Ethän ole syönyt parsaa?

Tämä on opettavainen tositarina hamoilta nuoruusvuosiltani gastronomian parissa. Seksinovellin kriteeri ei välttämättä täyty, mutta asian ydin on ehdottomasti tuntemisen arvoinen.

Lautta alkoi hiljentää vauhtiaan vasta juuri ennen Putgardenin satamalaituria. Minulle tuli melkoinen kiire, kun tajusin, että täällä ei mennäkään laskusillan kautta terminaaliin, kuten Suomenlaivoilla, vaan junassa on istuttava jo ennen, kuin sitä aletaan hinata maihin. Tosin uuden veturin ottaminen kestäisi aikansa, mutta en silti haluaisi kävellä ensi töikseni vieraassa maassa karannutta junaa ja sen mukanaan viemiä matkatavaroitani etsimässä.
Ehdin junaan juuri ennen sen lähtöä. Olin varannut paikan kuuden hengen couchette-osastosta, johon lisäkseni oli jo Kööpenhaminassa tullut kaksi ruotsalaista interreilarineitosta, parikymppinen tanskalainen kundi ja vanhempi saksalainen mies, jolla oli nahkahousut ja tiroililainen suippolakki. Hänellä oli mukanaan omat kuohuvat eväät. Kuudes paikka oli tyhjillään, mutta oletimme siihenkin vielä jonkun tulevan, junahan pysähtyisi useammassakin saksalaisessa kaupungissa yön mittaan ja olisi perillä Pariisin Gare du Nordilla vasta huomisaamuna.
Saksalaisen puhe oli jotain plattdeutschia, jota ei ainakaan minun kielitaidollani ymmärretty lainkaan. Se ei tosin ole ihme, sillä en ollut koulussa lukenut päivääkään saksaa. Toinen reilaritytöistä yritti lyhyellä koulusaksallaan saada tämän kanssa aikaan keskustelua, mutta onnistui vain saamaan äijän tarjoamaan meille kaljat. No, parempi sekin kuin ei mitään. Ne olivat sitäpaitsi viileät, tyyppi kun oli varannut kylmälaukun mukaansa.

Hampurista vaunuosaston kuudennelle paikalle tuli ranskalainen mies. Ranskalaisuuden aisti, hän oli lyhyehkö, sänkipartainen ja käyttänyt dödöä ehkä kymmenen tuntia sitten. Hänellä oli yllään nahkatakki ja suorat housut ja mukanaan vain salkku, mutta koska hän tuli meidän joukkoomme, hän ei voinut olla mikään liikematkustaja. Sellaiset kun matkustivat siihen aikaan joko lentokoneella tai pikajunien makuuvaunuissa, nykyäänhän näille on luotu oma InterCityBusinessExpress-tai jotain-verkostonsa...
Ranskalainen mies esittäytyi, hänen nimensä oli Jean-Claude. Hän kiipesi vapaalle punkalle, joka oli minun yläpuolellani. Saksalaisäijä tarjosi vielä kierroksen olutta ja ilmoitti sitten alkavansa nukkua, koska hänen olisi herättävä aamulla paljon ennen meitä muita. Ilmeni, että koko muu vaunuosasto oli matkalla ikuiseen Pariisiin, vain tämä tirolilaislakkinen hiippari jättäisi junan jo jossain Saarin alueella eteläisessä Saksassa.
Jean-Claude kyseli meiltä, mitä aioimme Pariisissa tehdä. Kerroin kyllästyneeni ruotsalaiseen koulujärjestelmään ja lähteneeni puoleksi vuodeksi au-pairiksi normandialaiseen perheeseen, jolla oli jotain omia bisneksiäkin. Jean-Claude kiinnostui kovasti ja kysyi, osasinko laittaa ruokaa. Sanoin osaavani, mutta uskoin vakaasti oppivani ruuanlaiton taiteesta lisää maassa, jonka keittiötä ei suotta kuuluta sanottavan maailman parhaaksi (olin varta vasten opetellut tällaisen fraasin, jotta tekisin vaikutuksen ranskalaisiin, vaikken koskaan ennen ollut maassa käynytkään). Jean-Claude räjähti nauruun ja sanoi sitten voivansa ehkä vielä matkan aikana opettaa minulle erään ranskalaisessa keittiössä hyvin olennaisen tietotaidon.
Interreilaritytöt vetäytyivät makuupusseihinsa, samoin tanskalaispoika, joka ei Jean-Clauden tultua ollut sanonut mitään. Saksalainen oli jo hyvän aikaa kuorsannut alapunkassaan. Minuakin alkoi ramaista, joten sanoin hyvät yöt ja yritin nukkua. Kiskot eivät kuitenkaan unettaneet ja aina, kun olin vaipumassa jonkinlaiseen horrokseen, vaunun pyörä kolahti vaihteessa. Lisäksi minua häiritsi saksalaisäijän kuorsaus ja tanskalaisjätkän tuhina. Sekä tietoisuus siitä, että samassa suljetussa hytissä oli viisi minulle täysin tuntematonta tyyppiä.

