rakkautta ja särkyneitä sydämiä. *6*

Kiitos palautteesta!

Tässä lisää, kuten lupasin. Kirjoitin tämän osan melkolailla yhdeltä istumalta, suunnittelematta kovin paljon etukäteen. Toivottavasti pidätte kuitenkin. Ja anteeksi kaikki kirjoitusvirheet :)

*************************************************************

6.osa:

Jesse:

Oon katsonut sitä koko illan, enkä ymmärrä miksi. Me istutaan ulkona, Joni pitää mua vierelläään, suutelee mun niskaa, hyväilee mun vartaloa. Tiedän, että kun mennään nukkumaan se haluaa mut taas.

Marko istuu Peten sylissä, johon Pete sen kaappasi kymmenen minuuttia aiemmin. Välillä Marko katsoo muhun päin, sitten kääntää katseensa kuin häveten pois. Se on näyttänyt vaivaantuneelta jo pitkänaikaa, jotenkin surulliselta, jotenkin niin nuorelta. Muistutan itseäni, että me ollaan saman ikäisiä. Pete heittää tyhmää läppää. Koskettelee sitä ja nauraa, esittelee sen palkinto poikaystävää, tai se mulle tulee mieleen. Ymmärrän miksi Marko on niin vaivaantunut.

Me syödään ulkona, on kaunis ilma, aurinko on yhä ylhäällä ja lämmittää mukavasti. Salaattia, makkaraa ja leipää. Istun Jonin viereen pitkälle puupenkille syömään ja annan sen välillä syötää mua, kai se tykkää tunkea asioita mun suuhun.

Katson taas Markoa. Se on ottamassa leipää, mutta Pete ottaa sen sen kädestä ja laskee pois.
”Oot syönyt jo tarpeeksi kulta, en halua että susta tulee muodoton läski, et varmaan halua säkään.” Kuulen Peten sanovan sille ja Marko nyökkää alistuneesti. Kurtistan kulmiani. Oon seurannut Markoa ja tiedän ettei se oo syönyt läheskään tarpeeksi. Salaatti tuskin vie sen nälkää, ton ikänen kundi tarvii enemmän ravintoa. Hitto Pete on idiootti. vilkaisen Antita, se lopettaa myös syömisen. Hitto Pete on idiootti, ajattelen uudestaan.

”Hei kultsi, syöppäs nyt.” Joni kehottaa ja ojentaa mulle sämpylän. Katson sitä ja hymyilen. Onneksi mun mies ei pidä mua nälkäkuurilla.
”Kuulitko mitä Pete sano, hirvee idiootti, kontrolloi Markon syömistä. Toi kundi tarvii enemmän ruokaa.” Kuiskaan Jonille.
”Mitä sä siitä välität? Ei kuulu meille, jokainen huolehtikoon omista asioistaan. Marko on jo iso poika.” Joni kuiskaa takaisin ja viittoo mua syömään sämpylän mun kädessä. ”Teen sulle kokovartalohieronnan sitten ennen kuin mennään nukkumaan.” Joni lisää sitten ja suutelee mun poskea. Tiedän mihin sen hieronnat aina johtaa, sille tuntuu olevan mahdotonta käsitellä toisen alastonta vartaloa ilman että se johtais seksiin ja lähinnä aina siihen että sen kalu päätyy mun peppuun. Toi mies rakastaa peppuseksiä, mutta vain niin että saa itse olla toppina.


Aurinko alkaa laskea, värjää taivaan kullalla ja punaisella. Muut alkavat jo mennä sisälle. katson kuinka Marko kävelee laiturille ja istahtaa sen päähän yksin. Sillä on vaan musta t-paita ja shortsit, ilma alkaa olla jo viileä. ”Tuutko kulta ylös.” Joni kysyy. Katson vielä kerran laiturille.
”Tuun vähän myöhemmin,” Vastaan ja hymyilen sille lempeästi. Joni suutelee mua nopeasti ja katoaa sisälle.

Haen oman takkini, puen pitkähihaisen, käyn keittiössä ja palaan takaisin ulos. Kävelen kohti laituria. Marko kääntyy katsomaan mua, kun tuntee laiturin keinahtavan mun askelista. Se kääntää nopeasti katseensa takaisin järvelle, kun istun sen viereen.
”Tossa.” Sanon ja ojennan sille yhden vanukkaan, lusikan ja juustosämpylän. Sen silmät kirkastuu hetkeksi, se näyttää yllättyneeltä.
”Mullekko?” Se kysyy jotenkin häkeltyneenä.
”No en kai mä niitä muuten sulle ojentais.” Vastaan. Se ottaa ne multa varovasti ja hymyilee jotenkin arasti.
”Öh, kiitos.” Näen, että sillä on kylmä, sen vaaleat ihokarvat on pystyssä aavistuksen. Otan takkini ja asetan sen sen hartioille hellästi. Saan vielä yllättyneemmän katseen. Oon kieltämättä itsekin hieman yllättynyt omasta käytöksestäni. Vielä aamulla mä vihasin mun vierellä istuvaa blondia ja nyt, en tiedä, oon hämmentynyt ja utelias. Marko näyttää jotenkin niin herkältä juuri nyt ja se herättää jonkin täysin uuden tunteen mussa. Ehkä jonkun suojeluvaiston? Mietin itsekseni.

