tällänen on tullut joskus raapustettua, aika negatiivissa fiiliksissä ilmeisesti.
Keskustelija
Janne oli tavallinen nuorimies, syntynyt Itä-Hakkilassa armon vuonna 1978.
Lapsena Janne oli ollut niin sanottu keliakialapsi, siis itki öisin taukoamatta.
Jannen Isä oli tuohon aikaan erään maineikkaan pukufirman myyntiedustajana
ja joutui usein aamuisin lähtemään aikaisin liikkeelle ja Jannen öinen itku
ei helpottanut Jannen isän aikaisia aamuherätyksiä. Jannen vanhemmat asuivat
tuohon aikaan hyvin pienessä kerrostalokaksiossa ja koettivat kovasti säästää
omaan asuntoon. Lisäksi Jannen isällä oli kauppaopiston ajoilta opintolainaa
sekä hän oli joutunut työnsä puolesta ostamaan uuden mercedes-benzin, jota
hän vaali kuin silmäteräänsä. Autoa varten Isän firma oli myöntänyt halpakorkoisen
ja pitkän lainan, tällä tavoin heidän oli helppo sitoa Jannen isä tiukkaan
työtahtiin, sekä samalla sitoa suurella lainalla työntekijä firmaan. Jannen Isän
palkasta muodosti myös suuren osan provisiot ja normaali kuukausipalkka hädin tuskin
kattoi autonlainan lyhennykset sekä perheen vuokran.
Useamman kuukauden Jannen isä kesti Janne öistä itkua, mutta pikku hiljaa Isä
alkoi olemaan väsyneempi ja ärtyneempi, sillä usein yöunet jäivät 2-3 tuntiin,
mistä suurin osa oli hyvin katkonaista. Pian hän oli niin väsynyt ja ärtynyt
että asiakkaatkin alkoivat huomata tämän ja pukukauppa alkoi hiipua. Hän ymmärsi
asian vakavuuden ja päätti korvata tilanteen tekemällä mahdollisimman paljon
myyntikierroksia ja työpäivät alkoivat venyä usein 12 -15 tuntia pitkiksi. Tämän jälkeen
hän otti tavaksi kestiä itseään muutamalla viina snapsilla, jolloin hän sai unesta helpommin kiinni vaikka Janne yleensä itkikin koko yön.
Jannen Isä oli tottunut naukkailemaan alkoholia suurina kerta-annoksina silloin
tällöin - toisin sanoen vetämällä 8-9 kertaa vuodessa ns. sikakännit, tällaisen
päivän jälkeen hän oli usein sairaana päivän tai kaksi. Mutta muutamaa paukkua
hän ei ollut koskaan osannut ymmärtää - ennen kuin nyt. Vaikka Jannen isällä oli
hyvä viinapää niin samaa ei voinut sanoa hänen krapulapäästään. Lähestulkoon
aina jo kahden paukun jälkeen hän oli aamulla ryytyneen, krapulaisen näköinen ja
tätä kesti usein pitkälle iltapäivään saakka, mutta tämäkin oli paljon parempi
vaihtoehto kuin huonosti nukutut yöunet.
Pikkuhiljaa Jannen isän työnantaja alkoi kiinnittää huomiota myyntilukuihin ja
Jannen isän pitkiin työpäiviin. Hän mainitsi tästä hienovaraisesti eräänä
aamuna kun Jannen isä oli edellisenä iltana naukannut muutaman leijonaviina
paukun tavallista enemmän, erään onnistuneen pukukaupan jälkeen. Kun Työnantaja
huomasi että, Jannen isä oli selvästi krapulassa hän alkoi epäilemään että Jannen
isän pitkät työpäivät olivatkin ehkä "silmälumetta" olihan hänellä useamman
kymmenen vuoden kokemus jos jonkin näköisistä myyntimiehistä. Muistihan hän useammankin
myyntimiehen jotka olivat käyttäneet firman edustustiliä mitä kummallisimpiin palavereihin
ja lounaisiin. Olihan Jannen isäkin usein järjestänyt jopa 3-4 illallista tai lounasta
firman piikkiin yhdelle illalle. Tätä hän oli aluksi kuvitellut vain Jannen Isän
aktiivisuudeksi ja kunnianhimoksi, mutta nyt asiat alkoivat näkyä aivan uudessa
valossa. Eikä johtajakaan ollut aivan puusilmä näiden asioiden kanssa. Ovelana
miehenä hän ei maininnut sanallakaan tästä Janne Isällä, vaan tiesi vanhasta
kokemuksesta että antamalla sanan kieltää firman sisällä on parempi keino kuin
ottaa yksi henkilö puhutteluun. Muutaman viikon kuluttua jokainen firmassa
työskentelevä osasi kommentoida Jannen isän toilailuja ja pikkuhiljaa huhut saivat siivet
alleen - milloin Jannen isä oli tullut taksilla töihin tai joutunut aamupäivän istumaan
toimistolla jotta selvenisi tarpeeksi iltapäivään mennessä, jotta pääsisi auton rattiin.
