autolla-ajo-pelko

Mulle tuli kans ajokammo jokin vuosi sitten. Kukaan ei ymmärtänyt...nyyh. En tiedä oliko seuraavilla yhteyttä kammon syntymiseen -yleinen elämänkriisitilanne ja unet, joissa menetin autoni hallinnan. Selvisin uudelleen ajamaan vähitellen luottamustani kasvattaen. Ajellen pikkuteitä ja antaen pelon tulla, ajattelin, että minulla on oikeus pysähtyä heti kun siltä tuntuu... Tsemppiä. Vie sinä autoa, se tottelee juuri sinua! Ja vaikka rukoile suojelusta.

Niin, autokoulussa ajo-opettajani sanoi niin hauskasti, mutta myös osuvasti:

"Auto on siitä kiva kaveri, että se tottelee sinua aina"

Autolla ajamisen pelko on yllättävän yleinen ongelma. Usein se johtuu siitä, että auton käsittelyssä on epävarmuutta ja siitä että ihminen ei tunne hallitsevansa autoa. Nämä ongelmat tietysti poistuvat harjoittelulla, jos vain uskaltaa harjoitella. Ihmismieli ei vain tässä kohtaa useinkaan toimi kovin järkevästi ja omatoiminen harjoittelu ja siinä mahdolliset epäonnistumiset voivat viedä ajohalut kokonaan, vaikka ajotaidoissa ei pahoja puutteita olisikaan. Niin kuin sinunkin tapauksessasi näyttää olevan, koska kortin olet saanut ajettua. Itse olen opettanut muutamia ajopelkoisia uudelleen auton käyttäjiksi ja pienin askelin etenemällä siinä onnistunut. Annan mielelläni lisäinfoa mieluummin sähköpostilla: [email protected]

sama ongelma täälläkin! inssi meni kirkkaasti läpi mutta "tositilanteessa" hermot pettää. etenkin muu liikenne tuottaa sen verran lisäpaineita että risteyksissä tientukkona on tullut seisottua useampaankin otteeseen. auto vaan sammuu ja kytkinjalka tärisee. sinänsä ajamista en pelkää vaan sitä millaisia ongelmia aiheutan muulle liikenteelle omalla törttöilylläni, mikä saakin sitten entistä enemmän jännittämään niinkin yksinkertaista asiaa kuin liikkellelähtöä risteyksestä.

hullumpiakin pelkoja olemassa. Tuo nyt ei oo mitään.

Sain ajokortin heti täytettyäni 18, inssi kerralla läpi eikä autokouluun muutenkaan liittynyt mitään dramatiikkaa. Kortin sain keväällä ja seuraavana kesänä ajoinkin ihan mukavasti autoa. Isäni mielestä ajotyylissäni oli aina jotain huomautettavaa, vaihteita vaihdoin hänen mukaansa liikaa, mäkilähdön tein väärin (tein kuten autokoulussa opetettiin enkä kuten hän sanoi) jne, mikä nakersi itseluottamusta mutta ajoin silti. Minulla oli pari läheltä piti -tilannetta, mitkä eivät silloin tapahtuessaan niin hirvittävästi painaneet. Kun tuli syksy ja pimeä, vanhempani alkoivat varoittelemaan liukkaudesta, mustasta jäästä, ikkunoiden huuruun menemisestä ja kaikesta mahdollisesta. Tällöin aloin miettiä myös noita läheltä piti -tilanteitani uudestaan ja tulin siihen tulokseen, että ajaminen on liian vaarallista. Tuon syksyn alettua en ole ajanut kuin kerran, pari (autokoulun 2. vaihe väkisin läpi) ja tuosta syksystä on nyt 8 vuotta.

Harmittaa vietävästi, kun nykyisin olisi auto käytössä ja tiedän, että helpottaisi elämää, jos vaan ottaisin ja ajaisin sillä, mutta en kerta kaikkiaan uskalla! Kädet ja jalat alkavat täristä jo pelkästä ajatuksesta. Olen pari kertaa ajanut parkkipaikalla ja hallitsenkin auton siellä hyvin, mutta en uskalla mennä liikenteeseen. Ainakin täällä Turussa päin on heti joku puskurissa kiinni tai tööttäilemässä, jos vähänkään ajaa alinopeutta tai seisoo risteyksessä hetkeäkään liian pitkään. Ja motarilla tai maanteillä ajetaan ensin takapuskuriin kiinni, ohitetaan vaikka millaisissa paikoissa ja tietty palataan ihan siihen nokan eteen siten, että kaikki kuravesi on varmasti tuulilasissa. Niin millä pirulla sitä sitten tällaisessa ympäristössä opettelee ajamaan?!

Ajoin korttini vuonna 2002. Tämän jälkeen en juurikaan ollut astunut auton rattiin. Kortin ajoin pienessä kyläpahasessa, jonka jälkeen muutin Ouluun. En ajanut kahdeksaan vuoteen. Sitten soitin erääseen Oulun autokouluun, ja pyysin pientä preppausta. Pääsin heti samana päivänä ajoon. Aloitimme isolta parkkipaikalta, katsottiin kuinka vaihteet yms sujuu. Siitä melkeinpä heti tielle. Kahdeksaan vuoteen en ollut ajanu, mutta ei ne taidot minnekään ollu kadonnu. Neljä kertaa kävin ajotunnilla, maksoin noin 200 e, mutta ei se hinta haittaa, kun nyt ajan jo yksikseen töihin moottoritietä, parkkeeraaminenkin sujuu (yllätys minulle itselleni!). Jos jänskättää mennä rattiin, niin koittakaa edes se yksi preppaustunti siellä autokoulussa ajaa. Minuun autokoulun ope valoi uskoa itseeni ja ajotaitoihini. Kiitos Hannu! :)

Itse sain ajokortin muutama kuukausi sen jälkeen, kun täytin 18. Autokoulun alussa jännitti autolla ajaminen aivan älyttömästi, kun en ollut koskaan aiemmin ajanut. Aluksi oli mukava, hieman vanhempi mieshenkilö, opettajana, mutta ei vaan jännistys pahemmin laantunut. Siinä autossa, jota aluksi käytin tuntui olevan hieman vaikea kytkin, tuntuma tosi alhaalla ja kapea, ja samuttelin tämän tästä. Jossakin vaiheessa opettaja vaihtui ja hän vaikutti jotenkin kireämmältä. Jotenkin vaikutti minuunkin ja jännitys kasvoi. Auto oli onneksi nyt turbodiesel, joka jaksoi selvästi paremmin kytkimellä lähdöt eikä sammunut niin usein. Silti tämä liikkeellelähtö jännitti liki joka kerta liikennevaloissa varsinkin ja pienissä mäissä. Hän jutteli kytkimen käytöstä mulle ja yritti neuvoa, jos jalkaterän erilainen asento auttaisi. Mutta ei. Sitten hän sanoi, että turhaa sitä on sivuteillä erikseen harjotella, että kyllä se liikenteessä sitten iskostuu. Jotenkin ostin tämän, vaikka sisälläni olin eri mieltä.