Katson kun se syö, se miltei ahmii sen sämpylän. Se katsoo muhun vähän nolostuneena.
”Sori, on mulla yleensä paremmat ruokailutavat.” Se selittää.
”Ei mua haittaa.” Vastaan. Marko hymyilee, avaa sen vanukkaan ja alkaa syömään.
”Onko hyvää?” Kysyn.
”On, haluatko maistaa?” Se ojentaa vanukasta lähemmäksi.
”Ei, se on sun makupalanen.” Naurahdan pehmeästi. Se katsoo mua uteliaana ja hymyilee takaisin. Hetken ollaan molemmat hiljaa.


”Penni sun ajatuksista?” Kysyn sitten. Se katsoo mua, naurahtaa hiljaa.
”Eikö sen pitäisi olla sentti sun ajatuksista näin euro aikaan?” Se virnistää, huomaan muutaman vaalean pisaman sen nenän varressa ja jään tuijottamaan sitä.
”Miksi muuttaa vanhaa ja hyväksi todettua?” Virnistän takaisin.
Se katsoo alas käsiään, henkäisee hiljaa.
”Mikä on?” Kysyn hiljaa, mun tekis mieli koskettaa sen olkapäätä, lohduttaa sitä jotenkin.
”Miksi sä oot yhtäkkiä niin kiltti mulle?” Marko kysyy sitten, se katsoo mua suoraan silmiin.
”Um… no mä... Ehkä mä haluan tutustua suhun.” Vastaan hiljaa.
”Sun ei pitäis olla kiltti mulle Jesse, en ansaitse sitä.”
”Miksi sä luulet ettet ansaitse sitä?”
Marko huokaisee syvään, jälleen kerran se tuijottaa kauas horisonttiin.
”Mä oon tehnyt paljon asioita mistä en oo kovin ylpeä, asioita joita… No, jos tietäisit musta kaiken, niin et haluais puhua mulle enää koskaan.” Se sanoo eikä enää katso muhun. Ehkä se pelkää liikaa katsoakseen.
”Ehkä sä vaan kuvittelet että ne asiat on pahoja vaikka ne ei oikeasti oo.” Yritän lohduttaa.
Se hymyilee hieman kallistaa päätään ja katsoessaan muhun viimein.


”Mikä muuttu Jesse? Aamulla vielä vihasit mua tai ainakin pidit mua hyvinkin turhanpäiväisenä blondina, jonka koko muu maailma pysähtyy kun se näkee peilin…” Oon avaamassa suutani esittääkseni vastalauseen. Marko nauraa. ”…Älä edes yritä kieltää sitä. En oo tyhmä, tiedän millaisena muu maailma näkee mut ja ehkä…ehkä ne ei oo kovin väärässä.” Hetken hiljaisuus ennen kuin se jatkaa. ”Joten, mikä muuttu? Miksi tää yhtäkkinen ystävällisyys, miksi sä haluat keskustella mun kanssa?”
”Ehkä mä näin tänään sussa täysin uuden puolen, ehkä näin sussa ihmisen, jota syystä tai toisesta yrität niin hemmetin kovasti piilottaa. Ja ehkä mä kiinnostuin, ehkä mä oon ollut täysin väärässä susta.” Vastaan. Tiedostan hämärästi juodun alkoholin vaikuttavan tapaan jolla puhun, asioihin joita puhun. Mutta jokainen sana on tosi.


”Mitä ihmettä, maailmankirjat on mennyt sekaisin! Jesse Åkerlund myöntää ehkä olleensa väärässä?!” Marko nauraa, tuijotan sitä, toinen kulma nostettuna, sen nauru lakkaa.
”Anteeks. Keskusteleminen vakavasti ei oo mun parhaimpia puolia.” Se sanoo sitten. Se vetää mun takkia tiukemmin hartioidensa ympärille ja huomaan sen tutkivan sitä käsillään, pieni hymynkaarre sen huulilla. ”Kukaan ei oo ennen antanut mulle takkia, kun mun on ollut kylmä.” Se sanoo sitten, katsoo mua ja hymyilee. Mutta nytkään se ei voi katsoa mua kovin pitkään laskematta katsettaan jotenkin häpeissään pois.

