Vihaan appivanhempiani

etteivät he tule kotiisi. Todellakin, se on sinun kotisi, ja sinä päätät kenet sinne päästät.

Toivottavasti ymmärrät vastaavasti pysyä pois appivanhempiesi kodista, todennäköisesti olet myös siellä ei-toivottu vieras.

appivanhempiesi kanssa, nimittäin rakkaus samaan henkilöön.

Kieltämällä miehesi vanhemmilta pääsyn kotiinne, aloitat samalla sukuriidan, jolle loppua ei näy.

Muu suku pitää myös sinua tämän riidan aloittajana ja tuomitsee sinut sen mukaan. Miehellesi on varmaan myös aika rankkaa, kun ilmaiset suoraan vihaavasi hänen vanhempiaan.

Ajattele hetken myös mahdollisia tulevia lapsianne. Mitä he tulevat aikanaan asiasta ajattelemaan, kun ymmärtävät, että vihaat heidän isovanhempiaan eli heidän isänsä vanhempia.

Kannattaakohan?

Mielestäni olisi paljon viisaampaa ja aikuisempaa kutsua heidät kahville muutaman kerran vuodessa ja yrittää kaikin tavoin kohdella heitä kunnioitettuina vieraina. Tämä koitos onnistuu sinulta kyllä, kun otat heihin riittävän etäisyyden henkisellä tasolla. Jos he mielestäsi käyttäytyvät loukkaavasti, älä ole kuulevinasi, vaan jatkat puhetta jostain muusta aiheesta.

Ajattele vain, ettei heidän ole pakko pitää sinusta, eikä sinun puolestasi tarvitse pitää heistä. Riittää, kun olet kohtelias.

Minulla on appivanhempiani kohtaan aivan samanlaisia tuntemuksia. En haluaisi pahoittaa mieheni mieltä enkä toisaalta heidänkään ja siksi koen asiasta jopa hieman huonoa omaa tuntoa.

Mutta kun en tykkää niin en tykkää. Eivätkä he mitenkään ilkeitäkään ihmisiä ole, olemme vain niin erilaisia, erilaisten arvojemme kanssa.

Erittäin ahdistavana olen kokenut mm. sen että he ovat nyt ilmoittaneet muuttavansa samalle paikkakunnalle kuin missä asumme. Ikänsä ovat asuneet toisaalla (reilun 100 km päässä) ja heidän ystävät ja tuttavatkin ovat siellä. Nyt he katselevat asuntoja aivan kotimme läheisyydestä. En ole asiaan ottanut mitään kantaa (paitsi kertonut tuntemukseni miehelleni), eikä sitä kyllä minulta ole kysyttykään.

Miehelleni olen avoimesti kertonut tuntemuksistani ja hän on kyllä yllättävän ymmärtäväinen ( onhan kyse hänen vanhemmistaan). Se on hieman auttanut asiaa ja välini appivanhempiini ovat nykyään lähinnä asiallisen etäiset. Onko kellään vinkkiä, kuinka tuohon muuttohommeliin tulisi "fiksun aikuisen" suhtautua.

Päänsärky on pieni vaiva appivanhemmista puhuttaessa! Mahahaava, migreeni ja sepelvaltimotauti uhkaavat, jos joutuisin tapaamaan heitä joka viikko. Onneksi ei tarvitse nähdä kuin muutaman kerran vuodessa - pakosta.

Miksi appivanhemmat tunkevat teille? Jos heillä on omat avaimet kotiinne, ota pois. Pidä ovet lukossa, älä päästä sisälle. Mies menkööt kotiinsa tapaamaan vanhempiaan. Ei sinun sinne tarvitse mennä.

Meillä appivanhemmat käyvät kylässä vain sovittaessa. Olen tehnyt selväksi, ettei tarvitse tulla meille yllätyskylään. Vastaavasti emme ikinä mene anoppilaan ilmoittamatta.

Olin toista vuotta käymättä appivanhemillani, kun määräilivät jatkuvasti ja puuttuivat elämäämme. Kas kummaa, kohtelu oli tauon jälkeen paljon asiallisempaa. Pakosta en anoppilaan mene. Käyn siellä kylässä vain jos huvittaa. Muuten en pidä yhteyttä, eipä ole mitään puhuttavaakaan anopin ja apen kanssa.