Pikku hiljaa nämä huhut levisivät myös asiakkaille ja pian Jannen isän asiakkaiksi koettivat
kaikki kuuluisimmat "nuhanenät" ympäri maata - ja Janne Isä ei voinut sanoa ei, sillä
olivathan hänen myyntilukunsa niin pohjamudissa että hänen oli epätoivoisesti tehtävä
kaikkensa - jopa juotettava asiakkaat humalaan.
Samalla Jannen isää painoi huoli perheestään olihan Jannen Äiti joutunut jäämään työttömäksi toimestaan, kun hän alkoi odottaa Jannea. Äidin työnantaja oli katkaissut työsuhteen tylysti kun oli huomannut raskauden. Kukapa ottaisi nuoren raskaana olevan naisen töihin kolmeksi kuukaudeksi ja tämän jälkeen maksaisi 9:n kuukauden palkan kun hän hoitaa lastaan kotona.
Janne oli muutenkin hyvin sairas lapsi ja lääkäri- sekä lääkelaskut olivat hyvin suuria.
Tämä kaikki pakotti Jannen Isän yrittämään enemmän ja enemmän - vaikka pienemmillä yöunilla. Sillä olihan auton laina ja vuokra maksettava sekä lisäksi piti rahaa jäädä sen verran että vielä voi ostaa ruokaa perheelle. Tilanne oli kuitenkin niin heikko että heidän yhteiset asuntosäästöt, joita he olivat jo säästäneet useamman vuoden kuluivat hyvin nopeasti.
Tämä lisäksi aiheutti sen että Jannen Äiti alkoi haukkumaan ja kommentoimaan Jannen isää yhä enemmän ja enemmän. Keväällä, kun Janne täytti 8 kuukautta alkoi säästöjen pohja tulemaan vastaan...
jatkuu..ehkä...
Keskustelija
4
561
Vastaukset
- scarabaeus
....näin...
Telkkarista tuli tuutin täydeltä ohjelma Sukupuu, jossa kukin vuorollaan rinta rottingilla kertoo, että mistä sitä oikein ollaan kotoisin. Jannen isä oli haikealla mielellä viimeaikaisista heittelyistä. Oli vähän tyhjä olo, ja alkoi tuumailemaan, että onko hän mies vai räkänokka? Että mistä sitä oikein ollaan kotoisin? Kirjahyllyssä näytti olevan paikallaan se isän puolelta tehty sukukirja. Komea opus kertakaikkiaan, oli kuvia ja pitkiä nimiluetteloita. Päästy joidenkin sukuhaarojen osalta jopa 1500 -luvulle…
Uutiset alkoivat, mutta nyt Jannen isä ei reagoinut uutislähetyksen tunnussäveleen, vaan otti kirjan ja alkoi selata sen sivuja.
Virta vie ja kuljettaa monenlaista kulkijaa. Ennen minun ajanlaskuni alkua, esiäitieni nimiä olivat mm. Gustafva Mattsdottir, Justiina Juhontytär, Katariina, Elina, ja esi-isieni nimiä Thomas Thomasson, Carl Gustaf Carlsson, Nikolaj ja Wilhelm.
Tässähän se sukuhaara polveilee.
Nykyajan sykkeessä ja rytmissä, oman aikani oravanpyörässä, nousen usein aamulla jo viideltä, menen lenkille tai treenaan juoksumatolla, ja olen työhuoneessani jo seitsemältä. Menen nukkumaan melko säännöllisesti iltakymmeneltä, syön kevyesti, enkä enää juhli niin kuin nuorempana. Olen vakuuttunut siitä, että eteeni tulevat uudet ja entistäkin vaikeammat haasteet on kuin tehty minua varten. En ole vastuksia kohdatessani Nikolaita huonompi, joka Tammisaaren vankileiriltä pääsi pakenemaan, joutui kaksi kertaa muuttamaan sukunimensäkin henkensä säilyttääkseen, ja meni myöhemmin naimisiin kylän kaunottaren Katariinan kanssa. Saivat rakennettua pesän, ja pesään kuusi lasta.
