesti sivulle ja siirsi hiuksia pois edestä, jolloin näkyviin tuli kaksi punaista pistettä. Pisteiden ympärillä oli hieman kuivunutta verta.
”Noista veri on vuotanut, mutta mihin?” Tohtori Randy sanoi kummissaan. Niin Mayan vaatteissa ei ollut pisaraakaan verta.
”Minä tiedän.” Sanoi joku ovelta.
He kääntyivät ja näkivät ovella vanhan miehen, joka nojasi kävelykeppiinsä.
Tohtori Randy katsoi miestä ja hymyili. ”Hyvää päivää Silas. Mitä te täällä teette?” Hän kysyi.
”Näin kun nuo kaksi tulivat metsästä ja tuo nuori herra kantoi tuota kalpeata nuorta neitoa.” Silas vastasi totuudenmukaisesti.
”Silas hyvä, jos teillä ei ole mitään asiaa minulle, niin voisitte poistua.” Tohtori sanoi.
”Minulla on asiaa, mutta ei sinulle vaan heille.” Silas vastasi ja tuijotti tiiviisti Tohtoria kirkkaan sinisillä silmillään.
”Tohtori, anna hänen jäädä. Tahdon kuulla mitä hänellä on sanottavanaan.” Barbara pyysi.
”Hyvä on.” Tohtori sanoi ja meni katsomaan, joko ambulanssi tulisi.
Tohtorin mentyä Silas kääntyi Barbaran ja Filipin puoleen. ”Minä tiedän mistä nuo jäljet ovat hänen kaulaansa tulleet.” Hän sanoi ja istuutui tohtorin työpöydän vieressä olevaan tuoliin.
”Mistä ne sitten ovat tulleet ja kuinka te sen tiedätte?” Barbara kysyi.
”Vampyyri.” Silas sanoi. ”Tuo on vampyyrin työtä.”
”Ei sellaisia ole.” Barbara sanoi epäuskoa äänessään.
”Voi kyllä on ja se on kulkenut jo kauan vapaana.” Silas sanoi ja jatkoi. ”Minun lienee paras kertoa, teille mistä kaikki alkoi.”
”Hyvä on.” Barbara sanoi, vaikka ei oikein vieläkään uskonut tämän vanhuksen väitöstä, siitä että Maya olisi joutunut vampyyrin uhriksi.
”Kaikki alkoi kesällä vuonna 1750, kun isoisoisän isä oli nuori mies. Hän oli mukana siinä kaikessa. Kaikki alkoi siitä, kun David Crow, jota noituuden harjoittamisestakin epäiltiin, teki itsemurhan. Hän löytyi kuolleena, oli hirttäytynyt pihapuuhunsa. Koska siihen aikaan oli tapana, ettei itsemurhan tehneitä haudattu siunattuun maahan, isoisoisän isä, Matt ja pari muuta kantoivat Davidin arkun Hiidenluolaan eräänä sateisena kesäyönä. Pappi oli myös mukana ja hän teki vihkivedellä ristinmerkin kiveen varmuuden vuoksi.” Silas kertoi.
”Mitä sen jälkeen tapahtui?” Barbara kysyi.
”Ei aluksi mitään, mutta kymmenen vuotta Davidin kuoleman jälkeen, eräs pikkutyttö meni Hiidenluolalle, eikä palannut sieltä elävänä.” Silas kertoi ja hänen silmänsä kiilsivät oudosti ja kasvoilla oli murheellinen ilme. ”Tytön haudalla on yhä kivinen enkeli muistuttamasta tuosta tapahtumasta.”
”Heidi Maria Brown.” Barbara sanoi hiljaa ja katsoi sitten Silasta. ”Mutta jos Davidit oli haudattu Hiidenluolaan, niin miksei hänen jäännöksiään ollut siellä?” Barbara kysyi.
”Hän on siirtänyt lepopaikkansa johonkin turvallisempaan paikkaan.” Silas sanoi. ”Ehkäpä vanhaan lahoon myllyyn joka melko lähellä Hiidenluolaa.” Hän jatkoi.