Appiukkosi on kuin miehesi 25 vuoden päästä.

hemmoteltu minä itse -tyyppi. Sellainen mieli tulee kirjoituksestasi. Lueppa oma tekstisi:
SINÄ et jaksa heitä.
SINÄ saat päänsäryn.
SINULLA ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan.
SINÄ masennut heistä.
Ajatteles minkälainen olo heillä ehkä on, ainakin musta tuntuu, että et itsekään ole mikään unelmaminiä. Koitappa nyt vaikka miehesi ja hänen vanuempiensa takia kestää ja mieti millaisia ovat omat vanhempai ehkä miehesi mielestä. Aina ei saa mitä haluaa, joskus on vaan parempi kestää.

voisit melkein olla olla miniäni, niin siis jos pappi olisi jo sanonut aamenensa, vaan onneksi ei ole.

Aivan samat tuntemukset sain poikani tyttöystävästä, siis hänen ajatuksen juoksustaan.

Kyllähän sen tyhmempikin huomasi, joten meillä sitten laitettiin tytölle porttikielto "anoppilaan". Eipä ole tympeätä naamaa tarvinnut katsella, ihan hyvä ratkaisu.

Moi voisiko sinussa myös olla jotain vikaa? Pystyisitkö miettimään mitä sinä voisit tehdä toisin. Ole vaikka aivan ylettömän vittumaisen ystävällinen ja katso miten se tehoaa.

päänsäryn saan minäkin, sillä erolla, että miniän ajatteleminenkin sen jo aiheuttaa. Särjetään kuule yhdessä!

näin kamalien vanhempien pojan?
Koska vanhemmat ovat masentavia ihmisiä, niin luulisi miehesikin olevan. Onhan hän kuitenkin vanhempiensa kasvattama ja elänyt suuren osan elämästään heidän kanssaan.
Sanot, ettet haluaisi kiristää välejä miehesi ja hänen vanhempiensa välillä. Täytyyhän sinun ymmärtää, että näin väistämättömästi tapahtuu, jos kiellät appivanhemmiltasi pääsyn kotiinne.

Kaiken järjen mukaan miehelläsi olisi sitten vastaava oikeus sinun vanhempiesi suhteen.
Voihan olla, että sinulla on suhtautumiseesi todellinen syy. Et kuitenkaan kertonut, muuta kuin, että he ovat masentavia ihmisiä. Ikävä kyllä, sinusta saa myös masentavan ja itekeskeisen kuvan. Näillä tiedoilla säälin appivanhempiasi, joiden pojan ja mahdolliset lapsenlapset aiot erottaa heistä.

