YK:n rauhanturvaajan muistelmia

Jospa vielä jatkaisin vapaa-ajan vietosta. Kaikissa messeissä heitettiin englantilaista tikkaa ja siinä myös kilpailtiin, jopa eri kontingenttienkin kesken, jossa suomalaiset eivät kovin hyvin pärjänneet. Oli hupaisampiakin kilpailuja. 1.komppanian bravuuri oli ns. volkkarikilpailut. Nuo volkkarit olivat koppakuoriaisia, sinimustia pulleita otuksia, joita löytyi helposti arolta. Pojat elättivät niitä tyhjissä tulitikkulaatikoissa, syöttivät niille hyvää ruokaa ja trimmasivat niitä kilpailukuntoon eri tavoin. Kilparata oli korjaamollamme konstruoitu noin 2 metriä pitkä ja puoli metriä leveä pelti, johon oli taivutettu rinnakkaisia uria, oma uransa kullekin kilpailijalle. Ennen kilpailun alkua kilpailijat, joiden selkään oli maalattu valkoisella korjauslakalla kilpailunumero, asetettiin näytteille, jolloin yleisö voi lyödä vetoa niiden puolesta. Vedonlyönnissä liikkui paljon rahaa. Sitten kilpailijat asetettiin ratojensa päihin ja kilpailun johtajan komennolla päästettiin liikkeelle. Yleensä kaikki kilpailijat lähtivät kiltisti kipittämään eteenpäin, maalia kohti. Matkalla saattoi kuitenkin sattua yllätyksiä: jo varmalta voittajalta näyttänyt kilpailija saattoi ruveta pyrkimään pois radaltaan tai kääntymään takaisin, mutta kilparata oli liian liukas ja ahdas noille pyrkimyksille. Aikaa kuitenkin kului ja joku toinen meni ohi ja voittoon. Sen puolesta vetoa lyöneen riemu oli rajaton! Nyt lukija voi sanoa, että kaikkea se joutilaisuus teettää. Totta, mutta kyllä huvilla oli merkityksensä niissä oloissa.

Kaikkia alkoholijuomia myytiin messeissä, joita oli esikunta-alueella, huoltokomppaniassa ja vartiokomppanioiden pääsijoituspaikoilla. Esikunta-alueella oli erikseen päällystö- ja miehistömessi, muualla oli yhteismessit. Juomat olivat vero- ja tullivapaina halpoja. Olut oli kuitenkin suhteessa kalliimpaa, sillä tölkki maksoi dollarin, jonka kurssi markoissa oli tuolloin neljän markan paikkeilla. Messistä sai ostaa juomia myös mukaansa lomamatkoille, mutta majoitukseen ei saanut olutta väkevämpiä viedä. Käyttösäännökset olivat muutenkin tiukat ja niiden noudattamista valvottiin. Maanantai, jolloin otettiin malarialääkkeet, oli täysin alkoholiton päivä. Vartio- ja muuta kenttäpalvelua tekevät eivät saaneet nauttia alkoholia kuuteen tuntiin ennen palvelusta. Autonkuljettajille tai autoa muuten ajamaan joutuville oli vähintään kotimaan tasoa vastaavat rajoitukset. Siinailla ei alkoholin käytön suhteen ollut juuri ongelmia eikä sen johdosta sattunut ikävyyksiä.

Kyllä alkoholia silti käytettiin ja jotain pientä myös sattui. Lienee ollut alkoholilla vaikutusta asiaan, kun päällikkölääkärimme ja kuljetusupseerimme olivat ryhtyneet ajamaan polkupyörillä kilpaa päällystömessin tasakatolla. Komentaja sai lukea seuraavana aamuna hänelle esitellystä päivystävän upseerin raportista: ”Kielsin everstiluutnantti O:ia ja kapteeni I:oa ajamasta kilpaa päällystömessin katolla alkoholin vaikutuksen alaisina pimeässä valoitta”. Kenties PU olisi sallinut huvin, jos pyörissä olisi ollut valot.

Juhlatilaisuuksissa saattoi joskus olla kostea meininki. Messialiupseerimme, siviilissä ravintolan hovimestari, täytti 30 vuotta ja järjesti partyt, joihin messin täydeltä osallistuimme. Tarjoilu oli joka suhteessa runsas. Päivänsankari tuumi jälkeenpäin, että kannatti täyttää vuosia täällä; juhlat olisivat tulleet Suomessa tuhansia markkoja kalliimmaksi! Abu Rudeisissa sotilastarkkailijana majailleen argentiinalaisen majurin läksiäisissä kävi niin, että juhlakalu jouduttiin viemään kesken juhlien nelinkannossa majoitukseensa. Syy oli vieraanvaraisuuden osoittamisen väärin ymmärtäneiden suomalaisten isäntien. Onneksi tuollaista sattui harvoin.

Meillä oli virtsakäymälöinä vinosti maahan upotetut viemäriputket, joiden alapäässä oli imeytyskaivot. Kutsuimme näitä krh-asemiksi. Isompia tarpeita varten olivat aaltopeltiset kopit. Hygieenikko kiersi aamuisin polttamassa kerosiinin avulla käymälöiden alustat kärpästen ja rottien leviämisen estämiseksi. Kerran, kun komppanian hygieenikko oli jo valellut käymälän alustan kerosiinilla, hän oli huomannut unohtaneensa tulitikut ja lähti niitä noutamaan työnsä loppuun saattaakseen. Sillä aikaa ehti koppiin tulla tarpeelleen komppaniassa majaillut ranskalainen bunmo. Hän poltteli siinä istuessaan savukettaan ja pudotti sitten tumpin alas reiästä. Silloin hulmahti! Kerosiini oli kaasuuntunut ja syttyi räjähdyksenomaisesti. Kun hygieenikko palasi tulitikkujen kanssa, ranskalaisupseeri seisoi karvat kärähtäneenä housut kintuissa kopin edessä kai miettien ankarasti, mitä hän söi tai joi edellisenä iltana!

Sotilastarkkailijoita oli sijoitettu kaikkiin yksiköihimme. Ylemmän päällystömme yhteydet paikallisten YK-kontingenttien ja osapuolten sotilasjoukkojen johtajien kesken olivat tiiviit, mutta minun tasollani vähäiset. Kerran olin vieraana ruotsalaisten mitaliparaatissa. Israelilaisessa tukikohdassa olin heidän pääsiäisillallisellaan, mikä nautittiin juutalaisten kosher-ruokalajeja ja -tapoja noudattaen; me suomalaiset vieraat söimme illallista sinibaretit päässä, kun meillä ei ollut juutalaisten pikkumyssyä, kibaa.

YK-joukoissa aina - niin myös Siinailla - on herättänyt närää eri maiden rauhanturvaajien erilainen palkkaus samoissa tehtävissä. Ruotsalaisilla oli täällä kuten muuallakin huomattavasti paremmat palkat kuin suomalaisilla. Meidän palkkamme olivat kuitenkin ruhtinaalliset puolalaisiin, indonesialaisiin ja ghanalaisiin verrattuna.

Puolalaiset olivat pääosin varusmiespalvelustaan suorittavaa joukkoa ja heidän sotilaallinen kurinsa ja järjestyksensä heidän ”varuskunnassaan” oli silmiinpistävän hyvä. Kun puolalainen vesikuski oli kerran sattunut paikalle erään suomalaisen ”faitterin” järjestämään pornovideositykseen Abu Zenimassa, sai tuo ”faitterii” pian vierailukutsun puolalaisten luo. Siellä oli pistetty heti teatteri pystyyn ja tunnelma katsojajoukossa oli ollut tiheä, kun eräs korkea päällikkö oli odottamatta tullut paikalle. Esitys oli keskeytetty tylysti ja tuo kontaktin järjestänyt vesikuski ja monta muuta moraalittomuuteen syyllistynyttä puolalaissotilasta oli lähetetty heti kotimaahansa. Tuo meidän ”faitterimme”, sotilasarvoltaan jääkäri, sai rangaistuksekseen vain kutsumanimen ”puolalaisten rotaatioupseeri”.

Myös indonesialaisista meillä oli sotilaallisessa mielessä myönteinen käsitys. Heidän joukossaan oli tiettävästi sissi- ja lähitaisteluihin koulutettuja erikoismiehiä, joita me kutsuimme kurkunleikkaajiksi. Ghanalaisten sotilaallisuutta ja heidän sijoituspaikkojen siisteyttä en kuullut kehuttavan. Leimautunenkohan rasistiksi, kun sanon, että melkoisia luonnonlapsia he olivat; aina huolettoman iloisia ja seurallisia. Heillä oli mainio orkesteri, mikä vieraili usein meidänkin juhlissamme. Heidän musiikkinsa rytmi ja soundi olisi kyllä soveltunut paremmin afrikkalaiseen kyläjuhlaan kuin meidän tilaisuuksiimme! Kerrottiin, että heidän vartiopaikoillaan oli öisin parivartiot siksi, että mies olisi pelännyt yksin pimeässä!

Porno houkutti paikallisia miehiä kenties vielä enemmän kuin puolalaisia. Niinpä kun Abu Rudeisin egyptiläisen öljykylän bensa-asemalla tankkasimme automme ja rupesimme maksamaan sitä rahalla siten kuin mittari osoitti, myyjä alkoi kysellä ”magazine, magazine”? Usein pidimme tätä varten matkassamme Jallua, Playboy`ta tai jotakin muuta alan lehteä, joita kutsuimmekin bensakupongeiksi. Repäisemällä myyjälle pari hyvää sivua tuollaisesta lehdestä sai tankin täyteen tuota egyptiläisten 90 oktaanista menovettä, jolla Volvot ja Bemarit eivät kulkeneet, mutta Audi hörppi sitä nikottelematta. Mitenkähän bensanmyyjä tilitti nuo kupongit aseman omistajalle?
Siinailla sairastettiin aika paljon.

Malariatablettien säännöllisestä nauttimisesta huolimatta sattui muutamia malariatapauksia, pari vakavaakin. Joku sai myös bilhartsian, maksamadon, joka on hyvin vakava sairaus. Yleisin sairaus oli ripuli, joka muutamaan kertaan levisi epidemiana niin, että lähes puolet väestä oli samanaikaisesti poissa pelistä. Kuumuus pilasi nopeasti ruoat ja edisti tautien leviämistä. Kuumuus aiheutti monelle myös sydämen rytmihäiriöitä ja mielenterveysongelmia, oli myös yksi kuolemaan johtanut lämpöhalvaustapaus. Moni Suomesta tullut ei voinut ensimmäisinä öinään lainkaan nukkua kuumuuden takia ja joku purki palvelussopimuksensakin siitä hermostuneena. ”Hiutaleet” kiipesivät Abu Rudeisissa tasaisille katoille, jossa yöllä saattoi käydä hieman vilvoittava tuulenhenkäys mereltä päin, ja yrittivät nukkua siellä märkien lakanoiden alla. Pian kuumuuteen kuitenkin tottui niin, ettei siitä pahemmin kärsinyt.

Minä sairastin punataudin, veriripulin, joka kesti kuukauden. Laihduin kuusi kiloa, kun mikään ei pysynyt sisällä. Kävin tuon taudin vallitessa - kun se monta päivää syömättä oltuani oli vähän hellittänyt - omalla autollani lomalla Tel Avivissa, 800 kilometrin päässä. Siellä kunnolla syötyäni tauti iski taas. Paluumatkalla oli kauhean kuuma; matkan varrella Kuolleen meren laaksossa, Ein Gedissä, syvässä varjossa oleva mittari näytti 50 Co:n lämpötilaa. Piti juoda mukana olleista lämmenneistä vesipulloista koko ajan, vyötä ei voinut kipujen takia pitää ollenkaan kiinni, ja tyhjentämään piti päästä aina, kun siihen oli tilaisuus. Oli aivan kirjaimellisesti tuskien taival. Tauti tokeni lopulta vasta Suomesta saaduilla lääkkeillä.

Vapaa-ajan vietosta Siinailla olen jo kertonut. Vietimme myös lomia. Kolmen kuukauden palveluksesta sai 15 vrk lomaa, jonka voi käyttää pätkinä tai yhtäjaksoisesti. Osat lomista vietettiin alueellakin, Supatuvalla ja Finnvillassa Suezilla, mutta yleensä matkustettiin kauemmaksi, Israeliin, Egyptiin, Suomeen tai kaukomatkoille aivan muualle maailmaan.

Israelissa vietettiin rantalomaa Eilatissa suomalaisia turistinaisia katsastaen, huviteltiin Tel Avivissa ja tutustuttiin papin matkoilla raamatullisiin paikkoihin Jerusalemissa, Beetlehemissä ja Nazaretissa. Israelissa sanotaan muuten kolmen suurimman kaupungin kesken olevan työnjaon: Jerusalem rukoilee, Tel Aviv huvittelee ja Haifa tekee työtä. Meitä lähin Israelin kaupunki oli noin 500 kilometrin päässä Israelin eteläkärjessä Punaisen meren Akaban lahden päässä sijaitseva Eilat. Jerusalem oli lähes 300 kilometriä kauempana maan keskiosassa Juudean ylängöllä noin 800 metriä merenpinnasta, Tel Aviv vielä kauempana maan länsirannikolla ja Haifa lähes 1000 kilometrin päässä maan pohjoisosassa luoteisrannikolla. Vaikka Haifa on teollisuus- ja satamakaupunki, on se hyvin kaunis kaupunki Sharonin rehevän rannikkotasangon pohjoispäässä Karmelin vuoren mereen työntyvän pään kyljessä, kauniin Akkon lahden rannalla. Erityisen kaunis on Haifan keskuspuisto, jossa sijaitsee viehättävä bahai-uskonnon päätemppeli.

