Oletko nähnyt kuoleman?

nähnyt. Tunsin kyllä selvästi, kun vierelläni oli ja mukaankin olisin kelvannut.
Kun sanoin olevani valmis lähtemään ja kysyin, vieläköhän lapseni isää tarvitsisi, kuolema väistyi. Nyt lapsi on mielisairaalassa enkä tiedä mitä tai ketä tarvitsee.
Kaikesta voi siis neuvotella?

Minä olen valmis lähtemään...

Jokunen ilta sitten jäin DVD:ltä katsomaan Akira Kurosawan elokuvaa Punaparta. Ymmärrän P.P., että tarkoitat kuoleman näkemistä livenä, mutta ehkä tämä kokemukseni näinkin on mainitsemisen arvoinen.

En nimittäin koskaan ole nähnyt niin vaikuttavaa vanhan miehen kuolemaa, kuin tässä japanilaisessa sairaalaelokuvassa. Lieventäviä lääkkeitä ei ollut, vanha lääkäri sanoi aloittelevalle lääkärin alulle, että katso tarkkaan, se on arvokas kokemus! Nuori lääkäri ei kestänyt.

koiramme sain saatella eläinlääkärin luona rajalle. En halunnut jättää rakasta nelijalkaista ystäväämme yksin lääkärin kanssa, vaan silittelin sitä rauhallisesti ja hyvästelin sen levolliseen uneen matkalle kohti autuaampia metsästysmaita.

Vanhempani kuolema nouti yllättäen yöllä, mutta levollisesti olivat molemmat lähteneet.

Kun minulle soitettiin sairaalasta äitini kuoltua, en ollut ehtinyt ajatella asiaa yhtään eteenpäin valmiiksi. Sanoin haluavani tulla hyvästelemään hänet, vaikkei minulla ollut vähäisintäkään tietoa, miten sen tekisin. Matkalla ostin äitini lempikukkia ja onnistuin tavoittamaan tyttäreni puhelimella. Hän lupasi tulla mukaan. (Miesystävääni kielsin lähtemästä tuekseni, koska hän ei ollut äidilleni läheinen, ja asia tuntui minusta hyvin intiimiltä.)

Äitini hyvästeleminen kuoleman jälkeen osoittautui myöhemmin ajatellen viimeiseksi "opastustehtäväkseni" vanhempana omalle tyttärelleni. Koin olevani täysin valmistautumaton ensimmäistä kertaan vastuullisena, tapahtumasta vastaavana henkilönä äitini ruumiin ääressä. Aina oli ollut joku muu vanhempi ja vastuullisempi niitä asioita hoitamassa tai ne oli jätetty ammatti-ihmisten hoidettavaksi. Myöhemmin kuulin, että virsikirjan takanakin on joitain ohjeita, virsiä tai rukouksia viimeiselle matkalle lähtijöitä saattaville. Silloin en niistä mitään tiennyt. Kunnioituksella ja oman vaistoni ohjaamana toimin niin, että tapahtumasta jäi kaunis muisto meille kaikille. Koska pelkäsin sisareni alkavan puhua perinnöistä tai touhuta muita arkisia asioita heti paikalle tultuaan, halusin ensin itsekkäästi hyvästellä äidin rauhassa, ennen kuin kutsuin muita paikalle. Varhaisena aamuna odottaminen oli muutenkin paikallaan, varsinkin kun kuulin, ettei ruumiin siirtämisellä ei ollut mitään kiirettä.

Tiesin, että äiti itse oli kammoksunut kuolleen kohtaamista, ja hän oli kieltänyt jopa isän arkun avaamisen sukulaisille ennen hautausta. Tiesin myös, että äiti kunnioitti minun oikeuttani tehdä toisenlaisia valintoja. Jälkikäteen tuntui hyvältä, etten jättänyt hyvästelemättä äitiäni, vaikka jätinkin hänen pesemisensä ja pukemisensa vieraiden tehtäväksi toisin kuin olin häntä hyvästellessäni ajatellut.

...lisää kokemuksia kaipaan.

Minusta kuolemisen näkeminen, varsinkin läheisen, on ainutlaatuinen, jälkeenpäin mahtava kokemus, jota paitsi kenenkään en soisi jäävän.
Siitä oppii hyvin paljon, eikä omaansakkaan sitten niin kovin pelkää.

Nykyäänhän kuoleminen on piilotettu. Kuollaan sairaalassa, "kuolemisen tehtaassa". Jäljellejääville jää vain arkku, jota sitäkään ei yleensä avata, edes siunaustilaisuudessa.

Aivan varmasti kuolemisen näkeminen ja kokeminen "täysimääräisenä" kypsyttää itseä väistämättä tulevaan täältä lähtemiseen.

Lisää kokemuksia. Kiitos!

Isoäitini oli 80-vuotias ja asui tyttärensä, minun tätini perheen kanssa. Aikaa tapahtumasta on kulunut 36 vuotta.

Mummu ei ollut sen enempää sairas kuin sen ikäiset yleensäkin. Hän ei kuitenkaan enää pystynyt asumaan yksin maaseudulla, joten tytär huolehti hänestä.

