Älkää tapelko

mikä teitä riivaa (sanan varsinaisessa muodossa)? Onko Jumala/Jeesus sitä mieltä, että pittää tapella kumpi ompi parempi????????

esikoiset, kirjoitti:

mikä teitä riivaa (sanan varsinaisessa muodossa)? Onko Jumala/Jeesus sitä mieltä, että pittää tapella kumpi ompi parempi????????

Vanhooliset sen tappelun alkoivat jo 1800-luvun lopulla, kun alkoivat riitelemään Laestadiuksen oppia ja J,Raattamaata ym. uskollisia saarnaajia vastaan ja tämä vihanpito yhä jatkuu. Moneskohan sukupolvi on jo meneillään tässä sodassa?

lessu-Essu kirjoitti:

Vanhooliset sen tappelun alkoivat jo 1800-luvun lopulla, kun alkoivat riitelemään Laestadiuksen oppia ja J,Raattamaata ym. uskollisia saarnaajia vastaan ja tämä vihanpito yhä jatkuu. Moneskohan sukupolvi on jo meneillään tässä sodassa?

Minä ymmärrän vanhoillisia.
Nilivaaran kirje 1890-luvulla:
kalossit, topatut tuolit, ikkunaverhot, hattu - ne olivat suurta synnin luvallisuutta.
Kuka sellaisiin saarnaajiin saattoi luottaa, joilla oppi oli pielessä?

lessu-Essu kirjoitti:

Vanhooliset sen tappelun alkoivat jo 1800-luvun lopulla, kun alkoivat riitelemään Laestadiuksen oppia ja J,Raattamaata ym. uskollisia saarnaajia vastaan ja tämä vihanpito yhä jatkuu. Moneskohan sukupolvi on jo meneillään tässä sodassa?

Tähän voisi lihan mielellä vastata että: eikun esikoiset ne alottivat, kun rupesivat ihmisiä (lapin vanhimpia) Jumalan tilalla pitämään... Mutta en vastaa koska juupas-eipäs väittely yli sata vuotta sitten tapahtuneesta hajaannuksesta on hyödytöntä.

Kukaan meistä nykyisin elävistä vanhoillisista tai esikoisista ei enää pääse selville niiden miesten sieluntilasta jotka tämän hirvittävän hajaannuksen saivat aikaan, vaikka kuinka avoimin mielin lukisimme vanhoja dokumentteja. Silminnäkijöitä ei ole enää elossa. Varmaankin meille molemmille osapuolille on lapsuudesta asti syötetty sitä vakaumusta että juuri toinen osapuoli aiheutti kaikki murheet. Mutta onko todella näin?

Nuorempana en paljon asiaa ajatellut. Pidin selvänä, että esikoislestadiolaisuus on eriseura. Vanhemmiten ajatusmaailmani on kuitenkin avartunut, eikä ole enää niin mustavalkoinen. Kun katsoo nykyisiä vanhoillisten ja esikoisten joukkoja, niin huomaa, että molemmissa on paljon niitä, jotka eivät ole oikealta paikalta uskomassa. Mätiä kaloja on verkoissa mukana.

Ajatellaanpa hajaannuksen aikaa tavallisen uskovaisen kannalta. Piti tehdä valinta, ei vain kahden vaan kolmen riitelevän lestadiolaisryhmän välillä, sillä muistammehan uusheränneet. Tavallinen uskovainen kristitty ei aina osannut pohtia asiaa kovinkaan syvältä. Hän halusi vain uskoa syntinsä anteeksi ja kelvata Jumalalle armahdettuna syntisenä. Niinpä varmasti vuosikymmenten ajan kummallakin puolella oli niitä, jotka olivat raikkaasti uskomassa pienen paikalta. Ei heitä kiinnostanut kulissien takana käytävät valtataistelut. Hirveä tilanne, jos piti valita jokin ryhmittymä, kuinka saattoi olla varma, että valitsi oikein? Riita jakoi sukuja ja perheitä.

Vaikka olenkin vanhoillislestadiolainen ja haluan kulkea sen lauman mukana, kuvittelen (huomatkaa, todellakin vain kuvittelen, en TIEDÄ), että esikoislestadiolaisten joukossa on ollut aitoja sydämen kristittyjä; miksei tähän päivään saakka. En voi sanoa suoraan: esikoislestadiolaiset ovat kaikki väärää hengellisyyttä. Kuinka minä voisin tietää jonkun sielun tilan. Tämä ei kuitenkaan ole ekumeniaa, pois se, vaan tietoisuutta siitä, että meillä on kuitenkin yhteinen hengellinen alkulähde.
Mihin hetkeen voisimme muka ajoittaa sen, kun kaikki esikoiset tai toiselta puolelta katsottuna kaikki vanhoilliset olivat sitä väärää joukkoa? Emme mihinkään. Jumalan valtakunnan raja kulkee ihmisten sydämissä, ei yhdistyksissä. Jumala näkee sydämiimme ja hän tietää ketkä hänen omiaan ovat.

Minusta on ollut mahtavaa kun nyt jo keski-iässä olevana olen saanut ystävän, joka on esikoislestadiolainen. Olen keskustellut hänen kanssaan uskomiseen liittyvistä asioista asiallisesti, ilman vänkäämistä ja jankuttamista. Kumpikaan ei silti ole valmis jättämään omaa joukkoaan, mutta molemminpuolinen ymmärrys on kasvanut. Kiinnostus ja sitten myös tietämys toistemme ajatusmaailmasta on kasvanut.