Inssistä pääsin vasta kolmannella yrittämällä. Toinen yritys kaatui juuri tuohon kytkimeen. Lähdin valoista enkä saanut autoa liikkeelle. Jännistystaso nousi sen verran, että en sitten katsonut valoja - olivat vaihtuneet punaisiksi ja inssi paino jarrua. Kolmannella kerralakin sammutin kaaran heti alussa pari kertaa.

Ajattelin, että jännitys poistuu kortin saatua, kun opettaja ei ole siinä valvomassa, mutta ei. Isäni on hyvin tarkka ja valvova esim. juuri auton suhteen, mikä lisäsi jännitystä, kun kävin hänen autoaan ajamassa. Siinä on myös bensakone ja vanha kytkin, mikä dieseliin tottuneena tuntui varsin hankalalta lähtemään liikkeelle.

Parin-kolmen kuukauden taukoja mulla on ajamisessa välillä ollut, mutta perushomma tuntuu silti olevan aina ok. Eli osaan ihan ok risteysajot sun muut. Mutta jostakin syystä ajamaan lähtemisen kynnys on kovin suuri. Jännittää niin pirusti. Liikennevalot ovat aina olleet mulle pahin, autokoulussakin. Kun valo vaihtuu vihreäksi, tuntuu, että on heti päästävä liikkeelle varsinkin jos on ensimmäisenä. Sitten kun käyn kaupungilla ajamassa ja poistun autosta vaikka kaupassa käynnin vuoksi, niin tuntuu, että kotimatka menee paremmin, jännitys on selvästi pienempää ja tuntuu, että sitä vois vaikka huomenna taas ajaa. Mutta jostain kumman syystä se jännitys tulee muutaman päivän päästä takas, ehkä jo seuraavana päivänä, varsinkin jos olisi pakko ajaa.

En oikeen tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Onneksi en sentään ole yksin tämän asian kanssa. Kavereilla ajaminen tuntuu olevan lastenleikkiä, isä ei ymmärrä stressiäni ja ajo-opettajakin sitä mielestäni aliarvioi. Tämä saa välillä tuntemaan, että pitäiskö lopettaa ajohommat kokonaan. Omaan autoonkaan ei ole varaa. Se voisi ehkä hieman helpottaa, kun ei tarvitse pelätä faijaa valittamassa joka pienestä asiasta, minkä huomaa. Kytkintäkin saisi vapaasti rääkätä, kun itse sen sitten maksaa, jos rikkoo. Kakkosvaihekin pitäisi muutaman kuukauden sisällä suorittaa ja sitä ennen pitäisi jotakin kyllä keksiä. Voiko se mennä niin huonosti, ettei ajo-opettaja myönnä lupaa siihen vakituiseen korttiin?

Kyllä tämän pelon kanssa saa olla aika yksin. Pahinta tässä on, että kun lopulta uskaltaa liikenteeseen niin toiset kuskit ovat niin vihaisia ja kiireisiä että jää jalkoihin. Jos auto sammuu valoissa niin keskaria tulee heti. Eikö se töttääminen riitä?

Samoin kaverit ei ymmärrä yhtään. Usein on niitä tilanteita että pitäisi hakea vaikka jonkun auto jostain, sanotaan että "heität mut sinne mun autolla" jne. Mutta kun en uskalla! harva tajuaa että varsinkin vieraan autolla ja vieraalla paikkakunnalla ei kiinnosta ajaa, kun koko ajan pelkää että taas joku huutaa, ja pahimmassa tapauksessa ajaa kolarin paniikissa. Voi kun en olisi koskaan ajanut sitä korttia niin ei olisi näitä tilanteita.

Mä olen sanonut monesti, että te sanotte itsekin liikenteessä että jos joku ei osaa ajaa, niin sen pitää pysyä kotona. Minä yritän toteuttaa tuota, mutta ei sekään kelpaa.

Mullakin on ajopelko, ei tosin enää niin paha, mutta ei ajaminen ole mulle vieläkään mukavaa.

Ennen en uskaltanut lähtee ajamaan yksin, mutta jos äiti tai isä oli kyydissä niin ei mennyt hyvin: isä seurasi ajoani silmä tarkkana (tuntui kuin olisi inssissä) ja äiti varoitteli kaikkea (varo tuota autoa! hiljennä!) vaikka itsekkin huomasin tilanteen ja ajoin tarpeeksi varovaiseksi, tosin äitini varoittelee ja huudahtelee isänikin ajaessa..

Mutta kavereita en vieläkään mielellään kyytiin ottaisi tai olisi kenenkään kuskina (olen meinannut joutua veljelle ja isälle kuskiksi, mutten suostunut/uskaltanut) kun en oikein halua olla kuskina. He saattaisivat pitää minua huonona kuskina ja jos kyydissäni on muita niin hermostuttaa aika paljon..

Vieläkin yksin ajaminen on vaikeaa, mäkilähdöt risteyksissä jännittää ja auto meinaa sammua. Pahinta on jos joku tööttää niin sitten auto sammuu ainakin viisi kertaa ja kyllä stressaa!

Vaikeeta mulle on myös parkkeeraus, koska en ole sitä juurikaan autokoulun jälkeen tehnyt, koska kotona pysäköidessä ei tervitse kuin ajaa nokka edellä talliin ja peruuttaa suoraan taaksepäin, eikä mitenkään peruuttaa ruutuun, jossa on autoja molemmilla puolilla ja käännellä rattia, kattoa peileistä ja varoa muita autoja..