Enempää he eivät ehtineet keskustella, kun Tohtori Randy tuli takaisin, kaksi ambulanssimiestä mukanaan. He nostivat Mayan paareille ja lähtivät Mayaa kantaen ulos huoneesta.
”Minä menen Mayan mukaan.” Barbara sanoi Filipille.
”Hyvä on.” Filip sanoi. ”En minä pääsisikään, sillä minulla on töitä illalla.”
Barbara ei tiennyt mitä enää sanoisi ja kääntyi. Hän harppoi puolijuoksua ambulanssimiesten perään ja ennätti juuri ja juuri nousta kyytiin, ennen kuin he ehtivät lähteä.
Matka sairaalaan tuntui Barbarasta iäisyydeltä. Mutta kuitenkin he saapuivat sairaalan pihalle, jossa ambulanssimiehet kiskoivat paarit ulos autosta ja kärräsivät Mayan pikavauhtia sisälle.
Barbara seurasi miehiä sisälle.
Sisällä häntä vastaan leyhähti sairaalan steriili haju, josta hän ei ollut koskaan pitänyt. Hän käveli eteenpäin ja oli menossa huoneeseen, johon Maya oli viety, kun vastaan tuli valkotakkinen mies.
”Te ette voi mennä tuonne.” Mies sanoi.
”Mutta siskoni on siellä.” Barbara sanoi ja yritti työntää miehen tieltään.
”Minä vien teidät perhehuoneeseen odottamaan.” Mies sanoi ja jatkoi. ”Tulen kertomaan sitten, kun voit mennä katsomaan häntä.”
Barbara antoi periksi ja seurasi miestä suureen tilavaan mukavasti sisustettuun huoneeseen. Huoneessa oli pöytä, tuoleja ja seinällä pari taulua. Pöydällä oli levällään lehtiä ja opaslehtisiä.
Barbara istuutui tuoliin ja jäi odottamaan, miehen lähtiessä pois.
Hänestä aika tuntui matelevan, kuin aika olisi pysähtynyt. Barbara ei tiennyt kuinka kauan oli odottanut, kun ovi avautui ja se sama mies astui sisälle.
”Te olette Barbara Jenkins?” Hän kysyi.
”Olen.” Barbara vastasi.
”Minä olen Tohtori Barks ja saatan teidät Mayan luokse.” Tohtori sanoi ja jatkoi. ”Hänen elämänsä oli hiuskarvan varassa. Jos olisitte tulleet yhtään myöhemmin, hän olisi kuollut.”
Barbara oli hiljaa ja hetken päästä he lähtivät huoneesta.
He kävelivät läpi pitkien käytävien ja ohi osastojen. Heitä vastaan tuli hoitajia, lääkäreitä ja potilaita, jotka olivat menossa vessaan tai kanttiiniin. Pian erään osaston kohdalla, tohtori avasi oven ja astui sisälle Barbaran seuratessa.
Lähinnä ikkunaa olevassa pedissä nukkui kalpeakasvoinen Maya. Hänellä oli tippaletku molemmassa kädessä. Toisesta meni nestettä, toisesta verta hänen verenkiertoonsa. Tohtori poistui, Barbaran mennessä Mayan luokse. Hän istuutui vuoteen vieressä olevalle tuolille ja katseli Mayan kalpeita kasvoja, joille oli kohonnut heikko puna, eikä hän näyttänyt enää niin kuolleelta, kuin silloin metsässä.
Juuri kun Barbara…Jatka ihmeessä.Epäreilua olisi lopettaa näin hyvä kertomus kesken
- Jmmmj
Yavanna kirjoitti:
Koko matkan ajan Barbaralla oli tunne, että takana oli jotakin tai joku. Hän tunsi helpotusta, nähdessään kylän rakennukset edessä ja hetkenpäästä he astelivat mukulakivin päällystettyä pääkatua pitkin, kohti lääkärin rakennusta. Praktiikka oli auki ja Barbara avasi Filipille oven.