Kun olen yrittänyt keskustelua muiden esikoislestadiolaisten kuin tämän ystäväni kanssa, kuulen heti sanat: etkö uskalla sitten tulla seuroihimme, tekemään parannusta. Ja tämän tiedän, samanlaisen vastauksen esikoislestadiolainen saisi varmasti vanhoillisilta: tule seuroihin ja tee parannus.

Minusta on inhottavaa ja älytöntä, että yhä vielä vuonna 2006 esikoisten suhtautuminen vanhoillisiin -ja päinvastoin- on vielä jyrkempää ja armottomampaa kuin suhtautuminen vaikkapa helluntalaisiin tai muslimeihin. Helpommin päästämme lähellemme esim. työelämässä täysin maailmallisen ihmisen kuin toiseen, siihen väärään, porukkaan kuuluvan lestadiolaisen. Ihmettelen hiljaa mielessäni, että miksi näin on?

Tämä vähän pitkästi ja nopeasti kiireessä kirjoitettuna. Ehkä olen yksin ajatuksineni, niin omien kuin esikoistenkin puolella. Silti halusin tämän sanoa.

eräs vanhoillinen kirjoitti:

Tähän voisi lihan mielellä vastata että: eikun esikoiset ne alottivat, kun rupesivat ihmisiä (lapin vanhimpia) Jumalan tilalla pitämään... Mutta en vastaa koska juupas-eipäs väittely yli sata vuotta sitten tapahtuneesta hajaannuksesta on hyödytöntä.

Kukaan meistä nykyisin elävistä vanhoillisista tai esikoisista ei enää pääse selville niiden miesten sieluntilasta jotka tämän hirvittävän hajaannuksen saivat aikaan, vaikka kuinka avoimin mielin lukisimme vanhoja dokumentteja. Silminnäkijöitä ei ole enää elossa. Varmaankin meille molemmille osapuolille on lapsuudesta asti syötetty sitä vakaumusta että juuri toinen osapuoli aiheutti kaikki murheet. Mutta onko todella näin?

Nuorempana en paljon asiaa ajatellut. Pidin selvänä, että esikoislestadiolaisuus on eriseura. Vanhemmiten ajatusmaailmani on kuitenkin avartunut, eikä ole enää niin mustavalkoinen. Kun katsoo nykyisiä vanhoillisten ja esikoisten joukkoja, niin huomaa, että molemmissa on paljon niitä, jotka eivät ole oikealta paikalta uskomassa. Mätiä kaloja on verkoissa mukana.

Ajatellaanpa hajaannuksen aikaa tavallisen uskovaisen kannalta. Piti tehdä valinta, ei vain kahden vaan kolmen riitelevän lestadiolaisryhmän välillä, sillä muistammehan uusheränneet. Tavallinen uskovainen kristitty ei aina osannut pohtia asiaa kovinkaan syvältä. Hän halusi vain uskoa syntinsä anteeksi ja kelvata Jumalalle armahdettuna syntisenä. Niinpä varmasti vuosikymmenten ajan kummallakin puolella oli niitä, jotka olivat raikkaasti uskomassa pienen paikalta. Ei heitä kiinnostanut kulissien takana käytävät valtataistelut. Hirveä tilanne, jos piti valita jokin ryhmittymä, kuinka saattoi olla varma, että valitsi oikein? Riita jakoi sukuja ja perheitä.

Vaikka olenkin vanhoillislestadiolainen ja haluan kulkea sen lauman mukana, kuvittelen (huomatkaa, todellakin vain kuvittelen, en TIEDÄ), että esikoislestadiolaisten joukossa on ollut aitoja sydämen kristittyjä; miksei tähän päivään saakka. En voi sanoa suoraan: esikoislestadiolaiset ovat kaikki väärää hengellisyyttä. Kuinka minä voisin tietää jonkun sielun tilan. Tämä ei kuitenkaan ole ekumeniaa, pois se, vaan tietoisuutta siitä, että meillä on kuitenkin yhteinen hengellinen alkulähde.
Mihin hetkeen voisimme muka ajoittaa sen, kun kaikki esikoiset tai toiselta puolelta katsottuna kaikki vanhoilliset olivat sitä väärää joukkoa? Emme mihinkään. Jumalan valtakunnan raja kulkee ihmisten sydämissä, ei yhdistyksissä. Jumala näkee sydämiimme ja hän tietää ketkä hänen omiaan ovat.

Minusta on ollut mahtavaa kun nyt jo keski-iässä olevana olen saanut ystävän, joka on esikoislestadiolainen. Olen keskustellut hänen kanssaan uskomiseen liittyvistä asioista asiallisesti, ilman vänkäämistä ja jankuttamista. Kumpikaan ei silti ole valmis jättämään omaa joukkoaan, mutta molemminpuolinen ymmärrys on kasvanut. Kiinnostus ja sitten myös tietämys toistemme ajatusmaailmasta on kasvanut.

Kun olen yrittänyt keskustelua muiden esikoislestadiolaisten kuin tämän ystäväni kanssa, kuulen heti sanat: etkö uskalla sitten tulla seuroihimme, tekemään parannusta. Ja tämän tiedän, samanlaisen vastauksen esikoislestadiolainen saisi varmasti vanhoillisilta: tule seuroihin ja tee parannus.