Minun ensimmäinen lomani suuntautui kolme viikkoa alueella oltuani Haifaan lunastamaan sinne Suomesta toimitettua tulli- ja verovapaata Audiani. Auton saaminen satamasta kesti tulli- ja muiden muodollisuuksien vuoksi koko päivän. Miten kauan olisi mennytkään, jos en olisi etukäteen tiennyt, että tullipäällikkö oli piippumies ja jos en olisi tiennyt hänen lempitupakkaansa! Yöksi siirryin Jerusalemiin, jossa seuraava päivä meni auton katsastus- ja rekisteröintitoimenpiteissä, ja taas tarvittiin vähän ”voitelua”!

Meitä lähin suurempi Egyptin kaupunki oli noin 300 kilometrin päässä sijaitseva 300 000 asukkaan Suez. Kaupunki oli vielä sodan pahoin runtelemassa kunnossa, mutta kuhisi kuitenkin jo värikästä, äänekästä ja ”tuoksuvaa” egyptiläistä elämää, aitoa orientin tunnelmaa. Suezilla oli Finnvillamme lisäksi YK-miesten suosima hotelli Bel Air. Käytimme enimmäkseen vain sen ravintolaa, jossa tarjoili suomalaisten ”Väiskiksi” ristimä iäkäs tarjoilija, joka nuoruudessaan oli ollut merillä ja oppinut englantia ja muitakin kieliä. ”Väiski” puhui myös aivan ymmärrettävää suomea, jonka hän oli oppinut suomalaisilta ”vaittereilta”.

”Väiski” vieraili silloin tällöin myös Finnvillassa saunomassa ja juomassa viskiä, jota hän piti itselleen sallittuna, kun hän ei ollut muslimi vaan kopti-kristitty. Taas kerran hän otti pari viskiä ja lähti sitten saunaan, mutta palasi pian sanoen ”sauna ei huva, pieni lämmin” ja otti taas viskin. Uudemman kerran saunaan lähdettyään hän taas palasi pian sanoen ”sauna ei huva, iso lämmin” ja sen jälkeen keskittyikin viskin juontiin. Kun hän sitten lähti horjuen kotiin, joku arveli, että vaimo saattaa olla nyt vihainen, jolloin ”Väiski” lohdutti häntä: ”ei probleema, vaimo tottunut, mina aina samanlainen”. Väiskistä voisin kertoa montakin värikästä tarinaa, mutta tämä riittäköön.

Suezilta 100 kilometriä pohjoiseen kanavan varrella sijaitsi samankokoinen Ismailia, jossa kaikkien YK-joukkojen esikunta sijaitsi. Siellä oli myös puolalaisten hoitama YK-joukkojen sotilassairaala puolalaisine naishoitureineen, joiden kanssa en tosin kenenkään suomalaisen tiedä päässeen läheisempiin yhteyksiin.

Ismailiassa minäkin vierailin muutaman kerran työasioissa ja yövyinkin, mutta ei siellä juuri lomailtu. Ismailiasta taas 100 kilometriä pohjoiseen, valtavan laajan suoalueen läpi pengerretyn valtatien päässä kanavan suulla, Välimeren rannalla oli hieman suurempi Port Said. Siellä kävimme vain harvoin ostoksilla, sillä Port Said on vapaakauppa-alue, jossa ulkomainen tuontitavara on halvempaa kuin muualla Egyptissä.

Kairo sijaitsee Niilin varrella, viuhkaksi levittäytyvän suiston alkamiskohdassa noin 200 kilometriä Suezilta länteen eli sisämaahan päin. Kairo on häkellyttävä suurkaupunki. Kun noin kuukauden Siinailla oltuani valmistelin ensimmäistä matkaani Kairoon, sanoi joku minulle, että varaa sitten aikaa kaikkeen, sillä kun yli kymmenen miljoonaa ihmistä velloo kaduilla, et pääse siinä ruuhkassa minnekään. Vanhan koulutietoni pohjalta muistelin että Kairossa olisi vain 2-3 miljoonaa asukasta. Silloin tuo kaveri sanoi, että ”menehän nyt sinne, niin näet, että siellä asuu katoillakin sen verran”.

Kun sitten Ooppera-aukion laidalla sijaitsevan hotellin yläkerroksien huoneessani nojailin ranskalaisen ikkunan kaiteeseen, niin näin, että naapuritalojen hieman alemmilla tasaisilla katoilla todella asuttiin: siellä äidit keittelivät ruokia, pikkulapset leikkivät ja isommat pojat pelasivat jalkapalloa. Suomen tv:stä tuli vuosia sitten Kairosta ohjelma, jossa kerrottiin, että lentokentän tien varressa olevan suuren nekropoliin, keskushautausmaan hautakammioissa asuu puoli miljoonaa ihmistä, siis Helsingin väkiluvun verran! Toki Kairossa on paljon nähtävää, muutakin kuin pyramidit ja sfinksi. Niilin rannassa on upeita hotelleja, joiden ilmastoiduissa baareissa pistäydyimme joskus vilvoittelemassa. Kairon basaarit ovat maailmankuulu ”ostosparatiisi”. On myös loisteliaita yökerhoja ja rähjäisiä luolia, joiden ”sisäänheittäjät” mainostavat paikan ohjelmaa ”very nice, very oriental”! Tein minä muutamia loma- ja työmatkoja Kairoon, mutta en ole sen kaupungin suuri ihailija.

Vaikuttavuudessaan mieleenjäänyt lomani Egyptissä oli matka Ylä-Egyptiin, muinaisten faaraoiden hallituspaikoille Luxoriin (entinen Theba) ja Karnakiin sekä Assuanille. Toimin kahdeksan miehen ryhmämme matkanjohtajana. Matkaa teimme paikallisella junalla. Käytössämme oli pari makuuvaunuosastoa, mutta vaunun käytävän valloittivat paikalliset vuohineen, kanoineen ja ruokineen ja aina, kun osastomme ovi aukesi, raossa oli monta tummaa lapsenpäätä ihmettelemässä ulkomaan eläviä! Luxorissa ja Karnakissa kiersimme faraoiden palatsien rauniot - joissa on uskomattoman paljon 4000 vuoden takaa säilynyttäkin - ja kuningasten laakson hautakammiot, mukaan lukien Tutankhamonin hauta ja naispuolisen farao Hatsepsutin temppeli, ja tutkimme muut nähtävyydet. Luxorissa teki samanaikaisesti kaivauksiaan maineikas suomalainen arkeologi Rostislav Holthoher, joka muistaakseni asui samassa hotellissa kanssamme. Ainakin tapasimme hänet ohimennen ja hieman paremmin tutustuimme hänen sihteeriinsä, viehättävään naiseen.

Assuanilla tutustuimme suurpatoon (pituus 3600 metriä, korkeus 112 metriä ja päällä kulkee 4-kaistainen moottoritie) ja voimalaitokseen, Niilin saaressa, Elephant Islandilla olevaan valtavaan kasvitieteelliseen puutarhaan, Botanic Cardeniin ja purjehdimme perinteisillä purjeveneillä felukeilla. Luxorissa ja Assuanilla meillä oli egyptiläinen opas, joka selosti asiat englanniksi, jota minä parhaani mukaan tulkkasin joukkomme muutamille kielitaidottomille.

Jos Israelissakin asioiden hoitamista viranomaisissa auttoivat pienet lahjat, Egyptissä ne olivat täysin välttämättömät; ainakin YK-miehiltä sellaisia ilman muuta odotettiin. Minuakin eräällä matkallani siirreltiin Kairon lentoasemalla passintarkastusjonosta toiseen useamman kerran, ennen kuin huomasin laittaa tarkastajalle ojentamani passin väliin muutaman Egyptin punnan, jolloin tarkastus hoitui välittömästi. Myös pienistä liikennerikkeistä välittömästi määrätyt sakot maksettiin heti sakon määränneelle poliisille, eikä niistä kirjoitettu kuittia! Joku kirkasotsainen voi paheksua sitä, että YK-miehet osallistuivat näin laittomuuteen, mutta täytyihän meidänkin hoitaa asiamme ja jouduimme tekemään sen ”maassa maan tavalla”.

Jotkut perheelliset kävivät lomillaan Suomessa, jonne YK kustansi vain yhden matkan vuoden palvelua kohti. Monet nuoret miehet lomailivat myös Keniassa ja Thaimaassa, joista palattuaan kertoivat juttuja, miten joku oli ostanut kaksi tyttöä palvelijoikseen koko lomansa ajaksi ja mitä kaikkea nuo palvelijat tekivät! Saivathan lomalaiset sieltä tautejakin, mutta onneksi AIDS ei silloin vielä Keniassakaan riehunut tai siitä ei ainakaan tiedetty. Vaikeasti taltutettavaa tippuria noista maista saatiin yleisesti. Kun eräässä tilaisuudessa lääkärimme siitä erityisesti varoitteli, kysyi joku tiedonhaluinen faitteri, että ”miten paha se tauti oikeasti on”. Lääkärimme vastasi: ”se syö ratakiskoa metrin päivässä; laske siitä, miten kauan heppisi kestää”.

Minun lomiani suuntasi Israelin suuntaan paitsi mielenkiinto tuota maata kohtaan myös se, että siellä voi liikkua omalla autolla, mikä ei käynyt päinsä Egyptissä ilman erityislupia eikä siihen Egyptin liikenteen ja poliisikäytännön vuoksi ollut suurta haluakaan. Auto laajensi lomakuvioita, kun voi poikkeilla katsomassa eri paikkoja hetken mielijohteestakin. Näin tapahtui silloinkin, kun erään ikäiseni palvelustoverini kanssa jouduimme Akaban lahden varrella olevalle Nueban nudistirannalle. Makailimme alastomina rantaviivalla varpaitamme meressä liotellen, kun meitä lähestyi oikealta kaksi alastonta nuorta naista snorkkelivehkeitä sylissään kantaen ja vilkkaasti keskenään keskustellen. Kun emme siirtyneet mihinkään paikoiltamme ja heti päittemme takana oli teräväsärmäistä kivilouhikkoa, tytöt kävelivät ylitsemme, kuin olisimme olleet hakotukkeja. Siistin näköinen tuhero vilahti vajaan metrin päässä silmieni yläpuolella, kun tyttö hieman pitensi askeltaan ylitseni astuessaan!

Pääsinpä taas oleelliseen. Jatketaan samaa rataa. Tel Avivissa oli loisteliaita yökerhoja, joihin ”faitterilla” oli harvoin varaa. Käytetympiä olivat rähjäiset paikat, joissa Euroopasta ja Kaukoidästä tulleet tytöt viihdyttivät muutenkin, kuin vaatimattomalla kabareeohjelmallaan. Rantakadun Jaffan puoleisen pään hämärissä sokkeloissa oli myös kaikkien tiedossa olevia bordelleja, vaikka ne olivatkin Israelissa kiellettyjä. Niissä työskenteli myös transseksuaaleja, jotka uhkeapovisina, räikeästi maalattuina ja julkeasti keimailevina olivat usein paikan kiihoittavimpia ”naisia”. Vanhat konkarit veivät Suomesta juuri saapuneen ylivääpelin tuollaiseen paikkaan ja järjestivät hänelle uhkean ”transsun”, jonka kanssa ylivääpeli vetäytyi sivuhuoneeseen. Kaverit odottivat mielenkiinnolla ylivääpelin rektiota. Ylivääpeli osoittautui perusheteroksi, sillä hän ryntäsi pian ulos silmät pyöreinä ja tukka pystyssä ilmoittaen: ”jumalauta, sillä on munat”!

Siinain alkuaikoinani lomalla Tel Avivissa ollessani kävelin kaupungin tunnettua Dizengoff-katua, jonka varrella on paljon kahviloita ja ravintoloita. Eräästä ravintolasta huikkasi tumma tarjoilijatyttö minulle ”terve, suomi-poika, tule tänne!” Kävelin hänen luokseen ja kysyin ”puhutaanko sitä enemmänkin suomea?” Tyttö vastasi: ”miksi ei puhuttaisi, olen Tova H. (esitteli itsensä myös suomalaisella sukunimellään). Selvisi, että Tova oli 5-6 vuotta sitten avioitunut suomalaisen YK-sotilaan kanssa, asunut muutaman vuoden Suomessa työskennellen täällä tarjoilijana ja oli avioliiton purkauduttua palannut takaisin Israeliin.

Tova oli noin 30-vuotias, hoikka ja siro, tummatukkainen ja -silmäinen, kapeakasvoinen, korkeanenäinen klassinen juutalaistyyppi. Hän oli tehokkain tarjoilija, mitä olen nähnyt: vuorossa ollessaan hän hoiti yksin koko paikkaa, jossa sisällä oli kymmenkunta pöytää ja ulkona saman verran, usein pöydät täynnä asiakkaita, joiden kenenkään ei tarvinnut kauan tilaustaan odottaa. Paikan omistaja halusi kuulemma ottaa vuoroon myös toisen tarjoilijan, mutta Tova pani hanttiin, sillä silloin hänen tulonsa olisivat laskeneet ja hän ei olisi pysynyt yhtä hyvin tilanteen tasalla.

Näin Tovaan tutustuttuani menin tapaamaan häntä myös toisella lomallani. Kun Tova kuuli, että olen reissussa omalla autollani, hän kertoi, että hänellä on huomenna vapaapäivä, jolloin hänen tulisi käydä pesulassa ja eräässä virastossa ja toimitella muita asioita ja kysyi, voisinko minä kuljetella häntä. Kun Tova vaikutti oikein mukavalta, niin suostuin. Seuraavana päivänä Tovan asiat toimitettuamme ehdimme vielä rannalle ja kävimme illalla ulkona ja Tova esitteli minulle vielä tuolloin melko tuntematonta kaupunkia. Lomani jatkui pari päivää, mutta maksoin hotellihuoneeni ja siirsin lomakassini Tovan nättiin, pieneen asuntoon aivan keskikaupungin laidalle. Vastusteluistani huolimatta Tova jätti minulle asuntonsa avaimet, että voin tulla ja mennä vapaasti; hän sanoi luottavansa suomalaiseen upseeriin ja sanoi järjestävänsä minulle ”kusiset paikat”, jos petän hänen luottamuksensa! Tova oli saanut minut vakuuttuneeksi, että hänet oli syytä ottaa todesta! Tapasin minä Tovan vielä myöhemminkin muutaman kerran, mutta ei meille mitään erityissuhdetta kehkeytynyt eikä minulla ollut pyrkimystäkään sellaiseen.