Minulla on ollut anoppi ja appi jo yli kolmekymmentä vuotta.Lähes kolmekymmentä vuotta yritin olla heidän kanssaan tekemisissä.
Alusta alkaenkaan anoppini ei sietänyt minua.Eivät mm.tulleet ainoan poikansa häihin, koska en suostunut heidän vaatimuksestaan tekemään avioehtoa(emme mieheni kanssa omistaneet juuri mitään siihen aikaan, miehelläni oli jonkin verran jotain oblikaatioita tms).Mieheni ei moista edes kehdannut minulta kysyä, vaan paperi putosi hänen taskustaan vahingossa ja kysyin, että mikä tämä on?Hän vähän nolona,että tämä on ehto, että vanhemmat tulevat häihin.
Silloin jo päätin, että minä en heitä tarvitse, tavatkoon mies, jos haluaa.
Lapsemme synnyttyä olimme jo järjestelleet ristiäisetkin niin, että he eivät tule(koska mitään yhteydenottoa he eivät olleet ottaneet, vaikka mieheni kävikin heitä tapaamassa).
Yllättäen muutamaa päivää ennen he halusivatkin nähdä lapsenlapsensa ja järjestää ristiäiset heidän kodissaan ja ns.tehdä sovinnon.Silloin olin vielä niin sinisilmäinen, että uskoin, että he tekevät niinkuin lupaavat ja suostuin ns.sovintoon.
Ne ristiäiset olivat tunnelmaltaan kuin hautajaiset sanoivat kaikki niissä olleet, itse en juuri sitä päivää muista, koska olin aivan kauhusta jäykkänä koko päivän, kun pelkäsin, mitä anoppi keksii sanoa.
Kolmeenkymmeneen vuoteen mahtuu paljon, ei juuri kiitosta tai kehuja anopin puolelta, vaikka olisin tehnyt mitä. Sanottakoon vielä, että kun aikoinaan suostuin heitä uudellen näkemään, sovin mieheni kanssa, että minun ei tarvitse riidellä hänen äitinsä kanssa, mies lupasi hoitaa erimielisyydet heidän kanssaan.Minä puhuin yleensä vain lapsista ja säästä ym. vaarattomista aiheista.Minä kun olen vain köyhästä kodista enkä akateemisesti koulutettu, enhän minä mitään mistään tiedäkään.
Kyllähän he meitä auttoivat myös taloudellisesti, heillä kun oli mistä antaa.Mutta mitään ei koskaan saatu, ettei sitä olisi sopivassa tilanteessa oltu vaatimassa takaisin muka velkana tai muuten vaan yritetty kiristää asioita sillä varjolla, että on saatu heiltä rahaa.Emme koskaan pyytäneet heiltä rahallista apua.Mieheni pyynnöstä yritin aina uudelleen ja uudelleen kestää anoppiani.
Aluksi mieheni selitti äitinsä käytöstä hänen oman anoppinsa kohtelulla ja pyysi minua muuttumaan ja ymmärtämään.Myöhemmin, kun miehenikin vihdoin tajusi anoppini olevan sekä alkoholisti että lääkkeiden väärinkäyttäjä hän selitti asiaa niillä.(minä puhuin anopin alkoholismista miehelleni jo vuosia ennenkuin mieheni tajusi asian).Viimeiset kymmenen vuotta minun olisi pitänyt ajatella asiaa siltä kannlta, että anoppi ja appi ovat jo vanhoja eivätkä enää terveitä, ettei minun tarvitse välittää enää heidän sanomisistaan.
Kuten sanottu, lähes kolmekymmentä vuotta minä yritin, kunnes erään ison riidan jälkeen heidän kanssaan, kun anoppi alkoi taas kerran haukkua minua omassa kodissani sillä kertaa ja pyysi miestäni heittämään kaamean akkansa pihalle,silloin minä sanoin miehelleni, että nyt lähtee anoppi ja viimeisen kerran minun kodistani, koskaan en häntä haukkunut ja silloinkin pidättelin sanomisiani etten sanoisi pahasti vaan pyysin häntä katsomaan peiliin, kuka käytäytyy korrektisti ja kuka ei(anoppi oli juuri eteisen peilin edessä mieheni taluttaessa häntä ulos meiltä viimeistä kertaa.
Sen jälkeen päätimme vihdoin muutta pois anopin naapurista ja nyt olemme asuneet jo pari vuotta muualla.Mies ja lapset(lapset ovat kaikki aikuisia)käyvät silloin tälläin tapaamasaa anoppi ja appea.Lapset lähinnä velvollisuudesta muutaman kerran vuodessa ja mies katsomassa heidäm pärjäämistään(ovat jo oikeasti vanhoja ja myös muistamattomia).Kukaan heistäkään ei käy siellä mielellään.
Itselläni on vieläkin pelko,kun puhelin soi, että anoppi soittaa(onneksi nykyään näkee kuka soittaa eikä tarvitse vastata, jos se on anoppi.)En myöskään asioi niissä kaupiossa, joissa tiedän heidän käyvän, ettei tarvitse kohdata heitä.Olen ehkä hieman vainoharhainen heidän suhteensa, mutta oikeasti he piinasivat minua niin kauan, etten osaa olla vapaasti ennenkuin heistä aika jättää.
Ps.Kaikki meidän ystävät ja sukulaiset olivat onnellisia puolestani ,kun vihdoin katkaisin välit anopin ja apen kanssa, myös he ovat aina pelänneet heitä varsinkin anoppia.

Samansuuntainen on tarina täälläkin.. Pieniä poikkeavuuksia löytyy, myös minun asuntooni anoppini on tullut huutamaan ja vaatimaan.. Silloin päätin että en halua tekemisissä olla..
Minulla on myös ex anoppi jonka kanssa välit ovat edelleen hyvät ja kaikesta voidaan jutella ihan ihmisinä, ikinä ei ole kanssaan tarvinnut riidellä. Nykyinen on senverran vaativa että hänen odotuksiaan ei kykene täyttämään kukaan.

Mies käy äiteellään kolmasti vuodessa: joulupäivänä, syntymäpäivänä ja äitienpäivänä muutaman tunnin. Siinä koko yhteydenpito noin suunnilleen.. Apellani emme myöskään käy, hän puolestaan on alkoholisti joka vetää viinaa jokainen pe-su.. siis ketään miehen sukua ei enää oke haluja tavata. Jos näen jossain en ole näkevinäni. Asumme eri paikkakunnalla mutta tark muuttaa vielä kauemmas..

Joko olet aikuistunut etkä enää "tyttö"? Liittoasi on jo kestänyt 6 vuotta.
Kerropa nyt, miten olet selvinnyt elämän karkoissa.
Ehkäpä päänsärkysikin jo laantuu.
Ehkä appivanhempiesikinn vointi on parempi.

Kaikki oppivat ja kehittyvät.