En edes tajunnut Jean-Clauden tarkoittavan minua, kun hän kutsui mademoisellea. Vasta kolmannella kysymällä reagoin. Jean-Claude kysyi, nukuinko, kielsin. Jean-Claude kehoitti minua nousemaan viereensä yläpunkalle, nyt olisi kuulemma hyvä hetki puhua ranskalaisen keittiön saloista.
Kiipesin yläpetille, mahduimme juuri ja juuri istumaan lootusasennossa päät kattoa vasten. Jean-Claude selitti, ettei ranskalaisessa keittiössä ole kuin kaksi salaisuutta, tai oikeastaan kolme, mutta se kolmas on marginaalitietoa. Olennaiset asiat ovat ruuan vähäinen, sopivasti makuhermoja kutkuttava määrä ja tehokas, muttei liian raju maustaminen. Nämä kun pitäisin mielessäni, osaisin tehdä minkä chateaubriandin tahansa, Jean-Claude vakuutti.
Kysyin, mikä se kolmas asia oli. Jean-Claude kysyi, halusinko todella tietää. Vakuutin. Hän kehoitti minua ottamaan vaatteeni pois. Se ei kauan vienyt, sillä päälläni oli vain löysä t-paita ja trikoo-sekä pikkuhousut. Kun olin alasti, tuli mieleeni ranskalaisten pehmopornoleffojen asetelma: Nainen nakuna, mies löysää kravattia. Jean-Claudella ei ollut kravattia, mutta housunsa hän oli avannut ja sieltä sojotti elin, joka ei ehkä ollut isoin tai kiihottavin näkemäni, mutta varmasti tehtävässään pätevä. Jean-Claude ohjasi sen suuhuni ja laukesi melkein heti kertoen tämän olevan ranskalaisen keittiön pikanteinta herkkua. Sanoin sen uskovani, sperma oli todella maukasta, siinä oli todella kuin pikantti sivumaku ja se poikkesi selvästi edukseen aiemmista kokemistani makuelämyksistä elämännesteen parissa.

Olin niin makuelämyksen parissa, etten aluksi edes tajunnut Jean-Clauden työntäneen pari sormeaan pimpsaani. Saamani orgasmi tuntui miltei nuljulta. Mainio, pikantti ranskalainen spermanmaku tuntui vielä suussani ja kysyin, miten Jean-Claude oli saanut tarjoomukseensa moisen maun. Jean-Claude selitti kaiken johtuvan geeneistäö sekä tottumuskysymyksistä. Maukas, oikein maustettu ruoka tekee jatkuvasti syötynä valmistajansa ja syöjänsäkin maukkaaksi. Hän vakuutti, että jos Ranskassa harrastaisin tällaisia toimia paikallisten miesten kanssa, saisin monesti herkullisia välipaloja. Mutta on yksi poikkeus. Sperma menettää makunsa, tai oikeastaan se ylimaustuu, jos syö parsaa. Useimmat ranskalaiset kuitenkin kuulemma tietävät tämän ja niinpä miehelle esitetty kysymys “Ethän vain ole syönyt parsaa?” voidaan tulkita “Haluan ottaa sinulta suihin”...
Laskeuduin takaisin omalle punkalleni. Vilkaisin puolivahingossa alapetille ja havaitsin saksalaisäijän röhnöttävän selällään, peitto sivuun vierähtäneenä. Hänen laitteistonsa oli selkeästi näytillä ja kunnioitusta herättävän näköinen, mutta juuri saamani makuelämyksen ansiosta en jaksanut kiinnittää siihen naurahdusta isompaa huomiota. Jean-Claudekin vilkaisi alas naurahdukseni kuultuaan ja huomatessaan, mikä minua oli huvittanut, vetäytyi omalle punkalleen ilmiselvästi huvittuneena hänkin.