Filip astui sivuttain ovesta ja varoi samalla kolhimasta Mayaa.
Vastaanottotiskillä istui nuori, ehkä kaksikymppinen nainen joka katsoi tulijoita hämmästyneenä, sillä sinä aikana jonka hän oli ollut töissä, ei vielä ollut tullut yhtään hätätapausta.
”Onko tohtori paikalla?” Filip kysyi ja katsoi tuimasti naista.
”On, odota hetki.” Nainen sanoi ja painoi sisäpuhelimen nappia. ”Tohtori Randy, tulisitteko tänne.”
Hetken päästä vastaanottotiskin takana oleva ovi aukesi ja ulos astui, pitkä valkoiseen takkiin pukeutunut mies. Mies oli ylittänyt neljänkympin jo aikoja sitten, sillä hänen ohimoissaan oli jo harmaita haivenia.
”Mikäs täällä on hätä?” Tohtori Randy kysyi syvällä äänellä.
”Me kävimme Hiidenluolalla ja Maya jäi ulos odottamaan, kun me tutkimme luolaa. Kun tulimme ulos, hän makasi tajuttomana maassa.” Filip kertoi nopeasti.
Tohtori nyökkäsi ja viittasi Filipiä ja Barbaraa seuraamaan itseään. He astuivat tohtorin perässä tämän huoneeseen ja Filip laski Mayan huoneessa olevalle tutkimussängylle. Barbara katsoi Mayan siroja kasvoja, jotka nyt olivat kalmankalpeat. Punaiset kiharaiset hiukset kehystivät Mayan kasvoja ja näyttivät entistäkin punaisemmilta tämän kalpeaa ihoa vasten.
Tohtori Randy katsoi Mayaa kulmat kurtussa ja nosti tämän hoikan kätensä omaansa ja etsi pulssin ranteen kohdalta. Ensin hän ei sitä meinannut löytää, mutta sitten se löytyi. Pulssi oli heikko, mutta tuntui kuitenkin. Hän laski käden takaisin ja meni ovelle. ”Mary, soittaisitko ambulanssin, täällä on potilas, joka on nopeasti saatava sairaalaan.”
”Hyvä on Tohtori Randy.” Kuului vastaus.
Tämän jälkeen tohtori kääntyi Barbaran ja Filipin puoleen. ”Hän on menettänyt paljon verta ja tarvitsee sairaanhoitoa.”
”Mutta kuinka on mahdollista, että hän on menettänyt verta?” Barbara kysyi.
Tohtori pyöritteli päätään, kuin sanoakseen, ettei hänkään tiennyt ja kääntyi taas katsomaan Mayaa.
Samassa, jokin Mayan kaulassa kiinnitti hänen huomionsa. Hän käänsi Mayan päätä varovaisesti sivulle ja siirsi hiuksia pois edestä, jolloin näkyviin tuli kaksi punaista pistettä. Pisteiden ympärillä oli hieman kuivunutta verta.
”Noista veri on vuotanut, mutta mihin?” Tohtori Randy sanoi kummissaan. Niin Mayan vaatteissa ei ollut pisaraakaan verta.
”Minä tiedän.” Sanoi joku ovelta.
He kääntyivät ja näkivät ovella vanhan miehen, joka nojasi kävelykeppiinsä.
Tohtori Randy katsoi miestä ja hymyili. ”Hyvää päivää Silas. Mitä te täällä teette?” Hän kysyi.
”Näin kun nuo kaksi tulivat metsästä ja tuo nuori herra kantoi tuota kalpeata nuorta neitoa.” Silas vastasi totuudenmukaisesti.
”Silas hyvä, jos teillä ei ole mitään asiaa minulle, niin voisitte poistua.” Tohtori sanoi.
”Minulla on asiaa, mutta ei sinulle vaan heille.” Silas vastasi ja tuijotti tiiviisti Tohtoria kirkkaan sinisillä silmillään.
”Tohtori, anna hänen jäädä. Tahdon kuulla mitä hänellä on sanottavanaan.” Barbara pyysi.