Minusta on inhottavaa ja älytöntä, että yhä vielä vuonna 2006 esikoisten suhtautuminen vanhoillisiin -ja päinvastoin- on vielä jyrkempää ja armottomampaa kuin suhtautuminen vaikkapa helluntalaisiin tai muslimeihin. Helpommin päästämme lähellemme esim. työelämässä täysin maailmallisen ihmisen kuin toiseen, siihen väärään, porukkaan kuuluvan lestadiolaisen. Ihmettelen hiljaa mielessäni, että miksi näin on?

Tämä vähän pitkästi ja nopeasti kiireessä kirjoitettuna. Ehkä olen yksin ajatuksineni, niin omien kuin esikoistenkin puolella. Silti halusin tämän sanoa.

ajattelevia on paljon. Kun Jeesus on Herra ja vanhurskaus, olemme sisaria ja veljiä Hänessä. Siunausta ja rauhaa sinulle. Olen el

eräs vanhoillinen kirjoitti:

Tähän voisi lihan mielellä vastata että: eikun esikoiset ne alottivat, kun rupesivat ihmisiä (lapin vanhimpia) Jumalan tilalla pitämään... Mutta en vastaa koska juupas-eipäs väittely yli sata vuotta sitten tapahtuneesta hajaannuksesta on hyödytöntä.

Kukaan meistä nykyisin elävistä vanhoillisista tai esikoisista ei enää pääse selville niiden miesten sieluntilasta jotka tämän hirvittävän hajaannuksen saivat aikaan, vaikka kuinka avoimin mielin lukisimme vanhoja dokumentteja. Silminnäkijöitä ei ole enää elossa. Varmaankin meille molemmille osapuolille on lapsuudesta asti syötetty sitä vakaumusta että juuri toinen osapuoli aiheutti kaikki murheet. Mutta onko todella näin?

Nuorempana en paljon asiaa ajatellut. Pidin selvänä, että esikoislestadiolaisuus on eriseura. Vanhemmiten ajatusmaailmani on kuitenkin avartunut, eikä ole enää niin mustavalkoinen. Kun katsoo nykyisiä vanhoillisten ja esikoisten joukkoja, niin huomaa, että molemmissa on paljon niitä, jotka eivät ole oikealta paikalta uskomassa. Mätiä kaloja on verkoissa mukana.

Ajatellaanpa hajaannuksen aikaa tavallisen uskovaisen kannalta. Piti tehdä valinta, ei vain kahden vaan kolmen riitelevän lestadiolaisryhmän välillä, sillä muistammehan uusheränneet. Tavallinen uskovainen kristitty ei aina osannut pohtia asiaa kovinkaan syvältä. Hän halusi vain uskoa syntinsä anteeksi ja kelvata Jumalalle armahdettuna syntisenä. Niinpä varmasti vuosikymmenten ajan kummallakin puolella oli niitä, jotka olivat raikkaasti uskomassa pienen paikalta. Ei heitä kiinnostanut kulissien takana käytävät valtataistelut. Hirveä tilanne, jos piti valita jokin ryhmittymä, kuinka saattoi olla varma, että valitsi oikein? Riita jakoi sukuja ja perheitä.

Vaikka olenkin vanhoillislestadiolainen ja haluan kulkea sen lauman mukana, kuvittelen (huomatkaa, todellakin vain kuvittelen, en TIEDÄ), että esikoislestadiolaisten joukossa on ollut aitoja sydämen kristittyjä; miksei tähän päivään saakka. En voi sanoa suoraan: esikoislestadiolaiset ovat kaikki väärää hengellisyyttä. Kuinka minä voisin tietää jonkun sielun tilan. Tämä ei kuitenkaan ole ekumeniaa, pois se, vaan tietoisuutta siitä, että meillä on kuitenkin yhteinen hengellinen alkulähde.
Mihin hetkeen voisimme muka ajoittaa sen, kun kaikki esikoiset tai toiselta puolelta katsottuna kaikki vanhoilliset olivat sitä väärää joukkoa? Emme mihinkään. Jumalan valtakunnan raja kulkee ihmisten sydämissä, ei yhdistyksissä. Jumala näkee sydämiimme ja hän tietää ketkä hänen omiaan ovat.

Minusta on ollut mahtavaa kun nyt jo keski-iässä olevana olen saanut ystävän, joka on esikoislestadiolainen. Olen keskustellut hänen kanssaan uskomiseen liittyvistä asioista asiallisesti, ilman vänkäämistä ja jankuttamista. Kumpikaan ei silti ole valmis jättämään omaa joukkoaan, mutta molemminpuolinen ymmärrys on kasvanut. Kiinnostus ja sitten myös tietämys toistemme ajatusmaailmasta on kasvanut.

Kun olen yrittänyt keskustelua muiden esikoislestadiolaisten kuin tämän ystäväni kanssa, kuulen heti sanat: etkö uskalla sitten tulla seuroihimme, tekemään parannusta. Ja tämän tiedän, samanlaisen vastauksen esikoislestadiolainen saisi varmasti vanhoillisilta: tule seuroihin ja tee parannus.

Minusta on inhottavaa ja älytöntä, että yhä vielä vuonna 2006 esikoisten suhtautuminen vanhoillisiin -ja päinvastoin- on vielä jyrkempää ja armottomampaa kuin suhtautuminen vaikkapa helluntalaisiin tai muslimeihin. Helpommin päästämme lähellemme esim. työelämässä täysin maailmallisen ihmisen kuin toiseen, siihen väärään, porukkaan kuuluvan lestadiolaisen. Ihmettelen hiljaa mielessäni, että miksi näin on?

