Unohdettu Kaupunki (jatkettu)

~Prologi~


Egypti 3000 eKr.

Ylä- ja Ala- Egypti olivat juuri yhdistyneet mahtavaksi valtakunnaksi ja uutta entistä mahtavampaa Egyptiä hallitsi Faarao Narmer, joka oli juuri nainut ylä- Egyptin kuninkaan kuvan kauniin prinsessan. Tämä edesauttoi ylä- ja ala- Egyptin yhdistymistä.
Sen kunniaksi Narmer halusi rakentaa pienen kaupungin. Hänellä oli salainen projekti, josta tiesivät vain hänen huolella valitsemansa alamaisensa. Heihin lukeutui muutama arkkitehti, työnjohtaja, muutama kymmenen palvelijaa, pari kokkia ja suuri joukko orjia sekä heidän vartijansa.
Tästä salaisesta operaatiosta Narmer ei hiiskunut tietyille hoviin kuuluville henkilöille, joihin papistokin lukeutui, lainkaan. Nämä olisivat joko halunneet siitä osan tai kumonneet koko hankkeen sillä perusteella, että siihen ei muka olisi varaa. Se kun olisi pois heidän ”kukkarostaan”.
Nyt ne sadat valitut orjat raatoivat paahtavan auringon alla, arkkitehtien tarkistellessa laskelmiaan ja rakennuksia. Maalarit ja kuvanveistäjät ahersivat patsaiden sekä hieroglyfien kimpussa sitä mukaa, kun rakennuksia valmistui. Muut (kokit, palvelijat ym.) tekivät omia tehtäviään milloin eivät pitäneet taukoa. Kaupunki valmistui hitaasti, mutta varmasti.
Narmer oli jo kovin vanha, kun kaupunki viimein valmistui. Hän saapui kaupunkiin vihkimisseremonioihin, jolloin kaupunki nimettiin pikku Thebaksi, johon hän tuotatti suuren osan aarteistaan.
Ne alamaiset, arkkitehdit, palvelijat, papit, vartijat, kokit orjat ja muut, jotka tiesivät pikku Thebasta, surmattiin ja haudattiin lähelle kaupunkia. Ne, joiden henki säästettiin, eivät saaneet koko elämänsä aikana poistua kaupungista. Arkkitehdit olivat tehneet hyvää työtä, sillä kaupunki oli hyvin ansoitettu ja vain se joka tiesi ansojen paikat osasi välttää ne.
Kun Narmer sitten aikanaan kuoli, jätti hän jälkeensä papyruksen, joka kulki hallitsijalta toiselle halki ajan ja dynastioiden.
Pikku Theba mahtavine aarteineen unohtui sen myötä, kun vanha valtakunta hajosi ja joutui huonoille hallitsijoille. Pikku Thebaa ei enää käytetty, eikä kukaan enää käynyt siellä sai sademetsä levittäytyä hiljalleen kaupunkiin ja peittää sen alleen.
Siellä kaupunki sitten sai olla lähes kolmatta tuhatta vuotta ihmisten katseilta.




~ Ensimmäinen luku ~
Arvokas löytö


Egypti
Kuninkaiden laakso 2001 jKr.

Lämmin ilmavirta pöllytti kuivaa hiekkaa silloin tällöin auringon paistaessa kuumasti kirkkaan sinisellä taivaalla, jossa ei ollut pilven hattaraakaan.
Erään kivimuodostelman kupeessa työskenteli kourallinen paikallisia kaivajia ja kaksi arkeologia. He tutkivat hautaa joka oli vastikään löytynyt. Se oli yksi niistä parhaimmin säilyneistä löydöistä, joita oli tehty vuosina 1900 – 2000. Ainoastaan Tutankhamenin ja Taniksen hautalöydöt olivat parhaimpia löytöjä tähän mennessä.

Eräs, noin 35 vuotias, mies kömpi ulos haudan sisäänkäynniltä, hänellä oli kädessään kaunis kultarasia. Hän oli n.185cm pitkä, hänen hiuksensa olivat vaalean ruskeat ja auringon paahtamissa kasvoissa tuikki taivaansiniset silmät. Mies oli yltä päältä tomussa, hän piteli rasiaa kädessään, tutkien sitä nyt tarkasti päivänvalossa. Rasian koristelu hämmästytti Peteriä, niin että hän päätti näyttää löytönsä kollegalleen.
”Hoi Robinson! Sinunkin täytyy nähdä tämän rasian koristelu, se on ennen näkemätön.” Peter huikkasi.
Robinsoniksi kutsuttu mies, jonka ikä oli hiukan päälle viisikymmentä vuotta, tuli ulos teltasta ja lampsi Peterin luokse, ottaen rasian tältä. Robinson oli kollegaansa ainakin kymmenisen senttiä lyhyempi ja hänen hiuksensa olivat tummat, kuten silmätkin.
Tutkittuaan rasiaa hetken Robinson katsahti Peteriin ja sanoi ” Tämähän on koristeltu pelkästään kartusseilla.”
Peter katsahti Robinsonin kasvoihin, joilta kuvastui kiinnostus sekä hämmästys ja sanoi ”Sitä minäkin ihmettelin.” Robinson kulki teltalle mietteissään Peterin seuratessa perässä.
Teltassa Robinson laski rasian kenttäpöydälle, jolla oli leviteltynä kaikenlaista tavaraa, jonka hän joutui järjestelemään uudestaan saadakseen rasian mahtumaan tavaran täyttämälle pöydälle. Tämän jälkeen hän ryhtyi varovasti aukaisemaan sinettiä, jolla rasia oli suljettu. Aikansa näprättyään sinetin kimpussa, se irtosi ja rasiasta paljastui pieni kultainen naista esittävä patsas, joka ilmeisesti esitti Narmerin puolisoa. Rasiassa oli myös papyruskäärö sekä kaunis kultainen ketju, jossa oli Scarabeus amuletti, jonka toisella puolelle oli kirjoitettu jotakin hieroglyfein.
Robinson nosti kunkin esineen varovaisesti pöydälle. Etenkin papyruksen, joka näyttikin kovin hauraalta. Toisaalta mitä muutakaan voisi odottaa n. 4000 – 3000 vuotta vanhalta esineeltä, joka on ollut koko tämän ajan rasiassa.
Kun Robinson ja Peter olivat tarkastelleet korua ja patsasta, he laittoivat ne takaisin rasiaan, jonka jälkeen he ryhtyivät tutkimaan papyruskääröä. Robinson aukaisi sen hyvin varovaisesti, jottei tuhoaisi haurasta kääröä. Papyrus käärössä oli hieroglyfi kirjoitusta, joka oli paljon varhaisemmalta ajalta, kuin vasta löydetyn haudan seinissä oleva teksti. Robinson tutki tekstiä, tehden samalla muistiin panoja vihkoonsa.
”Eikö olisi hyvä tehdä kopio tuosta tekstistä siltä varalta, että papyrus sattumalta tuhoutuisi.” Peter ehdotti.
”Niinpä.” Robinson mutisi. ”se olisi viisasta se.” Robinson ryhtyi jäljentämään tekstiä vihkoonsa muistiinpanojensa ohella. Myöhemmin hän sytytti öljylampun palamaan, koska oli tullut niin hämärää, ettei enää nähnyt kunnolla lukea.

Robinson ei tiennyt kuinka kauan oli pakertanut tekstin jäljentämisen parissa, kun teltan ulkopuolelta alkoi kuulua puhetta. Se ei ollut tavanomaista kaivajien puhetta, sillä he olisivat puhuneet arabiaa. Kun taas se puhe, mikä kantautui teltan ulkopuolelta, oli Amerikanenglantia.
Ainoa jonka Robinson tiesi puhuvan Amerikanenglantia oli kollega Peter Miller.
’Varmaan joitain Amerikkalaisia turisteja, jotka ovat eksyneet.’ Robinson ajatteli ja uppoutui jälleen tekstin jäljentämiseen. Hän ei ehtinyt puuhata kauaakaan papyruksen parissa, kun joku tuli telttaan.
”Peter?” Hän kysyi ja kääntyi nähdäkseen tulijan ja hämmästyi nähdessään tuntemattoman miehen. Mies oli selvästi paikallisia asukkaita, joita kaivauksillakin oli. Tälle oli ilmeisesti maksettu hyvin siitä, että veisi arvoesineitä kaivauksilta.
”Mitä te täältä haette?” Robinson kysyi noustessaan samalla tuolistaan ylös ja muuta hän ei sitten ehtinytkään tehdä, kun tuntematon mies pamautti jollain kovalla esineellä häntä päähän. Robinson lysähti tajuttomana pöytää vasten pudottaen samalla papyruskäärön maahan. Tulija ei vaivautunut etsimään kunnolla, vaan kahmaisi mukaansa pöydältä kultarasian sekä Robinsonin vihon, joka sisälsi muistiinpanoja papyruksen sisällöstä ja poistui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Koska aurinko oli jo alkanut laskea, Peter päätti antaa kollegalleen työrauhan ja painui omaan telttaansa käyden pitkäkseen kenttävuoteelle. Ei kestänyt kauaakaan, kun hän jo nukahti, tosin sitä edesauttoi päivän kuumuuden, sekä työnteon aiheuttama rasitus.
Myöhemmin yöllä Peter havahtui hetkeksi unestaan siihen, että jossain keskusteltiin ja sitten kuului kun telttakangas olisi kahahtanut, jonka jälkeen kuului pehmeä tömähdys. Peter ei kiinnittänyt ääniin mitään huomiota, sillä hän ajatteli kaivajien puuhaavan vielä jotakin ja kääntäen kylkeään hän nukahti uudestaan ja heräsi ennen auringon nousua.