Kumpa vaan pystyisin kokeilemaan tuota parkkeerausta ja peruutusta jossakin, mutta kaupungissa on autoja aina niin vieri vieressä etten meinaa uskaltaa. Voin oikeastaan pysähtyä vaan jos voin ajaa tuutujen läpi "blondiparkkiin" tai muutoin helposti. Ja jos esim äiti on kyydissä niin annan mieluusti sen ajaa parkkiin

Epämukavinta on se, että kun ajattelee, ettei ajele nyt, niin sitten porukat pyytää hakemaan siskon kotiin. Yleensä nämä osuvat juuri sellaisiin päiviin, kun ei tee mieli/ei voi edes ajatella ajamista. Semmosia hetkiä, jolloin ihan pikkasen tekisi mieli ajaa, tulee aika harvoin ja nekin myöhään illalla. Päiväsaikaan kaupunkiin lähtö itse ajaen tuottaa stressiä, mutta kesäiltana/-yönä voisi ajaakkin

Olen miettinyt sellaistakin, että jos saisi olla rauhassa ajamisen suhteen ja odottaisi ja odottaisi, niin joskus saisi ylitettyä sen jännityksen niin, että pystyy kunnolla keskittymään ja nauttimaan ajamisesta. Mutta enpä sitte tiedä, eipä ole tähän mennessä saanut olla rauhassa tai tuo "jännistyskynnys" poistunut

Itsekin olen miettinyt sitä, olisiko pitänyt jättää kortti ajamatta, kun ei niin tehny mielikään. Olisi ajanut sitten, kun todella haluaa, tarvitsee ja "uskaltaa". Mutta minkäs sille nyt enää mahtaa

Viime aikoina stressi kakkosvaiheesta on kasvanut. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Tuntuu vaan olevan kauhea kynnys lähteä ajamaan, ja kun se jännittää/stressaa, ei tee edes mieli ajaa.

Voisiko ajamisjännitystä aiheuttaa esim. adrenaliinin liikaeritys? Paljon sitä mulla ainakin on veressä ennen ajamaan lähtemistä, kun syke ja verenpaine tuntuvat selvästi voimakkaammilta. Ja syke ja verenpaine nousevat mulla aika nopsaan. Voi olla ihan "tavallinen", mutta mulle uusi tilanne, mikä aiheuttaa tuollaisen erittäin nopean adrenaliinin lisäyksen.

Minulla on autokammo ja se ilmenee mun tapauksessa paniikkikohtauksina. Mieli hämärtyy, aika pysähtyy, ruumis jännittyy, jalat ja kädet liikkuu holtittomasti ja päästän joskus tietämättäni outoja ääniä. Kammoni johtuu eräästä pelottavasta tilanteesta liikenteessä, joka jostain syystä traumatisoi minut. Vanhempani olivat silloin samassa autossa eivätkä he muuta kuin hieman pelästyneet. En edes muista mitä varsinaisesti tapahtui sillä muistoni siitä ovat hyvin katkonaiset vaikken edes ollut mikään pieni lapsi enää vaan juuri teini-ikään astunut.

Vaikka hakisinkin hoitoa, en usko että koskaan uskallan ajaa autoa. Se ei yksinkertaisesti vaikuta hyvältä idealta yleistä turvallisuutta ajatellen, sillä kohtaukset ovat lähes täysin satunnaisia enkä pysty niiden aikana kontrolloimaan käsiäni ja jalkojani. Vanhempani vielä kehtasivat pahentaa asiaa -- kun sanoin etten tule ajamaan ajokorttia, he luulivat että se johtui jostain teini-iän uhmasta ja että teeskentelin olevani peloissani, joten isäni joskus naureskellen ajoi tahalleen hurjasti. Eipä nauranut enää kun kohtaukset pahenivat.

Autokoulun 1 ja 2. vaiheen välissä en ajanut kertaakaan. kakkosvaiheeseen menoakin venytin viime tippaan ja sinne meno olikin sitten jotain aivan kamalaa. Kuin ihmeen kaupalla selvisin. Sen jälkeen en sitten ajanutkaan 3-neljään vuoteen jäätävän ajokammoni takia. Näin unia joissa toisinaan ajaminen sujui hyvin ja toisinaan en taas hallinnut autoa yhtään.

Kerran sitten tavallaan "pakkotilanteessa" minun oli hypättävä rattiin. Tärisin, oksetti ja syke oli pilvissä. Ja kaiken lisäksi piti vielä ajaa moottoritietä. Olin varma että kuolen. Ajelin noin tunnin kun kaverini veteli vieressä sikeitä. Missään vaiheessa en pystynyt rentoutumaan vaan tuijotin hysteerisesti tietä, mittareita, takana tulevia autoja ja toivoin että takaatulijat ohittaisit minut.

Selvisin siitäkin hirveästä koettelemuksesta. Ja jälkeenpäin olin tyytyväinen että olin uskaltautunut ajamaan. En kuitenkaan suht onnistuneesta ajokerrastani huolimatta saanut pahemmin varmuutta. Ruuhkaisessa kaupungissa ajaminen olisikin sitten jo aivan toinen juttu, kuin myös mäkilähdöt joita pelkään hulluna. Auto pitäisi varustaa varmaan huomiota herättävillä kylteillä että VAROKAA, ratissa ei-kokenut kuski...

Tiedän että tämän jälkeen olisi nyt hyvä tsempata ja ruveta ajelemaan. Poikaystäväni lupasi opettaa. Toisaalta pelkoni tuplaantuu jos vieressä istuu joku. Että katsotaan nyt mitä tapahtuu, vai taasko menee seuraavat 4 vuotta kun en aja?

Autolla ajossa oli muutaman vuoden lähes totaalinen tauko ja nykyisin en osaa ratissa rentoutua. Ajo sujuu kuitenkin ihan hyvin ja uudelleentotuttelu etenee pikkuhiljaa. Toki häiritsee ajatus takana ajajista, joita voi hermostuttaa jos ajan joskus hieman hiljempaa kuin tottunut kuski. Koitan suhtautua tähän niin, että nyt vaan sattui takana olijalle huono tuuri ja sellaista elämä on. Kyllä minusta vielä ajaja tulee!