Eräänä sunnuntaiaamuna tytär soitti kaikille lähimmille sukulaisille, että mummu oli kuollut yöllä nukkuessaan. Hän oli vielä illalla kymmenen aikaan kinannut politiikasta ja kaikki oli ollut,kuten tavallisesti. Tajuttuaan mitä oli tapahtunut, Tytär oli soittanut heti silloiselle kunnanlääkärille, jonka vastaanotolle mummu oli joskus viety. Ei hän siellä kuitenkaan kovin usein käynyt. Hämmästykseksemme lääkäri oli sanonut tyttärelle, että ei hän sinne turhaan tule ja, että kyllä hän kirjoittaa kuolintodistuksen ilmankin, koska kuitenkin oli joskus mummua tutkinut.

Koko lähisuku, noin parikymmentä ihmistä, syöksyi tätini olohuoneeseen, jossa mummu makasi sohvalla käpertyneenä, kuin olisi nukkunut.

Sitten soitettiin poliisille, koska meillä oli sellainen luulo, että ainakin sieltä jonkun täytyy tulla käymään, koska kuolema oli tapahtunut kotona. Poliisilaitokselta vastattiin, että mitä he siellä tekevät, jos vanha ihminen kuolee. Eli he eivät tulleet. Koko porukka siinä sitten ihmetteli, että mitä nyt tehtäisiin.


Minä ja serkkuni nuorimpina sitten lähdimme kävellen, ei meillä silloin mitään autoja ollut, monen kilometrin päähän hakemaan senaikaista terveyssisarta, koska emme yhtään tienneet mitä vainajille yleensä oli tapana tehdä. No, tietenkään terveyssisar ei ollut kotona. Jätimme hänelle pyynnön tulla käymään, kun hän tulisi kotiin.

Oli jo iltapäivä kun hän vihdoin tuli ja oli meille vihainen, kun emme olleet suoristaneet vainajaa, joka oli jo kangistunut. Me emme olleet ymmärtäneet, koska meistä kukaan ei ollut joutunut tekemisiin sellaisen asian kanssa aikaisemmin. Terveyssisar sitten kuitenkin laittoi hänet sellaiseen kuntoon, että hänet voitiin panna arkkuun. Vielä piti saada arkku ja vainajan poiskuljetus. Minne, sekin oli meille epäselvää. Kaiken lisäksi oli sunnuntai-ilta, joten hautaustoimistotkin olivat kiinni. Sitten joku muisti, että mummu oli ollut hyvä ystävä entisen seurakuntansa nuoren suntion kanssa. Tiesimme myös, että tämä suntio ajoi toisinaan läheisessä kaupungissa vapaa-aikanaan hautaustoimiston autoa. Kaikkien vastoinkäymisten jälkeen oli ihme, että saimme hänet puhelimella kiinni. Hän lupasi lähteä heti kotoaan n. 60 km:n päästä ja hakea hautaustoimistosta auton ja arkun ja viedä mummun entisen seurakuntansa ruumishuoneelle. Sen hän myös teki ja olimme todella kiitollisia.


Minua lukuunottamatta mummun haudalla ei käy enää muita sukulaisia, koska kaikki lähimmät, jotka siellä joskus kävivät, ovat kuolleet. En minäkään käy usein, mutta olin tavattoman yllättynyt, kun kerran haudalla käydessäni, siellä oli kaunis ruusukimppu. Sitä ihaillessani ja omaa kukkaani istuttaessani, näin vieraan miehen tulevan haudalle. Tarkemmin katsottuani, tunnistin suntion, mummun ystävän. Hän kertoi, että oli kaikki nämä vuodet kastellut haudalla olevia monivuotisia kuunliljoja ja vienyt sinne jatkuvasti kirkosta poistettuja hyviä kukkia. Tämä oli enemmän kuin olisin ikinä voinut kuvitella sinänsä vieraan, mummua yli 50 vuotta nuoremman ihmisen tekevän. Olin hänelle todella kiitollinen.

Mieheni oli pitkään tajuttomana ennen kuolemaansa, reagoi kuitenkin ääniin. Viimeisenä yhteisenä sunnuntaipäivänä olin hänen luonaan koko päivän 11 tuntia, tiesimme että loppu tulee pian.
Pidin hänen kädestä kiinni, silitin hänen poskeaan ja puhuin hänelle, toistin kuinka paljon me häntä rakastamme ja kiitin häntä yhteisistä vuosista. Muistan, että taustalla sairaalahuoneessa meillä soi hiljaa radio, sieltä tuli jalkapallo ottelu selostusta koko päivän, mieheni lempiohjelmaa
Miehelläni oli vahva kipulääkitys ja lähtö oli rauhallinen. Olen kiitollinen siitä, että minulla oli mahdollisuus ja voimia saattaa häntä. En enää pelkää kuolemaa, uskon jälleennäkemiseen, tiedän että, sitten kun oma aikani koittaa mieheni tulee minua vastaan.
Vanhempiani en pystynyt saattamaan, isäni kuoli sairaskohtaukseen ennen kuin kenellekään omaiselle ehdittiin ilmoittaa, äiti taas yöllä sairaalassa.
Olen toki nähnyt kuolemaa ennenkin, nuorena sairaalaharjoittelijana. Olen jopa pessyt ja laittanut kuntoon vainajan, niin kuin sairaalassa on tapana. Se on kuitenkin aivan toisenlainen kokemus, koska kyse oli vieraista ihmisistä.