Oli vielä hämärää, kun hän meni Robinsonin teltalle herättääkseen tämän aamiaiselle. Hän kurkisti sisälle telttaan, mutta siellä oli hiljaista ja pimeätä.
”Robinson?” Peter huhuili, muttei saanut vastausta. Hänen silmänsä olivat tottuneet pimeään, joten hän huomasi pian, että Robinsonin vuode oli koskematon. ’Onkohan hän jo noussut ylös?’ Peter mietti ja meni suoraan suureen telttaan nauttien samalla viileästä aamuilmasta, joka kaikkoaisi heti, kun aurinko nousisi taivaalle porottamaan.
Teltasta hän löysi Robinsonin, joka retkotti pöytää vasten. Peter töni Robinsonia kevyesti olkapäähän, jolloin tämä hätkähtäen heräsi. Robinson katsahti ympärilleen ihmetellen hetken missä oli ja miksi, nousten sen jälkeen ylös Peterin avustuksella. Hänen päätään kivisti ja kun hän tuli tunnustelleeksi takaraivoaan, sinne oli ilmaantunut huomiota herättävä kuhmu.
Peter vilkaisi pöytää ja huomasi etteivät kultarasia, papyruskäärö sekä Robinsonin vihko olleet siellä. ”Mitä on tapahtunut ja mihin rasia on joutunut?”
”Sen minäkin haluaisin tietää.” Robinson sanoi happamasti. ”Kuulin yöllä puhetta teltan ulkopuolelta minkä jälkeen joku tuli telttaan, iski minut tajuttomaksi ja ilmeisesti vei rasian sekä vihkoni.”
”Näitkö tulijan?” Peter kysyi vakavana.
”Näin, se oli paikallisia, jolle joku roisto on maksanut kaivauksilta löytyvien tavaroiden varastamisesta” Robinson sanoi. ”Mutta kuulin jonkun keskustelevan teltan ulkopuolella ja se ainakaan ei ollut paikallinen.”
”Mistä niin päättelit?” Peter kysyi.
”Hän puhui amerikanenglantia, niin kuin sinä.” Robinson sanoi ja katsoi Peteriä.
”Älä katso minua noin, tiedät oikein hyvin, etten varastaisi ainoatakaan muinaisesinettä.” Peter sanoi ja kysyi. ”Missä papyruskäärö on?”
”En tiedä. ” Robinson sanoi. ”Nyt muistan, taisin kaatuessani huitaista sen maahan, tosin en ole asiasta täysin varma.”
He katselivat ympärilleen nähdäkseen mihin papyruskäärö oli mahdollisesti kierähtänyt. Pian Robinson huomasikin missä käärö oli ja huokaisi helpotuksesta nostaessaan sen varovaisesti pöydälle.
”Harmittaa ettei minulla ole vihkoani sillä siinä oli kaikki muistiin panoni tästä papyruksesta sekä kopio siitä.” Robinson nurisi.
”No ainakin meillä on alkuperäinen teksti.” Peter sanoi. ”Tosin joudut tekemään saman työn uudestaan.”
”Sanopa muuta.” Robinson sanoi happamesti ja painui telttaansa.
Peter kohautti olkapäitään ja painui aamiaiselle, minkä jälkeen hän meni haudalle tutkiakseen seinäkirjoitusta toivoen löytävänsä jotakin uutta, joka valaisisi asiaa. Aika kului lähes huomaamatta Peterin työskennellessä seinäkirjoituksen parissa, kääntäen sitä parhaansa mukaan helpommin luettavaan muotoon.

Tällä välin Robinson, joka oli mennyt telttaansa lepäämään, ei osannutkaan olla aloillaan vaan palasi tutkimusteltalle ja alkoi kääntää papyruksen tekstiä uudelleen.
Kun Peter oli saanut työnsä tehtyä, vaikkei ollutkaan saanut tekstistä selville mitään uutta, hän meni katsomaan, vieläkö Robinson oli teltassaan lepäämässä. Kurkistaessaan kollegansa telttaan Peter totesi tämän häipyneen ja meni tutkimusteltalle, mistä löysikin hänet.
Robinson oli uppoutunut papyruksen tekstin kääntämiseen ja kuullessaan Peterin tulevan telttaan hän kääntyi.
”Olen miltei kääntänyt tämän.” Robinson sanoi ”Mikäli olen tulkinnut oikein, niin tässä puhutaan kaupungista, jonka Faarao Narmer oli rakennuttanut.”
”Oletko varma, että siinä todella kerrotaan kaupungista?” Peter kysyi epäuskoisesti.
”Olen.” Robinson sanoi. ”Ja jos nyt suonet anteeksi, niin kääntäisin loputkin tekstistä.” Hän lisäsi ja kääntyi takaisin työnsä pariin.
Peter poistui teltasta jääden ihailemaan auringonlaskua. Aurinko laski verkkaisesti mailleen, taivaan tummetessa ja ilman viiletessä. Ensimmäiset tähdet syttyivät tumman siniselle taivaalle ja kuukin tuli esiin.
Robinson loikki innoissaan Peterin luokse, tämän ihaillessa kuun valaisemaa tähtitaivasta. ”Mitä sait selville.” Peter kysyi.
”Tuota…sain sen käännettyä vain osittain, sillä teksti on paljon vanhempaa hieroglyfikirjoitusta, kuin mitä olen tavallisesti kääntänyt.” Robinson sanoi. ”Ja sitä paitsi teksti on osittain niin huonossa kunnossa, ettei siitä saa selvää hyvällä tahdollakaan.”
”Sait kuitenkin selville mitä siinä lukee?” Peter kysyi toiveikkaasti.
”Öh… tuota en…tai oikeastaan kyllä.” Robinson sanoi. ”Tässä sanotaan, että kaupunkiin pääsee, kun menee Niiliä pitkin aina Victorian putouksille asti ja siellä vihreään tuntemattomaan, joka lienee sademetsä ja lopussa oli Faarao Narmerin sinetti.”
”Tämä onkin ylivetojuttu.” Peter sanoi intoa puhkuen. ” Kaupunki lienee merkittävä löytö ilman aarteitakin.”
”Niinpä.” Robinson hymähti ja sanoi. ”Ajattelikin, että voisimme perustaa retkikunnan, joka määränpää on tämä kaupunki, mikäli siis löydämme sitä ollenkaan.”
”Loisto idea.” Peter sanoi. ”Nyt tarvitsemme vai sopivia henkilöitä mukaan tälle pienelle retkellemme.”
”Minä tiedänkin pari henkilöä, jotka varmasti tahtoisivat mukaan.” Robinson sanoi. ”Meidän täytyy vain ensin käydä Kairossa.”
Niinpä he pakkasivat tavaransa kaivauksilta ja lähtivät Kairoon.