”Rakastatko sä Peteä?” Kysyn hiljaa. Marko naurahtaa, tuijottaa järveä.
”En.” Kuuluu nopea vastaus, se kääntää katseensa takaisin muhun. ”En rakasta Peteä yhtään sen enempää kuin se rakastaa mua. Tää suhde on molemmille järkevä, sillä on rahaa ja mulla ulkonäköä ja nuoruutta. Me saadaan toisiltamme juuri se mitä halutaan. Rakkaus on järjetön keksintö, rakkaus on satua, ei sitä oo oikeesti olemassa. Mitä nopeammin opit sen, sen parempi. Ennemmin tai myöhemmin Pete jättää mut, mä tuun liian vanhaksi sille ja se haluaa jonkun nuoremman. ” Se sanoo ja sen kyynisyys tuntuu ahdistavalle. Mietin mitä sille on tapahtunut, että siitä on tullut niin kyyninen? Mitä on tapahtunut, että se tuntee tarvetta piilottaa sitä kuka se todella on? Oon nähnyt siitä vilauksen ja tiedän nyt että sen kuoren alla on jokin paljon mutkikkaampi ja syvällisempi ihminen kuin mitä oon antanut sille arvoa.
”En tiedä minkälaista elämää oot elänyt, mutta on aika surullista jos ei usko rakkauteen.”
”Uskotko että Joni rakastaa sua? Rakastatko sä sitä?”
”Rakastan ja kyllä, Joni rakastaa myös mua.”
Marko pudistaa kevyesti päätään ja näyttää jotenkin entistä surullisemmalta.
”Joni on mun ensimmäinen ja viimeinen. Mä uskon meihin” Lisään. Se katsoo mua, hämmästyneenä.
”Uskotko tosiaan tohon?”
”Miksi en uskois? Uskon siihen, että ihminen voi elää elämänsä yhden kumppanin kanssa. Miksi juosta ympäriinsä etsimässä aina jotain uutta, jos oot jo löytänyt yhden hyvän ihmisen?”
”Sä oot sulonen Jesse...” Marko huokaa, hiljaisuus seuraa.



”Tunnustus; yläasteella, olin mielettömän ihastunut suhun, jo heti seitsemännestä luokasta lähtien.” Marko sanoo lopulta rikkoen hiljaisuuden.
”Ai olit?” Kysyn yllättyneenä. Se nyökkää hitaasti, hymyilee ja puree alahuultaan.
”Sä olit niin mielettömän söpö sillon; pörrönen tukka, isot, uteliaat siniset silmät… No, söpöhän sä oot vieläkin ja sun tukka on ihan yhtä pörrönen. Sama kuin silloin, mutta aikuisemmassa paketissa. Sanoisin että oot nyt enemmän komea kuin söpö.” Marko punastuu hieman, taaskaan se ei uskalla katsoa muhun. Oon niin yllättynyt, että tuskin pystyn sanomaan mitään aluksi.
”Mikset koskaan tullut juttelemaan mulle?” Kysyn lopulta. Se naurahtaa, pudistaa päätään ja katsoo muhun.
”Olisitko sä loksauttanut korvaaskaan, jos olisin tullut sun luokse selittämään jotain? Mehän oltiin ihan erisarjassa. Sä olit koulun priimaoppilas, hyvät arvosanat, hyvä urheilussa hyvä kaikessa, suosittu niin poikien kuin tyttöjenkin keskuudessa ja mä, mä olin se pieni kiusankappale, joka aina joutui hankaluuksiin. Se joka haistatteli opettajille ja käyttäytyi niin huonosti kuin mahdollista. Kyllä mä huomasin, että katoit mua aina vähän nenänvarttas pitkin ja sun takia mä aina halusin parantaa tapani, mutten koskaan ollut tarpeeksi vahva pystyäkseni siihen. Enkä mä koskaan tuu olemaan tarpeeksi vahva, mä pilaan aina kaiken, kaiken tärkeän.” Marko puhuu nopeasti ja sitten se näyttää jotenkin pelästyneeltä.
”Marko, mä…” Aloitan, yritän tarttua sen kädestä, mutta se nousee nopeasti ylös.
”Kiitos takin lainasta.” Se sanoo, riisuu takin sen harteilta ja ojentaa sen nopeasti mulle. Laituri notkuu sen nopeista askelista, se kävelee pihamaan poikki ja katson kuinka se katoaa sisälle.