”Hyvä on.” Tohtori sanoi ja meni katsomaan, joko ambulanssi tulisi.
Tohtorin mentyä Silas kääntyi Barbaran ja Filipin puoleen. ”Minä tiedän mistä nuo jäljet ovat hänen kaulaansa tulleet.” Hän sanoi ja istuutui tohtorin työpöydän vieressä olevaan tuoliin.
”Mistä ne sitten ovat tulleet ja kuinka te sen tiedätte?” Barbara kysyi.
”Vampyyri.” Silas sanoi. ”Tuo on vampyyrin työtä.”
”Ei sellaisia ole.” Barbara sanoi epäuskoa äänessään.
”Voi kyllä on ja se on kulkenut jo kauan vapaana.” Silas sanoi ja jatkoi. ”Minun lienee paras kertoa, teille mistä kaikki alkoi.”
”Hyvä on.” Barbara sanoi, vaikka ei oikein vieläkään uskonut tämän vanhuksen väitöstä, siitä että Maya olisi joutunut vampyyrin uhriksi.
”Kaikki alkoi kesällä vuonna 1750, kun isoisoisän isä oli nuori mies. Hän oli mukana siinä kaikessa. Kaikki alkoi siitä, kun David Crow, jota noituuden harjoittamisestakin epäiltiin, teki itsemurhan. Hän löytyi kuolleena, oli hirttäytynyt pihapuuhunsa. Koska siihen aikaan oli tapana, ettei itsemurhan tehneitä haudattu siunattuun maahan, isoisoisän isä, Matt ja pari muuta kantoivat Davidin arkun Hiidenluolaan eräänä sateisena kesäyönä. Pappi oli myös mukana ja hän teki vihkivedellä ristinmerkin kiveen varmuuden vuoksi.” Silas kertoi.
”Mitä sen jälkeen tapahtui?” Barbara kysyi.
”Ei aluksi mitään, mutta kymmenen vuotta Davidin kuoleman jälkeen, eräs pikkutyttö meni Hiidenluolalle, eikä palannut sieltä elävänä.” Silas kertoi ja hänen silmänsä kiilsivät oudosti ja kasvoilla oli murheellinen ilme. ”Tytön haudalla on yhä kivinen enkeli muistuttamasta tuosta tapahtumasta.”
”Heidi Maria Brown.” Barbara sanoi hiljaa ja katsoi sitten Silasta. ”Mutta jos Davidit oli haudattu Hiidenluolaan, niin miksei hänen jäännöksiään ollut siellä?” Barbara kysyi.
”Hän on siirtänyt lepopaikkansa johonkin turvallisempaan paikkaan.” Silas sanoi. ”Ehkäpä vanhaan lahoon myllyyn joka melko lähellä Hiidenluolaa.” Hän jatkoi.
Enempää he eivät ehtineet keskustella, kun Tohtori Randy tuli takaisin, kaksi ambulanssimiestä mukanaan. He nostivat Mayan paareille ja lähtivät Mayaa kantaen ulos huoneesta.
”Minä menen Mayan mukaan.” Barbara sanoi Filipille.
”Hyvä on.” Filip sanoi. ”En minä pääsisikään, sillä minulla on töitä illalla.”
Barbara ei tiennyt mitä enää sanoisi ja kääntyi. Hän harppoi puolijuoksua ambulanssimiesten perään ja ennätti juuri ja juuri nousta kyytiin, ennen kuin he ehtivät lähteä.
Matka sairaalaan tuntui Barbarasta iäisyydeltä. Mutta kuitenkin he saapuivat sairaalan pihalle, jossa ambulanssimiehet kiskoivat paarit ulos autosta ja kärräsivät Mayan pikavauhtia sisälle.
Barbara seurasi miehiä sisälle.
Sisällä häntä vastaan leyhähti sairaalan steriili haju, josta hän ei ollut koskaan pitänyt. Hän käveli eteenpäin ja oli menossa huoneeseen, johon Maya oli viety, kun vastaan tuli valkotakkinen mies.