Tämä vähän pitkästi ja nopeasti kiireessä kirjoitettuna. Ehkä olen yksin ajatuksineni, niin omien kuin esikoistenkin puolella. Silti halusin tämän sanoa.

Olet jo pitkälle päässy todetessasi, että VL:llä ja EL:lla on yhteinen alkulähde.

Kysyn sinulta:
Kysyykö Jumala meiltä tuollaista alkulähdettä?

Olisiko yhteinen alkulähde kristikunta:
kaikissa kristityissä, jotka uskovat armosta, kulkevat jokapäiväisessä parannuksessa turvaamalla vain Häneen?

sinulle veeällä kirjoitti:

Olet jo pitkälle päässy todetessasi, että VL:llä ja EL:lla on yhteinen alkulähde.

Kysyn sinulta:
Kysyykö Jumala meiltä tuollaista alkulähdettä?

Olisiko yhteinen alkulähde kristikunta:
kaikissa kristityissä, jotka uskovat armosta, kulkevat jokapäiväisessä parannuksessa turvaamalla vain Häneen?

Kirjoitin tarkoituksella palstan otsikon mukaan vain aiheesta Lestadiolaisuus. Uskovaisia on kuitenkin ollut aina, mutta en nyt lähde koko kirkkohistoriaa käsittelemään. Aihe on liian laaja minulle tällä palstalla pohdiskeltavaksi.

eräs vanhoillinen kirjoitti:

Tähän voisi lihan mielellä vastata että: eikun esikoiset ne alottivat, kun rupesivat ihmisiä (lapin vanhimpia) Jumalan tilalla pitämään... Mutta en vastaa koska juupas-eipäs väittely yli sata vuotta sitten tapahtuneesta hajaannuksesta on hyödytöntä.

Kukaan meistä nykyisin elävistä vanhoillisista tai esikoisista ei enää pääse selville niiden miesten sieluntilasta jotka tämän hirvittävän hajaannuksen saivat aikaan, vaikka kuinka avoimin mielin lukisimme vanhoja dokumentteja. Silminnäkijöitä ei ole enää elossa. Varmaankin meille molemmille osapuolille on lapsuudesta asti syötetty sitä vakaumusta että juuri toinen osapuoli aiheutti kaikki murheet. Mutta onko todella näin?

Nuorempana en paljon asiaa ajatellut. Pidin selvänä, että esikoislestadiolaisuus on eriseura. Vanhemmiten ajatusmaailmani on kuitenkin avartunut, eikä ole enää niin mustavalkoinen. Kun katsoo nykyisiä vanhoillisten ja esikoisten joukkoja, niin huomaa, että molemmissa on paljon niitä, jotka eivät ole oikealta paikalta uskomassa. Mätiä kaloja on verkoissa mukana.

Ajatellaanpa hajaannuksen aikaa tavallisen uskovaisen kannalta. Piti tehdä valinta, ei vain kahden vaan kolmen riitelevän lestadiolaisryhmän välillä, sillä muistammehan uusheränneet. Tavallinen uskovainen kristitty ei aina osannut pohtia asiaa kovinkaan syvältä. Hän halusi vain uskoa syntinsä anteeksi ja kelvata Jumalalle armahdettuna syntisenä. Niinpä varmasti vuosikymmenten ajan kummallakin puolella oli niitä, jotka olivat raikkaasti uskomassa pienen paikalta. Ei heitä kiinnostanut kulissien takana käytävät valtataistelut. Hirveä tilanne, jos piti valita jokin ryhmittymä, kuinka saattoi olla varma, että valitsi oikein? Riita jakoi sukuja ja perheitä.

Vaikka olenkin vanhoillislestadiolainen ja haluan kulkea sen lauman mukana, kuvittelen (huomatkaa, todellakin vain kuvittelen, en TIEDÄ), että esikoislestadiolaisten joukossa on ollut aitoja sydämen kristittyjä; miksei tähän päivään saakka. En voi sanoa suoraan: esikoislestadiolaiset ovat kaikki väärää hengellisyyttä. Kuinka minä voisin tietää jonkun sielun tilan. Tämä ei kuitenkaan ole ekumeniaa, pois se, vaan tietoisuutta siitä, että meillä on kuitenkin yhteinen hengellinen alkulähde.
Mihin hetkeen voisimme muka ajoittaa sen, kun kaikki esikoiset tai toiselta puolelta katsottuna kaikki vanhoilliset olivat sitä väärää joukkoa? Emme mihinkään. Jumalan valtakunnan raja kulkee ihmisten sydämissä, ei yhdistyksissä. Jumala näkee sydämiimme ja hän tietää ketkä hänen omiaan ovat.

Minusta on ollut mahtavaa kun nyt jo keski-iässä olevana olen saanut ystävän, joka on esikoislestadiolainen. Olen keskustellut hänen kanssaan uskomiseen liittyvistä asioista asiallisesti, ilman vänkäämistä ja jankuttamista. Kumpikaan ei silti ole valmis jättämään omaa joukkoaan, mutta molemminpuolinen ymmärrys on kasvanut. Kiinnostus ja sitten myös tietämys toistemme ajatusmaailmasta on kasvanut.