München, Saksa
Kasvitieteellinen tutkimuskeskus

Susanne istui pötyänsä ääressä ja tuijotti mikroskoopin läpi vihreää kasvisolua, jota hän edellisenä päivänä oli käsitellyt eräillä aineilla, kuten kymmentä muuta kasvinäytettä. Susanne tutki nyt miten aineet olivat vaikuttaneet näytteen rakenteeseen ja toimintaan, tehden välistä merkintöjä jo ennestään paksuun muistivihkoonsa, jossa oli muitakin koetuloksia.
Olihan tämäkin tietyllä tavalla kiinnostavaa, mutta mieluummin hän olisi ollut muualla, kuin ankeassa laboratoriossa, jota oli yritetty epätoivoisesti piristää muutamalla luontoaiheisella julisteella, sekä parilla vanhalla opetustaululla, jotka käsittelivät kasvien lajioppia ja kukan eri osia. Se ei kuitenkaan ollut erityisen onnistunut yritys sillä seinien harmaat ja valkeat sävyt ikään kuin imaisivat kuvat sisäänsä.
Susanne katsahti ikkunasta ulos ja totesi siellä olevan ankeampaa. Hän oli vastikään täyttänyt kolmekymmentä vuotta ja kituutti vieläkin solujen parissa, kun taas hänen miesystävänsä Gerd oli jo kiertänyt sademetsiä ja oli tehnyt uraa uurtavia tutkimuksia vaikka oli vain parisen vuotta Susannea vanhempi.
Lyijyn harmaat pilvet ajelehtivat taivaalla saaden muutenkin niin tumman taivaan näyttämään entistäänkin synkemmältä. Silloin tällöin kirkas salama valaisi synkän taivaan hetkiseksi voimakkaan jyrähdyksen saattelemana. Tuuli paiskoi vettä ikkunalasiin ja oli toisinaan niin voimakasta, että sai ikkunalasit helisemään ja miltei irtoamaan kehyksistään. Susanne käänsi katseensa takaisin mikroskooppiin, muttei jaksanut kiinnostua siitä enää, vaan jäi tuijottamaan erästä julistetta, joka esitti Amazonin sademetsää ja vaipui ajatuksiinsa.
Hän kuvitteli olevansa kuumankosteassa sademetsässä, jossa olisi hämärää isojen puiden estäessä auringon valon pääsyn pohjalle asti. Eläimet meluaisivat puissa ja kukat levittäisivät huumaavia tuoksujaan ympärilleen. Pohjakerroksen kasvit kilpailivat vähäisestä auringonvalosta ja kasvoivat toistensa päälle tai kasvoivat puidenrunkoja pitkin ylöspäin. Susanne kuvitteli itsensä kulkemaan pitkin sademetsää, kasveja tutkien hiostavassa ilmassa. Äkkiä kesken kuvitelmien hänen korviinsa kantautui puhelimen korvia raastava pirinä ja hän oli taas ankeassa laboratoriossa.
Hän vastasi puhelimeen lievästi ärtyneenä. ”Kasvitieteellisellä, Tri Graft puhelimessa.”
”Hei Suz.” Mies ääni sanoi. ”Minulla olisi mahtavia uutisia.”
”Hei Gerd.” Susanne sanoi tullen heti paremmalle tuulelle. ”Anna tulla, mikä nyt on niin mahtavaa.”
”Minulla olisi matkaliput Egyptiin.” Gerd sanoi ja jatkoi kiusoitellen. ” Mutta et kai sinä halua lähteä Egyptiin.”
”Älä ole idiootti, tietysti haluan lähteä.” Susanne sanoi, ihmetellen samalla uskomatonta tuuriaan. ”Mistä sait liput?” Susanne kysyi. ”Aiotko tulla mukaani?”
”Tuota…ostin ne meitä varten, mutta sitten johtaja antoikin minulle sellaisen projektin, joka on aivan pakko tehdä.” Gerd sanoi. ”Joten en voi valitettavasti tulla mukaasi, mutta voithan ottaa mukaasi jonkun muun.”
”Voi kuinka kurjaa.” Susanne sanoi. Hän oli jo ehtinyt ajatella olevansa Gerdin kanssa romanttisella päivällisellä egyptiläisessä hotellissa. ”Muuten milloin lähtö on?” Susanne kysyi.
” Tänään.” Gerd vastasi.
” Miten niin jo tänään!” Susanne huudahti. ”Enhän minä mitenkään ehdi, minulla on yksi projekti kesken ja pitäisi vielä ehtiä pakkaamaankin.”
”Voit tehdä projektisi muulloinkin.” Gerd sanoi. ”Tulen hakemaan sinut, sanotaanko…hmm… noin viidentoista minuutin päästä.”
”Hyvä on.” Susanne sanoi. ”Muistuta minua, että kun palaan niin tarjoan sinulle illallisen.”
”Näkemiin.” Gerd sanoi
”Näkemiin.” Susanne sanoi ja laski luurin paikoilleen
Hetken mietittyään Susanne päätti soittaa assistentilleen, joka oli myös hänen hyvä ystävättärensä.
Susanne paineli ystävättärensä numeron ja odotti. Kesti hetken ennen kuin puhelimeen vastattiin.
”Ohlssonilla.” Vastasi naisääni puhelimeen.
”Hei Sabine. Susanne sanoi. ”Vihdoinkin sinä vastaat.”
”Ai hei Suz.” Sabine sanoi ja kysyi. ”Mitäs nyt on tapahtunut.”
”Arvaa.” Susanne sanoi.
”Gerd kosi sinua.” Sabine ehdotti.
”Ei, arvaa uudestaan.” Susanne sanoi.
”Olet päässyt Nobelin palkintoehdokkaaksi.” Sabine sanoi.
”Ei sitäkään, arvaa uudestaan.” Susanne sanoi.
”En arvaa, kun en tiedä.” Sabine sanoi. ”Lakkaa kiusaamasta ja kerro, mitä on tapahtunut.”
”Gerd lupasi minulle kaksi lippua Egyptiin.” Susanne sanoi.
”Ai ” Sabine sanoi pettyneenä. ”Lähdet tietenkin hänen kanssaan.”
”En.” Susanne vastasi. ” Gerdillä on jokin juttu, joka hänen on ihan pakko tehdä, joten hän ei pääse lähtemään.”
”Kenen kanssa sinä lähdet?” Sabine kysyi.
”Ajattelin, että sinä ehkä haluaisit lähteä kanssani.” Susanne vastasi vaatimattomasti.
Hetken aikaa oli toisessa päässä niin hiljaista, että Susanne luuli ystävänsä pudottaneen luurinsa ja pyörtyneen.
”Ihanko tosissasi ottaisit minut mukaasi?” Sabine kysyi rikkoen hiljaisuuden.
”Kyllä.” Susanne vastasi.
”Wow…Egyptiin.” Sabine henkäisi ja kysyi. ”Milloin me lähdemme sinne?”
”Tänään.” Susanne vastasi.
”Häh!?” Sabine huudahti ja kysyi. ”Miten me ehdimme?”
”Gerd tulee hakemaan minut ja me käymme minun asunnollani, jonka jälkeen haemme sinut.” Susanne sanoi. ”Ala pakata, me tulemme sinne noin puolentoista tunnin päästä.”
”Ok.” Sabine sanoi. ”Näkemiin.”
”Näkemiin.” Susanne sanoi ja laittoi luurin paikoilleen.
Hyvä ettei Susanne jodlannut riemusta, sillä talossa oli vielä porukkaa töissä ja he olisivat luulleet, että jotain kamalaa on tapahtunut.
Hän päätti pitää mölyt mahassaan ja keräsi näytteet takaisin purkkeihinsa vieden ne sen jälkeen omille paikoilleen. Tämän jälkeen Susanne otti muistivihkonsa ja laittoi sen kaappiinsa, joka jo pursui aiheeseen liittyvää materiaalia yli äyräidensä ja vähältä piti, ettei kaikki rojahtanut hänen päälleen.
Tämän jälkeen hän meni vauhdilla pukukaapilleen, nakkasi työtakkinsa sinne, ottaen samaa tietä päällystakkinsa kiskoen sen päälleen ja ottaen vielä käsilaukkunsa Susanne läimäytti kaapin oven kiinni. Hän katsoi vielä peilistä, että hänen punaruskea tukkansa oli hyvin. Peilistä häntä vastaan tuijotti vihreäsilmäinen hieman väsynyt nainen, jonka punaruskea tukka oli huolimattomalla nutturalla. Susanne yritti parantaa nutturaansa ja saikin sen itseään miellyttäväksi.
Hän pyyhälsi puolijuoksua eteenpäin, läpi hiljaisen aulan suoraan pääovelle.
Susanne hidasti vauhtiaan, ennen kuin astui pääovista ulos ja yritti kävellä arvokkaan näköisesti. Hän astui ulos ja jäi katoksen alle odottamaan, josko Gerd pian tulisi. Susannen ei tarvinnut kovin kauan odotella, kun sininen BMW kaartoi pihalle. Gerd ajoi herrasmiehenä ihan katoksen viereen, ettei Susannen tarvinnut kastella itseään noustessaan autoon. Miltei heti kun Susanne oli astunut autoon, he lähtivät liikkeelle. ”Kiitos, kun hait minut.” Susanne sanoi.
”Eipä tuo mitään.” Gerd sanoi vaatimattomasti.
Gerdillä oli pikimusta tukka ja melkeinpä jäisensiniset silmät, joita vielä korosti mustat ripset ja kulmakarvat.
Yhdessä hujauksessa he olivat Susannen asuintalon luona. Gerd oli taas herrasmies ja ajoi autonsa aivan oven viereen, jotta Susanne pääsisi kuivana rappuun.
Susanne nousi autosta ja kipaisi asuntoonsa, joka sijaitsi ylimmässä kerroksessa ja oli itse asiassa kattohuoneisto.
Hän etsi passinsa, sekä muut tarpeelliset tavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Ne hän pakkasi rinkkaansa.
Kun Susanne oli saanut pakattua kaiken, mitä matkalle tarvitsisi, hän palasi ulkona odottavan Gerdin luokse. Lähtiessään Susanne kuitenkin tarkasti, että avain on mukana ja ovi visusti kiinni. Matkalla Sabinen luokse Susanne pyysi Gerdiä pysähtymään erään raha-automaatin kohdalla, niin että hän pääsi nostamaan rahaa matkaa varten.
Kun Susanne oli saanut asioitua automaatilla, he jatkoivat matkaansa Sabinen luokse.
Päästyään perille, Sabine jo odotti matkatavaroineen heitä. Gerd auttoi Sabinea ja sulloi tämän matkatavarat takakonttiin, missä Susannenkin matkatavarat olivat.
Sabine oli Susanne vastakohta, hän oli vaaleahiuksinen ja hänen silmänsä olivat pähkinän ruskeat.
Matka lentokentälle sujui nopeasti, jollei oteta lukuun sitä, että he olivat jämähtää melkoiseen ruuhkaan eräässä risteyksessä, jonka tukki osittain tielle poikittain kaatunut rekka. Onneksi Gerd tiesi oikotien, jota käyttämällä he ennättivät ajoissa lentokentälle.
Gerd antoi liput Susannelle, ennen kuin tämä ja Sabine menivät lähtöselvitykseen. Susanne suuteli Gerdiä poskelle ja sanoi hänelle että tämä oli sen ansainnut.
”Hyvää matkaa!” Gerd huikkasi ja lähetti lentosuukon Susannelle ja Sabinelle ennen kuin nämä katosivat lähtöselvityksen ihmisvilinään.

Kun Susanne ja Sabine olivat selvinneet lähtöselvityksestä tarkastuksineen, mihin oli sisältynyt hienoista häslinkiä, he pääsivät vihdoinkin odottamaan koneeseen pääsyä. Koneen lähtö oli ukkosmyrskyn takia viivästynyt. Jonkin ajan kuluttua he pääsivät koneeseen, joka pian rullasi kiitoradalle ja nousi ilmaan.
Kone nousi paksun pilvipeitteen yläpuolelle, missä oli selkeää. Oli jo myöhäinen ilta ja ulkona oli jo pilkkopimeää vaikka he lensivätkin pilvien yläpuolella. Lentoemännät tarjosivat pientä purtavaa, sekä virvokkeita matkustajille. Susanne nojautui tuolissaan taaksepäin ja sulki silmänsä. Hän ajatteli, että voisi yhtä hyvin nukkua. Sabine yritti katsella ulos pimeyteen, mutta pian hänkin tunsi itsensä uniseksi ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
Matkustamon laskeutui hiljaisuus, sillä suurin osa matkustajista nukkui. Kone lensi tasaisesti halki öisen taivaan, joka alkoi hiljalleen muuttua punahehkuiseksi aamun alkaessa sarastaa. Susanne ja Sabine heräsivät, kun lentoemännät alkoivat tarjoilla aamiaista. Aamiaisen jälkeen kapteeni ilmoitti, että pian laskeuduttaisiin Kairon lentokentälle.
Eikä kestänyt kauaakaan, kun kone jo rullasi kiitotiellä hidastaen samalla vauhtiaan. Pian se oli kaartanut lähelle terminaalia, minkä jälkeen se alkoi laskea matkustajia ulos.