Tänään kävin pitkästä aikaa ajamassa. Sattupa oikeen mukavasti kunnon sadekuuro, ei meinannut nähdä huonoilla valoilla mihkään. Ihan hyvin keleihin nähden kait meni, mutta taidan olla itselleni liian ankara, kun jäi muutama pikkuasia kaivelemaan ja eipä tuosta rohkeuttakaan tullut. Taidan myös kohdella porukoiden vanhaa autoa liian varovaisesti, mutta kun ei viittis rikkoakaan sitä, kun korjaaminen ei kuitenkaan ilmaista ole.

En rehellisesti sanottuna tiedä, mitä pitäisi tehdä, että rohkenisin kakkosvaiheeseen. Stressi alkaa heti aamulla, jos on tiedossa ajamista päivällä ja auton rattiin mentäessä syke on melkoisen koholla. Liika jännitys vaikuttaa ajamiseeni heikentävästi eikä sekään ole hyvä asia :/ Sitten, kun vielä kuvittelen autokouluopettajani siihen kakkospaikalle arvioimaan ajamisen sujuvuutta kaupungin ahtaudessa ja ruuhkassa..

Olis varmaan pitäny jättää kortti ajamatta ja ajaa sitten, kun on henkisesti vahvempi ja oma auto, että pääsee heti ajamaan.

Jännittää: Juu, mulla vähän sama juttu kytkimen kanssa. En sen käyttöä kyllä kovin hyvin hallitse. Suoralla/tasasella tiellä ei ole kuitenkaan niin kovia ongelmia ku jossain mäessä. Jos tästä viel ajamaan uskaltaudun ni en kyllä tasan ole menossa mihinkään mäkiin! Mun on pakko saada ensin kytkimen käyttö ja vaihteiden vaihto luontevammaksi että uskallan mennä mäkeen jossa voi joutua pysähtyy liikennevaloihin. On kamalaa ku takana tulija tulee ihan kiinni ja sit ei sais päästää autoa yhtään liusumaan taaksepäin. Se on vaikeaa!!

Kyllä mullakin käyny mielessä et ois vaan pitäny jättää koko autokoulu käymättä. Turhaa meni rahaa ku en ole ajanu. Ja omaa autoa en ole hankkimassa koska en sellaista tarvitse. Kaikki on lähellä ja pääsen hyvin kulkemaan kävellen tai pyörällä ja jos johki pidemmälle täytyy päästä ni sitte bussi tai juna. Paljon halvemmaksi tulee ku oma auto.

Ku jokin aika sitten tosiaan jouduin "pakosta" ajamaan ni nyt on koko ajan sellanen olo et olis ikäänku pakko ajaa. Mut pelkkä ajatuskin saa sydämen tykyttämään ja kädet vapisemaan. Miten ihmeessä tästä pelosta pääsee. No ajamalla varmaan mut kun se on niin pelottavaa. En luota itteeni enkä muihin autoilijoihin. Auto on musta vaikeasti hallittava. Vaikka ajelen pyörälläkin autoteillä (ja olen siis jotenki tottunu ruuhkaan ja liikenteessä ajamiseen) ni sitä ei voi kyllä verrata vähimmässäkään määrin autoiluun.

Oliskohan automaattivaihteisellä yhtään helpompaa...

Jännittää: Niinpä... Ei pitäisi stressata siitäkin mutta minkäs teet. Tiedän ettei mun ole mikään pakko ja kukaan ei voi pakottaa eikä mun pitäs kuunnella painostustakaan koska ite mä sen päätän ajanko vai en. Mut jostain kumman syystä vaan on sellanen "pakko ajaa-fiilis". Vaik sekään ei saa mua ajamaan...

Pitäisi päästä yksin harjottelemaan johonkin tyhjälle kentälle tai sitte ajella kaupungissa joskus myöhään illalla ku ei ole pahemmin liikennettä. Mut ongelma on siinä et mistä mä saan auton. Ja toiseksi, jos auto on jonkun muun ku mun oma, niin pelkään rikkovani sen ja sitte taas pelko ajamisesta kasvaa. Tuntuu et pelkään siis ihan kaikkea.

Joo sama. Jos kokeilisin automaattivaihteista ni sen jälkee musta ei varmaan olis enää manuaalisen rattiin :/

Outoa kylläkin, mua rauhottais se, että mun vieressä istuis yhtä epävarma ajaja ku itse olen. En tajua miks. Ehkä siks et sillon se toinen ei pitäis mua ihan surkeena kuskina (verrattuna jos vieres istuis joku kokenu) eikä varmaan antais kauheesti mitään ohjeita ajamiseen.

Tänään olisi ollut jälleen semmonen järkevä syy ajaa, kun sisko piti hakea kaupungista, ja itse asiassa jo ajattelinkin, että minä voisin käydä siellä. Mutta jostain syystä sellainen "positiivinen" odotus ja jännitys kääntyi itseään vastaan, kun rupesin miettimään, että löydänkö parkkipaikkaa, joudunko tekemään taskunparkin jne..

Mulla on itse asiassa suht usein ollut tällaisia tunnetiloja ja sitten jätän ajamatta, kun mietin tuollaisia asioita. Ikään kuin etukäteen suunnitelisin ajoa, mikä ei toki ole hyvä juttu. Ikään, kun "en olisi vielä valmis" ajamaan. Kunpa joskus unohtaisin tuollaisen etukäteen ajattelun ja olisin valmis..

Ku jotain asiaa jännittää kovasti, sanotaan että jotkut mielikuvaharjoitukset voi auttaa. Että esim. käy mielessään läpi onnistuneen ajon. Ei kylläkään toimi mulla. Aina kesken kaiken mieleen tulee ajatus *mut mitä jos...* ja se oli sit siinä. Mietin aina mikä kaikki voi mennä pieleen. Ja olen satavarma et mulle käy just niin. Liikenteessä pitää kuitenki olla joka hetki skarppina ja on niin paljon asioita joita pitää seurata. Tuntuu et multa jää jotain huomaamatta kuitenkin.

No, eiköhän me molemmat vielä joku päivä uskaltauduta ajamaan ja kehitytä ehkä sen verran ainaki että tää jännitys kaikkoaa. Toivossa on hyvä elää.

Osaako kukaan sanoa, millä syyllä voisi hakea/saada kakkosvaiheen lykkäystä ilman teoria- ja ajokokeen uusintaa?