Ystävättäreni M. lomaili luonani toimialueella keväällä 1978. Hän lensi Suomesta Eilatiin Israeliin, josta vein hänet toimialueen kautta Egyptiin Suezille ja samaa reittiä takaisin. Tarvittavat luvat olin hankkinut etukäteen. Syksyllä vietimme hänen kanssansa viikon loman Kreetalla, jonne ystävättäreni lensi Suomesta viidessä tunnissa, mutta minun matkani lähempää kesti kaksi vuorokautta, kun piti ensin lentää YK:n Skyvan-pienkoneella Abu Rudeisista Kairoon, siellä yövyttyäni reittilennolla Ateenaan ja sieltä Kreikan sisäisellä lennolla Kreetalle!

Kävin myös Suomessa kahden viikon lomalla kesäkuussa 1978. Vietin sen pääasiassa M;n luona. Suomen kaunis kesä tuntui aluksi kolealta ja hämärältä, mutta jo kahdessa viikossa siihen tottui niin, että Siinailla taas aluksi kärsi häikäisevästä valosta ja kuumuus tuntui näännyttävältä.

Palaan muistoissani vielä Siinaille. Olimme erämaassa, jossa pitkät etäisyydet vaikuttivat kaikkeen toimintaan, niin palveluksessa kuin lomissamme. Toisaalta olimme siellä kuin ”herran kukkarossa”; tilanne oli vakiintunut ja osapuolten rauhantahto ilmeinen. Kyllästyiväthän nuoret miehet kuitenkin ajanoloon siihen, mitä alueella oli tarjolla, ja lomat olivat odotettuja. Sitten, kun lomille pääsi, lomahuvit helposti menivät hieman ”överiksi”. Kun oli muutaman vuorokauden ”rötjännyt” jossakin Tel Avivissa tai Eilatissa, niin mielellään palasi Siinaille ”latautumaan”. Taas kerran olin ajanut yhtä kyytiä, vain kerran matkalla pysähtyen ja kahvikupillisen tienvarren beduiinibaarissa juoden tuon 535 kilometrin matkan Eilatista. Auringon painuessa suurena Punaiseen mereen ja hämärän nopeasti tihentyessä alkoi Abu Rudeisin hajalle ammutun vesitornin pallopäinen hahmo kuvastua horisontissa loimottavaa iltaruskoa vasten. Näky sai sydämeni läikähtämään lämpöisesti. Ajattelin: ihanaa tulla kotiin!

Siinain maisema ja luonto oli karu, mutta ei suinkaan eloton. Olen jo maininnut, että Siinailla oli muutamia keitaita, jotka olivat muodostuneet aina pulppuavien lähteiden ja niistä valuvien, erämaan hiekkaan haihtuvien purojen ympärille. Keitaissa kasvoi palmujen lisäksi myös aina viheriöivää ruohoa, mikä tarjosi hyvän ruokapöydän keitaassa asuvien beduiinien lampaille. Kamelit laidunsivat aavikolla, jossa vihreää kasvillisuutta oli vain lyhyenä talviaikana. Aavikon maisema näytti marraskuussa täysin elottomalta, vain karrelle kuivuneita piikkipensaita ja ruohotupsuja tökötti siellä täällä. Kun sateet alkoivat joulukuussa, viikossa-parissa pensaat heräsivät eloon ja ruoho nousi kuin tyhjästä ja kaikki viheriöi. Lyhyen, viimeistään helmikuun alussa loppuvan sadekauden aikana kasvillisuus imi itseensä kosteutta kiihkeästi. Monet pensaat ja ruohot olivat mehikasveja, jotka aivan pullistelivat sisälleen imemästään vedestä. Kevät alkoi helmikuussa kovilla tuulilla ja hiekkamyrskyillä, jonka jälkeen alkoi kuumuus ja kuivuus. Toukokuussa kaikki oli taas kuivunut ja kamelitkin saivat tyytyä kuivaan muonaan.

Siinailla oli myös eläimiä. Aamuisin näki hiekkadyynien pinnoista, että monenlaista vipeltäjää oli ollut yöllä liikkeellä. Oli hyeenoja, kettuja, jäniksiä, erilaisia rotta- ja hiirieläimiä, käärmeitä, liskoja ja skorpioneja. Skorpioneista oli hieman riesaa, sillä ne tuppasivat tulemaan sisälle, minäkin olen tappanut yhden eteisestäni ja toisen saunan lattialta. Minulla oli pitkään huoneessani pieni gekkolisko asukkaana ja se oli hyvä, piti kärpäset ja torakat kurissa. Kun makailin sängyn päällä, gekko tuli katonrajasta nykäyksittäin seinää pitkin käteni ulottuville, mutta kun liikahdin, vilahti taas salamana katonrajaan.

Lintuja oli vähän. Suuria kurkiparviakin tosin vieraili rannoillamme muuttomatkoillaan. Kerran sunnuntaipäivää ensimmäisen komppanian rantasaunalla viettäessämme koimme saavamme terveisiä kotimaasta, kun suuri kurkiparvi laskeutui melko lähelle rantaan kaivelemaan simpukoita rannan koralleista, ja jonkin ajan kuluttua saapui pohjoisesta päin toinen parvi, jolloin edellinen lähti jatkamaan matkaansa etelää kohti vaihtaen äänekkäitä kuulumisia vastasaapuneiden kanssa! Pikkulintuja Siinailla ei ollut juuri lainkaan ja lokkejakin vähän. Vuoristossa oli kotkia ja korppeja.

Kärpäsiä oli paljon. Abu Rudeisissa ei auttanut se, että käymälöiden alustat ja kaikki jätteet poltettiin päivittäin, sillä kärpäset sikisivät viereisessä öljykylässä, ja välillämme oleva piikkilanka ei estänyt kärpästen invaasiota meille. Teimme saunan patiolle kärpäspyydyksen: laudanpalan päälle marmeladia tai hunajaa ja sen päälle tarkoitusta varten tehty ”merta”; kärpänen syötyään ponnahtaa aina ylöspäin ja näin se joutui merran nielusta sisälle, josta se ei osannut pois. Merralla oli vielä automaattityhjennys: gekko oli joka yö mennyt sinne kärpästen perästä, mutta sekään ei osannut ulos, ja jouduimme aina sen päästämään pinteestä!

Raamatun, nimenomaan Vanhan testamentin ja sieltäkin lähinnä toisen Mooseksen kirjan (Exoduksen) tapahtumat ovat läsnä Siinailla. Hoorebin vuoresta jo kerroin. Sinne ja Santa Katarinan luostariin johtava laakso, Wadi Feiran, on täynnä tapahtumapaikkoja: on kallio, josta Mooses iski vettä sauvallaan, on tamariskipuuryhmä, jossa satoi mannaa taivaasta, on kapea vuorisola, jossa hebrealaiset voittivat amalekialaiset, on paasi, jonka päälle Aaron pystytti kultaisen vasikan ja luostarin muurien sisäpuolella on edelleen pensas siinä, missä aikanaan pensas paloi kulumatta. Meidän alueellamme oli Wadi Karandal, Raamatun Eelim, keidas, jossa oli ”kaksitoista vesilähdettä ja seitsemänkymmentä palmupuuta” (2.Moos.15:27) ja meistä pohjoiseen Suezin lahdella Kaislameri, jossa vedet jakautuivat israelilaisten kulkea ja sulkeutuivat egyptiläiset hukuttaakseen. Ei näille millekään ole kirjoitettua aitoustodistusta, mutta nehän ovatkin uskon asioita.

Minä luin Siinailla ollessani paljon Raamattua, varsinkin Vanhaa testamenttia ja Mooseksen kirjat luin järjestelmällisesti kaikki läpi. Raamattu oli aina yöpöydälläni ja lähes joka ilta luin siitä ainakin jonkun kappaleen. Minulle Raamatun tapahtumat rupesivat elämään noissa maisemissa, tapahtumien ”paikan päällä” aivan uudella tavalla.

Tuo karu Siinai, jota sinne saapuessani olin lentokoneesta lähes kauhulla katsellut, tuli minulle hyvin mieluiseksi. Sillä oli minuun ja myös moneen muuhun samanlainen vaikutus kuin Lapilla: aavikoiden autius ja avaruus ja vuorten jylhyys, luonnon monumentaalinen mahtavuus kaikkinensa lumosi ihmisen ja sai tuntemaan itsensä pieneksi. Myös tullessani tylyltä vaikuttanut meri osoittautui hyvin lempeäksi ja värikkäine kaloineen ja koralleineen kuin vastakohdaksi karulle maalle. Loppuaikoinani istuin joskus iltaisin komento-toimiston katolla katsellen auringonlaskua Punaiseen mereen. Aurinko näytti hyvin suurelta ja muuttui punaiseksi värjäten myös meren pinnan ja rannat, jolloin oivalsin, mistä Punainen meri on saanut nimensä; päivällähän se on smaragdin vihreä ja rannat hyvin vaaleaa hiekkaa, vuoret vähän ruskeammat. Laskeva aurinko muutti värejä jatkuvasti myös rannikon aavikkokaistaleen takaisilla vuorilla niin, että niissä esiintyivät vuoroin lähes kaikki spektrin värit. Tiesin silloin, että tulisin vielä kaipaamaan Siinaille. Niin olen tehnyt; sieltä tuloni jälkeisinä vuosina olin usein unissanikin siellä. Haluaisinpa vielä kerran käydä Siinailla, jonne nykyisin tehdään turistimatkojakin.

Toukokuun alussa 1979 tuli alueellemme seuraajani kapteeni R.T. Pääesikunnasta, tuttu mies jo vuosien takaa. Noudimme yhdessä hänen tullivapaan autonsa, Dodge Aspenin ”kaikilla herkuilla” Ashdodtin satamasta kokien taas nuo tullaukseen ja Jerusalemissa tapahtuneeseen katsastukseen liittyneet piinallisen monimutkaiset muodollisuudet. Toimialueella perehdytin R.T:ia tehtäviinsä etukäteen laaditun ohjelman mukaan ja sitten luovutin tehtävät virallisesti.

Lähdimme Siinailta kotimatkalle 13.5.1979 neljän auton letkana, kussakin autossa kaksi miestä, minulla ”apukuljettajanani” vuoden toimistoaliupseerinani ollut J.T.. Meillä ei ollut kiirettä Suomeen. Ensimmäisen yön yövyimme Eilatissa, toisen Haifassa, josta lastauduimme laivaan joka ”hortoili” Välimerellä kolme vuorokautta käyden Kyproksella ja Rhodoksella ja Kos´illa. Rantauduimme Pireuksessa Kreikassa, yövyimme Ateenassa, ajelimme Pohjois-Kreikan ja Jugoslavian läpi, niissä myös yöpy-en ja viivyimme Unkarissa Balaton-järven rannalla muutaman vuorokauden käyden myös Budapestissa. Sieltä Itävaltaan ja mutkaa tehden Semmeringin alpeille, jossa yövyimme yhden yön viehättävässä vuoristokylässä. Sieltä Tshekkoslovakiaan, jossa kului vain yksi yö, ja Puolaan, jossa kävimme matkalla Auschwitzin keskitysleirillä ja yövyimme Varsovassa kaksi yötä ja yön Danskissa, josta tulimme laivalla Ruotsin Nynäshamnin kautta Helsin-iin, jonne saavuimme 29.5.1979. Tulomatkamme kesti siis yli kaksi viik-koa. Siinain reissuni venyi yhden vuoden ja neljän kuukauden mittaiseksi.

Suomeen palattuani asetuin taas asumaan toista vuotta tyhjillään olleeseen poikamiesasuntooni . Töihin menin suunnitelman mukaisesti toimistoupseeriksi Pääesikunnan henkilötoimistoon. Sotilaseläkkeelle jäin 1.11.1980 ja välittömästi otin vastaan si-viilityön (suuren yrityksen keskushallinnossa, jääköön tässä lähemmin yksilöimättä).

Olen puhunut niin paljon muusta, että saattoi jäädä hämäräksi, että olimme Siinailla suorittamassa vaativaa rauhanturvatehtävää. Ja olihan siellä myös kuolemanvaara aina läsnä, kun niin israelilaiset kuin egyptiläiset olivat ase-missaan jatkuvassa valmiudessa ja miinoituksiakin oli vielä alueella. Silti ai-kanani ei sattunut yhtään kuolemantapaukseen johtanutta konfliktia tai on-nettomuutta. Vakavimmat loukkaantumiset aiheutuivat työ- ja vapaa-ajan ta-paturmista ja liikenneonnettomuuksista.