Kun Sabine ja Susanne astuivat ulos koneesta, heitä vastaan leyhähti lämmin tuuli, joka pörrötti heidän hiuksiaan. He menivät muiden matkustajien perässä passintarkastukseen. Susanne ja Sabine selvisivät passintarkastuksesta kunnialla toisin kuin eräs mies heidän jälkeensä. Hänen passissaan oli jokin epäkohta, joka sai virkailijan pyytämään miestä siirtymään tullin puolelle. Miehen jäädessä kiukkuisesti huutamaan ja huitomaan virkailijalle, Susanne ja Sabine hakivat matkatavaransa, minkä jälkeen he suuntasivat turistibussille, joka vei heidät hotellille.
Aurinko oli noussut korkealle ja bussissa alkoi olla tukalaa vaikka sekä ikkunat että kattoluukku olivat auki. Kesti ainakin tunnin ennen kuin he pääsivät hotellille.
Kun Susanne ja Sabine olivat saaneet hotellihuoneen, he päättivät, etteivät näin ensimmäisenä päivänä lähde tutustumaan kaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Olisihan seuraavana päivänä aikaa tutustua niihin.

He siis lepäilivät koko päivän ja illalla he päättivät mennä hotellin ravintolaan illalliselle. Kevyen illallisen jälkeen Susanne ja Sabine vetäytyivät takaisin huoneeseensa.
Seuraavana aamuna he nousivat aikaisin ja lähtivät tutustumiskierrokselle kaupunkiin. Sitä ennen Susanne päätti soittaa Gerdille, että he olivat päässeet turvallisesti perille. Hän siis paineli Gerdin numeron suuntanumeroineen kaikkineen. Kului vähän aikaa ennen kuin puhelimeen vastattiin.
”Kaufmannilla.” Vastasi naisen ääni.
Susanne ei ensin saanut hämmästykseltään sanaa suustaan, mutta sitten hän pyysi Gerdin puhelimeen. Pian tämä tulikin ja aikoi sanoa jotakin, kun Susanne keskeytti hänet heti alkuunsa.
”Kukahan se nainen oli, joka vastasi puhelimeesi?” Susanne kysyi hyytävästi. ”Sinun työtehtäväsikö?”
”Ai hei kulta…öh tuota hän on taloudenhoitajani.” Gerd takelteli.
”En tiennytkään, että sinulla on taloudenhoitaja.” Susanne sanoi äskeistä jäätävämmin, sillä hän oli kuullut, kun nainen oli alkanut kiljua Gerdille tämän kommentin takia. ”No pidä hauskaa sen ’taloudenhoitajasi’ kanssa, minä puolestani en aio edes niistää sinne päinkään, vaan vietän ihanan loman ja voi olla etten palaa ihan pian.”
”Mutta…mutta…” Gerd änkytti.
”Hyvästi.” Susanne sanoi erityisen jäisesti ja iski kuulokkeen takaisin paikoilleen Gerdin jäädessä muttaamaan.
Susanne oli ärtynyt ja koko aamu tuntui olevan pilalla. Mutta hyvän aamiaisen jälkeen olo alkoi taas tuntua mukavalta. Ja kun he olivat kierrelleet kaupunkia nähtävyyksiä katsellen, Susanne tunsi olevansa taas hyvällä tuulella. Etenkin sen jälkeen, kun hän oli ostanut erään pienen kauniin, naista esittävän patsaan itselleen ja tinkinyt nautinnollisesti sen hinnasta kauppiaan kanssa ja saanut tahtonsa läpi. Kun Susanne ja Sabine olivat aikansa katselleet nähtävyyksiä ja tutustuneet kaupunkiin, he päättivät käydä vielä Kairon Egyptiläisessä museossa, ennen kuin palaisivat hotellille.
Museossa he ihastelivat muinaisten egyptiläisten tekemiä esineitä, etenkin Faarao Tutankhamenin aarteille varattu osasto teki heihin syvän vaikutuksen ja he viipyivätkin siellä pitkään. Alkoi olla jo hämärää, kun he päättivät palata hotellille. Jonkin aikaa kuljettuaan katuja pitkin Susanne ja Sabine huomasivat olevansa eksyksissä, jolloin he päättivät kysyä neuvoa ensimmäiseltä vastaan tulevalta henkilöltä. Hämärä muuttui pimeydeksi heidän vaeltaessaan kadulta toiselle.
Susanne ja Sabine alkoivat olla jo toivottomia, kun he näkivät katulamppujen himmeässä valossa miehen, joka tuntui olevan paikallisia asukkaita.
He menivät miehen luokse ja Susanne kysyi vähäisellä Arabian kielen taidollaan mieheltä puhuiko tämä englantia. Mies vastasi osaavansa.
”Mihin neidit tahto mennä, minä viedä teidät sinne.” Mies sanoi.
”Meidän pitäisi päästä Semiramis Intercontinental -hotelliin, mutta olemme hiukan eksyksissä, joten voisittekohan mahdollisesti opastaa meidät sinne.” Susanne pyysi niin kohteliaasti kuin osasi.
”Minä viedä teidät hotelli.” Mies sanoi nyökytellen ja hymyili paljastaen harvat hampaansa.
Mies johti heitä pitkin katuja sinne ja tänne, vakuuttaen välillä, hotellin tulevan pian näkyviin ja ettei enää olisi pitkä matka, vaikka itse asiassa hän johdatti naisia yhä kauemmaksi hotellilta.
Kun he olivat kulkeneet jo toista tuntia saavuttamatta hotellia, heräsivät Susannen epäilykset siitä, että he kulkivat ympyrää tai ainakin kauemmaksi hotellista. ”Minusta tuntuu, ettei hän vie meitä sinne minne pitäisi.” Susanne supatti Sabinelle. ”Paras olisi jättää hänet ja etsiä itse se hotelli.”
Sabine nyökkäsi sanaakaan sanomatta. Hänenkin vaistonsa ilmoitti, ettei kaikki ollut niin kuin piti.
Susanne päätti kysyä mieheltä, mihin tämä oli heitä viemässä. ”Olettekohan te nyt aivan varma, että tämä on oikea reitti hotellille?” Hän kysyi.
”Kyllä, tämä oikea tie.” Mies vastasi innokkaasti nyökytellen ja jatkoi kulkuaan, mutta pysähtyi kuitenkin äkisti huomattuaan, etteivät naiset enää seuranneetkaan häntä, vaan olivatkin jääneet seisomaan paikoilleen. Mies huusi jotakin arabiaksi ja pian kadun pimennoista sukelsi esiin useampia miehiä, paikallisia tietenkin.
Susanne ja Sabine eivät jääneet paikoilleen miettimään, mitä miehet aikoivat, vaan pinkaisivat juoksuun.
Taas mies huusi jotakin, jota ei tarvinnut Susannelle kääntää, sillä hän tiesi mitä mies oli huutanut. Hän oli mitä ilmeisimmin käskenyt niitä muita ottamaan heidät kiinni.
Kumpikaan naisista ei katsonut taakseen, vaan jatkoi juoksuaan eteenpäin. He kuulivat miesten askeleet takanaan ja ne tuntuivat olevan aina vain lähempänä. Äkkiä erään rakennuksen ovi aukeni ja kaksi miestä astui siitä ulos. Susanne ja Sabine olivat vähällä törmätä miehiin. Luullen heitäkin paikallisiksi he juoksivat edelleen eivätkä kuulleet, mitä miehet sanoivat.


*********


Robinson ja Peter olivat astumassa ulos teehuoneesta, kun he kuulivat juoksuaskelia. Pian heitä vastaan juoksikin kaksi naista ja vähältä piti, ettei sattunut yhteentörmäystä.
”Mitä ihmet…” Sanoi Robinson, mutta lause jäi kesken, sillä miltei heti naisten jälkeen tuli viisi paikallista miestä.
”Minä pidättelen heitä, sillä aikaa, kun sinä juokset niiden naisten perään.” Peter sanoi.
Robinson tyytyi vain nyökkäämään ja lähti naisten perään.
Kun takaa-ajajat olivat tulleet Peterin kohdalle ja hän ryhtyi pidättelemään heitä kaiken taitonsa mukaan. Tällä välin Robinson oli saavuttanut naiset, jotka olivatkin kaikesta päättäen melko uuvuksissa.
Ensin Susanne ja Sabine luulivat, että kyseessä oli jokin juoni, mutta kun Robinson sai selitettyä heille asiansa, he rauhoittuivatkin ja lähtivät tämän matkaan. He palasivat paikalle, johon Robinson oli Peterin jättänyt. Hän odottikin heitä ja takaa-ajajat olivat kadonneet ilmeisesti sinne, mistä olivatkin tulleet. ”Taivas sentään, käyttivätkö ne sinua nyrkkeilysäkkinä?” Robinson kysyi.
Peter tosiaan oli aikamoinen näky, hänen paitansa oli riekaleina, huuli halki ja silmä muurautumassa umpeen.
”Tuota, voisittekohan te neuvoa, miten pääsisimme Semiramis Intercontinental -hotellille?” Susanne kysyi.
”Mekin olimme menossa sinne, joten voitte tulla meidän kanssamme.” Robinson sanoi.
He kulkivat yhtä matkaa hotellille ja Susanne kertoi, miksi miehet olivat ajaneet heitä takaa.
”En tiedä kuinka voisimme kiittää teitä.” Susanne sanoi puhuen samalla ystävänsä puolesta. ”Vähintä mitä voisimme tehdä, on hoitaa Peterin saamat vammat.”
”Emmehän me tehneet mitään.” Robinson sanoi vaatimattomasti ja oli jo menossa hotellin aulassa sijaitsevalle tiskille kysymään olisikohan, heille tullut viestejä, kun hän äkisti kääntyikin takaisin. ”Minulla olisi ehdotus.” Hän sanoi.
”Millainen ehdotus.” Susanne kysyi.
”Tehän voisitte lähteä huomenna kanssamme kaupunki kierrokselle, ilman eksymisiä tai ikävyyksiä ja sitten voisimme illastaa yhdessä, siis me kaikki neljä.”
”Sehän sopii.” Susanne ja Sabine sanoivat yhdestä suusta.
Sabine meni Peterin luokse. ”Tulisitko meidän hotellihuoneeseemme, niin hoidan nuo sinun kolhusi.” Sabine pyysi.
Peter suostui pyyntöön ja meni naisten mukana heidän huoneeseensa, missä Sabine hoivasi Peteriä.
Tällä välin Robinson kävi kysymässä respalta, oliko heille tullut mitään viestejä, joita ei kuitenkaan ollut tullut.