Tammikuussa alkaa armeija ja sitä ennen pitäisi suorittaa kakkosvaihe pois. Vielä olisi aikaa ja onhan tässä aikaa ollut aiemminkin, mutta kun en uskalla ilmottautua. Ajaminen jännittää niin paljon. Välivaiheessa käsketään harjoitella itselle vaikeita asioita ja liikkeellelähtö sekä osittain parkkiin peruuttaminen ovat niitä vieläkin. Mäkilähtöä en ole tehnyt sitten viimeisten ajotuntien.. taskuparkkia en viimeisen ajotunnin jälkeen.. Jo alun alkaen kun kortin sain, niin tarjolla oli vain perheen ainoa, kytkimeltään hankala, auto käytettävissä. Tutuilta on turha kysyä lainaan ja ystäviä ei oikein edes ole. Faijallekin on vaikeaa välillä lähteä sen kanssa liikkeelle, ja välillä se sitä kirookin, ja tällaiselle kokemattomalle kuskille se on vielä vaikeampaa. Aina saa liikennevaloissa jännittää, että pääsekö alta pois, kun valo vaihtuu.

Jo ensimmäisenä kesänä kortin saatuani ajattelin, että mitäköhän kakkosvaiheesta tulee, kun kytkimenkin käyttö on niin tahmeaa. Vuodenvaihteessa oli hieman parempi kausi, ei ollut sellaista pelkoa, vaikka jännittikin. Mutta sen jälkeen on taas menty huonompaan ja kesän alusta alkaen tilanne on vain pahentunut. Tuli eilen mieleen yksi ajokerta joulun aikaan ja huomasin, kuinka taantunut olen nykyisin ajamisen suhteen.

Miten kakkosvaiheessa suhtaudutaan ajamista jännittäviin ja vähän ajaneisiin ihmisiin? Autokoulukokemukseni ei ollut parhaasta päästä, koin, etten saanut tarpeeksi apua/tukea vaikeisiin asioihin. Katsotaanko autokoulun auton käyttämistä kakkosvaiheen rata-ajossa pahana? Meillä tosiaan on yksi auto, mikä sekin käytössä arkisin, enkä tiedä soveltuuko se muutenkaan radalle.. mitä, jos menee vielä rikki. Ja toista ei ole varaa hommata. Voisiko kakkosvaiheen lykkäystä saada, jos kertoo syyksi kovan jännityksen?

Ja katsoinpa 2. vaiheen hintojakin. Ratamaksuineen, autokoulun autoineen ja ajokorttilupineen/hakemuksineen 400 e paikkeilla.. tuohonhan meniskin sitten melkein kaikki rahat.

Ilmeisesti ketju on edelleen aktiivinen.

Olen ajanut autoa Amerikoissa 40 vuotta. Vasta pari vuotta sitten tuli pahimmat ongelmat. Olen ollut alussa arempi ajaja, mutta olen ajanut jo satoja tuhansia kilometrejä, useita autoja loppuun. Nykyään ajan työmatkoja 20 000 km vuodessa.

Ongelmani on selvä paniikkihäiriö. Saan sen helpoimmin yksin ajaessa ruhkassa ja aina moottoritiellä. Kaupunkiliikenteessä ja muilla teillä joissa ei ole useita kaistoja en saa paniikkihäiriötä. Ajan edelleen moottoritietä noin 10km pätkiä ja aina oikealla kaistallla. Keskikaistalla ajaessani tunnen olvani kiikissä, kuin ahtaan paikan kammoa. Mutta vain moottoritiellä. Jos kaupungin kadulla on kolme kaitaa, no problem paitsi vähän hankalampi pimeellä ja sateella.

Torikammoa minulla ei ole, en pelkää hissejä enkä lentokonetta. Jotain pientä ongelmaa saattaa olla sisäkorvassa.

Tässä paniikihäiriölinkki:
http://www.oireet.fi/paniikkihairio.html

autot on mainittu.

Minulla ollut ajokortti jotain 5vuotta, en omista autoa mut mies omistaa. Ajan autolla siis noin kerran viikossa. Hän siis ajaa aikalailla aina, mut kun mies kysyy vloppuna voisinko viedä hänet kaverin luo kaupungin toiselle puolelle, suostun mutta teen kuolemaa! Ressaan jo etukäteen sitä ajamista. Kun joku on mukana niin ajo sujuu ok, koska keskityn jutteleen matkaseuralaiselle enkä kerkeä jännittää ja muutenki turvallinen olo ku ei ole yksin. Mutta kun joudun palaan takas kotia tai mihi oonki sit menossa YKSIN niin olen paniikissa! Pyörryttää, tuntuu et taju lähtee, tunne etten hallitse autoa, heikottaa, en näe kunnolla, väsyttää, käet tärisee, sydän hakkaa jne.

Moottoritietä en voi ajaa kun yöllä, koska silloin ei ole muuta liikennettä ja ajan enintään 80km/h. Liian kovassa nopeudessa tulee tunne etten hallitse autoa ja sattuu kolari tms. Samoin pimeät maantieajot, joissa pelottaa pimeys ja nopeus(yleensä se 80km/h).

Muutenkin ajan mieluiten illalla tai yöllä kun ei ole juuri muuta liikennettä(eli rajoittuu vloppuihin), koska silloin ei ole kukaan kaasu pohjassa kiroamassa mun takana mun ajotyyliä ja jos paniikki siltikin iskee nii voin lyödä jarrut pohjaan vaikka keskellä tietä.

Huh onpa kiva lukea et on muitaki tästä pelosta kärsiviä, koska kukaan kavereistani ei ymmärrä pelkoani.

Joo siinä on aina kaksi juttua:
-muut autot
-luottaminen omaan ajokykyyn

En edes yöllä aja kuin ihan tyhjällä moottortiellä. En näe kaistoja selvästi. Olen jo ajanut 40 vuotta joten kokemuksesta ei ole puute.

No jos ei näe kunnolla kaistoja niin ei kannata sitten ajaa laisinkaan, ei yöllä eikä päivällä!!!

Pitää vähän tarkentaa. Siis näen kyllä millä kaistalla ajan, mutta en pysty taakse katsoessa arvioimaan millä kaistalla ne pimeällä tulevat. Eli niiden pitää oll tosi kaukana että uskallan ajaa muualla kuin oikealla kaistalla. Ryhmittyminen joten kuten käy liittyessä liikenteeseen rampilta. Sateessa myöskään en näe takanani kaistojen viivoja, vain edessä.