Komentajamme Gustav Hägglund muistelee hänestä tehdyssä kirjassa ”Onnekas kenraali” Siinaita ja suomalaista YK-joukkoaan: ”Kuumalla hiekka-aavikolla päivästä päivään, kuukaudesta kuukauteen jatkui yksinäisyys; silmissä aina samat ihmiset ja sama hiekkaerämaa. Satojen kilometrien säteellä ei ollut kauppaa, koulua, baaria, naista, lasta eikä edes puuta. Vaikka olosuh-eet olivat karut ja palvelus kovaa, niin alkoholiongelmia ei voinut syntyä, kun koko pataljoona hölkkäsi vapaa-aikoinaan ja vähätkin viinaongelmat häipyivät hikipisaroina Siinain hiekkaan”. Hän jatkaa: ”Anna heille kirves tai jakoavain, niin jälkeä syntyy, mutta jos annat kynän, niin se saattaa monen kädessä pyöriä tyhjää - - - suomalaiseen mieheen voi luottaa: annetut tehtävät tulevat hoidetuiksi aina ja kaikissa olosuhteissa.” Pataljoonan muistolaattaan kaiverrettu tunnus ”Name it. We do it” piti hänen mielestään kirjaimellisesti paikkansa. Mitäpä tähän lisäisi!

Rauhanturvatoimintaa Siinailla voidaan perustellusti pitää onnistuneena ja tuloksellisena. YK-joukot menivät sinne keskelle sotaa. Israelin ja Egyptin välit olivat jo vuosikymmeniä olleet äärimmäisen vihamieliset ja neljä kertaa (1949, -56, -67 ja -73) ne olivat olleet sodassa keskenään. Kukaan ei olisi tuolloin uskonut, että nuo valtiot solmivat rauhansopimuksen ja pääsevät sopimukseen rajoistaan kuudessa vuodessa! Rauhanturvatoiminnan vaikutus tähän tulokseen oli ellei aivan ratkaiseva, niin ainakin kiistaton.

Viimeisessä työssäni puolustusvoimien palveluksessa Pääesikunnan henkilötoimistossa ilmoittauduin jo kesällä 1979 halukkaaksi lähtemään vielä eläkkeelle jäätyäni tarvittaessa YK-joukkoihin. Minut nimettiin lähtemään heinäkuun 1981 rotaatiossa ja jälleen komentotoimiston toimistoupseerin tehtävään. Kun tehtävään Golanille keväällä 1980 mennyt lappeenrantalainen kapteeni K.L. vastoin aiempaa ilmoitustaan halusi palata jo vuoden palveltuaan, minulta tiedusteltiin halukkuuttani ja mahdollisuuttani lähteä jo toukokuussa.

Kun asiani siviilityöpaikassani (nimi ”sensuroitu”) järjestyivät joustavasti, eli sain virkavapautta tehtävistäni, niin olin heti valmis kuin partiopoika. Lähdin vapunpäivän jälkeen YK-koulutuskeskukseen Niinisaloon hakemaan varusteeni. Koulutusta minulle ei tarvinnut enää antaa. Matkustin etulennolla 6.5.1981 Helsingistä Damaskokseen, Syyrian pääkaupunkiin, josta minut vietiin 80 kilometrin päähän toimialueelle, Golanille, Suomen pataljoonan esikuntaan Camp Ziouanniin.

Ennen kuin etenen pitemmälle, eräät maantieteelliset, historialliset ja rauhanturvatoimintaa edellyttäneet tilannetiedot lienevät nytkin paikallaan:

Golan on tuliperäinen ylänkömaa Jordan-virran latvojen itäpuolella, Genesaretin järven (eli Kinneretin eli Galilean meren eli Tiberiaan järven eli Tyrjän meren - rakkaalla lapsella on monta nimeä) ja Hermon-vuorten välillä. Se on pinta-alaltaan lievealueineen noin 2500 km2 (n. 50 x 50 km), noin kolmentoista Helsingin tai puolen Kuusamon kunnan kokoinen alue. Israelin hallinnassa oli yli puolet alueesta, pienempi osa oli Syyriaa. Ylängön korkeus merenpinnasta on 800 - 1000 metriä. Etelään ja länteen eli Israeliin päin jyrkästi ja pohjoiseen ja itään eli Syyriaan päin loivasti laskevasta ylätasangosta nousee lukuisia hieman korkeampia kartiomaisia kukkuloita, sammuneita tulivuoria, korkein huippu Har Warda kohoaa 1226 metrin korkeuteen.

Golanin keskusylänkö on luonnonvaraisesti - ilmeisesti vuosituhantisen laiduntamisen seurauksena - lähes puutonta, mutta siellä on paikoin istutettuja sypressi- ja eukalyptusmetsiköitä, varsinkin kylien reunoilla ja teiden varsilla. Golanin alemmilla rinteillä kasvaa luonnonvaraisena erilaista pensastoa ja puitakin, mm. Johanneksen leipäpuita. Ylänkö varsinkin Syyrian puoleiselta laidaltaan on hyvin kivistä, joten maalaiskylissä yleiset kiviaidat selittyvät luonnollisesti. Golan on maisemallisesti omaperäinen poiketen sekä etelässä Israelissa että pohjoisessa Syyriassa vallitsevista sinänsä moninaisista maisematyypeistä. Golan ei ole ehkä yleensä kovin kaunista seutua, mutta sen alueella on muutamia nähtävyyksiä, kuten sammuneen tulivuoren kraaterissa sijaitseva järvi ylängön länsilaidalla ja Wadi Raqqan putoukset idässä Jarmuk-joen latvahaarassa. Karun ylängön ja rinteiden keväinen kukkaloisto, jossa vuorottelevat siniset, keltaiset ja punaiset kaudet, on häikäisevä!

Alue kuului aikaisemmin Syyrialle, joka menetti sen Israelille ns. kuuden päivän sodassa 1967, sai osan takaisin lokakuun sodassa 1973, josta lähtien YK:n rauhanturvajoukot ovat olleet alueella osapuolten välissä. Alue on strategisesti tärkeä sekä Israelille että Syyrialle. Golanilta voidaan valvoa ja hallita tykistön tulella alempana olevia, Golanin juurelta alkavia pohjois-Galilean viljavia alueita ja monia kaupunkejakin ja Israelille tärkeitä Jordanin alkulähteitä. Israelin huomattavat vilja- ja puutarhaviljelykset ovat mahdolliset vain Jordanista kanavoidulla kastelulla, ja Jordan on elintärkeä myös monen suuren kaupungin ainoana vesilähteenä.
Alueen muutaman kymmenen tuhannen hengen siviiliväestö muodostuu israelilaisista uudisasutuksista ja syyrialaisista pikkukylistä.

Israelin puolella on myös suuria kibbutseja, joita meidän lähellämmekin oli kaksi, Ain Ziwan ja Merom Golan. Ylängön ainoa suurempi kaupunki oli Suomen ja Itävallan pataljoonien saumakohdassa sijaitseva Quneitra, jossa ennen sotaa oli ollut 60 000 asukasta. Kaupunki oli raunioitunut sodassa lähes täydellisesti ja nyt Syyrian puolelle jääneissä raunioissa asui kai pari tuhatta ihmistä.

Alueen alkuperäiset asukkaat ovat olleet druuseja, jotka pitävät itseään 1000-luvulla Egyptistä karkotetun kalifi Hakimin, Allahin inkarnaation ja hänen seurueensa jälkeläisinä. Heidän uskontonsa on islamista erkaantunut ismailiittinen salaoppi. He katsovat Ismaelin olleen profeetan oikeista seuraajista seitsemäs ja viimeinen. Hänen uskotaan palaavan mahdina uudistamaan uskonnon ja pelastamaan maailman. Uskonto sisältää piirteitä gnostilaisuudesta ja odotuksessa viimeisen profeetan tulosta ja ikuisen valtakunnan perustamisesta lienee vaikutteita myös juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Kerrottiin heidän uskovan viimeisen profeetan syntyvän miehestä ja yllättäen; siksi lahkon miehet pitävät väljiä housuja, joissa on takamuksen kohdalla suuri pussi ja lahkeet ovat nyörein sidotut, jottei tuo kenties hänestä putkahtava profeettalapsi putoaisi maahan ja satuttaisi itseään! Tämän kertomuksen todenperäisyyttä en takaa. Nykyisin Syyrian puolella on enenevästi myös maan valtaväestöä, sunniitti-muslimeja.

Golanin ilmasto on ympäröiviä alueita huomattavasti viileämpi ja sateisempi. Lämpötilaerot 1200 metriä alempana olevaan Genesaretin järven alueeseen Israelissa, joka on 200 metriä merenpinnan alapuolella, ovat kesin talvin lähes 10 Co. Damaskoksen alueeseen Syyriassa, joka on noin 600 metriä merenpinnan yläpuolella, ero on vähäisempi, noin 5 Co. Kesällä Golanin päivälämpötilat ovat noin 30 Co ja talvella noin 10 Co. Talvella voi lämpötila öisin laskea pari astetta miinuksen puolelle. Talvisin on kovia tuulia ja sataa paljon, joskus myös runsaasti lunta, joka kuitenkaan ei kestä maassa paria päivää kauemmin. Noin 40-50 km luoteeseen sijaitsevalla yli 3000 metrin korkeuteen kohoavalla Hermonilla on 3-4 kuukautta kestävä lumipeite, ja sen Israelin hallinnassa nykyisin olevilla rinteillä on jopa talviurheilukeskus. Vuori näkyy komeana kaikkialle Golanille.

Israelin puoleiset osat Golanin ylänköä ovat tehoviljellyt. Kesäisin kasvatetaan maissia ja vehnää, talvisin ohraa ja perunaa. Siellä on myös suuria omenatarhoja, joiden omenat ovat huippulaatuisia. Banaanit ja sitrushedelmät, jotka ovat yleiset viljelyskasvit alempana Israelin puolella, eivät menesty Golanilla. Syyrian puolella viljely kuten muukin elämä on huomattavasti alkeellisempaa. Kun Israelin puoleisilla keinokastelluilla suurilla viljelyksillä jylläävät koneet ja karjanhoitokibbutsien navetat täyttyvät suurista lehmäkarjoista - joita harvoin nähdään laitumilla - niin Syyrian puoleisilla kiviaitojen reunustamilla peltotilkuilla maata tongitaan aasin vetämillä puuauroilla ja lampaat, vuohet ja kanat ovat pääasiallinen karja.

YK-joukkojen, UNDOFin (United Nations Disengagement Observer Force) tehtäväksi Golanilla määritettiin taistelutoiminnan estäminen ja loitontamissopimuksen, johon osapuolet pakotettiin, valvonta. Tehtävää toteutettiin YK:n valvonta- ja vartiopaikoilta käsin ja sotilastarkkailijoiden toimesta tapahtuvalla osapuolten välisen loitontamislinjan jatkuvalla valvonnalla vartioinnin, tähystyksen ja partioinnin avulla ja yhteydenpidolla osapuoliin. Kun en osallistunut noihin kenttätehtäviin, en valitettavasti pysty niistä tarkemmin kertomaan. Oli tarkkaan määrätty, minkä verran ja minkälaisia aseita ja muuta kalustoa, ihmisiä ja eläimiäkin, sai osapuolilla olla milläkin alueella. Varsinkin sotilastarkkailijoiden tehtävänä oli valvoa ja laskea, ettei sallittuja määriä ylitetty, joten usein he kokivat olevansa inventariomiehiä.

Golanilla oli YK-joukkoja huomattavasti vähemmän kuin Kyproksella tai Siinailla, yhteensä vain noin 1500 miestä. Niillä kuitenkin pystyttiin tuo noin 60-70 kilometrin pituinen raja eli loitontamislinja riittävän hyvin sulkemaan ja valvomaan. Varsinaiset rajapataljoonat olivat vain Itävallasta ja Suomesta. Puolalaiset hoitivat täälläkin kuljetuksia ja kanadalaiset viestiyhteyksiä ja eräitä muita erikoistoimintoja. Sotilastarkkailijoita oli monesta maasta eri puolilta maailmaa. YK-joukkojen esikunta oli Damaskoksessa.

Suomen pataljoona, noin 450 miestä, oli sijoitettu loitontamislinjan eteläiselle lohkolle, alkaen Quneitrasta pohjoisessa ja ulottuen etelässä Jarmuk-joelle, Jordanian rajalle. Itävaltalaiset olivat pohjoispuolellamme Quneitrasta alkaen Hermon-vuorille ja Libanonin rajalle asti. Raja oli erittäin tiukasti suljettu ja osapuolet aseistettuja ja syvän vihamielisiä toisiaan kohtaan. Varsinkin israelilaisella puolella tunnettiin ajoittain epäluottamusta myös YK-joukkojen puolueettomuuteen, ja siitä oli monia toimintaamme hankaloittavia seurauksia.

Suomalaiset olivat tulleet alueelle vasta 1979, jolloin tuota lohkoa hoitaneet iranilaiset joutuivat lähtemään, kun maassa tapahtuneen ajatollah Khomeinin fundamentalis-islamilaisen vallankumouksen myötä valtio tuli kelvottomaksi puolueettomaan tehtävään. Suomalaiset siirrettiin sinne Siinailta, josta YK-joukot poistettiin Israelin ja Egyptin rauhansopimuksen tultua solmituksi. Ennen iranilaisia vuosina 1973-76 aluetta valvoivat perulaiset. Suomen pataljoonan komentajana toimi alkuaikoinani everstiluutnantti Hannu Sinivuori (”Ginivuori”) ja hänen jälkeensä komentajaksi tuli everstiluutnantti Jaakko Virkajärvi.

Valvontaa, vartiointia ja muita rauhanturvatehtäviä hoitavia ”arokomppa-nioita” oli kaksi. Ensimmäisen komppanian pääsijoituspaikka oli Quneitran laidalla ja 2.komppanian siitä 20 kilometriä etelään, Ar Rafitissa. Molemmat sijaitsivat Syyrian puolella rajaa. Kaikki rajan ylittävät tiet oli katkaistu kolmella sululla, israelilaisella, YK:n ja syyrialaisella. Rajaa ylittävät tutkittiin näillä tarkoin. Valvontatehtävää hoidettiin lisäksi hallitsevissa maastonkohdissa arolla sijaitsevista tukikohdista samoin kuin Siinaillakin. Osapuolten kylvämiä miinoja oli alueella vielä runsaasti. Miinoitteiden merkitseminen ja purku sekä miinoitteisiin eksyneiden ja silpoutuneiden lampaiden, joskus myös paimenten nouto työllisti miehiämme.