Sitkeitä ovat olleet myös sukuni naiset. Heidän elämänsä ovat kiitäneet kuin virran pyörteissä, joskus sisältäneet ripauksen glamouria, mutta enimmäkseen paljon dramatiikkaa. Elämän tosikertomuksia, joista jälkikasvu pystyy päättelemään vain, että sekavia tarinoita, mutta kiinnostavia.
Pilvenreunalla on myös Justiina Juhontytär Lapualta, tahtonainen, joka aikoinaan istui emoyhtiön hallituksessakin, ja omisti sisarensa Kreetan kanssa puolet konsernista. Ylipursuava, vaistonsa varassa toiminut johtajatar, joka hänkin aina sai tahtonsa läpi. Kerrotaanhan, että Justiina vastasi yhtiön sijoituksista, ja antoi sisarensa päättää ainoastaan vieraiden sijoituksesta illallispöydissä.
Suvussamme on aina riittänyt yritystä ja uskallusta. Eipä Kalleakaan voi aivan tylsäksi ja mielikuvituksettomaksi haukkua. Kaarle Kustaa Kaarlenpoika otti ja lähti Ameriikan raitille kultaa vuolemaan. Lähtiessään hän oli luvannut vaimolleen, että tulee pian takaisin hakemaan perheensäkin, kunhan saa järjestettyä heille uuden kodin valtameren takana. No, Kalle löysikin sitten vain uuden, kauniimman vaimon ja jäi sille tielleen. Yhteydet eivät ole katkenneet hänenkään jälkeläisiinsä, vaikka nämä nykyiset "ameriikanserkut" eivät osaakaan enää puhua suomea.
Kyllähän näitä sukuhaarojen perillisiä riittää, jotka ovat tottuneet saamaan tahtonsa läpi huutamalla ja heittelemällä tavaroita. Minulle kaikki tänne heti! Joistakin suvun tarinoista on kyllä ajan mittaan karisseet niihin rakennetut ja ympätyt uljaat lavastukset viimeistään siinä vaiheessa, kun luurangot ovat tulleet ulos kaapeistaan. Sellaisen kolinan jälkeen kaikki kauniit puheet rakkaudesta ja ystävyydestä vaikuttavat teeskentelyltä. Ei siis mikään ihme, että monen sukukirjan kirjoittaminen on katkennut kuin leikaten, kun kirkonkirjoja tutkittaessa yllättäen onkin löytynyt joku outo ja vieraan heimon jäsen, joka on päässyt sotkemaan puhtaana virrannutta verta.
Kieltämättä minullakin on ollut elämäni aikana muutamia sysimustia kausia. Olen joutunut välillä katselemaan omaa elämääni kuin sivusta. Yksin ei täällä ole kuitenkaan tarvinnut taistella ja ihmetellä, miksi niin monet onnellisesti alkaneet suhteet päättyvät, ja aivan järjelliset ja sivistyneet ihmiset käyttäytyvät järjettömästi ja tuhoisasti toisiaan kohtaan. Sitkeästi jaksan pitää kulisseja yllä. Järjestyksessä kolmas vaimoni, nuori valokuvamalli, saa minut taas kerran uskomaan, että tästä uudesta yhteisestä kodistamme ei tule puuttumaan valoa ja modernia avaruutta.
Heittäydyin taas kerran virran vietäväksi, en välittänyt äitini ja sisarusteni mustamaalauksista. Yrittivät kaivaa heti kättelyssä verta nenästäni, ja ilmoittivat yhteen ääneen, että heidän mielestään Helena -anoppini on asioita suurenteleva ja liioitteleva, sivistymätön huuhkaja, jonka kertomana saippuaoopperakin muuttuu yllättäen suureksi melodraamaksi. He ovat myös ennustaneet, että vaimostani tulee vanhemmiten kuin ilmetty äitinsä. Joskus nuorempana olisin ollut mukana kuin salamanteri tässä naisten pelissä, tässä avoimessa turnauksessa, jonka ensimmäinen erä oli juuri alkanut. Siinä sanojen sinkoillessa ja helistessä muistin, kuinka Äidinäitini Elinalla oli tapana tokaista lastenlastensa kovaäänisesti kiukutellessa, että: "Kyllä maailmaan ääntä mahtuu." Niinpä annan sukulaisteni rauhassa kälkättää, se ei minua enää tässä iässä haittaa. Päinvastoin! Välillä oikein ihailen millaisia sanataitureita esiäidit ja -isät ovatkaan meistä hioneet.