Tämä niinkuin 40 vuoden kokemuksella. Kyllä mä oman auton tiellä saan pysymään. Yhtään kolaria en ole ajanut.

itse kun sain väliaikaisen ajokortin nii sain ajaa jonkin verran eri autoilla ja sain pelkoa vähän hillittyä. Nyt en ole ajanu puoleen vuoteen , kävin arvioivassa ajossa ja siel huomas sen kun en ole autoa päässy ajamaan. Kyl auton käsittely oli hyvä mut, vaihteita pitää vaihdella enemmän oikeissa paikoissa, ja käännökset pitää miettiä hyvissä ajoin samoin kaistan vaihdot. Menkää ihmeessä kakkos vaiheeseen kyllä se ajo opettaja ymmärtää. Itsellä ri ole omaa autoa ja muut ei anna ajaa niiden autoilla. Haluaisin oman auton mut ei oo varaa ostaa. Ajamisen oppii vaan ajamalla nii se on.

Sain kortin n. 6 vuotta sitten. Oon ajellut autolla siitä lähtien lähes päivittäin, eikä isompia ongelmia ole ollut. mutta nyt noin 2 kuukautta sitten menetin auton hallinnan moottoritiellä. Voi kyllä sanoa että se oli elämäni kauhein ja pelottavin tapaus. Onneksi henkilövahongoilta säästyttiin ja autokin säilyi ehyenä, mutta kauheimpia mielikuvia herää siitä, mitä olis voinut tapahtua. Meidän auto oli ohituskaistalla poikittain ja autoja tulee kohti meitä.. huh. En tiedä miten kauan tässä menee ennen kuin yli pääsee.
Oon ajanut autolla sen tapauksen jälkeenkin lähes päivittäin, mutta joka ikinen kerta pelottaa niin että tekee ihan pahaa :/
Kaikesta oppii jotain ja tästä opin että älkää ikinä luottako täysin sivupeileihin kun alatte vaihtamaan kaistaa vaan kurkatkaa myös olkanne yli...

Itse kärsin myös pahasta ajopelosta.. Minulla oli ollut kortti noin kuukauden kuin ajoin kolarin.. Syy kolariin oli liukastie.. Olin maailman varovaisin kuski, mutta silti minulle kävi näin. Vaikka kolari tapahtui moottoritiellä, niin onneksi mitään henkilövahinkoja ei sattunut.

Alkuun uskalsin ajaa kolarin jälkeen jotenkin autolla, mutta sitten pelko paheni kerta kerralta.. Nyt en ole ajanut ainakaan kuukauteen ja kynnys ajamaan lähtemiseen on todella iso. Pelkään että jotain tuollasta sattuu uudestaan ja sitten jollekin oikeasti käy huonosti. En luota liikenteeseen, koska talvella liukkaus ainakin voi yllättää missä vain, vaikka olisi miten varovainen. Kävin pari kertaa psykologilla asian kanssa, jossa sentään pystyin käsittelemään tilannetta vähän. En uskalla lähteä yksin ajamaan ja en ole saanut ketään kaveriksi nyt lähtemään (ihmiset on kiireellisiä).

En ole edes uskaltanut kertoa tästä piinaavasta pelosta kuin ihan parille ihmiselle. En tiedä miksi, jotekin vaan häpeän sitä niin paljon etten uskalla ajaa. En enää jaksaisi elää tämän pelon kanssa, koska joudun jatkuvasti keksimään tekosyitä miksi en voi ajaa tai valehtemaan valkoisia valheita. Lisäksi tämä vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni, koska en pääse liikkumaan yhtään minnekkään ilman autoa, enkä muilta niin kyytiä saa..

TIedän kyllä että osaan ajaa ihan hyvinkin, vaikken mikään varma kuski olekkaan. Hallitsen auton normaalisti ihan hyvin ja osaan noudattaa liikenne sääntöjä ja huomioida muita. En vaan pysty luottamaan silti siihen että kaikki menisi niinkuin pitäisi. Eniten taitaa pelottaa nämä hemmetin talvikelit..

Todella kannustavaa huomata, etten ole kuitenkaan yksin tämän asian kanssa, vaikken yhtään ihmistä tunnekkaan joka tämän asian kanssa kamppailisikaan. Tuntuu aina että on tämän asian kanssa ihan yksin ja ettei kukaan ymmärrä..

Sain ajokortin toukokuussa 2011. Kohta 2 vuotta ollu kortti enkä haluu vieläkään ajaa yksin. Alussa ajelin jonkun verran yksin mut auto sammui usein ja takana olijat tööttäili, siitä jäi sitten kammo ja päätin etten aja enää ikinä yksin. Silloisen poikaystäväni kanssa joskus myös ajelin, ja hänen mielestään olis varmaan eka ajelukerralla pitänyt jotain kylärallia vetää ja huudattaa musaa täysillä. En niin tehnyt vaan ajoin tosi hiljaa ja jännitti ihan kauheesti vaikka mentiin sunnuntai-iltana kaupassa vaan käymään joten paljoa ei ollut liikennettä, varsinkaan kun tää ei oo mikään iso paikka. Silti taakse kertyi jonoa ja jotkut tööttäili, meinasin rueta itkemään... Myöhemmin exä sanoi että hävetti olla kyydissä... tosi kannustavaa, sen jälkeen en hänen kanssaan ajellut enää koskaan.
Haluaisin kyllä ajella ihan yksinkin mutta joskus olen ajatellut jopa että mieluummin kuolen kuin ajan yksin. Mulle ei oo ikinä tullu paniikkikohtausta mut välillä tuntuu että ei sellaisen saaminen olisi kaukana jos pitäisi yksin ajaa jonnekkin.
Hankin aina kyydit joka paikkaan vaikka olisi mahdollisuus käyttää porukoiden vanhempaa autoa. Osaan ajaa mutten esim. mäkilähtöjä hallitse niin hyvin tai keskustassa ajelua. Nyt en ole ajellut varmaan pariin kuukauteen kun ei ole ollut ketään kenen kanssa ajella...
Yksin ajelu ei ole edes vaihtoehto kohdallani koska pelkään sitä niin paljon.