Seuraavana päivänä he lähtivät aikaisin liikkeelle ja koko päivän he kävelivät pitkin kaupunkia. He kävivät katsomassa Pyramideja, Sfinksiä sekä Karnakin temppeliä, kokeillen kamelilla ratsastamista samalla, kun he menivät katsomaan viimeksi mainittua paikkaa. Auringon alkaessa laskea he palasivat hotellille, vaihtoivat asunsa illalliselle sopivammaksi ja menivät ravintolaan, jossa oli heille varattu pöytä. Illallinen oli varsin onnistunut ja oli jo myöhäinen yö, kun Susanne ja Sabine menivät omaan huoneeseensa tuntien kumpikin itsensä varsin onnellisiksi.
Kun seuraavana aamuna Susanne ja Sabine olivat ravintolassa aamiaisella, Peter tuli heidän luokseen.
”Huomenta Peter.” Sabine sanoi. ”Mikäs sinut tänne lennätti?”
Peter toivotti naisille hyvät huomenet ja istuutui heidän seuraansa. ”Tuota, ajattelin kysyä teiltä, että miten pitkän loman olette ajatelleet pitää ja onko teillä muita suunnitelmia?” Hän sanoi.
”Emme ole päättäneet miten kauan aiomme olla, mutta luulisin että ehkä noin kolmisen viikkoa tai kauemmin ja muita suunnitelmia ei näillä näkymin ole.” Susanne sanoi ja kysyi. ”Miten niin?”
”Tuota noin, kun minä ja Robinson olemme koonneet retkikuntaa ja saimme eilen kuulla, että pari henkilöä jää pois ja ajattelimme, että te ehkä haluaisitte tulla meidän mukaamme.” Peter sanoi ja kysyi. ”Niin, että lähdettekö?”
”Tietysti.” Susanne ja Sabine sanoivat yhdestä suusta tuskin uskomatta hyvää onneaan.
Aamiaisen jälkeen naiset, sekä Peter suuntasivat läpi kaupungin vilinän Niilin rantaan.




~ Toinen luku ~
Matka alkaa


Heidän saapuessaan lauttarantaan, oli heidän jokialuksensa jo lähtövalmiina ja Robinson keskusteli parhaillaan kahden miehen kanssa, jotka olivat ilmeisesti tulossa mukaan matkalle.
Mukaan oli myös tulossa tumma, Zairesta kotoisin oleva mies, jonka nimi oli Makedde. Hän olisi heidän oppaana, kun he matkaisivat Niiliä ylös. Matkan varrellahan on muutamia kyliä ja Makedde osasi Suahilin lisäksi muutamia muita Afrikassa käytössä olevia kieliä, joten he pystyisivät tarpeen tullen pyytämään matkanvarrella olevilta kyläläisiltä apua tai neuvoja.
Robinson esitteli heidät miehille, joiden kanssa oli juuri keskustellut.
Toinen oli epämiellyttävän näköinen. Hänellä oli maantien värinen rasvainen tukka, lähestulkoon värittömät silmät ja hän oli roteva. Toisella oli vaalea siilitukka ja silmät olivat niin syvällä kuopissaan, että väriä oli vaikea erottaa. Hän oli normaalivartaloinen ja pitkä.
Miehet esittäytyivät Jonas Larsoniksi ja Don Banksiksi ja sanoivat olevansa harrastelija-arkeologeja.
Jonas katsahti Peteriin ja virnisti. ”Mikäs sinun silmääsi on osunut?” Hän kysyi, tarkoittaen Peterin mustaa silmää. Peter ei välittänyt vastata vaan keskittyi muihin asioihin.
Matkaan lähdettiin heti, kun kaikki olivat kyydissä.
Susanne nautti kannella auringosta sekä miellyttävästä tuulenvireestä jokialuksen kiitäessä Niiliä ylöspäin. Hetken päästä Robinson tuli Susannen seuraksi, tuoden samalla kaksi limonadipulloa, joista toisen hän ojensi Susannelle. He jäivät kannelle ihailemaan maisemia, siemaillen välillä jäisen kylmää limonadia.
Mitä ylemmäksi Niiliä mentiin, sitä harvemmaksi asutus muuttui. Muutamien päivien ajan kuljettiin ohi harvaan asuttuja rantoja. Toisinaan rannoilla oli uteliaita ihmisiä katselemassa ohi soljuvaa jokialusta. Muutama kalastaja ohitti aluksen, jääden hetkeksi sitä katselemaan.
Pian kasvillisuus alkoi vähitellen tihentyä, kunnes kummallakin rannalla oli sankka sademetsä, jonka rehottavat kasvit kaartuivat joen ylle muodostaen vihreän lehväkatoksen. Susanne ihaili kasveja sekä niiden seassa vilisteleviä eläimiä. Muutaman päivän ajan jokialus kulki lehväkatoksen alla, kunnes alkoi olla lähes mahdotonta edetä enää jokea ylös. Jokialus ankkuroitiin sopivaksi katsottuun paikkaan ja matkaa jatkettiin jalan ja ennen pimeän tuloa he leiriytyivät sopivaksi katsomaansa paikkaan.
Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa sademetsässä.

Larson ja Banks vaikuttivat hieman tyytymättömiltä tiheässä kasvillisuudessa vaeltamiseen. Susanne oli enemmän kuin tyytyväinen, hän oli onnensa kukkuloilla saadessaan kulkea kasvillisuuden seassa ja tutkia sitä samalla. Aina kun pidettiin tauko, Susanne kirjoitti muistivihkoonsa kaiken, mitä oli pannut merkille kasvillisuudesta ja eläimistöstä.
Tähän asti kaikki oli sujunut ongelmitta, mutta eräänä aamuna Susanne havaitsi kännykkänsä kadonneen. Eikä se jäänyt ainoaksi tapahtumaksi, sillä muiltakin tuntuivat tärkeät tavarat katoavan selittämättömästi.
Eräänä iltana, kun Robinson aikoi soittaa satelliittipuhelimellaan, säähavaintoasemalle, hän huomasi laiteen rikkoutuneen. Ainoat, joita asia ei näyttänyt huolettavan lainkaan, olivat Larson ja Banks.
Nyt koko retkikunta oli sademetsän armoilla ja avun hankkiminen oli mahdotonta, jos sitä olisi tarvittu.
He patikoivat eteenpäin hiostavan kuumassa ilmassa ja päättivät leiriytyä hieman tavallista aikaisemmin, sillä taivas oli jo aamulla näyttänyt enteilevän ukkosmyrskyä. Kun teltat oli saatu pystytettyä, Susanne alkoi tapansa mukaan kirjoittaa vihkoonsa, joka teki myös päiväkirjan virkaa, vaikka siinä kyllä oli enimmäkseen muistiinpanoja kasveista ja eläimistä. Hän ei ehtinyt kauankaan kirjoittaa, kun Larson tuli hänen luokseen.
Larson seisoi hetken Susannen vieressä katsellen tämän kirjoittamista ja kysyi sitten. ”Mitä oikeastaan kirjoittelet tuohon vihkoosi?”
”En mitään erityistä. Miten niin?” Susanne vastasi ja lisäsi jäisesti. ”Itse asiassa sen ei pitäisi kuulua teille.”
Larson ei sanonut mitään, mutta näytti tyytymättömältä Susannen vastaukseen.
Susanne oli uppoutunut jälleen kirjoittamaan vihkoseensa, kun Larson äkkiä nappasi sen häneltä.
”Hei anna se takaisin!” Susanne huudahti kiukkuisesti.
Larson oli kuin ei olisi kuullutkaan ja oli jo menossa telttaansa, kun Robinson pysäytti hänet.
Robinson oli kaikessa rauhassa tutkinut papyruskääröä toivoen saavansa siitä vielä jotakin irti, kun Susannen huudahdus havahdutti hänet mietteistään. Hän laittoi papyruskäärön pois ja meni ottamaan asiasta selvää.
Hän näki Larsoniin joka piteli Susannen vihkoa ja näytti siltä kuin aikoisi repiä sen.
”Anna se vihko takaisin hänelle.” Robinson sanoi rauhallisesti.
Larson katsahti ylimielisesti Robinsoniin repäisten vihkosta irti kansilehden.
”Muistiinpanoni!” Susanne kiljaisi ja syöksyi Larsonin kimppuun. Tämä virnuili vain ja tönäisi Susannen nurin.
Juuri silloin Robinsonin itsehillintä petti ja ennen kuin Larson ehti tajuta mitään, Robinsonin nyrkki iskeytyi hänen naamaansa. Larson hämmästyi siinä määrin, että pudotti Susannen vihkon maahan.
Tällä välin myös Banks, Sabine Makedde ja Peter olivat tulleet katsomaan, mitä oikein oli tekeillä.
Larson hoiperteli vuotavaa nenäänsä pidellen Banksin luokse. Hän katsoi merkitsevästi Banksiin, joka nyökkäsi ojentaen jonkin mustan ja kiiltävän esineen Larsonille
Peter ja Sabine olivat huomanneet, mikä se oli. Peter ihmetteli, minkä vuoksi Banksilla ja Larsonilla oli aseet?
Makedde katsoi kysyvästi Peteriin, joka ei tietenkään osannut vastata.
Larson oli jo kääntynyt mennäkseen hurjistuneen näköisen Robinsonin luokse ja Peter oli aikeissa varoittaa Robinsonia aseesta, kun voimakas jyrähdys sai Larsonin seisahtumaan paikoilleen. Tämä katsahti tummenevalle taivaalle, kuin jotakin etsien.
Robinsonkin katsoi samaan suuntaan ja huomasi pienen tumman pisteen kaartelevan taivaalla. Ensin hän arveli sen olevan lintu, mutta kun piste oli laskeutunut alemmaksi hän tajusi, ettei se ollutkaan lintu, vaan pieni lentokone.
Nyt he saattoivat kuulla pienkoneen moottoreiden pörinän, joka sekoittui ukkosen jyrinään.
Lentokone näytti laskeutuvan yhä alemmaksi, aivan kuin laskeutumispaikkaa etsien. Oli alkanut sataa kaatamalla ja konetta oli yhä hankalampi nähdä. Pian he erottivat sateen läpi, ettei kone ollut laskeutumassa, vaan se putosi, kunnes oli niin matalalla, että hipoi koreimpien puiden latvoja. Pian kone häipyi kokonaan näkyvistä sukeltaessaan kovalla rytinällä sademetsän uumeniin. Lopulta koneen aiheuttama melu katosi ukkosen pauhun ja sateen ropinan alle.
Tämä kauhunäytelmä sai Robinsonin ja Larsonin unohtamaan riitansa ja Susannekin oli tällä välin ottanut vihkonsa maasta, mihin Larson oli sen pudottanut.