Omalla paikallani, jämeränä sukupuuni oksalla ja elämän virrassa, olen kuin osana suurta näytelmää. Sitkeänä suvun vesana jälleen kerran kuin Feeniks-lintu olen nousemassa siivilleni. Jos elonpäiviäni riittää, niin minäkin voin joskus sanoa pojanpojalleni Pappani Wilhelmin sanoin: "Muista poika, kukaan meistä ei tänne maailmantolpaksi jää."
Jos elää saan.
Janne on vanhin lapseni, hänellä eikä muillakaan lapsillani ole vielä jälkikasvua. Janne meni jatko-opintoihin rajojen ulkopuolelle, ties minkälainen elämäntaiteilija sieltä aikanaan kotiutuu.
Näin keväällä iskee levottomuus, ja kyselen itseltäni: "Minne sinä nyt haluat?" ja vastaan kuin itsestäänselvyytenä: "Haluan matkan varrella olevaan baariin, jossa on jotain sattumanvaraista."
… ja matka jatkuu… - scarabaeus
.. että jatkan
vai Sinä?- ottomaddox
jatka vain, jos löytyy motivaatiota kirjoittamiseen. Itselläni on tuntuu juuri nyt olevan takki tyhjänä.
- scarabaeus
ottomaddox kirjoitti:
jatka vain, jos löytyy motivaatiota kirjoittamiseen. Itselläni on tuntuu juuri nyt olevan takki tyhjänä.
...kai sun simat ja serpentiinit ja scumpat on jo harkinnassa ... vaikka kyllä kiirettä pitää mullakin:
Eilen lähdin heti aamusta Hankoon.
Päiväohjelmassa oli tavata Bize-Lize Stockan kellon alla lounasaikaan, ja sitä ennen piti vielä hakea hänen uusi 2-paikkainen kotteronsa.
Bissehän tekee aina kunnon kevätsiivouksen.
Maaliskuun alussa huomas, että eihän hänen autonsa halogeenikaukovalot kanna enää mihinkään, ja roudas katumaasturinsa äidilleen. Kuuli kaikenlisäks jostain puskaradiosta, että se auto on just niitä dieseleitä, jotka irrottelee jotakin myrkkyhiukkasia ilmastoon. Vaihtoon vaan.
Anoppihan nosti kyllä aikamoisen älymölön siitä, että joutuu nyt maksamaan kahden auton vakuutusmaksuja, oman pikkumininsä ja tän tila-auton. No, Bissis sai sitten mut vakuuttuneeks, että minähän ne vakuutukset muutenkin maksan. Tosi kuin vesi. Ja täytyyhän anopilla olla sen mininsä lisäksi myös kunnon kauppakassi. Näin se on nähtävä. Jeesattavahan se on anoppiakin.
Anopin edellinen mies on vieläkin lähestymiskiellossa, ja uusi poikaystävä teki sen kuuluisan hattutempun muutama viikko sitten. Nykyisin anoppi viettää paljon aikaansa trendikahvilassa, joka sijaitsee kaupungin ytimessä. Siellä ne kaikki muutkin pissismummot tuntee olevansa kuin kotonaan ajan, paikan ja todellisuuden katoavassa huikeassa tilassa, hienostuneessa tunnelmassa, elämystaloudessa, unelmayhteiskunnassa.
Mieshän se määrittää naisten sosiaalisen paikan. Nää jutut hoituu. Enhän minä ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä.
Edellisen kerran, kun hain yhden kaverin autoa satamasta. Joku kulahtanut mersunrutku. Sehän hyytyi melkein heti siihen moottoritien varteen. Kaikenkarvasta kamelinkuljetusvaunua sieltä välillä meriteitä pitkin rantautuukin. Hyvä, etten yötä joutunut olemaan jossain rekkojen taukopaikalla rekkakuskien ja -pirkkojen piirittämänä, kun hinausautoa ei ensin alkanut kuulumaan eikä näkymään. Eivät millään meinanneet ymmärtää, kun puhelimessa selostin, että siihen sammui johtotähti… jätkä kävelemään…
Sellainen sekalainen seurakunta siellä peltojen keskellä. No. Tulihan se hinausauto sitten ennen kuutamokeikkoja.