Minulla on sillä tavalla, että olen ollut pitkään ajamatta. Vajaa vuosi sitten aloitin pakosta uudelleen kun koira karkasi kotiseudulla uutena vuotena ja olin ainoa ajokuntoinen niin koiran löytääkseni oli minun istuttava kuskin penkille mies neuvonantajana.
Alkuun pelkäsin ja vältin ajamista, kammoan sitä edelleen. Sanotaanko vaikka niin että olen epävarma, että osaanko varmasti ajaa oikein, muistanko liikennesäännöt tms.
Miehen mielestä ajan hyvin, pitäisi alkaa ajamaan vaan enemmän jotta tottuisin mutta eikös miehillä ole tapana valehdella tommosista asioista?

Nyt päätin olla hurja ja ajaa autolla ensi kerran töihin. Toivottavasti en tapa ketään, itselle ei niin väliksi.

Moi kaikki ajopelkoiset!

Lueskelin juuri tätä ketjua kun mietin, että minulla olisi mahdollisuus ajaa itsestään uudella autolla tänään.

Olen siis saanut ajokortin 5 vuotta sitten ja olen ajanut lähinnä pienessä tuppukylässä ja varsinkin viimeisten kahden vuoden aikana olen ajanut kauhean vähän kun muutimme pääkaupunkiseudulle. Olen kammonnut ajamista siitä saakka kun minulla oli tuore ajokortti taskussa ja ajoin hiekkatiellä mutkaan liian kovaa ja onnettomuus oli lähellä! Kyydissä oli vielä kaksi siskoani. He eivät varmaan enää muista tuota "välikohtausta", mutta minuun se taisi kyllä jättää pysyvät arvet! Ja sen jälkeen olen vältellyt autolla ajamista viimeiseen saakka. Kauheinta ajamisessa on kun ajatus yksinkertaisesti sumenee ja jalka alkaa ihan fyysisesti täristä kytkimellä kuten moni muukin on sanonut aikaisemmin. Hirveä tunne. Ja lisäksi sitä miettii että kunpa vain tämä auto ei sammuisi kun muut nauraa ja tööttäilee sitten…

Hetken mietittyäni olin jo päättänyt että en varmasti aja, kun pakko ei ole.
Mutta niinpä vaan äsken tartuin itsenäni niskasta kiinni ja ajoin tuon (5min) matkan ja vieläpä autolla, jolla en ole aikaisemmin ajanut ja tiellä jolla en ole aikaisemmin ajanut (pidän siis vain kotikyläni pienillä tutuilla teillä ajamisesta). Kuulostaa mitättömältä, mutta pakko sanoa että olen aika ylpeä itsestäni, koska sekä auto että minä ollaan vielä hengissä!

Heti kun auto piti saada liikkeelle niin ajatukset tuntuivat heti sekavilta. Mutta olin päättänyt että hoen päässäni vain että "kyllä minä osaan, hitot muista!" . No ensinnäkin oli aivan kauheaa kun ei tiennyt miten uusi auto käyttäytyy edes ja sammuttaako sen heti ekaan risteykseen, väistääkö kaikkia ketä pitää eikä aja kenenkään päälle??? Ja sittenhän se jalkakin alkoi täristä heti ensimmäisten (ja viimeisten) liikennevalojen kohdalla kun piti pysähtyä ja lähteä uudelleen liikkeelle. Ihan uskomatonta miten paljon jänntystä/pelkoa mahtuu 5 minuuttiin! Ajattelin jo että ei voi olla totta, että nytkö se alkaa ja pillahdan varmaan itkuun ja sotken koko liikenteen. Mutta sain rauhoitettua jalan tärinää hieman kun vain päätin että pääsen perille. piste.

Okei. Ajaminen ei ollut ehkä kaikkein taloudellisinta enkä päästänyt kaikkia jalankulkijoita jotka olisi pitänyt. Mutta ehjänä perillä eikä kukaan jäänyt alle! Ja ajoin ihan yksin eikä kukaan päässyt motkottamaan ajotaidoista!

Olen 36-vuotias nainen, ja olen autokoulussa ensimmäistä kertaa. Berliinissä, Saksassa ja saksaksi. En ole luonteeltani mitenkään erityisen pelokas, ja autolla ajamisen pelko yllätti minut täysin. Tässä on tietysti monta asiaa jotka tekevät ajamisesta täällä jännittävää: iso kaupunki, jossa on paljon tietöitä, poikkeusjärjestelyjä, vilkas liikenne. Lisäksi vieras kieli aiheuttaa omat vaikeutensa. Jouduin myös heti ensimmäiseltä tunnilta lähtien liikenteen sekaan (täällä ei harjoitella parkkipaikalla tai muussa turvallisessa paikassa) mutta ajo-opettajani "ajoi mukana" aktiivisesti siihen asti kunnes opin itse vaihteiden vaihtamiset ja jarrutukset.

Ajotunteja on ollut n. 11 tähän mennessä, ja sellaisissa tilanteissa, joissa on paljon asioita kerralla (esim kääntyminen isossa risteyksessä) menen lukkoon: puristan rattia rystyset valkoisina, teen hölmöjä virheitä vaihteiden vaihdossa, käännän rattia liian vähän enkä varsinkaan kykene seuraamaan takana tulevaa liikennettä. Tärinästä en onneksi kärsi, mutta unohdan hengittää, ja muutenkin olen ihan tikkujäykkänä.

Luulen että ongelmani on nimenomaan kontrollifriikkiys (ocd-piirteet), ja kun en tunne hallitsevani tilannetta, menen lukkoon, mikä puolestaan aiheuttaa vaaratilanteita. Olisinkin kysellyt, onko teillä muilla samasta kärsineillä antaa neuvoja, millaista psyykkausta/mielikuvaharjoittelua kannattaa yrittää, jos harjoittelu rauhallisilla paikoilla ei ole mahdollista?

täällä kans yks ajo pelkoinen 28v nainen, kortin saamisesta yli 2 vuotta. Mul oli aina ajatuksena että korttia en hommaa kunnes aikani sain kuulla. ns kuittailua ni sit näytin niille. Olen epävarma kuski, stressaannun helposti liikenteessä, istun paskan jäykkänä ja välil rystyset valkosen puristan rattia sekä siihen päälle hahmotusvaikeudet. Kuljen aina tuttuja reittejä ja mielummin aikana jolloin ruuhka on rauhoittunut. Tiedän, että tää pelko lähtis kun ajais enemmän ja ottais haasteita kehiin, menis vaikeisiinki paikkoihin ja muistais hengittää ja luottaa itteensä, koska tiiän olevani ihan hyvä kuski. Tää kova jännitys aiheuttaa vaa tärräämistä ja hermoilua. Mua helpottaa onneks vähän se, kun saa ajaa automaatilla, kytkimen kans ollut ongelmia mut siihenki tottuis ku ajooooo ajooo ajooo :)