Myöhemmin samana iltana Susanne meni Robinsonin luokse, hän halusi tietää, miksi juuri tämä oli syöksynyt ritarillisesti avuksi ja päälle päätteeksi vielä motannut Larsonia kuonoon. Robinson vastasi siihen jotain sen suuntaista, että se kuului hänen velvollisuuksiinsa. Susanne jotenkin arvasi, ettei kyse ollut pelkästään velvollisuuksista vaan kyse oli ihan jostain muusta. Hänelläkin oli lämpimiä tunteita Robinsonia kohtaan ja oli tavallaan imarreltu tämän avusta.
He päättivät sään parannuttua etsiä lentokoneen, toivoen jonkun selvinneen hengissä moisesta pudotuksesta. Se tosin aiheuttaisi mutkan matkaan ja toisi muassaan pari lisäpäivää.

Matkaa siis jatkettiin, mutta suunta oli uusi. He kulkivat nyt siihen suuntaan johon olivat nähneet koneen putoavan.
Pian he löysivätkin koneen, se oli pahoin vaurioitunut pudotuksessa ja sen keula oli ruttaantunut, kun se oli törmännyt suureen kiven järkäleeseen. Koneen tuulilasi oli säpäleinä ja eräs mies retkotti pahannäköisesti pienempää kiveä vasten ja hänen päänsä alla oli pieni verilammikko. Miehen hyväksi he eivät voineet tehdä enää mitään, sillä tämä oli kuollut lennettyään pää edellä kiveen. Korppikotkat olivat jo ruumiin kimpussa.
Larson ja Banks menivät koneen luokse ja alkoivat repiä ovea auki, kun taas Peter ja Robinson hätistelivät haaskalinnut pois kuolleen miehen kimpusta ja hautasivat ruumiin Makedden avustuksella.
Tällä välin Larson ja Banks olivat saaneet lentokoneen oven auki. Robinson ja Peter menivät heidän perässään sisälle koneeseen Makedden jäädessä Susannen ja Sabinen luokse. Matkustamossa oli pari matkustajaa, he näyttivät olevan elossa, mutta tajuttomia. Molemmat olivat miehiä. Toinen heistä oli suurikokoinen ja tummaihoinen, kun taas toinen oli hoikka ja valkoihoinen. Viimeksi mainitulla oli lyhyet mustat ja hieman kihartuvat hiukset. Tummaihoisen tukka oli lyhyt ja kihara niin kuin tummaihoisilla yleensä.
’Matkustajien tavarat olivat lennelleet pitkin matkustamoa.
Heidän vielä ollessa matkustamossa tummaihoinen mies tuli tajuihinsa. Hän katseli ympärilleen ja ihmetteli mihin oli joutunut. Sitten hän huomasi matkustamoa tarkastelevat Robinsonin ja Peterin. ”Olemmeko jo laskeutuneet?” Hän kysyi.
Tämä sai Robinsonin hätkähtämään.
”Kyllä, jos nyt haluatte kutsua sitä laskeutumiseksi.” Robinson sanoi, virnistäen.
Peter, Banks ja Larson tulivat Robinsonin luokse.
Tällä välin mies oli esittäytynyt, hänen nimensä oli Jim Cale.
Jim kertoi kaiken minkä muisti, mutta siitä ei ollut juurikaan apua, sillä hän oli torkkunut suurimman osan matkasta.
Hän nousi ylös istuimeltaan todetessaan olevansa kunnossa ja auttoi Robinsonia ja Peteriä kantamaan vielä tajuttomana olevan matkustajan ulos koneesta. Larsonin ja Banksin jäädessä vielä tutkimaan konetta.
Lentokoneen ohjaamossa, joka näytti eniten kärsineeltä, oli yksi mies, ilmeisesti perämies, hänkin oli tajuton. Banks ja Larson kantoivat miehen ulos. Ei kestänyt kauaakaan, kun toinen matkustaja, sekä perämies tulivat tajuihinsa. Matkustajana olleen miehen nimi oli Ronald Jefferson ja perämiehen nimi oli Peck.
Kun oli todettu, ettei heilläkään ollut kuhmuja ja mustelmia suurempia vammoja, mikä oli ihme, he pyysivät miehet mukaansa ja palasivat leiriin, jossa he päättivät viipyä seuraavaan päivään asti, vain varmistuakseen, että löydetyt olisivat täysin kunnossa.

Niinpä varhain seuraavana aamuna otettiin suunta kadonneeseen kaupunkiin ja matka jatkui. Heidän edettyään muutamia päiviä viidakossa, kulku alkoi muuttua vaivalloisemmaksi sen vuoksi, että maa alkoi nousta vastaan tuli entistä jyrkempiä ylämäkiä ja heidän oli pysähdyttävä pariksi päiväksi sankan sumun yllätettyä heidät. He eivät halunneet harhautua reitiltään, vaan päättivät jäädä odottamaan sumun hälvenemistä. Paksun sumun hälvettyä he pääsivät jatkamaan matkaansa.
Retkikunta ohitti matkallaan vuorigorillalauman, joka lounasti parhaillaan. Suuri hopeaselkäinen uros, joka oli myös laumansa johtaja, piti tarkasti silmällä retkikuntaa, sen sivuuttaessa ruokailevaa laumaa. Se ei halunnut heidän tulevan liian lähelle. Susanne ja Sabine olivat haltioissaan nähdessään näin läheltä gorilloja ja vieläpä niiden oikeassa elinympäristössä, mutteivät kuitenkaan menneet häiritsemään niitä.
He ohittivat gorillat ääneti, pian sen jälkeen, kun he olivat jo katoamassa gorillojen näköpiiristä, kuului valtaisa karjaisu ja heti perään töminää. He kääntyivät katsomaan, vain huomatakseen kuinka suuri hopeaselkä oli noussut seisomaan. Se takoi rintaansa ja karjahti taas. Se karjahti vielä kerran ja laskeutui alas.
”Meillekö se karjui?” Peter kysyi.
”En usko.” Sabine sanoi. ”Mutta en kyllä ihmettelisi vaikka olisikin karjunut, sillä sivuutimme ne melko läheltä.”
”Hei katsokaa.” Susanne sanoi, osoittaen lähellä olevia puskia, jotka heilahtelivat kun toinen hopeaselkäinen urosgorilla ilmaantui näkyviin. Se oli edellistä hieman pienempi ja myös nuorempi.
Lauman johtaja alkoi uudelleen takoa rintaansa ja karjua, kuin sanoakseen ’TÄÄLLÄ HALLITSEN MINÄ JA SINUN OLISI PARASTA HÄIPYÄ MINUN ALUEELTANI TAI SAAT KUONOOSI!!’
Retkikunta päätti jatkaa matkaansa, sillä heitä ei huvittanut jäädä mahdollisesti tappelevien gorillojen tielle. Retkikunta matkasi eteenpäin mutkittelevaa ja paikoittain umpeen kasvanutta polkua pitkin, uhittelevien gorillojen melun saattelemana.
Pian alkoi hämärtää ja he päättivät leiriytyä yöksi suuren kalliomuodostelman viereen.
Se olikin ihanteellinen paikka, sillä muodostelman päällä oleva kieleke oli tavallaan katoksena ja sen päällä rehottavat kasvit antoivat jonkinlaisen suojan porottavalta auringolta ja mahdolliselta sateelta.
Oli jo pimeää kun leiri oli saatu pystytettyä ja nuotio sytytettyä. Banks, Peck ja Larson siirtyivät telttoihinsa, kun Peter, Sabine, Robinson, Makedde, Jefferson, Susanne ja Jim jäivät nuotion ääreen juttelemaan. ”En ole ikinä nähnyt noin kaunista yötaivasta.” Susanne sanoi ihastellen pilvettömällä taivaalla tuikkivia tähtiä.
Pian muutkin siirtyivät telttoihinsa nukkumaan. Vain Makedde jäi nuotion ääreen istumaan, hän oli näet päättänyt olla vahdissa siltä varalta, että joku pitkäkyntinen taas iskisi seurueen tavaroihin.
Leirissä oli hiljaista, vain metsästä kantautui silloin tällöin yöeläinten ääniä niiden etsiessä ruokaa puista. Makeddeakin alkoi väsyttää ja pian hän torkahtikin. Hän ei tiennyt kuinka kauan oli torkkunut, kun jokin ääni havahdutti hänet unestaan. Aivan kuin joku tai jokin liikkuisi leirissä. Nuotiokin oli hiipunut kyteväksi hiillokseksi. Makedde heitti siihen muutamia risuja, jotka leimahtivat rätisten liekkeihin.
Nuotion heikossa valossa hän katseli ympärilleen nähdäkseen mahdollisesti leirin lähellä liikkujan. Makedde oli jo varma, että oli vain uneksinut, kun kuuli takaansa askelia. Hän nousi seisomaan kääntyen katsomaan, kuka tai mikä hiippailija oli ja hämmästyi nähdessään Larsonin, mutta rauhoittui sitten, toinen oli kaiketi menossa asioilleen metsään. Makedde istahti takaisin nuotion ääreen.
Pian hän kuuli taas askelia, Larson siellä oli varmaan menossa takaisin telttaansa nukkumaan. Makedde ei osannut aavistaakaan, että Larson hiippaili tämän taakse.
Ennen kuin Makedde ehti tehdä mitään, jokin kova tömähti hänen päähän ja hän lysähti tajuttomana nuotion viereen.
Larson heitti lyömäaseenaan käyttämänsä oksanpätkän nuotioon, jossa se syttyi rätisten liekkeihin. Sen jälkeen hän suunnisti Peterin ja Robinsonin teltalle. Äänettömästi ja varovaisesti Larson veti Robinsonin repun teltan edestä itselleen.
Hetken sitä pengottuaan hän löysikin etsimänsä. Alkuperäisen papyruskäärön sekä valmiin käännöksen ja kartan, ne hän otti itselleen, minkä jälkeen hän työnsi repun takaisin omalle paikalleen. Tämän jälkeen Larson hiippaili äänettömästi teltalleen, jossa Banks ja Peck odottelivatkin. He tutkivat Papyrusta ja totesivat sen aidoksi, minkä jälkeen Larson otti sen itselleen ja painui omaan telttaansa nukkumaan.