Golanilla oli tärkeä merkitys myös koirapartioinnilla, ja ”arokomppanioilla” oli useita Suomesta tuotuja, koulutettuja sotakoiria, schäfereitä eli saksanpaimenkoiria. Yksi niistä oli nimeltään Aki. Se oli tuotu kolmevuotiaana koirakoulutuskeskuksesta Niinisalosta Siinaille jo Suezin kahinan aikana 1973. Aluksi se oli ollut partiokoirana ja myöhemmin Finnvillan vahtina Suezilla. Se suhtautui ystävällisesti kaikkiin YK-sotilaspukua kantaviin, mutta oli epäluuloinen pitkäviittaisia arabeja kohtaan. Finnvillan aikana monen arabin takamuksia kuulemma jouduttiin paikkailemaan Akin jäljiltä.

Suezilta Aki oli tuotu Golanille, jossa se jatkoi 2.komppaniassa partiokoirana. Aki kantoi valjaissaan sekä Siinain että Golanin YK-muistomitaleita ja kersantin arvomerkkejä, jotka sille oli ”myönnetty” ansioistaan. Vuoden 1982 keväällä Akissa alkoi näkyä selviä vanhuuden merkkejä, se heikkeni ja tuli vihaiseksi jopa omia hoitajiaan kohtaan. Aki sai kuolemantuomion. Se teki vielä partiomatkan komppanian päällikön majuri Turusen kanssa, jonka jälkeen hygieenikkomme, joka oli eläinlääkäri, piikitti sen komppanian pihalla. Aki seisoi piikin saatuaan hetken täristen, nuolaisi sitä pidelleen, kyyristyneen päällikön kasvoja ja vaipui kuolleena maahan. Aki haudattiin pihaan ja hänelle pystytettiin hautakivi asianmukaisin tekstein.

Lähetin Suomeen Puolustusministeriön YK-toimistoon sähkeen: ”Sotakoira, kersantti Aki, on tehnyt viimeisen partiomatkansa. Mitä tehdään Akin valjaille ja muulle jäämistölle?”. Ministeriöstä vastattiin: ”Lähettäkää ne YK-koulutuskeskukseen Niinisaloon sinne perustettavan YK:n rauhanturvamuseon aineistoksi”. Siellä ne nyt ovat ja Aki lepää Ar Rafitissa, jossa enää aikoihin ei ole muita suomalaisia ollut.

Suomen pataljoonan esikunta sijaitsi Camp Ziouannissa (nimi lienee ranskalaista perua, englantilainen kirjoitusasu Camp Ziwan) Israelin puolella loitontamislinjaa. Camp Ziouanni oli suuri sotilasleiri Golanin keskusylängöllä 1000 metrin korkeudessa merenpinnasta, Israelin puolella rajaa. Sen molemmin puolin lännessä ja idässä oli hieman korkeammalle nousevia kukkuloita, aivan vieressä länsipuolella 1204 metrin korkeuteen nouseva Har Avital, jonka huipulla ja osittain maan sisään kaivettuna oli israelilaisten suuri tutka-asema ja muita sotilaslaitteita, ja siksi sen nimi YK-slangiksi oli Spy Hill (vakoilukukkula).

Camp Ziouannin olivat rakentaneet ennen toista maailmansotaa Syyriassa tuolloin valtaa pitäneet ranskalaiset muukalaislegioonansa varuskunnaksi. Syyrian itsenäistyttyä ja ranskalaisten sotajoukkojen poistuttua maasta 1946 leirissä oli ollut syyrialainen varuskunta sen Israelille menettämiseen vuoteen 1967 saakka. Israelilaiset olivat hallinneet sitä vuoden 1973 sotaan saakka, jonka jälkeen se oli siirtynyt YK:lle.

Rakennukset olivat rappeutuneet jo syyrialaisten aikana ja tuhoutuneet pahoin sodissa, eivätkä YK-edeltäjämme perulaiset enempää kuin iranilaisetkaan niitä olleet paljon korjailleet, vaan olivat asuneet ja toimineet melkein raunioissa. Suomalaiset olivat käynnistäneet heti tultuaan mittavat rakennus- ja korjaustyöt, ja kaksi vuotta myöhemmin, minun aikanani, sekä toimistot että majoitukset olivat jo hyvässä kunnossa. Alueelle oli rakennettu myös uusia parakkeja ja tietenkin useita saunoja. Komentajan suomalaisvalmisteinen hirsisauna oli tuotu Siinailta ja sille oli tehty jopa uima-allas. Monet alueen rakennukset olivat edelleen raunioina, kun niiden käyttöön ei ollut tarvetta. Kirkkommekin oli eräässä katottomassa rauniotalossa. Leiriin oli esikuntamme ja esikunta- ja huoltokomppaniamme lisäksi sijoitettu myös kanadalaisten viesti- ja kuljetustukikohta.

Toimistomme Camp Ziouanissa olivat pääasiassa korjatuissa vanhoissa rakennuksissa ja majoituksemme rakentamissamme parakeissa. Minun huonetoverinani yliluutnantti A.T. Huoneessamme oli yhteiset seurustelutilat, mutta kummallakin oma alkovi, johon sängyn lisäksi mahtui pari tuolia, pari kaappia ja kirjoituspöytä. Rauhallinen ja humoristinen A.T. oli mitä mainioin kämppäkaveri. A.T. oli myös mainio tilannerunoilija. Hän rustasi sanoituksia lauluihin, joita esitimme mm. pikkujuhlissamme messissä. Minulla on tallella kokoelmaan ”sheltterilauluja” kuuluvat sanoitukset ”Älä mulle ala”, ”Kypsä juttu” ja ”Kaksi vanhaa faitteria”, aivan verrattomia olematta edes tuhmia.

Minä palvelin taas pataljoonan esikunnan komentotoimiston toimistoupseerina. Komentotoimiston päällikkönä oli ensin majuri V.H. ja hänen jälkeensä majuri P.S.
Työpaikkani komentotoimisto sijaitsi nytkin omassa talossaan. Päälliköllä oli oma työhuone, samoin oikeusupseerilla. Meillä muilla toimiston viskaaleilla oli alaistemme kanssa yhteiset työhuoneet, papilla yhteinen diakonin kanssa ja minulla neljän toimistoaliupseerin kanssa.
Toimistoaliupseerit olivat taas mainioita, päteviä poikia, kuten Siinaillakin.

Oma työni oli siis jälleen esikuntatyötä. Valvontajoukon päätehtävään ja sen moninaisiin, vaativiin toimintoihin pääsin tutustumaan monilla vierailuillani arokomppanoihin. Joukkojen kunto, taidot ja valmiudet osoittautuivat täälläkin erinomaisiksi, mikä kertoi jatkuvasta harjoittelusta, kunnon ylläpidosta ja kurinalaisesta toiminnasta vartioasemilla.

Golanilla tehtäväni olivat enimmäkseen samat kuin Siinailla. Nytkin ne muodostuivat pääasiassa henkilö- ja hallintoasioista. Rotaatio- ja huoltolentoja olin taas aina vastaanottamassa. Rotaatio- ja huoltolentokuljetukset hoidettiin Damaskoksen lentokentän kautta. Suhteellisen lyhyestä matkasta huolimatta ne veivät aikaa, sillä muodollisuudet olivat mutkalliset varsinkin israelilaisten tiesululla. Israelilaiset sotilaat piirittivät automme ja suuntasivat siihen aseensa, jonka jälkeen tarkastajat tulivat sisälle autoon tarkastaen tarkkaan miehet, asiakirjat ja matkatavarat, myös bussin tavarasäiliössä olevat. Jos oli pimeä aika, auto valaistiin ulkoa voimakkailla valonheittimillä niin, että silmämme auton sisälläkin häikäistyivät.

Helmikuun rotaation ensimmäistä lentoa edeltävänä yönä oli talven runsain lumisade, lunta tuli lähes puoli metriä. Lunta oli Damaskoksen kentälläkin, jossa lämpötila oli jokseenkin nollassa. Suomesta tulevat olivat ihmeissään, sillä heidän lähtiessään Helsingistä siellä oli ollut lämpöasteita ja vesisade. Kun muutamia kymmeniä kilometrejä ajettuamme nousimme ylemmäs ja lähestyimme Golania, niin lumipeite vahveni ja kahtapuolta tietä olevat sypressit olivat lumen kuorruttamina kuin Lapin kuuset. Silloin joku uusi tulokas kysyi minulta: ”Herra kapteeni, oletteko aivan varma, ettei ole tultu Kuusamoon?” Toisella rotaatiolennolla viikkoa myöhemmin olimme vaikeuksissa, kun lumet olivat sulaneet ja tien yli monin paikoin tulvi vuolaita virtoja, jotka olivat myös rikkoneet tietä.

Golanilla minulla lisäksi ”veti kiinni” tilannepäivystysvuoro noin kerran kahdessa viikossa. Muistaakseni vuoro kesti aina kahdeksan tuntia, joko klo 16.00 - 24.00 tai 24.00 - 08.00. Se tapahtui operatiivisessa toimistossa, jossa päiväaikaan työskenteli toimiston oma väki. Vuoron aikana sai periaatteessa nukkua vaatteet päällä valvontahuoneessa olevassa sängyssä, mutta käytännössä nukkuminen oli vaikeaa toistuvien häiriöiden vuoksi. Tilannepäivystäjä oli sekä puhelin- että radioyhteyksissä moniin valvontapisteisiin ja otti vastaan raportteja niiltä sekä samassa rakennuksessa sijaitsevalta kanadalaisten radioasemalta.

Lokakuussa 1981 operatiivisen toimiston tilannepäivystäjänä toimiva luutnantti kuunteli kuuluvuudeltaan heikkoa englanninkielistä uutislähetystä, jossa hänen mielestään ilmoitettiin, että ”Finland`s president mr Urho Kekkonen has died” (kuollut) ja sen jälkeen alettiin kertoa Kekkosen päättyneestä urasta. Luutnantti ilmoitti kuulemastaan komentajalle, joka käski vetämään Suomen lipun puolitankoon ja ilmoittamaan tapahtumasta komppanioihin. Näin tehtiin. Kun kuuluvuus parani, luutnantti tajusi, että oli sanottu ”Urho Kekkonen has retired” (jäänyt eläkkeelle) ja hän ilmoitti muutoksen kiireesti komentajalle. Luutnantti sai kuulla muutaman ärräpään, liputus peruttiin ja luutnantti sai pitkäksi aikaa lisänimen ”Kekkosen tappaja”.

Sotilaskunnostamme ja -taidoistamme pidettiin taas huolta harjoituksilla ja muulla koulutuksella. Joukkueet kilpailivat säännöllisesti mm. falling plate-ammunnoissa. Sotilastaidoissa kilpailtiin eri muodoin itävaltalaisten kanssa, ja kun he eivät oikein meille pärjänneet, he kehittivät kilpailuohjelmaan Hermonin rinteillä toimeenpantavan vaativan vuoristomarssin - vuoristojääkäreitä kun olivat - mutta ei se tilannetta muuksi muuttanut, meidän hallintamme jatkui! Itävaltalaisille emme pärjänneet ulkoisessa sotilaallisuudessa. Heidän majoitus- ja toimistoalueensa olivat äärimmäisen siistejä, ulkoalueiden polut maalatuin kivin reunustettuja, ja toimistoissa oli niin siistiä, että suomalaiset eivät olisi uskaltaneet siellä työskennellä peläten sekoittavansa pöydän kulmien mukaan ojennetut paperipinot! Ja suomalainen ”faitteri” oli olemukseltaan korpisoturi alppimaan huolitellun edustajan rinnalla!

Operatiivisessa toimistossa pidettiin viikottain ”viikkobriefing”, jossa oli paikalla pataljoonan päällystöä komentajan johdolla. Operatiivisen toimiston edustaja antoi tilannekatsauksen ja me muut kerroimme tai toimme käsittelyyn omat ajankohtaiset asiamme. Olin usein mukana tuossa tilaisuudessa henkilöasioiden vuoksi ja joskus muuten vain kuuntelemassa.

Meillä oli kerran kuukaudessa ns päällystöpäivällinen, jonka pitopaikka vuorotteli eri yksiköissä. Yksikkö pani parastaan päivällisen menun suhteen. Päivällisellä pidettiin aina jokin esitelmä, jonka aihe oli tavallisesti ”yleissivistävä” ja esitelmän pitäjä sai sen valita. Minäkin kerran sellaisen esitelmän jouduin pitämään. Valitsin aiheeksi ”osuusmeijeritoiminnan historia ja kehittyminen Suomessa”, kun sain tähän hyvän aineiston Valiolta, jossa olin työskennellyt vasta puoli vuotta. 1.komppaniassa palveleva luutnantti, josta muistan vain kutsumanimen ”Lothar”, oli siviilissä huumepoliisi, ja hän piti oman esitelmänsä huumekoirien koulutuksesta ja käytöstä, jossa hän kertoi koirien ihmeellisistä kyvyistä huumeiden etsinnässä. Sotilaspastorimme kysyi ”Lotharilta”, että mihin tuo koirien taito huumeiden löytämisessä perustuu. ”Lothar” vastasi: ”pelkästään koirien hajuaistiin, mikä on ainakin sata kertaa herkempi kuin ihmisellä; jos sinä haistat paskaa, se haisee sinusta vain paskalle, mutta jos koira haistaa sitä, se kertoo sille sata muuta viestiä”. ”Kiitos tyhjentävästä vastauksesta”, sanoi pappi!