Kun olen yrittänyt keskustelua muiden esikoislestadiolaisten kuin tämän ystäväni kanssa, kuulen heti sanat: etkö uskalla sitten tulla seuroihimme, tekemään parannusta. Ja tämän tiedän, samanlaisen vastauksen esikoislestadiolainen saisi varmasti vanhoillisilta: tule seuroihin ja tee parannus.

Minusta on inhottavaa ja älytöntä, että yhä vielä vuonna 2006 esikoisten suhtautuminen vanhoillisiin -ja päinvastoin- on vielä jyrkempää ja armottomampaa kuin suhtautuminen vaikkapa helluntalaisiin tai muslimeihin. Helpommin päästämme lähellemme esim. työelämässä täysin maailmallisen ihmisen kuin toiseen, siihen väärään, porukkaan kuuluvan lestadiolaisen. Ihmettelen hiljaa mielessäni, että miksi näin on?

Tämä vähän pitkästi ja nopeasti kiireessä kirjoitettuna. Ehkä olen yksin ajatuksineni, niin omien kuin esikoistenkin puolella. Silti halusin tämän sanoa.

olen ollut ja olen yhä esikoislestadiolainen ja seurapiirit joissa vietän paljon ajastani, ovat myös esikoislestadiolaisia. Pidän myös, että esikoisuus on minun hengellinen kotini täällä maan päällä. Mutta silti voin yhtyä kirjoitukseesi ja siinä esittämiisi ajatuksiin. Itsekin ajattelen , kuten vanhat saarnaajat esikoisuudessa sanoivat, puhuessaan noista ikävistä hajaannusten ajoista: paljon jäi totisia sieluja ja Jumalan lapsia "kaatuneitten puiden alle". Tällä he tarkoittivat niitä ihmisiä, jotka kyllä kantoivat sydämellään elävää uskoa ja joilla oli halu autuaaksi tulla, mutta persoonarakkaus niihin opettajiin, joihin olivat tottuneet luottamaan uskon ja autuuden asioissa veti heitä siihen suuntaan, mihin nämä vallasta ja suuruudesta ,opindogmeja keppihevosena käyttäen, riitelevät patsaat ajan myrskyissä kaatuivat suuntaan tai toiseen. Tällaisten ihmisten sielujen päältä he eivät kiistelleet, vaan jättivät ne Jumalan haltuun. En väitä, että esikoisuuskaan olisi ollut näissä taisteluissa aivan viaton. Itsekin olen lukenut erään hajaannusten aikaisen kirjeen, jossa puhutaan Jellivaaran paukapäistä. Ja tämän kirjeen allekirjoittajissa on myös Laestadiuksen omia lapsia. Mutta yksi on varmaa puolin ja toisin;Kristuksen rakkauden elävä tunteminen ja siinä viallisten kanssaihmisten kärsiminen on loppunut ja tilalle on tullut toisten syyttelyt.

Minunkin suvussani on myös vanhoollisuuden vakaita kannattajia. Ihan kunnon kansalaisia muuten, mutta on yksi asia, jota en millään jaksa käsittää; Miksi he eivät voi alentua tervehtimään meitä esikoislestadiolaisia Jumalan rauhalla? Tämä on aivan silmiinpistävä piirre joka kerta kun heitä tapaamme. Ja tämä ilmenee heissä aivan sappivihana meitä kohtaan. Kerran rohkaistuin kysymään heidän perusteitaan siihen ja sain vastauksen:Näin meitä on neuvottu ja opetettu ja siihen lisättiin vielä joku Paavalin sana; Eriseuraista ihmistä karta!
Onko todella vanhoollisuudessa vielä tämä opetus voimassa? Eihän Jeesus opettanut vihaa kantamaan edes vihollisiaan kohtaan. Hän jopa viime sanoinaan, ilman pienintäkään vihan tai koston ajatusta, rukoili vihamiestensäkin puolesta: Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät! Eikä Jumalan Poika, lähettäessään opetuslapsiaan saarnaamaan taivaan valtakunnan tuloa ,kieltänyt heiltä tätä tervehdystä. Päin vastoin Hän käskee heitä tervehtimään kylän ja kaupungin asuvaisia rauhan tervehdyksellä ja siten koettelemaan niiden uskon perusteita. Hän sanoo myös: Jos siellä on rauhan lapsia, niin teidän rauhanne jää heidän päällensä, mutta jos ei, niin se palajaa teille.

Joskus tulee mieleen ajatus tästä esikoisuus-vanhoollisuus-asetelmasta lestadiolaisheräyksessä: Olemme kuin juutalaiset ja muslimit; kummatkin sanovat olevansa Aabrahamin perilliset ja lapset yhteisestä kantaisästä, mutta perinnöstä riidellään verisesti. Mutta Herra Jumalan siunaus Aabrahamille oli hänen siemenestään, että siinä tulevat siunatuksi KAIKKI kansat maan päällä!