Moi kaikki. :) Ymmärrän teidän pelkonne hyvin, minua jännitti todella paljon autokoulussa, erityisesti alkuvaiheessa. Minulla on ollut kortti nelisen kuukautta, eli vasta vähän aikaa, ja kun aluksi sain kortin kaikki tuntui liikenteessä mahdottomalta. En uskaltanut lähteä yksin ajamaan (e: hakea ystävääni, joka asuu tässä lähellä=> piti ottaa pyörät, ihan hullua nyt jälkeenpäin! :) ) ja pelkäsin kaikenlaisia tilanteita. Nyt minulla on harjoitteluvaihe takana, ja olen saanut ajaa monta erilaista autoa. Olen oppinut alun virheistä, oppinut hallitsemaan autoa (esim. kun minulla ekan kerran kortin saannin jälkeen sammui auto yksissä liikennevaloissa, kunnes tajusin että minulla oli kolmonen päällä). Tänään minun oikein teki mieli lähteä helsingin keskustaan ajamaan aamulla, joten menin ja ajoin!! Ensimmäinen kerta kun yksin olin siellä. (Se on oikeesti aika iisiä, siellä kun ei voi ajaa kovaa.)

Kuten moni tässä on sanonut, pelon yli pääsee harjoittelemalla. Miettikää, että kaikki ovat aloittaneet joskus, kaikkia on joskus jännittänyt olla ratin takana. Pyrkikää itsekin olemaan kilttejä ja ymmärtäväisiä liikenteessä; antakaa tilaa, kun joku sitä tarvitsee, hymyilkää vaikkapa jalankulkijalle. Ajamisesta muodustuu kivaa ajanviihdettä! Jos tulee paniikkikohtaus, tehkää näin: hengittäkää syvää (kliseistä joo, mutta auttaa), älkää keskittykö tyhmiin autoilijoihin, laittakaa auto päälle jos se sammui, lähtekää rauhassa pois. Rauhallisuus on valttia.

Joskus minua on auttanut myös se, kun liikennevaloissa katselen vähän ympärilleni, muita kuskeja siis, ja mietin mitä niiden päässä liikkuu. Siitä tietää että ei ole yksin siinä isossa automäärässä. :) Toivottavasti auttoi jotakuta! Pelosta ei tarvitse hävetä, ja pitää olla ylpeä siitä, että on ajokortti! :) Tsemppiä!!!! :)

Olen mies ja ajokortti on ollut jo melkein 15v mutten ole koskaan pitänyt itseäni maailman parhaana kuskina. En mielelläni aja kaupungissa ja yleensä ajoni onkin vaan sellasta suoraa viivaa paikasta toiseen hankalimpia sumppuja vältellen. Usein kaikenlaiset tunaroinnit ja läheltäpiti-tilanteet liikenteessä laskee mun itseluottamuksen ratissa sille tasolle että tekis mieli hankkiutua koko autosta eroon eikä koskaan enää ajaa. Tälläkin hetkellä on jatkuva itsensä piiskaaminen päällä viimeviikolla sattuneesta tupeksinnasta. Tulee sellainen olo että jokainen toinen kuski mut tunnistaa tiellä ja ajattelee että tuossa se tunaroija nyt menee, eikä sinne meinaa uskaltaa enää mennä. Mutta pakko kai se vaan on, kun ei ilman autoakaan voi täällä harvempaan asutulla tienoolla olla ja töihin on päästävä.

Olen mies ja minulla on ollut ajokortti 5v, olen ajanut yli 200tkm sinä aikana , mutta vuosi takaperin tästä alkoi tuleen outoa ahdistusta autolla ajaessa..esim suoralla tielläkin tuntuu että ajaisin päin tolppaa vaikka se ei ole mahollista , onko kysy jännityksestä vai onko kellään ollut samaa ja jos on ollut miten pääsit eroon?

Olen jo 35v mies mutten ole koskaan ollut kovin itsevarma kuski. Ekakerran kun muutama tyyppi änkesi väkisin kyytiin kun olin vasta kloppina saanut kortin, siinähän tuli hermostuksissa tupeksittua oikein lahjakkaasti ja muistan sen vieläkin kuin eilisen. Siitälähtien olen vältellyt kaupungin keskustoja yms. sumppuja ja ajelen vaan samoja tuttuja reittejä. Hermostuksissani teen usein typeriä liikennevirheitä ja jo se riittää, että takana tulee auto ja minulla tulee suorituspaineet ja joissain tilanteissa tulee hätiköityä "alta pois" vaikka olisi kannattanut vaan odottaa. Usein jälkeenpäin jään syyllistämään itseäni että siinähän aiheutin taas jonkun läheltäpiti-tilanteen. Yleensä olen joko liian "kaahaava" tai sitten ylivarovainen niin että takanaolijat tööttäilee, mikä taas johtaa tuohon riskialttiiseen kaahailuun kun en halua olla töötättävänä tien tukkona.

Mua ainakin hävetti kun kuskasin siskoa ja hänen miestään kävivät baarissa jonka jälkeen oli pieni mäkilähtö iski paniikki ajanut enempi dieselillä ja automaatilla nyt bensa ni kytkimen ehkä pistin paskaksi 😟 se tunne kun tiedät mitä teet ja Meet paniikkiin mikään ei toimi 😟 oon aika kokematon vielä kun omaa autoa ei oo mutta saanut kavereitten autoja ajaa nyt sit tämä 😟 tiedän että virheitä sattuu mutta otan ne itseeni koskan minun Vika se oli 😟

2.Timoteuksen kirje: 3
Katumus, parannuksenteko & kääntyminen tieltänsä
What else

Juu on tuttuun , mulla suu kuivuu heti kun ajattelen ajamaan lähtöä

Ei ole edes ajokorttia, voi olla ajoon esteitäkin ja "pelottaa" koko ajatus autolla ajamisesta.