Eilen ei ollut onneksi rasitteena entisiä kujeita, vaan pelkästään uusia metkuja. Nyt jos koska oli aika ravistaa kaamosmieli, ja kaikki synkät ajatukset, jos sellaisia olisi nimittäin sattunut olemaan. Satamassa oli vastassa taas se tuttu turvallinen kaveri. Vanha salakuljetuspäällikkö, joten saatiin pikaisesti ja vauhdilla paperit kuntoon, ja mulle kärry alle. Kovin olikin hulppean näköinen vehje. Bissiksellä on onneksi jo äidinmaidosta imeytynyt vahvasti sitä trendisetterien tyyliä ja värisilmää.
Käynnistin, ja ensin kuului sellainen matala jylinä ennen kuin moottori jyrähti kuin ukkonen. Se oli aika henkeä salpaava kokemus, sillä hetkeksi mä lakkasin kuulemasta toisella korvalla, kun se jylisevä kahdeksansylinterinen heräs etupellin alla. Painoin kaasua, moottori hyrisi matalasti mouruten. Maisemat viilettivät ja vaihtuivat, tuli virtaviivainen olo. Vähän samantapainen, kun kesällä hyppään saunan laiturilta järveen ja alan polskuttaa. Sellainen hyljemäinen ja kevyen sulava olo.
Kurvailin siitä sitten moottoritielle. Ajaessa oli kyllä vähän epämiellyttävä tunne kurkussa, nenä alkoi vuotamaan ja silmiä kutisemaan, mutta tajusin sitte, että siitepölyhän se vaan pölähteli sisään ilmastoinnin kautta. Vähän alkoi arveluttamaan. Tiedä häntä, onko näistä nykyautojen ilmanottoaukoista mitään hyötyä täällä pohjolan keväässä…
Muuten totesin, että kyllähän se rassi kelpaisi Bissikselle, ja jopa mulle, jokapäiväiseen ajoon, sisustuskin jalopuuta ja nahkaa. Huippukärry. Niitä kojelaudan mittareita ja näyttöjä ihaillessani ihan sieluni silmin näin, kuinka Bissis parkkipaikalla näpyttää terävillä rakennekynsillään automaattisen peruutuksen kosketusnäytön nuolia. Tai ehkä ei sittenkään… Bisse-Lize tykkää enemmän siitä ranskalaisesta pysäköinnistä. On pienestä pitäen ollut sellainen isin tyttö. Isi kuulemma olis hänelle hakenut kuunkin taivaalta. Tietäähän sen sellaisen kasvatuksen, miten se vaikuttaa: kaikki selkeä ja suoraviivainen on epäilyttävää.
No, joka tapauksessa.
Täytyy myöntää, että kyllä Bissis osaa niistä lukemattomista katalogeista aina
omansa valita. Tällainen vanha kehäraakkikin tunsi olonsa taas kotoiseksi. Surffailin loppumatkan Länsiväylällä sellaista haipakkaa, että konehuoneessa lymyilevien hevosvoimien ei tarvinnut pysytellä naapureiltakaan salassa. Oli se sellaista moottorin sinfoniaa, ja oli niillä oikean kaistan matelijoilla ihmettelemistä kun viuhahdin ohi vasemmalta, että mikä töyhtöhyyppä…
Siinä kyllä olis jäänyt kirkkaasti kannoille jopa Rosböög.
Pysyin aikataulussa vaivatta.
Lounaalle ehdittiin sopivasti klo 12.30. Bissikselle merkkas kyllä enemmänkin se aamushoppailu tyttöystävän kanssa. Onneks mun ei tällä kertaa tarvinnu hikoilla shoppailemassa. Välillä sitä on kyllä niin puhki sellaisen keikan jälkeen. Irina ja Bissis nöpöttivät siinä kellon alla, hohtelivat pinkeissään kuin majakat yössä. Kassia ja pussukkaa oli kertynyt jos jonkinlaista, pääasiassa sellaisia hehtaarikokoisia paperikasseja. Ovat tarkkoja siitä, ettei ole liikaa muovipusseja. Jotain rajaa. Nykyisin on ihan ihqua, että tää aito asia säilyy. Tää maapallo.