Lapsuudesta asti kirjoitti:

olen ollut ja olen yhä esikoislestadiolainen ja seurapiirit joissa vietän paljon ajastani, ovat myös esikoislestadiolaisia. Pidän myös, että esikoisuus on minun hengellinen kotini täällä maan päällä. Mutta silti voin yhtyä kirjoitukseesi ja siinä esittämiisi ajatuksiin. Itsekin ajattelen , kuten vanhat saarnaajat esikoisuudessa sanoivat, puhuessaan noista ikävistä hajaannusten ajoista: paljon jäi totisia sieluja ja Jumalan lapsia "kaatuneitten puiden alle". Tällä he tarkoittivat niitä ihmisiä, jotka kyllä kantoivat sydämellään elävää uskoa ja joilla oli halu autuaaksi tulla, mutta persoonarakkaus niihin opettajiin, joihin olivat tottuneet luottamaan uskon ja autuuden asioissa veti heitä siihen suuntaan, mihin nämä vallasta ja suuruudesta ,opindogmeja keppihevosena käyttäen, riitelevät patsaat ajan myrskyissä kaatuivat suuntaan tai toiseen. Tällaisten ihmisten sielujen päältä he eivät kiistelleet, vaan jättivät ne Jumalan haltuun. En väitä, että esikoisuuskaan olisi ollut näissä taisteluissa aivan viaton. Itsekin olen lukenut erään hajaannusten aikaisen kirjeen, jossa puhutaan Jellivaaran paukapäistä. Ja tämän kirjeen allekirjoittajissa on myös Laestadiuksen omia lapsia. Mutta yksi on varmaa puolin ja toisin;Kristuksen rakkauden elävä tunteminen ja siinä viallisten kanssaihmisten kärsiminen on loppunut ja tilalle on tullut toisten syyttelyt.

Minunkin suvussani on myös vanhoollisuuden vakaita kannattajia. Ihan kunnon kansalaisia muuten, mutta on yksi asia, jota en millään jaksa käsittää; Miksi he eivät voi alentua tervehtimään meitä esikoislestadiolaisia Jumalan rauhalla? Tämä on aivan silmiinpistävä piirre joka kerta kun heitä tapaamme. Ja tämä ilmenee heissä aivan sappivihana meitä kohtaan. Kerran rohkaistuin kysymään heidän perusteitaan siihen ja sain vastauksen:Näin meitä on neuvottu ja opetettu ja siihen lisättiin vielä joku Paavalin sana; Eriseuraista ihmistä karta!
Onko todella vanhoollisuudessa vielä tämä opetus voimassa? Eihän Jeesus opettanut vihaa kantamaan edes vihollisiaan kohtaan. Hän jopa viime sanoinaan, ilman pienintäkään vihan tai koston ajatusta, rukoili vihamiestensäkin puolesta: Isä, anna heille anteeksi, sillä eivät he tiedä, mitä he tekevät! Eikä Jumalan Poika, lähettäessään opetuslapsiaan saarnaamaan taivaan valtakunnan tuloa ,kieltänyt heiltä tätä tervehdystä. Päin vastoin Hän käskee heitä tervehtimään kylän ja kaupungin asuvaisia rauhan tervehdyksellä ja siten koettelemaan niiden uskon perusteita. Hän sanoo myös: Jos siellä on rauhan lapsia, niin teidän rauhanne jää heidän päällensä, mutta jos ei, niin se palajaa teille.

Joskus tulee mieleen ajatus tästä esikoisuus-vanhoollisuus-asetelmasta lestadiolaisheräyksessä: Olemme kuin juutalaiset ja muslimit; kummatkin sanovat olevansa Aabrahamin perilliset ja lapset yhteisestä kantaisästä, mutta perinnöstä riidellään verisesti. Mutta Herra Jumalan siunaus Aabrahamille oli hänen siemenestään, että siinä tulevat siunatuksi KAIKKI kansat maan päällä!

Oliskohan syynä siihen, että ei sanota Jumalan rauhaa se että "ei eriseuraisen eli epäuskoisen sielulle haluta Jumalan rauhaa toivottaa".

että ei ... kirjoitti:

Oliskohan syynä siihen, että ei sanota Jumalan rauhaa se että "ei eriseuraisen eli epäuskoisen sielulle haluta Jumalan rauhaa toivottaa".

vanhoollisuudessa haluta Jumalan rauhan tulevan kaikkien ihmisten osaksi, myös niiden, jotka vielä ovat ehkä epäuskoisessa sielun tilassa ? Miksi sitten pidätte kokouksia (vain itseännekö varten?)ja teette lähetystyötä pakanamaihinkin asti? Ettekö toivo, että Jumalan rauha, joka kaiken ymmärryksen ( myös SRK:n )ylitse käy, pääsisi hallitsemaan heidämkin sydämiään? Sitähän tuo rauhan toivotus tarkoittaa.

eräs vanhoillinen kirjoitti:

Tähän voisi lihan mielellä vastata että: eikun esikoiset ne alottivat, kun rupesivat ihmisiä (lapin vanhimpia) Jumalan tilalla pitämään... Mutta en vastaa koska juupas-eipäs väittely yli sata vuotta sitten tapahtuneesta hajaannuksesta on hyödytöntä.

Kukaan meistä nykyisin elävistä vanhoillisista tai esikoisista ei enää pääse selville niiden miesten sieluntilasta jotka tämän hirvittävän hajaannuksen saivat aikaan, vaikka kuinka avoimin mielin lukisimme vanhoja dokumentteja. Silminnäkijöitä ei ole enää elossa. Varmaankin meille molemmille osapuolille on lapsuudesta asti syötetty sitä vakaumusta että juuri toinen osapuoli aiheutti kaikki murheet. Mutta onko todella näin?