saattamassa omaa poikaa tuonpuoleiseen

Sain olla vierellä,kun miehen kuoli 3v sitten.Lähtö sairaalassa oli hyvin rauhallinen.Ei pystynyt puhumaan moneen viikkoon,ja oli poissa oleva.Hän katsoi minua silmillä,jotka kertoivat"minä en tahdo,onko minun pakko".Jos mieheni olisi ollut lapsi olisin ottanut hänet syliini.
Ajatus pysähtyy usein juuri siihen hetkeen.Teinkö kaiken oikein?

miehelleni suusta suuhun elvytystä.Yöllä heräsin hänen pitkään viimeiseen henkäykseensä.

Tavallaan olen. Olin nimitäin itse siinä tilassa joitakin vuosia sitten. Olin leikkauksessa ja sitä tietä menossa, mutta palauttivat pöydälle.
Tunne ja se matka tuntui oikein mielyttävältä ja olisin mielelläni mennyt perille asti. En pelkää, kun tilanne tulee taas esiin.

Hei

Maaliskuussa olimme hiihtämässä rakkaani kanssa. Hän sai ilmeisesti sydänkohtauksen. Häntä yritettiin elvyttää. Huusin hänelle, että yritä rakas. Hän raotti hiukan silmiään, mutta ei pystynyt enempään. Saimme olla yhdessä ainoastaan 2 v 7 kk. Sellaista aikuisrakkautta 49v/64v. Nyt on niin kamalan ikävä, että meinaa järki mennä. Olen mielestäni ihan yksin, vaikka en tietenkään ole. Onhan minulla lapsia, kylläkin pois kotoa.

Kävin häntä vielä katsomassa ruumishuoneella ja kappelissa ennen polttohautausta. Hän oli siinä, vaikka ei ollutkaan. Annoin suukkoja ja arkku suljettiin. Oli hyvä, että kävin häntä katsomassa. Siitä jäi hyvä kokemus.

Oli muuten viimeinen hiihtopäivä täällä päin Suomea (Varsinais-Suomi). Miksi ihmeessä menimme ylipäätään hiihtämään? Siksi tietenkin, että oli kaunis päivä. On tässä tullut käytyä monenlaista jos, jos, asiaa läpi. Minun on vain surtava, eipä ole muutakaan vaihtoehtoa. Viikon päästä tapahtuneesta on 1 kk, jokohan sitten...helpottais?

Mustapukuinen mies lierihattu päässä seisoi sairaalahuoneen ovella ja kulki potilaan sängyn perässä röntgenissä käynnin. Vanhus kertoi tämän ennen kuolemaansa, tietäen,että noutaja oli tullut. Kuolema vieraili samana iltana.

Näin unen kilpa-auto saapui maaliviivalle.
Kilpa-autossa oli makuasennossa mustapukuinen mies
Jalkaterät suoristuivat.
Siirsin katseeni kasvoihin,tunnistin isäkseni.
Katselin kilparadalle ympäriinsä pieniä harmaita esineitä.
Yksi punainen suuri esine.
Aamulla siskoni soitti,isäni oli kuollut.
Sanoin että tiedän.

Noin 2 kuukauden kuluttua näin unen.
Menin hautakammioon oikealla puolella lepäsi isäni
vasemmalla toinen mies.
Isäni nousi ja käveli minua kohti.
Heräsin.

Tämän kekusteluketjun aloittajana haluan laittaa sille myös pisteen.

Mielihyvällä panen merkille, että niin monet jaksoitte raskaista kokemuksistanne kertoa.

En ole mikään "kuolemisterapeutti", tavallinen ihminen vain.
Mielenkiinnolla olen kokemuksenne lukenut, ja niistä oppinut.

Omakohtainen kokemukseni, poikani kohdalla, ei suinkaan, silloin tapahtumahetkellään ollut kovinkaan miellyttävä; yhtä avuton olin, kuin te muutkin.
Vasta paljon myöhemmin olen oivaltanut tuon tilanteen hienouden. Siinä poika, viime hetkellään, oikeastaan opetti isälleen elämän arvot, ja asioihin suhtautumisen.

Kiitos teille, keskustelijat!

Toivottavasti joskus jutellaan valoisimmissa merkeissä. PP

olet vahva ihminen todella, kun pystyt käsittelemään nuin vaikeaa asiaa.jokainen äiti ja isä toivovat että oma lapsi kohtais kuoleman hyvin paljon itsensä jälkeen.minun kodistani on sota vienyt neljä poikaa,että kyllä aikanaan sielläkin on kärsimys ollut lähiomaisilla.