Kireästä tilanteesta huolimatta Golanilla oli rauhallista ja olot olivat vakiintuneet lähes varuskuntamaisiksi. Toiminta oli sekä YK:n että kansallisin ohjein ehkä liiankin säänneltyä. Esikunnan työpäivä oli tuntia pitempi kuin Siinailla, 07.00 - 15.00, puolen tunnin ruokatauko välissä. Työviikko kaikissa tehtävissä oli tilanteen niin salliessa kuusipäiväinen, kuten aina YK:n rauhanturvatehtävissä. Golanin mitaliparaatit olivat vaatimattomia Siinain vastaaviin verrattuna. Toki meillä juhlia oli, mm. suuret juhannusjuhlat - joiden yhteydessä paloi yksi saunoistamme! Myös suomalaisia viihdyttäjiä vieraili luonamme, mm. Ritva Oksanen ja Eini taustaorkestereineen ja Tapiolan Yhteiskoulun mainio kuoro solisteineen.

Huolto toimi hyvin, ruoka oli hyvää ja monipuolista, parasta minun YK-reissuillani. Täälläkin söimme kanadalaista lohta, argentiinalaista pihviä ja tanskalaista possua. Israelista saimme säännöllisesti maitoa, jogurtteja, juustoja, hedelmiä, viljatuotteita, munia ja varmaan myös lihaa ja makkaroita. Camp Ziouannissa me kaikki ruokailimme keittiön yhteydessä olevassa ruokalassa. Samoin messimme oli täällä koko henkilöstölle yhteinen yhtenäismessi - siis tasa-arvoistumista oli tapahtunut Kyproksen ajoista!

Syyrian puolella sijaitsevat arokomppaniat muonitettiin YK:n kautta saatavien elintarvikkeiden lisäksi pääasiassa syyrialaisilla tuotteilla, sillä rajan yli ei olisi saanut viedä mitään israelilaista. Kuitenkin me kuljetimme niille israelilaisia jogurtteja siten, että tölkit tyhjennettiin 30 litran astioihin; tottakai syyrialaiset hyvin tiesivät, mistä jogurtti tulee, mutta kun alkuperä ei ilmennyt etiketeistä, muodollisuudet täytettiin. Samoin veimme arokomppanioille israelilaista Makkabi-olutta, jota oli valmistettu meitä varten Hellas-nimisenä ja valmistusmaa ei ilmennyt etiketistä. Syyrialaisten asenne olueen oli sama kuin jogurttiinkin. Syyrian puolelta saatiin lammasta ja kananmunia; munat olivat pienempiä, mutta maukkaampia kuin israelilaisten suurten kanaloiden tehokasvatetut tuotteet.

Suomalaisten YK-sotilaiden perheitä oli toimialueellamme kai 20-30. Suurin osa perheistä asui 60 kilometrin päässä Genesaretin järven rannalla olevassa Tiberiaksen kaupungissa, osa kauempana Välimeren rannalla israelilaisessa Nahariyan kaupungissa ja osa 80 kilometrin päässä Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa. Tiberiaksessa asuvien perheiden lapset kävivät siellä olevaa kansainvälistä koulua, jossa myös pari suomalaista rouvaa toimi opettajina.

Golanin YK-miehillä oli paljon tullivapaana ostettuja autoja. Autot pidettiin parkkipaikalla Camp Ziouannissa, sillä Syyrian puolelle niitä ei saanut viedä. Parkkipaikkaa kutsuttiin motivaatiotoriksi; jos auton omistajan palvelusmotivaatio heikkeni, käynti torin reunassa sen palautti, sillä oli palveltava vuosi täyteen, jotta auton voi viedä verottomana kotiin!

Golanin rinteillä oli israelilaisia varuskuntia ja suuria joukkoja nykyaikaisesti aseistettuja sotilaita. YK-joukkojen päällystöä kutsuttiin kerran vierailulle heidän erääseen varuskuntaansa. Meille esitettiin taistelunäytös, jossa kaikki aselajit ja aseet olivat edustettuina, myös panssarit ja lentokoneet rynnäköivät. Se oli vakuuttava näytös Israelin armeijan taidoista, jotka toki jo monien tositilanteessa tapahtuneiden näyttöjen perusteella tiedettiin hyviksi. Näytöksen jälkeen oli päivällinen, joka oli katettu suureen lentokonehalliin. Israelilainen kenraali piti englanninkielisen päivällispuheen, jossa hän mainitsi mm: ”Olette nyt saaneet pienen näytteen siitä, mitä Israelin armeija osaa. Armeijassamme opetetaan monia asioita. Uimaan emme sotilaitamme kuitenkaan opeta, vaikka nuo naapurit uhkaavat työntää meidät mereen”.

Vielä vakuuttavamman näytön Israelin armeijan taidoista saimme valitettavasti kesäkuun alussa 1982, kun Israel Libanonin puolelta jatkuvasti tapahtuneisiin terrori-iskuihin kyllästyttyään hyökkäsi Etelä-Libanoniin. Hyökkäys tapahtui Golanin ja meren väliseltä 50-60 kilometrin levyiseltä alueelta kaikkien teiden suunnissa, jolloin yhden vuorokauden aikana meni Libanonin puolelle kymmeniätuhansia miehiä ilmavoimien, panssareiden ja muun raskaan aseistuksen tukemana. Israelilaiset varmistivat Golanin suunnan siten, että kaikki tiet katkaistiin; ei niillä tosin olisi mahtunut liikkumaankaan, niin täynnä nekin olivat heidän joukkojaan ja kalustoaan.

Syyria ei lähtenyt omin joukoin sotaan, mutta osallistui siihen tulittamalla Israelin lentokoneita Hermonin rinteillä olevilla ohjuspattereillaan. Sitten eräänä yönä taivas repesi Golanillakin: heräsimme hirvittävään möyrinään, kun israelilaiset lentokoneet menivät monena aaltona matalalta ylitsemme. Hetken kuluttua alkoi kuulua jylinä Hermonin suunnalta, kun koneet iskivät syyrialaisten ohjusasemiin, jotka tuhottiin yhdellä iskulla.

Sodan puhkeaminen vaikutti meidän tilanteeseemme siten, että olimme jatkuvassa valmiudessa, nukuimmekin päällysvaatteet päällä, luotiliivit ja aseet patruunalippaineen sängyn vieressä. Oli selvää, että jos sotatoimet laajenevat Golanille, niin me emme niihin osallistu, vaan pyrimme vain suojautumaan kriittisen vaiheen yli, jonka jälkeen meidät evakuoidaan pois alueelta sitä reittiä, mikä silloin on mahdollinen. Jokaiselle oli määrätty sheltteri, jonne rientää hälytyksen tullen. Hälytyksiä ja shelttereihin suojautumista harjoiteltiin päivittäin. Myös evakuointireitit sekä Israelin että Syyrian kautta oli tiedusteltu. Meillä oli poistumiskielto alueelta ja kaikki lomat oli peruutettu. Niin minäkin jouduin pysymään viimeisen kuukauteni tiiviisti Golanilla, mikä harmitti, kun Beirutiin suunnittelemani ostosmatka peruuntui. Kotiuttaminen kuitenkin tapahtui jo suunnitellusti Damaskoksen kautta heinäkuun alussa, kun tilanne oli tuolloin hieman rauhoittunut israelilaisten otettua tukevan otteen Etelä-Libanonista.

Seuraavaksi kertoilen monimuotoisesta vapaa-ajan vietosta Golanilla. Lenkkeily oli täälläkin jokapäiväistä, ja siihen sekä maasto että ilmasto oli paljon suotuisampaa kuin Siinailla. Korkea ilmanala teki alkuun lenkkeilyn raskaaksi, mutta siinähän myös kunto kohosi kohisten. Miinavaara piti ottaa aina huomioon siten, että raivatuilta ja merkityiltä poluilta ei voinut poiketa, sillä silloin olisi saattanut pian posahtaa. Lenkkipolkujemme varrelle sattui maissipeltoja, omenatarhoja ja villiintyneitä viiniköynnöksiä. Keräilimme hikisestä lenkkipaidasta tekemäämme pussiin maissintähkiä, erinomaisia omenoita ja hyvin makeita, pieniä rypäleitä, jotka maistuivat mainiosti lenkin jälkeen majoituksessamme.

Vapaa-ajan mahdollisuuksia Golanilla lisäsi monipuolinen tarjonta. Alueella näkyivät neljän valtakunnan tv-lähetykset: Israelin, Syyrian, Libanonin ja Jordanian. Viisi suurta kaupunkia oli alle 250 kilometrin etäisyydellä: Israelin pääkaupunki Jerusalem ja huvittelupaikkana suositumpi Tel Aviv, Jordanian pääkaupunki Amman ja Libanonin pääkaupunki Beirut, joissa kussakin oli 500 000 - 1 miljoona asukasta, ja lähimpänä suurin, 2 miljoonan asukkaan Damaskos, Syyrian pääkaupunki. Välimeren rannalle, Natanian ja Akkon hyville hiekkarannoille, oli matkaa vähän yli 100 kilometriä.

Tel Aviv monine mahdollisuuksineen oli siis nytkin suosittu lomailupaikka. Sen lukuisissa katukahviloissa oli mukava istuskella seuraten katuvilinää. Lähes kaupungin sydämessä oleva uimaranta oli vilkas ja erinomainen. Avivissa voitiin harrastaa myös kulttuuria; käytiin urheilukilpailuissa, konserteissa ja taidenäyttelyissä. Mutta harrastimme siellä muutakin. Kerran Avivin matkalla istuin iltaa yhdessä erään ylivääpelin kanssa yökerhossa, jossa yhtenä ohjelmanumerona pariskunta pelehti näyttämöllä esittäen kiihkeätä aktia, mutta mies aina välillä juoksi lavan reunalle kieputtamaan lanteitaan, jolloin kalu kieppui rentona. Minulla oli täysi työ pitää enemmän kuin pari paukkua ottanut ylivääpeli pöydässä, ettei hän olisi rientänyt estraadille näyttämään, miten YK-mies homman hoitaa!

Vaikka faitterimme eivät aina olleet Herramme puhtaimpia pulmusia, olivat sotilaspastorimme vetämät matkat Jerusalemiin ja sen raamatunhistoriallisille paikoille hyvin suosittuja ja hartaudella tutkittiin kaikki pyhät paikat. Sotilaspastorimme oli varsin yksisilmäinen Israelin ystävä. Kun miestemme autoihin ja YK-perheittemme asuntoihin murtauduttiin usein Israelissa ja vahingonteon kohteeksi joutuneet saattoivat tällöin esittää voimakkaita mielipiteitä koko kansasta, pappimme asettui aina sitä puolustamaan. Sitten papin autoon murtauduttiin Damakoksessa. Pappi oli suorastaan iloinen kertoessaan siitä eräässä seurassa osoittaakseen, että sattui sellaista Syyriassakin - mikä oli varsin harvinaista. Pappi meni hieman noloksi, kun eräs YK-esikunnassa Damaskoksessa palveleva majuri valisti häntä: ”etkö tiedä, että Damaskoksessa on edelleen pieni juutalaisvähemmistö?”

Läheisessä Galileassa oli paljon katsottavaa, raamatunhistoriallista Jeesuksen syntymäkaupungista Nasaretista alkaen, mutta muutakin; monipuolisesti kaunis luonto ja viehättäviä kaupunkeja, kuten aivan Golanin juurella olevat Sefad (Zafet), Qirjat Shemona ja Rosh Pinnah. Siellä ovat myös Jordanin alkulähteet, Banias (roomalaisajan Filipuksen Kesarea), jossa kylmät vesivirrat tulevat Hermon vuorilta ja myös maan alta muodostaen vehreän keitaan, jossa oli ravintoloita ja kesälläkin miellyttävän vilpoista. Genesaretin järven itäpuolella on Hamat Gaderin kuumat lähteet, jossa jo roomalaisilla oli ollut kylpylä, joka toimi edelleen. Järvestä etelään ovat Sahnen viileävetiset lähdevirrat, hyvin suosittu virkistäytymispaikka kuumimpana kesäaikana. Näissä kaikissa paikoissa kävimme usein, lähimmissä jopa palveluksen päätyttyä iltaisin, kauemmissa sunnuntaivapailla.

Suosituin vapaa-ajan kohteemme oli kuitenkin 60 kilometrin päässä Genesaretin järven länsirannalla sijaitseva Israelin pohjoisimman maakunnan, Galilean pääkaupunki, Tiberias eli ”Tipukylä”. Kaupungin perusti Herodes Antipas vuonna 19 ja antoi sille nimen silloisen Rooman keisarin, Tiberiuksen, mukaan. Kaupunki on myös juutalaisten pyhä kaupunki. Kristityille se on huomattava turistikohde läheisten uuden testamentin tapahtumapaikkojen vuoksi. Kaupunki on kaunis pitkin järven rantaa leviävänä ja jyrkästi järvestä länteen vuorille kohoavana. Pienuudestaan, noin 30 000 asukasta, huolimatta se on vilkas alueellinen keskus. YK-sotilaiden enemmistöä ehkä kuitenkin eniten veti puoleensa kaupungin lukuisat ravintolat ja baarit israelilaisine tyttösotilaineen ja Genesaretin järven hyvät, nurmikkoiset uimarannat ”tipuineen” ja hyvine palveluineen.