Nuorempana en paljon asiaa ajatellut. Pidin selvänä, että esikoislestadiolaisuus on eriseura. Vanhemmiten ajatusmaailmani on kuitenkin avartunut, eikä ole enää niin mustavalkoinen. Kun katsoo nykyisiä vanhoillisten ja esikoisten joukkoja, niin huomaa, että molemmissa on paljon niitä, jotka eivät ole oikealta paikalta uskomassa. Mätiä kaloja on verkoissa mukana.

Ajatellaanpa hajaannuksen aikaa tavallisen uskovaisen kannalta. Piti tehdä valinta, ei vain kahden vaan kolmen riitelevän lestadiolaisryhmän välillä, sillä muistammehan uusheränneet. Tavallinen uskovainen kristitty ei aina osannut pohtia asiaa kovinkaan syvältä. Hän halusi vain uskoa syntinsä anteeksi ja kelvata Jumalalle armahdettuna syntisenä. Niinpä varmasti vuosikymmenten ajan kummallakin puolella oli niitä, jotka olivat raikkaasti uskomassa pienen paikalta. Ei heitä kiinnostanut kulissien takana käytävät valtataistelut. Hirveä tilanne, jos piti valita jokin ryhmittymä, kuinka saattoi olla varma, että valitsi oikein? Riita jakoi sukuja ja perheitä.

Vaikka olenkin vanhoillislestadiolainen ja haluan kulkea sen lauman mukana, kuvittelen (huomatkaa, todellakin vain kuvittelen, en TIEDÄ), että esikoislestadiolaisten joukossa on ollut aitoja sydämen kristittyjä; miksei tähän päivään saakka. En voi sanoa suoraan: esikoislestadiolaiset ovat kaikki väärää hengellisyyttä. Kuinka minä voisin tietää jonkun sielun tilan. Tämä ei kuitenkaan ole ekumeniaa, pois se, vaan tietoisuutta siitä, että meillä on kuitenkin yhteinen hengellinen alkulähde.
Mihin hetkeen voisimme muka ajoittaa sen, kun kaikki esikoiset tai toiselta puolelta katsottuna kaikki vanhoilliset olivat sitä väärää joukkoa? Emme mihinkään. Jumalan valtakunnan raja kulkee ihmisten sydämissä, ei yhdistyksissä. Jumala näkee sydämiimme ja hän tietää ketkä hänen omiaan ovat.

Minusta on ollut mahtavaa kun nyt jo keski-iässä olevana olen saanut ystävän, joka on esikoislestadiolainen. Olen keskustellut hänen kanssaan uskomiseen liittyvistä asioista asiallisesti, ilman vänkäämistä ja jankuttamista. Kumpikaan ei silti ole valmis jättämään omaa joukkoaan, mutta molemminpuolinen ymmärrys on kasvanut. Kiinnostus ja sitten myös tietämys toistemme ajatusmaailmasta on kasvanut.

Kun olen yrittänyt keskustelua muiden esikoislestadiolaisten kuin tämän ystäväni kanssa, kuulen heti sanat: etkö uskalla sitten tulla seuroihimme, tekemään parannusta. Ja tämän tiedän, samanlaisen vastauksen esikoislestadiolainen saisi varmasti vanhoillisilta: tule seuroihin ja tee parannus.

Minusta on inhottavaa ja älytöntä, että yhä vielä vuonna 2006 esikoisten suhtautuminen vanhoillisiin -ja päinvastoin- on vielä jyrkempää ja armottomampaa kuin suhtautuminen vaikkapa helluntalaisiin tai muslimeihin. Helpommin päästämme lähellemme esim. työelämässä täysin maailmallisen ihmisen kuin toiseen, siihen väärään, porukkaan kuuluvan lestadiolaisen. Ihmettelen hiljaa mielessäni, että miksi näin on?

Tämä vähän pitkästi ja nopeasti kiireessä kirjoitettuna. Ehkä olen yksin ajatuksineni, niin omien kuin esikoistenkin puolella. Silti halusin tämän sanoa.

Grüss Gott!

eräs vanhoillinen kirjoitti:

Tähän voisi lihan mielellä vastata että: eikun esikoiset ne alottivat, kun rupesivat ihmisiä (lapin vanhimpia) Jumalan tilalla pitämään... Mutta en vastaa koska juupas-eipäs väittely yli sata vuotta sitten tapahtuneesta hajaannuksesta on hyödytöntä.

Kukaan meistä nykyisin elävistä vanhoillisista tai esikoisista ei enää pääse selville niiden miesten sieluntilasta jotka tämän hirvittävän hajaannuksen saivat aikaan, vaikka kuinka avoimin mielin lukisimme vanhoja dokumentteja. Silminnäkijöitä ei ole enää elossa. Varmaankin meille molemmille osapuolille on lapsuudesta asti syötetty sitä vakaumusta että juuri toinen osapuoli aiheutti kaikki murheet. Mutta onko todella näin?

Nuorempana en paljon asiaa ajatellut. Pidin selvänä, että esikoislestadiolaisuus on eriseura. Vanhemmiten ajatusmaailmani on kuitenkin avartunut, eikä ole enää niin mustavalkoinen. Kun katsoo nykyisiä vanhoillisten ja esikoisten joukkoja, niin huomaa, että molemmissa on paljon niitä, jotka eivät ole oikealta paikalta uskomassa. Mätiä kaloja on verkoissa mukana.