Aamulla hyvästelimme Pariisin Gare du Nordilla. Muut lähtivät kuka mihinkin ja minä suuntasin metrolla kohti Gare Montparnassea, josta junani Caeniin lähtisi. Perheeni edustaja olisi minua vastassa asemalla. Löysin Cherbourgiin lähtevän junan, nousin siihen ja nukahdin penkkiin. Vasta herätessäni junan kiitäessä jossain Normandian peltojen keskellä tajusin, etten ollut ostanut lippua -ja ettei konduktööri kaiketi ollut sellaista minulta vaatinut. Eikä kondaria kuulunut, joten laskeuduin Caenin asemalla junasta ilmaisen kyydin saaneena.
Mietin, kuka asemalla seisovista ihmisistä voisi olla isäntäperheeni edustaja enkä ollut uskoa silmiäni enkä varsinkaan korviani, kun hyvin paljon Jean-Clauden oloinen, mutta nuorempi mies kysyi, olinko mademoiselle Sanneliina. Ja vaikka hän äänsi nimeni aika oudosti, en epäröinyt myöntää. Hän esittäytyi Micheliksi, isäntäperheeni omistaman ravintolan kokiksi. Olin yllättynyt, minulle kun ei kukaan ollut kertonut ravintolasta mitään. Michel kantoi laukkuni asemalaiturilta parkkipaikalla odottaneeseen rättisitikkaan (ainoa automerkki, johon eläessäni olen ollut hulluna!) ja avasi minulle vielä oikeanpuoleisen ovenkin. Hän ajoi kuin tolkkua vailla ja muutaman minuutin päästä olimmekin pienen olkikattoisen, valkoiseksi kalkitun talon edessä. Pihalla seisoi lihavahko nainen lapsi sylissään ruokkimassa kanoja ja ovessa hääri ehkä pari-kolmivuotias suklaasilmäinen tyttö. Terassilla näytti istuvan pari asiakastakin. He söivät parsakeittoa. Minullekin tarjottiin sitä ja se oli hyvää. Michelin en nähnyt sitä ottavan, mutta arvelin ehtiväni hänen kanssaan jutella aiheesta myöhemminkin.

Arvasin, että täällä tulisin viihtymään. Enkä erehtynyt. Työ oli tietysti välillä rankkaa, lapset hankalia, tiskaaminen ällöttävää, mutta aina, kun minut päästettiin lieden ääreen, muistin Jean-Clauden ohjeen, joka päti täysin. Opin valmistamaan aterioita, jollaisista en ennen ollut kuullutkaan. Ja joiden oikeaoppiseen tekemiseen en koskaan myöhemmin ole löytänyt oikeita ainesosia.
Oltuani talossa noin kuukauden oli heinäkuun neljästoista. Sehän on Ranskan kansallispäivä, Suuren vallankumouksen alkamisen juhla. Valmistimme juhla-aterian. Siinä oli pääruokana appelsiinisorbetilla kuorrutettu hanhi. Oikeaoppista tapaa tämän herkun valmistamiseen ei kuulemma enää saa käyttää, siinä kun hanhi kuului paistaa elävältä. Minulle oli riittävän rajua jo ensimmäisen hanhen teurastuksen näkeminen, lintu kun lähti juoksemaan vielä senkin jälkeen, kun Michel oli vääntänyt siltä niskat nurin. Todellista herkkua siitä kuitenkin tuli. Ja selvisihän minulle toki sekin, miksi.

Kyläläisiä kävi juhla-aterialla. Laulettiin Marseljeesi. Syötiin hyvin. Juotiin pastista. Siitä ei tule krapulaa. Illemmalla katseltiin ilotulitusta. Kun järjestelimme keittiötä yökuntoon, kysyin huvikseni Micheliltä, oliko hän tänään syönyt parsaa. Michel meni vakavaksi, laski kädestään sen, mitä oli juuri ollut nostamassa ja katsoi minua suoraan silmiin sanoen: Je t’aime moi aussi (minäkin rakastan sinua)!
Michel otti minut hitaasti ja nautinnollisesti. Söimme koko toimituksen ajan hunajassa marinoituja valkosipulinkynsiä, joita dippailimme hanhea verhoilleen sorbetin jäänteisiin. Ja kun Michel pitkän esileikin päätteeksi päätti lopulta tulla (itse oli siinä vaiheessa saanut jo kolme orgasmia tiedostamatta edes, mikä ne oli aiheuttanut) sain häneltä suuntäyteisen makunautinnon, joka oli vielä vallankumouksellisempi, kuin Jean-Claudelta saamani.
Kysyin Micheliltä, miksi hanhea verhonneessa sorbetissa oli samanlainen pikantti makusäväys. Hän ei vastannut, mutta arvasin toki selittämättäkin, mistä "purkista" sorbettiseos oli mausteensa saanut...