Aurinko kohosi hiljalleen heräävän sademetsän ylle. Heräilevän metsän äänet herättivät Robinsonin, joka kömpi ulos teltastaan. Hän venytteli ja katseli ympärilleen, kuunnellen latvuksesta kantautuvaa apinoiden pärpätystä, joka sekoittui lintujen huutoihin ja lurituksiin. Hän nautiskeli rauhaisasta aamusta ja oli menossa asioilleen, kun löysi tajuttoman Makedden makaamasta jo aikoja sitten sammuneen nuotion vierestä. Hän meni Makedden luokse ja tönäisi tätä kevyesti. Makedde havahtui siihen ja nousi päätään pidellen istumaan. ”Näytät rekan alle jääneeltä.” Robinson sanoi.
”Siltä tuntuukin.” Makedde vastasi.
Robinson kysyi, mitä oli tapahtunut, mutta Makedde ei osannut kertoa juuri mitään, joten hän antoi asian olla sillä kertaa. Hän katsahti kuitenkin jotakin epäillen Larsonin telttaa ja päätti pitää tätä ja Banksia silmällä.
Pian muutkin olivat jalkeilla. Ei kestänyt kauankaan, kun leiri oli purettu ja reput pakattu. He jatkoivat matkaansa vaikeakulkuisessa maastossa, joka muuttui yhä vain hankalammaksi, kasvillisuuden muuttuessa tiheämmäksi. Pari päivää he tarpoivat hankalassa maastossa.

Kun kolmas päivä oli ehtinyt puoleen, seurue saapui kasvillisuuden peittämille raunioille. Ensin he eivät olleet huomata sitä, mutta kun Peter oli katkonut kasvillisuutta, jonka oli olettanut olevan vain erityisen tiheätä juuri sillä kohdalla, häntä vastaan tuli kivistä tehty osittain pystyssä oleva seinä.
He päättivät leiriytyä raunioiden viereen. Eikä aikaakaan, kun teltat oli pystytetty. Robinson ja Peter menivät tutkimaan raunioita, Susannen ja Sabinen tutkiessa raunioiden ympäristössä rehottavia kasveja. Makedde keskusteli Jimin ja Jeffersonin kanssa. Pian Larson, Banks ja Peck liittyivät heidän seuraansa.




~ Kolmas luku~
Eripuraa leirissä


Oli jo pimeää, kun Robinson ja Peter malttoivat palata teltoille. Susanne ja Sabine olivat tulleet teltoille jo aiemmin. Susanne istui teltan edessä ja kirjoitti taas vihkoonsa taskulampun valossa. Sabine oli jo mennyt nukkumaan.
Larson, Banks ja Peck olivat kadonneet jonnekin, Jim ja Jefferson olivat myös menneet nukkumaan. Ainoastaan Makedde istui nuotion ääressä, kuin olisi ollut vartiossa.
Hän nousi heti ylös kuullessaan Peterin ja Robinsonin tulevan.
”Me täältä vain tulemme.” Robinson sanoi Makeddelle, joka istuutui takaisin paikalleen. ”Gorilloiksiko meitä luulit?” Robinson kysyi.
”En gorilloiksi.” Makedde vastasi. ”Vaan Larsoniksi, Banksiksi tai Peckiksi.”
”Miksi juuri heiksi?” Peter kysyi.
”En pidä heistä.” Makedde vastasi. ”Heissä on jotain väärää, he ovat aina syrjässä meistä muista ja näyttävät aina siltä kuin he tietäisivät jotakin, mitä me emme tiedä.”
”Enpä tiedä ovatko he ihan pahoja… mutta aivan rehellisiltä he eivät minustakaan vaikuta.” Robinson sanoi.
”Ja he ovat aseistettuja” Lisäsi Peter.
”Mitä!” Robinson huudahti. ”Miksi ette ole aiemmin sanoneet?”
”Minun oli tarkoitus kertoa, mutta jotenkin se pääsi unohtumaan, kun tässä on tapahtunut paljon kaikenlaista lyhyessä ajassa.” Peter selitti. ”Sinä päivänä, kun sinä tappelit Larsonin kanssa ja hän hoiperteli Banksin luo, me näimme, kun Banks antoi hänelle aseen. Ihmettelimme sitä, mutta juuri silloin ukonilma ja se putoava lentokone sai meidät unohtamaan asian.”
”Sitten meidän pitää olla varuillaan.” Robinson sanoi. ”Aseiden kanssa nuo ketaleet ovat arvaamattomia.”
”En olisi itse osannut sanoa tuota paremmin.” Sanoi Larson joka juuri astui nuotion valoon ja osoitti heitä pistoolillaan naamallaan omahyväinen hymy.

He eivät olleet kuulleet Larsonin, Banksin ja Peckin tuloa. Banks piteli toisella kädellä Susannea ranteista ja esti tätä huutamasta. Susanne rimpuili vastaan ja yritti päästä irti sekä purra Banksia käteen. Pian Banksin ote heltisi Susannen suunpäältä sen verran, että tämä pääsi puremaan. Banks ulvahti kivusta ja lennätti Susannen kauemmas itsestään, jolloin tämä kaatui maahan.
Robinson aikoi auttaa Susannea, kun Larson huomasi tämän. ”Pysy vain paikallasi, ellet halua itseesi muutamaa ylimääräistä reikää.” Hän sanoi.
Susanne nousi ylös ja meni Robinsonin viereen.
Banks piteli kättään ja kiroili. ”Tapan tuon nartun!!” Hän uhkaili.
Larson käski Banksin rauhoittua.
”Mutta näithän, että tuo narttu puri minua.” Banks ärisi kiukuissaan.
Larson huomasi Susannen muistivihkon, joka oli tipahtanut maahan. Hän otti vihon käteensä ja selasi sitä hetken. Larson sulki vihon ja katsoi ivallinen hymy huulillaan Susanneen, joka katsoi kauhistuneena takaisin. Larson virnisti ylimielisesti ja nakkasi vihon nuotioon, missä se hulmahti kirkkaisiin liekkeihin.
”Muistiinpanoni.” Susanne huudahti katsoen samalla, kun hänen työllä tehdyt muistiinpanot katosivat savuna ilmaan. ”Sinä senkin….!” Hän huudahti ja oli jo syöksyä Larsonin kimppuun, kun Robinson tarttui hänen käsivarteensa ja pudisti päätään. ”Ei kannata. Hän saattaa tehdä mitä vain.” Robinson sanoi hiljaa ja katsoi Susannea vetoavasti.
Susanne jäi alistuneena paikalleen seisomaan, jolloin Robinson veti hänet lähelleen. Hän oli hiljaa ja katsoi tuimana Larsonia.
”Larson, tuo ei ollut lainkaan tarpeellista.” Robinson sanoi hilliten vaivoin kiukun äänestään.
”Tiedän.” Larson sanoi viileästi.
”Kakara.” Susanne mutisi.
Larson vilkaisi Susannea, muttei sanonut mitään.
Jim, Jefferson ja Sabine kömpivät teltoistaan katsomaan, mitä oli tekeillä, sillä he olivat heränneet hälyyn.
”Mitä ihmet…” Jim aloitti, mutta Larson keskeytti hänet. ”Nyt olette hiljaa ja menette tuohon riviin kiltisti, ettei tarvitse avittaa, koska siitä te ette pitäisi.”
Sabine katsoi kysyvästi Makeddeen, Peteriin, Robinsoniin ja Susanneen, jotka seisoivat synkkinä nuotion valossa. Jim ja Jefferson olivat myös melko lailla ihmeissään.
Sabine, Jim ja Jefferson menivät Robinsonin, Peterin ja Susannen viereen.
”Suz, mitä oikein on tekeillä?” Sabine kysyi kuiskaten (Saksaksi)Susannelta.
”Nuo ilmeisesti ovat päättäneet kaapata vallan.” Susanne vastasi (saksaksi).
”Eipäs lörpötellä rivissä.” Larson sanoi.
”Arschloch” Susanne sanoi ihan vain ärsyttääkseen Larsonia, joka ei ymmärtänyt sanaakaan saksaa.
”Mitä sinä sanoit?” Larson kysyi äreästi. Hän arvasi, että Susanne oli sanonut jotain hyvin halventavaa.
”Arvaa.” Susanne sanoi ja kääntyi muina naisina Sabinen puoleen. ”Er ist eine arshloch.”
”Ausscheren er ist.” Sabine myönsi ja virnisti. ”Und eine idiot.”
Robinson, joka ymmärsi saksaa hieman, ei voinut olla hymyilemättä naisten kommenteille.
Tämä sai Larsonin kiukustumaan kahta kauheammin ja hän tarttui Susannea kädestä ja ravisteli tätä. ”Mitä sinä sanoit!! Kerro tai en vastaa seurauksista!”
”Sanoin, että olet paskiainen.” Susanne sähähti.
Kun, Larson nosti kätensä lyödäkseen Susannea, Robinson astui väliin. ”Missähän teidän käytöstapanne mahtavat olla?” Hän sanoi hilliten itsensä ja tarttui samalla Larsonin ranteeseen estääkseen aiotun iskun.
Larsonin itsehillintä petti ja hän kumautti aseen perällä Robinsonia, joka lensi selälleen maahan. Susanne meni päätään pitelevän Robinsonin luokse. Toiseen silmäkulmaan oli tullut haava josta vuosi verta.
”Tuo on hoidettava, ettei se pääse tulehtumaan.” Susanne sanoi ja mulkaisi samalla Larsonia. ”Jos minulle siis suodaan lupa hakea sidetarpeita.” Hän lisäsi ivallisesti.
”Saat odottaa siihen asti, että me olemme häipyneet.” Larson sanoi rauhoituttuaan hieman. ”Ja…” Hän sanoi ja silmäili kaikkia nuotion ympärillä seisovia. ”…Te ette seuraa meitä.”
Susanne, Sabine ja Peter katsoivat ihmeissään Larsonia. Makedde pudisti päätään ikään kuin olisi halunnut sanoa; Hän taitaa olla hullu.
Jim ja Jefferson olivat vain pöllähtäneen näköisiä, koska olivat vieläkin unenpöpperössä. Robinson piteli päätään.
Peck ja Banks olivat keskustelleet hiljaa.
Nyt Banks puhui. ”Eikö olisi viisainta ottaa mukaan yksi heistä.” Hän sanoi. ”Pantiksi siis.” Banks lisäsi.
”Ehkäpä…” Larson sanoi miettiväisenä. ”Ehkäpä jompikumpi naisista… Äsh… Emme ota yhtäkään ylimääräistä riesaksi.” Hän sanoi muuttaen mielensä ja sitten hän selitti, kun Peck ja Banks katsoivat Larsoniin kummastuneena. ”Ylimääräinen henkilö mukanamme hidastaisi vain matkaamme."
”Jaa no siinä tapauksessa.” Banks sanoi Peckin nyökytellessä päätään myöntymisen merkiksi. Tämän jälkeen Banks, Peck ja Larson katosivat sademetsän pimentoihin ja rauha palasi leiriin. Makedde, Jim ja Jefferson painuivat nukkumaan Susannen, Sabinen, Peterin ja Robinsonin jäädessä vielä nuotion luo.