Ajatellaanpa hajaannuksen aikaa tavallisen uskovaisen kannalta. Piti tehdä valinta, ei vain kahden vaan kolmen riitelevän lestadiolaisryhmän välillä, sillä muistammehan uusheränneet. Tavallinen uskovainen kristitty ei aina osannut pohtia asiaa kovinkaan syvältä. Hän halusi vain uskoa syntinsä anteeksi ja kelvata Jumalalle armahdettuna syntisenä. Niinpä varmasti vuosikymmenten ajan kummallakin puolella oli niitä, jotka olivat raikkaasti uskomassa pienen paikalta. Ei heitä kiinnostanut kulissien takana käytävät valtataistelut. Hirveä tilanne, jos piti valita jokin ryhmittymä, kuinka saattoi olla varma, että valitsi oikein? Riita jakoi sukuja ja perheitä.

Vaikka olenkin vanhoillislestadiolainen ja haluan kulkea sen lauman mukana, kuvittelen (huomatkaa, todellakin vain kuvittelen, en TIEDÄ), että esikoislestadiolaisten joukossa on ollut aitoja sydämen kristittyjä; miksei tähän päivään saakka. En voi sanoa suoraan: esikoislestadiolaiset ovat kaikki väärää hengellisyyttä. Kuinka minä voisin tietää jonkun sielun tilan. Tämä ei kuitenkaan ole ekumeniaa, pois se, vaan tietoisuutta siitä, että meillä on kuitenkin yhteinen hengellinen alkulähde.
Mihin hetkeen voisimme muka ajoittaa sen, kun kaikki esikoiset tai toiselta puolelta katsottuna kaikki vanhoilliset olivat sitä väärää joukkoa? Emme mihinkään. Jumalan valtakunnan raja kulkee ihmisten sydämissä, ei yhdistyksissä. Jumala näkee sydämiimme ja hän tietää ketkä hänen omiaan ovat.

Minusta on ollut mahtavaa kun nyt jo keski-iässä olevana olen saanut ystävän, joka on esikoislestadiolainen. Olen keskustellut hänen kanssaan uskomiseen liittyvistä asioista asiallisesti, ilman vänkäämistä ja jankuttamista. Kumpikaan ei silti ole valmis jättämään omaa joukkoaan, mutta molemminpuolinen ymmärrys on kasvanut. Kiinnostus ja sitten myös tietämys toistemme ajatusmaailmasta on kasvanut.

Kun olen yrittänyt keskustelua muiden esikoislestadiolaisten kuin tämän ystäväni kanssa, kuulen heti sanat: etkö uskalla sitten tulla seuroihimme, tekemään parannusta. Ja tämän tiedän, samanlaisen vastauksen esikoislestadiolainen saisi varmasti vanhoillisilta: tule seuroihin ja tee parannus.

Minusta on inhottavaa ja älytöntä, että yhä vielä vuonna 2006 esikoisten suhtautuminen vanhoillisiin -ja päinvastoin- on vielä jyrkempää ja armottomampaa kuin suhtautuminen vaikkapa helluntalaisiin tai muslimeihin. Helpommin päästämme lähellemme esim. työelämässä täysin maailmallisen ihmisen kuin toiseen, siihen väärään, porukkaan kuuluvan lestadiolaisen. Ihmettelen hiljaa mielessäni, että miksi näin on?

Tämä vähän pitkästi ja nopeasti kiireessä kirjoitettuna. Ehkä olen yksin ajatuksineni, niin omien kuin esikoistenkin puolella. Silti halusin tämän sanoa.

Olipa lopultakin hyvä kirjoitus, ei liene enää tarkoituksenmukaista pohtia 1900 luvun hajaannuksista, koska jo Isäni aikoinaan sanoi että silloin oli kysynys sellaisesta valtataistelusta että ei siinä mitkään sovintokokoukset auttaneet.
Silloinkin oli suurin voittaja sielun vihollinen.
Vaikka palstan nimi on lestadiolaisuus niin vähän tänne kirjoittaa muut kuin esikoiset, taitaisi olla esikoisllakin riittävästi ongelmia tällä hetkellä ettei tarvitse pohtia 1902 lukua.

kkkkkkk kirjoitti:

Olipa lopultakin hyvä kirjoitus, ei liene enää tarkoituksenmukaista pohtia 1900 luvun hajaannuksista, koska jo Isäni aikoinaan sanoi että silloin oli kysynys sellaisesta valtataistelusta että ei siinä mitkään sovintokokoukset auttaneet.
Silloinkin oli suurin voittaja sielun vihollinen.
Vaikka palstan nimi on lestadiolaisuus niin vähän tänne kirjoittaa muut kuin esikoiset, taitaisi olla esikoisllakin riittävästi ongelmia tällä hetkellä ettei tarvitse pohtia 1902 lukua.

Kyllä täällä on ollut kaikista suunista kirjoittajia. Kohta ei ole kuin Agrippa, Nousiainen jne.kaikki jo eronneet tai toisella jalalla eromassa ja siirtyneet katolistuneeseen kirkon opin kiihkomieliseksi puolustajaksi.

Paavalikin sanoi : Oi jospa heidät erotettaisiin.

pois????? kirjoitti:

Paavalikin sanoi : Oi jospa heidät erotettaisiin.

Ja sitten vain poispotkimaan, rakkaudessa???

Ookko koskaan ajatellut, miksi sitä nykyään sanotaan, jos rakastaa vain samankaltaista?