Minulla on kans niin vittumainen anoppi, et tekisin mitä vain, jos saisin hänet pyyhittyä elämästämme.. Olen lopen vittuuntunut kuuntelemaan hänen mielipiteitään siitä kuinka hän on täydellinen. Ja että kehtaaki tulla neuvomaan lasten hoidossa, kun itse on sukulaisillaan kasvattanut kaksi lasta, kun minulla niitä on viisi, joita hoidan itse ! Raivostuttava tapaus.. Mutta niinhän se menee, kun roska on omassa silmässä sitä ei huomaa, koska se on liian lähellä. Toisen silmästä roskan huomaa heti.. Minäkin olin aiemmin hänelle ystävällinen, ihan vain siitä syystä, etten mieheni mieltä pahoittaisi. Mutta viime vkl:na tuli viimeinen tikki, kun alkoi minua haukkua omassa kodissa lasteni kuullen ja siinä sivussa minun sukulaisia.. En unohda en, hyvä syy lenkkeillä tästä lähtien kun tuon minun kynnyksen ylittää !

selkeä diili, teidän kotiinne eivät appivanhemmat tule, MUTTA ei myöskään sinun omat vanhempasi astu jalallaan kynnyksen yli.
Myös se että sinun ei tarvitse appivanhempien kanssa olla tekemisissä, niin ei tartte myöskään sun miehes olla sun vanhempien kanssa tekemisissä.

Sillon säännöt on samat molemmille... Että kuullostaako toi hyvältä..

Älä vaadi mieheltä mitään sellasta mihin et itse pysty tai halua ryhtyä.
Että mietippä nyt kaksi kertaa!!!

Sinulla on oikeus omassa kodissa olla rauhassa anopilta ja muilta jos et tule toimeen ja et siis ole nainut hänen vanhempiaan vaan pelkästään miehesi se riittää.
Miehesi voi siis käydä vanhemillaan jos haluaa ja sinä jäät vaikka kotia. Parempi se kuin ikuinen riita ja hammasten kiristys..

Minulla on kokemusta varsin sairaasta anopista joka pilasi elämäni avioliiton pari ekaa vuotta ja sen jälkeen tein pesäeron heihin yms sisaruksiin. Syynä oli mitätöiminen, keljuilu, ilkeily ja pahan puhuminen ja ulos sulkeminen sukujuhlissa. Eikö se riitä jo että selväksi tuli asia. No enkä myöskään koskaan veisi lastani heidän luokseen..
Tosin lapsia ei ole ja tuskin hankinkaan.

Suomi on luonnevikaisia appivanhempia pullollaan. Ei sinun ole mikään pakko tavata appivanhempiasi, mutta yksi on varmaa että heidän sinun "myrkyttämisensä" jatkuu lopunikää. Teit niin tai näin.

Itse annoin appivanhemmille porttikiellon 10v. sitten asuntooni. 10 vuotta siedin piinaavia ongelmakeskeisiä appivanhempia.

Appiukko on virtahepo olohuoneessa mallia. Käy ryyppyputkien jälkeen vähintään 3 kertaa vuodessa tahdistuksessa veronmaksajien piikkiin. Kuolisi pois sanoo akkakin. Anoppi on heikkohermo ja luulosairas. Jo 20 vuotta jankannut ottavansa juoppomiehestään eron. En jaksanut enää kuunnella hänen vikinää ja valitusta.

Valitettavasti omassa puolisossa alkaa olla anopin piirteitä. Asiat on hyvin, mutta kaikesta keksii sanomista. Sietämätöntä.

Miksi avioehdon tekeminen oli sinulle ongelma?

Niin, et kertonut, miten appivanhempasi ovat sinua kohdelleet, kun olet heille laittanut porttikiellon kotiisi, joka on käsittääkseni myös miehesi koti. Uskon, että jokainen appivanhempi haluaa miniälleen, joka siis on heidän poikansa vaimo, kaikkea hyvää. Monta kertaa suhteiden umpisolmut johtuvat väärinkäsityksistä, joten kannatan kyllä avoimuutta ja suoraan puhumista. Myös anteeksipyytäminen ja anteeksiantaminen on sallittua. Kyllä minun mielestä perheeseen kuuluvat myös molempien vanhemmat tasapuolisesti. Toki kulttuuri- ym. eroja voi olla, mutta kirjoittajan olisi kannattanut asiaa tuumia ennen kuin yhteisen kodin näin huonot geenit omaavan pojan kanssa perusti.

Aloituksesta on nyt 6 v. Kirjoittaja käy varmasti edelleen palstalla saamassa vertaistukea kärsimystovereiltaan, joita on palstalla riittänyt ihan kiitettävästi.

Nyt aloittaja voisi kirjoiottaa ja kertoa miten asiat ovat lutviutuneet, vai ovatko kenties välit katkenneet täysin.

Samalla voisit valaista miten elämä aviomiehen kanssa sujuu, jos olet julistanut appivanhemmat pannaan? Paraniko perhesopu?