Genesaretin järvi eli Galilean meri jne…(neljä muuta nimeä) on Kuolleeseen mereen päättyvän hautavajoaman ylemmässä osassa. Se on kaunis järvi, mutta ei niin suuri kuin kuuluisa; se on vain 24 kilometriä pitkä ja 12 kilometriä leveä. Järvi on soikion muotoinen, aivan saareton, ja sitä reunustavat korkeat vuoret joka puolella. Vuoret halkeavat laaksoksi pohjoispäässä, jossa Jordan laskee järveen, ja samoin eteläpäässä, josta joki laskee edelleen Kuollutta merta kohti. Järvi on hyvin syvä ja edelleen kalaisa ja se on Israelin talouselämälle välttämätön makean veden varasto. Järven pinta on 200 metriä merenpinnan alapuolella. Järveltä on matkaa noin 100 kilometriä Kuolleeseen mereen, jonka pinta on jo yli 400 metriä merenpinnan alapuolella. Kuolleesta merestä, joka on lähes kuusinkertainen Galilean mereen verrattuna, noin 80x20 kilometriä, ei ole laskujokea ja siksi meren vesi on niin suolaista, suolapitoisuus 30 %, että siinä on jonkinlaista elämää ainoastaan makeaa vettä tuovan Jordanin suulla.

Tiberiaksessa oli myös Suomen pataljoonan lomakoti Finnvilla. Se oli tarkoitukseen vuokrattu suurehko omakotitalo yläkaupungilla. Siihen mahtui kerralla majoittumaan ehkä noin 20 henkeä. Talossa ei ollut Suezin Finnvillan tasoisia palveluita, ei ravintolaakaan, sillä kaupunkihan oli niitä täynnä, ja sitä hoiti palkattu israelilainen työntekijä. Finnvillan majoituspalveluja käyttivät lähinnä nuoret reserviläiset.

Me vanhemmat miehet vuokrasimme kesäkuussa 1981 omaksi lomakodiksemme tilavan kerrostaloasunnon myös yläkaupungilta, osoitteesta Herzl Bulevard 7. Toimin hankkeen primus motorina ja yhteisön puheenjohtajana aina kotiutumiseeni saakka. Noin 25 miehen jäsenistöömme kuului pataljoonamme iältään vanhimpia kadetti- ja reservi- ja toimiupseereita. Annoimme lomakodillemme nimeksi Seniorvilla, jonka ”nuorukaiset” väänsivät seniilivillaksi! Lomakotimme oli talon kolmannen kerroksen päätyhuoneisto, jonka ikkunat olivat kolmeen suuntaan. Se käsitti olohuoneen, jonka nurkassa oli baari, keittiön, kylpyhuoneen, WC:n ja kaksi makuuhuonetta. Sijainti yläkaupungilla, lähes 200 metriä järven pintaa ylempänä, vehreän puistokadun varrella oli erinomainen. Kesäisin kadun ja pihan kukkivat puut ja pensaat tekivät alueen upeaksi. Parvekkeellemme näkyivät järven rantaa kohti jyrkästi laskeva alakaupunki, samoin tuo järvi lähes kokonaan, ja sen takaiset Jordanian ylängön jyrkkinä putoavat rannat ja kauempaa vasemmalta häämöttivät Golanin loivempina mutta kaikkein ylimmiksi kohoavat rinteet.

Minä pidin Seniorvillan varauskirjaa ja keräsin kuukausimaksut jäseniltä ja kävin maksamassa vuokran kuukausittain Tiberiaksen kaupungintalossa työskentelevälle huoneiston omistajalle mrs Adelelle. Seniorvilla ei ollut juuri koskaan tyhjillään, mutta sopivasti järjestellen sinne halukkaat aina mahtuivat. Monet hauskat illat palautuvat mieleeni tätä kirjoittaessani. Itselläni ei ollut autoa Golanilla, mutta joukossamme oli paljon automiehiä, joiden mukana pääsi Tiberiakseen ja takaisin, ja kulkivathan YK-autotkin ja joskus joutui turvautumaan taksiin.

Camp Ziouannista Tiberiakseen päin lähdettäessä oli noin kilometri tasaista, jonka jälkeen Ain Ziwannin kibbutsin kohdalla alkoi myötämäki, joka päättyi vasta runsaat 30 kilometriä myöhemmin ja 1200 metriä alempana Genesaretin järven rannalla. Kun myötämäen alkaessa heitti auton vapaalle, niin lähes koko tuon mäen voi laskea kuin kelkalla niin, että auto pysähtyi vasta järveen laskevan Jordanin sillalla. Kun vajaat 30 kilometriä ajeli järven länsirantaa seurailevaa tietä etelään, oltiin jo ”Tipukylässä”.

Golanilta lomailtiin siis enimmäkseen Israelissa ja Syyriassa. Suosittuja olivat kiertomatkat, joita voitiin tehdä porukalla YK:n pienoisbussilla recreation- eli virkistysmatkoina. Myös Jordaniassa ja alkuaikoinani vielä rauhallisessa Libanonissa lomailtiin. Jotkut tekivät myös kaukomatkoja ja lähes kaikki vähintään vuoden palvelleet kävivät ainakin kerran kotimaassa. Oli niitäkin, jotka eivät lomailleet juuri ollenkaan ja säästivät päivärahoistaankin. ”Arokomppaniassa” palveli tällainen hieman yksinkertaisena pidetty jääkäri, ja komppanian päällikkö häntä säälien suorastaan pakotti tämän kerran lähtemään toisten mukana lomalle Nataniaan. Poika palasi lomaltaan polleana ja ilahtunut päällikkö kysyi: ”oliko loma onnistunut?”. Poika ilmoitti: ”perseet olalle otin ja Komonokkaa panin” (”Komonokka” oli tunnettu ilolintu Natanian rantabaareilla). Ymmärtäväinen päällikkö tuumi, että ”pitäähän sitä nuoren miehen joskus irrotella”, mutta muistaen pojan nuukuuden vielä kysyi: ”tuliko kalliiksi?” ”Enhän minä omilla rahoillani, vaan pojat maksoivat”, sanoi poika. Hänkö yksinkertainen?

Minä lomailin useimmiten Israelissa ja kiinnyin kovin maahan. Israel on suhteellisen pienestä koostaan huolimatta maisemiltaan ja luonnoltaan varsin monipuolinen. Pohjoisin ja meitä Golanilta katsoen lähin maakunta Galilea on kumpuilevaa ylänköä, siitä etelään on viljava Jisreelin tasanko, siitä etelään oleva Samaria on palestiinalaiskylien elävöittämää karua ylämaata, sen eteläpuolella oleva Juudea on myös karua ja vuoristoista, mutta siellä on paljon juutalaisia uudisasutuksia ja istutusmetsiäkin. Sharonin tiheästi asuttua puutarhamaista rannikkotasankoa reunustaa lännessä Välimeren yhtäjaksoinen hiekkaranta. Eteläisin alue, Negev, on koillisreunaltaan autiota vuoristoa ja lännempänä ja etelässä hiekkaerämaata, joka on monin paikoin otettu keinokastelulla tehoviljelykseen ja se on myös Israelin suurin karjanhoitoalue. Israelilla on Välimeren rannikon lisäksi kaistale Punaisen meren rantaa ja Kuollut meri, joilla kaikilla minäkin olen viettänyt rantalomia.

Kiinnostuin uudella tavalla Jerusalemista ja Beetlehemistä, joiden raamatunhistorialliset paikat tutkin tarkkaan. Voin sanoa tuntevani Jerusalemin nähtävyyksineen (Öljymäki, Getsemane, Via Dolorosa, Gordonin Golgata puutarhahautoineen, Pyhän haudan kirkko ja muut) niin hyvin, että en siellä enää opasta tarvitse. En toki tarvitse sitä muuallakaan Israelissa, jonka lähes kaikki päätiet ja monet pienemmätkin olen ajanut ja käynyt useimmissa kaupungeissa ja tutkinut lukemattomat historialliset paikat.

Syyrian puolella lomailin vähemmän. Damaskoksessa kävin joskus työmatkoilla ja ostoksilla basaareilla, mutta yövyin siellä vain pari kertaa. Osallistuin recreation-matkalle, jonka teimme YK:n pienoisbussilla pohjois-Syyriaan; Homsiin, Hamaan, Palmyraan, Aleppoon ja Latakiaan. Kävimme myös Maaloulan kylässä, jossa ainoana paikkana maailmassa vielä puhutaan arameaa, Jeesuksen äidinkieltä. Matka tarjosi paljon historiallista ja muuta nähtävää. Aleppossa on maailman pisimmiksi mainitut basaarit. Palmyrassa, joka sijaitsee Aasian, Afrikan ja Euroopan yhdistäneiden muinaisten karavaaniteiden ja valloitusreittien risteyksessä, on hyvin säilyneitä raunioita jo roomalaisajalta ja edelleen se on kovin eksoottinen paikka.

Latakia ”ilottelupaikkoineen” on eurooppalaistyylinen satamakaupunki. Kävimme myös Raqqan valtavalla padolla ja voimalaitoksella Eufratilla ja uimme Assadin tekojärvessä tietämättämme, että järvi oli bilhartsian saastuttama; onneksi kukaan meistä ei tuota pahaa tautia saanut. Ripulinkin matkalla sai vain kaveri, joka söi autossamme muhineita eväitään, kun ei uskaltanut syödä paikallisissa paikoissa, kuten me muut!

Toisen kiertomatkan teimme Jordaniaan, jonka ajoimme päästä päähän tullen mennen. Menomatkalla tutkimme roomalaisajan kaupungit Madaban ja Karakin, ajoimme mahtavissa vuoristomaisemissa kulkevaa Kuningasten valtatietä etelään Punaisen meren rannalle ja kävimme Petrassa, tuossa muinaisten nabatealaisten vuoren sisään kovertamassa pääkaupungissa. Petra oli unohdettu 1500 vuodeksi, vain tarut siitä elivät, kunnes sveitsiläinen tutkimusmatkailija Burkhard löysi sen 1862. Petran kaltaista paikkaa ei ole toista maailmassa. Ainoa tie kaupunkiin johtaa 3-4 kilometrin pituista, vain muutaman metrin levyistä vuorisolaa - pystyseinäistä vuoren halkeamaa - pitkin. Kun varjoinen sola vihdoin päättyy ja edessä loistavat auringossa vuoreen hakatut temppeleiden julkisivut oilaristoineen, se on näky, jota ei unohda!

Televisiossa haastateltiin kerran Suomen Punaisen ristin entistä johtajaa Kai Warrasta, joka kertoi käyneensä yli sadassa maassa ja lukemattomissa mielenkiintoisissa paikoissa. Kun häneltä kysyttiin, olisiko jokin paikka jäänyt erityisesti hänen mieleensä, hän totesi, että ”se on Petra; sinne minä vielä haluaisin mennä uudestaan”. Nythän Petrassa ja sen lähellä olevalla Aaronin vuorella (Mooseksen isoveljen hautapaikalla) tekee tutkimuksiaan suomalainen arkeologi ja erityisesti papyrustutkijana maailmankuulu Jaakko Frösen. Petrasta jatkoimme Akabaan, missä vietimme rantalomaa. Ikävystyimme hiljaisessa kaupungissa ja katselimme kaihoten lahden yli muutaman kilometrin päästä näkyvää, mutta suljetun rajan vuoksi saavuttamatonta Eilatia.

Palasimme Jordanian pääkaupungin Ammanin kautta. Puolen miljoonan asukkaan Amman on roomalaisajan Philadelphia ja siellä on paljon muistoja tuolta ajalta. Meidän hotellimmekin oli nimeltään Philadelphia ja se sijaitsi erään antiikin ajan amfiteatterin vieressä. Nykyinen Amman - kuten koko Jordaniakin - on hieman brittiläisvaikutteinen tuloksena maailmansotien välisen ajan jatkuneesta brittimiehityksestä. Golanille palatessamme teimme vielä mutkan ja kävimme Kuolleen meren pohjoispään itäpuolella sijaitsevalla Nebon vuorella, jolta Mooses sai katsella Pyhää maata, jonne Jumala ei kuitenkaan sallinut hänen mennä. Karut ovat nykyiset näkymät vuorelta, mutta ehkäpä ne Mooseksen aikoihin olivat rehevämmät, sillä kaihosihan Israelin kansa luvattuun maahan, joka tulvi mettä ja hunajaa.

Pääsin minä taas hieman tutustumaan myös paikallisten elämään. Naapurikibbutsissa Ain Ziwanissa vierailin kerran ja tapasin sen työntekijöitä, mm. siellä työskentelevän suomalaisen pariskunnan, jonka mies oli ollut Suomessa konemestari ja nyt oli omenatarhojen hoitaja, ja vaimo, Suomessa opettaja, oli nyt lastentarhanhoitaja. Tiberiaksen rantabaarissa olin tutustunut erääseen israelilaiseen vanhempaan pariskuntaan niin, että kerran vierailin heidän kotonaan. Kerran pääsin ”joukon jatkona” vierailemaan myös viereisessä syyrialaisten tukikohdassa. Isäntämme, syyrialainen reservin luutnantti, oli Euroopassa opiskellut ylhäisösuvun vesa, joka puhui sujuvasti monia kieliä.

Joudun toistamaan itseäni, sillä nyt, kuten Kyproksen ja Siinainkin tarinoiden yhteydessä nostan etualalle tietyn tytön. Nyt esiin astuva Gila on kuitenkin merkityksessään poikkeus heidän joukossaan.

Meidän tutustumisessamme oli kohtalon tuntua. Vasta runsaan kuukauden Golanilla oltuani olin lomalla Tel Avivissa ja istuin katukahvilassa olueni ääressä, kun viereiseen pöytään tuli hauskannäköinen nuori nainen kainalosauvojen kanssa, jolloin minä nousin auttamaan hänelle tuolia. Hän kiitti kauniisti hymyillen ja kaivoi käsilaukustaan savukkeen, jolloin minä vielä tarjosin tulta. Kohta hänelle tuli seuraa, toinen nuori nainen. Minä poistuin pian kahvilasta ja sanoin noille naisille tavallisen hyvästelyfraasin ”good bye, have a nice day”, enkä luullut heitä enää koskaan tapaavani.