Bize-Lize kun on tosiaan tottunut vaihtamaan niitä vaatteita aika ripeään tahtiin. On ennen avioliittoon menoamme toiminut valokuvamallina maailmalla, on Pariisit, Bahamat ja Honkongit luurannut useampaankin otteeseen. Venezia taisi olla ainoa paikka mainittavimmista kaupungeista, missä ei ollut käynyt. Oltiin siellä sitten häämatkalla. Olin siellä edellisen kerran häämatkalla seitsemisen vuotta aikaisemmin, joten se on meikäläiselle jo melkein kuin perinne. Ja eihän siinä mitään. Hienoa se on Marcuksen aukiolla tepastella, ja gondoliajelulla lainehtia iltahämärissä. Hieno fiilis. Siellähän se Casanovakin aikoinaan…
Taas mä hyppäsin asiasta kolmanteen.
Siitä syömisestähän, dinneristä, mun piti kertoa. Vaikka ei siitä mitään megajuttua saa kehitettyä, sillä Bissis syö kuin lintu. Hän ottaa yleensä sellaisen vaatimattoman kokkareen lautaselleen, ja syö kaikenlisäks mieluummin niin päin, että jälkiruoka ensin. Kun mä sitä vastoin lappaan aina vähintään pari kauhallista muussia ja soossia, enkä niistä marengeista niin välitä. Mutta eihän Bizen tarvii syödäkään juuri mitään, kun se on muutenkin niin syötävän suloinen, ja hänestä löytyy vielä höysteeksi sitä 20-vuotiaan analyyttista asennettakin ihan riittävästi.
Tavattiin vajaa vuosi sitten Tallinnanlaivalla siinä vaiheessa, kun kaikki karjuvat omia laulujaan, lausuvat omia runojaan, ja kurkuissa on tulta ja hunajaa. Bize-Lize , muuten omaa sukua Ökytalo-Tuulenmörskä, (sankarien sukua, kertakaikkisen hurmaavaa rotua), tupsahti eteeni kuin suoraan sadusta. Ja muistaakseni se jotain sammakkoa siinä just pussailikin…
Lasittunein silmin tuijottelin hetken, mutta siinä kun tekniikan pojat vasta säätävät, niin tajusin heti, että niin hoidettua pintaa on ilo katsella pitempäänkin. Lopetin sen nopanheiton tykkänään, kimposin pystyyn, ja se oli menoa se…
Ja tää on tätä.
Tuppaa aina menemään muistelun puolelle nää mun jutut. Tosiasiahan tietysti on, että koko elämähän on pelkkiä muistoja. Se on kuitenkin varma ku pläkki, että joistakin jutuista en edes halua muistaa mitään, ja joitakin mä olen totaalisesti unohtanutkin.
Se on just mitä haluaa, ja mitä voi muistaa.
Toissapäivänäkin tuli oltua vähän hämärän rajamailla. Sen muistan, että jonkun heebon kans tuli heitettyä läppää siellä kippolassa. Mutta mistä me oikein puhuttiin, sekin on mulle ihan hämärän peitossa. Olis kiva, jos joku joka muistaa, niin kertois…
Please!
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Nykynuoret puhuu nolosti englantia suomen sekaan, hävetkää!
Kamalan kuuloista touhua. Oltiin ravintolassa ja viereen tuli 4 semmosta 20-25v lasta. Kaikki puhui samaan tyyliin. Nolo199470057-vuotiads muka liian vanha töihin?
On tämä sairas maailma. Mihin yli 55-vuotiaat sitten muka enää kelpaavat? Hidasta itsemurhaa tekemään, kun eläkkeelle ei2752777- 1341717
Luovutetaanko nainen?
En taida olla sinulle edes hyvän päivän tuttu. Nauratkin pilkallisesti jo selän takana.671411Haluatteko miellyttää kumppaninne silmää?
Entä muita aisteja? Mitä olette valmiita tekemään sen eteen että kumppani näkisi teissä kunnioitettavan yksilön? Olette2041380J-miehelle toivon
Hyvää yötä. Voisiko nykyistä tilannetta uhmaten vielä pienintäkään toivetta olla, päästä kainaloosi joskus lepääämään.841156Miten olette lähestyneet kiinnostuksen kohdettanne?
Keskusteluita seuranneena tilanne tuntuu usein olevan sellainen, että palstan anonyymit kaipaajat eivät ole koskaan suor641134By the way, olet
mielessäni. Olet minulle tärkeä, niin suunnattoman tärkeä. En kestäisi sitä jos sinulle tapahtuisi jotain. Surullani ei751089- 591067
Onko kaivattunne suosittu?
Onko teillä paljon kilpailijoita? Mies valitettavasti näyttää olevan paljonkin naisten suosiossa :(761061