~ Neljäs luku~
Pikku Theba, vihdoinkin


”Jatkammeko matkaa vai jäämmekö tähän?” Peter kysyi rikkoen kiusallisen hiljaisuuden.
”Emme me ainakaan tähän jää, kun kerran tänne asti ollaan päästy.” Robinson vastasi ja lisäsi sitten, Susannen yrittäessä paikkailla samalla hänen päässään olevaa haavaa. ”Mutta jatkamme matkaa vasta sitten, kun on valoisaa.”
”Täytyy vain toivoa ettemme törmää noihin ääliöihin. Siitä seuraa vain ongelmia.” Peter sanoi.
Tällä välin Sabine oli kaivellut laukkuaan ja tuli nyt toisten luo helpottuneen näköisenä kädessään jotakin.
”Mikä tuo on?” Susanne kysyi osoittaen Sabinen kädessä olevaa esinettä.
”Se on riipus tai jonkinlainen Egyptiläinen amuletti. ” Sabine vastasi. ”Ostin sen silloin samalla, kun sinä ostit sen kauniin pikkupatsaan.”
”Näytähän sitä amulettia.” Sanoi Robinson, joka näytti kiinnostuneelta.
Sabine ojensi korun Robinsonille, joka alkoi heti tutkia sitä.
”Hmm… Tämä on hyvin vanha.” Robinson sanoi ja kysyi. ”Mistä sanoitkaan saaneesi tämän?”
”Siitä samasta kojusta eräällä basaarilla, josta Susanne osti hienon naista esittävän patsaan.” Sabine vastasi ja kysyi ihmeissään. ”Miksi sitä kysyt?”
”Koska… koska olen nähnyt tämän ennenkin. ” Robinson vastasi epäröiden.
Nyt Peterkin valpastui. ”Saisinko minäkin vilkaista sitä?” Hän kysyi ja Robinson ojensikin Scarabeus amuletin hänelle. ”Tämä on varmasti sama Scarabeus amuletti, joka katosi samalla, kuin se rasia, josta tämä löytyi.” Peter sanoi.
”Suz tuohan se patsaasi tänne.” Sabine sanoi ystävälleen, joka nyökkäsi ja meni hakemaan pyydettyä esinettä.
Pian hän palasi pieni kultainen naista esittävä patsas mukanaan
”Tässä tämä nyt on.” Hän sanoi ja jatkoi. ”Haluaisitkohan sinä Robinson vilkaista tätä?”
Robinson otti patsaan Susannelta ja katseli sitä hetken.
”Tämä patsas oli myös rasiassa, joka varastettiin.” Hän sanoi ja jatkoi patsaan katselemista. ”Hetkinen… jalustassa on jotakin.” Robinson sanoi pidellen patsasta käsissään ylösalasin.
”Ikään kuin siinä olisi sinetti… tai korkki.” Hän sanoi ja alkoi varovasti irrottaa ainetta, jolla pohjaan tehty reikä oli tukittu.
Kesti tovin ennekuin Robinson sai sen irti. Hän kurkisti koloon, mutta hämärässä oli mahdotonta erottaa mitään, joten hän pyysi taskulamppua, jonka hän pian saikin.
Taskulampun valossa hän näki paremmin, mitä patsaan sisällä oli.
Patsaaseen koverretussa aukossa oli rullalla hauraan näköinen papyrus käärö. Robinson alkoi varovaisesti hivuttaa sitä ulos ja hetken työskenneltyään varovaisesti, hän sai sen ulos patsaasta.
”Peter tuo jokin alusta tai taso, jolla voin avata tämän käärön.” Hän sanoi Peterille, joka sujahti telttaan.
Hetken päästä hän tuli ulos kantaen jotakin sylissään. ”Muistin, että otin mukaan yhden kenttäpöydän.” Hän sanoi ja levitti mainitun esineen niin, että Robinson saattoi laskea papyruskäärön sille. Hän avasi papyruksen varovasti, jottei olisi hajottanut sitä.
”Tämä ei ole niin vanha, kuin Kuninkaiden laaksosta löytämämme papyruskäärö.” Robinson sanoi. ”Haen sen vanhemman papyruskäärön, jotta voin vertailla ja ehkäpä ajoittaa tämän papyruksen.”
Tämän sanottuaan hän katosi telttaan, mutta tuli melkein heti takasin. ”Se papyruskäärö on kateissa.” Hän sanoi.
”Se pahuksen Larson.” Peter sanoi ja jatkoi. ”Kukaan muu tuskin hyötyisi papyruskääröstä, paitsi Larsonin kopla.”
”No nyt minun täytyy yrittää ajoittaa tämä muilla konsteilla.” Robinson murahti ja ryhtyi tutkimaan papyrusta.
Hän tutki pitkään ja hartaasti papyrusta.
”Tässä on kartta tai eräänlainen pohjapiirros isosta kaupungista.” Robinson sanoi rikkoen hiljaisuuden. ”Tässä on merkkejä tietyissä paikoissa, jotka olen jotensakin tulkinnut niin, että ne tarkoittaisivat ansojen tai vastaavien paikkoja.”
”Hah! Olemme askeleen edellä Larsonin koplasta, sillä ilman tätä he taatusti joutuvat johonkin noista ansoista.” Peter sanoi vahingoniloisena.
”Nyt on parasta mennä nukkumaan, että jaksamme jatkaa matkaa huomenissa.” Robinson sanoi samalla, kun kääri papyruskartan varovaisesti rullalle, Susannen ja Sabinen haukotellessa.
Robinson sujautti käärön takaisin patsaan sisään ja vei sen telttaansa, Peterin laittaessa kenttäpöydän pois. Sabine ja Susanne painuivat telttaansa, samoin kuin Peter ja Robinson omaansa. Pian leiriin laskeutui hiljaisuus, vain oksat nuotiossa rätisivät hiljaa ja metsän pimennoista kuului yö eläinten äänet. Leiriläiset olivat niin sikeässä unessa, etteivät öiset äänet häirinneet heidän lepoaan.

Aamu valkeni viileän kosteana ja linnut olivat jo alkaneet metelöimään puiden latvoissa. Pian kuoroon yhtyivät apinat.
Jimille, Jeffersonille ja Makeddellekin kerrottiin edellisen illan loput tapahtumat sen jälkeen, kun he olivat menneet nukkumaan. Jefferson oli vaiti, Jim oli innoissaan ja Makedde sitä mieltä, että kaupunki tulisi jättää rauhaan.
Pian tämän jälkeen he alkoivat pakata tavaroita. Kun melkein kaikki oli pakattu Robinson huomasi hajonneen Satelliittipuhelimen. ”Miksiköhän olen raahannut sen tänne asti.” Hän sanoi. ”Enhän edes osaa korjata sitä.”