Nousen hitaasti ylös, juoksutan sormiani hiusteni lävitse, huokaan. Yhtäkkiä oon hämmentyneempi kuin koskaan. Osa musta haluaisi juosta Marko perään, halata sitä, suudella sitä ja sanoa että kaikki on hyvin. Jotenkin musta tuntuu, että se tarvitsis sitä, että joku sanois sille sen. Mikä mua vaivaa? Mä rakastan Jonia…

Vasta kun pääsen terassille, huomaan Antin istumassa siellä, tuolilla, joka on vedettynä ihan lähelle terassin kaidetta. Se katsoo suoraan muhun, polttaa tupakkaa. Luulin, että se oli lopettanut jo polttamisen. Sen katse on niin intensiivinen, että se saa mut värähtämään huomaamattomasti.
”Sulla on ollu kiire ilta.” Se sanoo jotenkin synkästi. kallistan hieman päätäni, se kuulostaa niin loukkaantuneelta. Lähestyn sitä varoen.
”Mitä sä tarkotat?”
”Et juurikaan oo edes huomannut mun olemassa oloa.” Antti sanoo ja tuijottaa mua yhä. Tiedän heti että se on juonut liikaa. Tyypillinen suomalainen mies, juo liikaa ja sitten murjotetaan mitä käsittämättömimmistä syistä. Istun tuolille sen viereen.
”On ollut outo päivä. Olisit tullut juttelemaan mulle jos kaipasit sitä.” Vastaan, nojaudun taaksepäin tuolilla. Antti sammuttaa röökinsä laittaa tumpin vedellä täytettyyn lasikippoon. Suljen silmäni hetkeksi.
”Näin kun juttelit Markon kanssa.” Se sanoo sitten.
”Vai niin.” Vastaan avaamatta silmiäni.
”Ja yhtäkkiäkö Marko on susta mukava?” Se kysyy. Avaan silmäni. Katson sitä ja kurtistan kulmiani, kun nään sen ilmeen. Se jotenkin kummallisen kiihtyneen olonen.
”Itseasiassa kyllä, Marko on oikeastaan ihan mukava.” Vastaan ja tarkkailen sen reaktiota. Se nostaa kätensä kasvoilleen huokaisee syvään, miltei tuskastuneesti. Se katsoo sitten taas muhun.

”Jesse, sä oot mun ystävä, mun paras ystävä ja mä… Mun on oltava rehellinen sulle, on jotain mitä mä oon salannut jo liian pitkään, enkä voi olla hiljaa enää sekuntiakaan kauempaa.” Antti tarttuu mun käsistä, oon liian häkeltynyt reagoidakseni, mä vaan tuijotan sitä, mun kasvot paljastaen oman hämmennykseni. Antti huokaa. Se nostaa toisen kätensä mun poskelle, silittää sitä hellästi peukalollaan.
”Mä rakastan sua Jesse.” Sillä hetkellä mun koko maailma pysähtyy jotenkin epätodellisesti, ei hyvällä tavalla, ei, mä en halunnut kuulla tätä, mitä tahansa, mutta ei tätä. Oon kuin jäässä en pysty liikkumaan. Antin käsi hyväilee mun kasvoja yhä, se nojautuu lähemmäksi. ”Joni ei oo hyvä sulle…se pettää…ansaitset parempaa… oot kaunis… anna mun rakastaa sua…” Puolet sen sanoista menee ohi mun korvien. Nousen haparoiden ylös, se nousee mun perässä. ”Jesse kuuntele…” Se pysäyttää mut, painaa mut selkä edellä kohti seinää ja sitten se tapahtuu, sen huulet painautuu mun omille, sen paksu, kookkaampi vartalo pitää mut paikoillaan ja se suudelma on märkä, kömpelö, se tunkee kieltää mun suuhun ja mä voin pahoin, voin oikeasti pahoin. Antti on mun ystävä, mun paras ystävä, kuin veli mulle. Voin todella pahoin. Ei tätä, ei, miksi tää tapahtuu. Alkoholi, sen täytyy olla alkoholi. Yritän työntää sen kauemmaksi, lopulta mun on käytettävä kaikki voimani onnistuakseni siinä. Se kompuroi taaksepäin kun tönäisen sitä kovaa.

Se katsoo mua hämmentyneenä, loukkaantuneena, me molemmat hengitetään raskaasti.
”Tää oli virhe Antti, oot juonut liikaa, virhe. Oon Jonin kanssa. Sä oot juonut liikaa, niin sitä se vaan on, juonut liikaa. Aamulla kaikki on taas normaalisti.” Toistan jotenkin paniikissa. Suorastaan ryntään kohti ovea. syöksyn sisään, ovi sulkeutuu mun perässä.


”Jesse, etkö sä kuullut mitä mä yritin kertoa sulle?! Kuuntele mua! … Helvetti.”


**********************************************************



Palaute on edelleen toivottua =)