”Te ette voi mennä tuonne.” Mies sanoi.
”Mutta siskoni on siellä.” Barbara sanoi ja yritti työntää miehen tieltään.
”Minä vien teidät perhehuoneeseen odottamaan.” Mies sanoi ja jatkoi. ”Tulen kertomaan sitten, kun voit mennä katsomaan häntä.”
Barbara antoi periksi ja seurasi miestä suureen tilavaan mukavasti sisustettuun huoneeseen. Huoneessa oli pöytä, tuoleja ja seinällä pari taulua. Pöydällä oli levällään lehtiä ja opaslehtisiä.
Barbara istuutui tuoliin ja jäi odottamaan, miehen lähtiessä pois.
Hänestä aika tuntui matelevan, kuin aika olisi pysähtynyt. Barbara ei tiennyt kuinka kauan oli odottanut, kun ovi avautui ja se sama mies astui sisälle.
”Te olette Barbara Jenkins?” Hän kysyi.
”Olen.” Barbara vastasi.
”Minä olen Tohtori Barks ja saatan teidät Mayan luokse.” Tohtori sanoi ja jatkoi. ”Hänen elämänsä oli hiuskarvan varassa. Jos olisitte tulleet yhtään myöhemmin, hän olisi kuollut.”
Barbara oli hiljaa ja hetken päästä he lähtivät huoneesta.
He kävelivät läpi pitkien käytävien ja ohi osastojen. Heitä vastaan tuli hoitajia, lääkäreitä ja potilaita, jotka olivat menossa vessaan tai kanttiiniin. Pian erään osaston kohdalla, tohtori avasi oven ja astui sisälle Barbaran seuratessa.
Lähinnä ikkunaa olevassa pedissä nukkui kalpeakasvoinen Maya. Hänellä oli tippaletku molemmassa kädessä. Toisesta meni nestettä, toisesta verta hänen verenkiertoonsa. Tohtori poistui, Barbaran mennessä Mayan luokse. Hän istuutui vuoteen vieressä olevalle tuolille ja katseli Mayan kalpeita kasvoja, joille oli kohonnut heikko puna, eikä hän näyttänyt enää niin kuolleelta, kuin silloin metsässä.
Juuri kun Barbara…aivan mahtava, kaipaan jatkoa jatkoa :D :)
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Nykynuoret puhuu nolosti englantia suomen sekaan, hävetkää!
Kamalan kuuloista touhua. Oltiin ravintolassa ja viereen tuli 4 semmosta 20-25v lasta. Kaikki puhui samaan tyyliin. Nolo198466657-vuotiads muka liian vanha töihin?
On tämä sairas maailma. Mihin yli 55-vuotiaat sitten muka enää kelpaavat? Hidasta itsemurhaa tekemään, kun eläkkeelle ei2742750- 1341707
Luovutetaanko nainen?
En taida olla sinulle edes hyvän päivän tuttu. Nauratkin pilkallisesti jo selän takana.671401Haluatteko miellyttää kumppaninne silmää?
Entä muita aisteja? Mitä olette valmiita tekemään sen eteen että kumppani näkisi teissä kunnioitettavan yksilön? Olette2031357J-miehelle toivon
Hyvää yötä. Voisiko nykyistä tilannetta uhmaten vielä pienintäkään toivetta olla, päästä kainaloosi joskus lepääämään.841156Miten olette lähestyneet kiinnostuksen kohdettanne?
Keskusteluita seuranneena tilanne tuntuu usein olevan sellainen, että palstan anonyymit kaipaajat eivät ole koskaan suor641124By the way, olet
mielessäni. Olet minulle tärkeä, niin suunnattoman tärkeä. En kestäisi sitä jos sinulle tapahtuisi jotain. Surullani ei741077- 591057
Onko kaivattunne suosittu?
Onko teillä paljon kilpailijoita? Mies valitettavasti näyttää olevan paljonkin naisten suosiossa :(761051