Paria viikkoa myöhemmin Esikunta- ja huoltokomppaniassa palveleva kersantti M.H. kihlautui israelilaisen tytön kanssa. Hän kutsui joukkueensa johtajan yliluutnantti K.R:n ja minut juhlimaan kihlaustaan erääseen ravintolaan Tiberiakseen. Sain kuulla, että tilaisuuteen oli tulossa morsiamen lisäksi myös tämän sisko ja eräs toinen tyttö. Luulen, että minut pyydettiin mukaan tasaparien aikaansaamiseksi. Hieman empien suostuin.

Yliluutnantin kanssa ravintolaan mentyämme kersantti ja tytöt istuivat jo pöydässä. Yllätyksekseni yksi tytöistä oli tuo Tel Avivin katukahvilassa tapaamani nuori nainen! Hän oli morsiamen A:n vanhempi sisko, Gila. Kolmas tyttö oli siskosten ystävätär Rachel. Minä miehistä vanhimpana ”jouduin” luontevasti tytöistä vanhimman, Gilan, pariksi. Järjestely ei ollut minulle epämieluinen, sillä heti oli ilmennyt, että Gila oli oikea ilopilleri. Gilalla ei ollut enää kainalosauvoja, mutta hänen toinen jalkansa, jonka hän oli loukannut keväällä, oli vielä paketissa, joten tanssia emme juuri voineet, vaikka kävimme pari kertaa diskossa ”toisiimme nojailemassa”. Tuosta illasta alkoi yli neljä kuukautta kestänyt varsin tiivis seurustelumme.

Gila oli 26 vuotias eronnut rouva, minua siis 20 vuotta nuorempi, koulutukseltaan ja ammatiltaan sihteeri. Hän oli kotoisin Ra`anannasta, Tel Avivin esikaupungista. Hän oli sefardi-juutalainen, hänen vanhempansa olivat tulleet Jemenistä. Gila oli mennyt naimisiin hyvin nuorena, mutta avioliitto oli pian purkautunut, joten hän oli joutunut armeijaan, kuten Israelissa kaikki naimattomat alle 22-vuotiaat naiset, palvellut esikuntatehtävissä 1 ½ vuotta, saanut reservin upseerin koulutuksen ja ylennyt luutnantiksi. Armeijasta vapauduttuaan hän oli ollut pari vuotta Englannissa työskennellen eräässä kirjakustantamossa. Gila oli tuskin 160 cm pitkä, hoikka, mutta sopivan muodokas, juutalaiseksikin tumma, viehättävä nainen. Hänellä oli paksun, mustan tukan kehystämät ovaalin muotoiset kasvot, suora nenä, täyteläinen suu ja suuret, tummat mantelisilmät. Myönnän ihastuneeni häneen.

Olimme yhdessä lähes kaikki viikonloput ja tapasimme usein viikollakin. Vietimme monia päiviä Tiberiaksessa yöpyen Seniorvillassa. Seniorvillassa Gila ”emännöi” paikkaa taitavasti, laittoi ruokaa ja keitti kahvia meille kaikille. Olimme kaikki yhdessä myös rannalla ja istuimme joskus iltaa ravintolassa. Eloisa ja hauska Gila oli aina seurueen keskipiste. Hänen englantinsa oli erittäin hyvää ja hän osasi ilmaista itsensä niin, että jopa eräs lähes englannintaidoton sotilasmestari sanoi, että hänellä ei ole vaikeuksia ymmärtää Gilaa! Minunkin englannintaitoni parani koko ajan Gilan ansiosta. Opetin Gilalle vähän suomea ja Gila opetti minulle hieman hebreaa.

Gila piti lyhyeksi jäänyttä avioliittoaan virheenä ja sanoi, että jos hän joskus vielä avioituu, miehen pitää olla häntä vanhempi. Kuvittelinkohan minä itserakkaasti olevani ”vaaravyöhykkeessä”? Emme me koskaan edes keskustelleet yhteisen tulevaisuuden mahdollisuudesta. Useimmiten Gila kulki bussilla Ra´anannaan kotinsa ja Tiberiaan lähes 200 kilometrin välin, mutta joskus kävin hänet hakemassa tai viemässä joltakin kaveriltani lainaamallani autolla. Gila asui vanhempiensa - opettaja-isänsä ja sairaanhoitaja-äitinsä - ja sisarustensa kanssa vehreässä ympäristössä sijaitsevassa vanhassa omakotitalossa. Kerran Gila pyysi minua sisälle esitelläkseen minut vanhemmilleen. En suostunut. Perustelin, että ”en minä uskalla, kun äitisi on niin nuori; jos hän on yhtä hyvännäköinen kuin sinä, alan hakkailla häntä ja isäsi suuttuu”. Gila ei pitänyt leikinlaskustani.

Erinäisistä syistä johtuen, ei vähiten siitä, mistä kohta kerron, alkoi suhteeseemme tulla säröä. Sitten Gila päätti lähteä takaisin Englantiin. Marraskuun puolivälissä pidimme Seniorvillassa Gilan läksiäiset, joita juhlimme joukolla varsin railakkaasti. Seuraavana päivänä Gila soitti minulle Golanille, että hän haluaisi tulla vielä luokseni yhdeksi yöksi. Ja niin me vielä vietimme yhteisen yön Seniorvillassa. Valvoimme myöhään, ja molemmat nukuimme aamulla pommiin. Gila myöhästyi Tel Avivin bussistaan ja minä sovitusta Golanin kuljetuksesta ja jouduin menemään ”mäelle” taksilla. Englantiin Gilakin pääsi suunnitelmansa mukaisesti. Ikävöin kovasti Gilaa ja harmittelin mielessäni hänen lähtöänsä. Kirjoittelimme toisillemme muutaman kerran, mutta sitten kirjeenvaihto lopahti jo ennen kotiutumistani.

Minulla kävi kesken tuon Gila-episodin lokakuussa 1981 suomalainen naisvieras M. M:n vierailusta luonani oli sovittu jo ennen Golanille lähtöäni, joten en kehdannut sitä peruuttaa Gilaan tutustuttuanikaan. Yritin salata tuon M:n vierailun Gilalta, mutta terävänä tyttönä hän sai siitä selville tarpeeksi ollakseen aiheellisesti loukkaantunut asiasta.

M:n vierailu alkoi onnettomasti, kun eräältä palvelustoverilta lainaamani hänen loma-autokseen ostamansa ikivanha Peugeot hajosi jo Golanilta Ben Gurionin lentokentälle tullessani niin, että vaihteet menivät sisään vain välikaasulla runnomalla ja auto jäi lopulta kentälle, jossa jouduin ongelmiin turvallisuusmiesten kanssa ja jouduin hinauttamaan auton seuraavana päivänä kalliiseen remonttiin Tel Aviviin. M:n tulopäivänä tapahtui presidentti Sadatin murha Egyptissä. Tästä johtuen Israelissa oli koko tuon viikon lomamme ajan hälytystila, joka tiesulkuineen ja jatkuvine tarkastuksineen joka paikassa muutti hieman myös lomasuunnitelmiamme.

Vietimme muutaman päivän YK-miesten lomahotellissa UN Beach Clubbilla Gazassa ja loppuviikon Seniorvillassa Tiberiaksessa. Kävimme myös Jerusalemissa, Betlehemissä, Tel Avivissa ja Nataniassa ja tutkimme pyhiä paikkoja. Mutta mieltäni tuolloin hallinneesta Gilasta johtuen vierailu oli minulle piinallinen eikä se varmaan vastannut M:nkaan odotuksia, joten yhdessäolon tunnelma oli varsin kiusallinen. Itse asiassa minä kohtelin kovin huonosti hienoa naista, joka olisi ansainnut aivan muuta. Typerä olin, taas kerran.

Vielä minä kerran Gilan tapasin. Yllätyksekseni elokuussa 1982 hän soitti minulle kotiini, jonka olin ostanut heti Golanilta palattuani. YK-joukoista kotiutunut ex-kersantti oli tuonut morsiamensa A:n Suomeen ja he olivat avioituneet ja asuivat nyt Helsingissä. Gila oli tullut kylään sisarensa luokse ja hän halusi tavata minutkin. Noudatin kutsua. Kyllähän minua vähän karvasteli, kun yllätyksekseni Gilalla oli mukanaan englantilainen poikaystävänsä, josta hän ei maininnut puhelimessa! Joimme kahvit ja juttelimme ehkä tunnin verran ja Gila saattoi minut ulos, jossa vaihdoimme vain jäähyväissuukon.

Minulla ei ole ollut tuon tapaamisen jälkeen mitään yhteyksiä Gilaan, mutta tiedän, että hän on jäänyt Englantiin, avioitunut siellä ja on nyt kahden tyttären äiti. Ei ole tarpeen tehdä tässä selkoa tietolähteestäni eikä mainita nimillä kaikkia noita henkilöitä, jotka liittyvät kertomiini tapahtumiin.

Kertomukseni Golanin ajasta lähestyessä loppuaan, kytken nuokin maisemat vielä raamatullisiin yhteyksiinsä. Jos Siinailla Mooseksen kirjat tulivat minulle elävämmiksi, täällä näin tapahtui Uudelle testamentille, jota luin ahkerasti. Kun Tel Avivista lähdetään rannikkoa pohjoiseen ja käännytään Haderasta itään sisämaahan päin kohti Galileaa, niin raamatulliset paikat alkavat vilistä reitin varrella. On suuri Harmageddonin tasanko, jolla Raamatun ennustama viimeinen taistelu tullaan käymään, tasangolta kuin jättiläismäisenä muurahaiskekona nousee Taaborin vuori, sen takana vasemmalla tasangon reunasta jyrkkänä nousevilla vuorilla Nasaret, Jeesuksen kotikaupunki, sitten itäänpäin avautuvan loivasti kumpuilevan ylätasangon jälkeen aletaan laskeutua alas Tiberiakseen ja Genesaretin järvelle.

Kun Tiberiaksesta lähdetään ajamaan järven länsirantaa rantaa pohjoiseen, Golanille päin, lähellä tulee eteen Magdalan kylä, josta Maria Magdaleena oli kotoisin, kauemmaksi vasemmalle jää Kafr Kannaa (Kaanaa), jossa pidetyissä häissä Jeesus muutti veden viiniksi, tien oikealla puolella rannassa on kohta Kapernaum, Pietarin kotikaupunki, jossa myös Jeesus moneen otteeseen asui, siitä eteenpäin on Tagba, jossa Jeesus ruokki tuhansia ihmisiä viidellä leivällä ja kahdella kalalla ja sitä lähes vastapäätä tien vasemmalla puolella kohoaa loivarinteisenä vuorisaarnan vuori. Sitten tullaan jo järven päähän, jossa Jordan laskee järveen ja jossa Johannes kastoi Jeesuksen ja henki laskeutui taivaasta ja kuului tuo ääni ”Tämä on minun rakas poikani, johon minä olen mielistynyt” (Matt.3:17). Luetteloa voisi vielä jatkaa. Myös nuo Uuden testamentin tapahtumat ovat uskon asioita, mutta kiistaton totuus on, että niiden näyttämöt ovat tosia ja edelleen paikoillaan.

Moni Raamatun sanonta, jota olin pitänyt kuvaannollisena, todentui noissa maisemissa liikkuessani. Esimerkiksi Jerusalemista usein todetaan ”nousi ylös kaupunkiin” tai vastaavaa. Jerusalem on todella ylhäällä, noin 800 metrin korkeudessa, jonne on noustava mistä suunnasta tahansa sitä lähestyttäessä; jyrkimmin Kuolleelta mereltä ja Jerikosta päin, josta tultaessa vajaan 40 kilometrin matkalla noustaan 1200 metriä, kun Kuollut meri on 400 metriä meren pintaa alempana. Genesaretin järvellä tapahtuneesta myrskystä, jonka Jeesus tyynnytti tuulta nuhtelemalla, sanotaan: ”mutta alas järvelle syöksyi myrskytuuli, ja venhe tuli vettä täyteen ja he olivat vaarassa” (Luuk 8:23). Kesäaikana kun keskipäivän kuumuus saa ilmavirrat järven päällä nousemaan ylös, järvellä kuin kattilan pohjalla 200 metriä meren pintaa alempana syntyvä tyhjiö täyttyy pian joka suunnalta ympäröiviltä vuorilta alas tulevilla voimakkailla virtauksilla, ja järvellä nousee pinnan kuohupäihin nostava myrsky. Tämä tapahtuu lähes joka päivä.

Täytyy tunnustaa, että tällaisen paatuneen syntisäkinkin sisintä kummasti liikautti, kun huomasi jonkin raamatullisen ilmauksen yhä todentuvan noissa maisemissa. Tietynlainen hartaus valtasi kovettuneenkin mielen, kun koki liikkuvansa Vapahtajan jalanjäljissä.

Mehän olimme Golanilla Damaskoksen tien varrella, tien, jolla valo taivaasta leimahti Jeesuksen kannattajia vainonneelle Saulukselle, myöhemmälle Paavalille, lyöden maahan ja sokeuttaen hänet ja kuului ääni: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua”(Ap.t. 9:4). Damaskoksessa on edelleen Suora katu, jolla oli Ananiaan talo, jonne sokeutunut Saulus talutettiin. Saulus oli aikansa kosmopoliitti, juutalainen, joka oli saanut kreikkalaisen sivistyksen ja oli Rooman kansalainen. Tuo oppinut ja skeptinen mies kääntyi Jeesuksen kannattajaksi ja nousi merkittävimmäksi apostoliksi, Paavaliksi. Ei tuollainen mies olisi ilman varmoina pitämiään todisteita Jeesuksen jumaluudesta ryhtynyt henkeään vaarantaen niihin rasituksiin ja vaivoihin, joihin hän joutui lopulta marttyyrikuolemaan johtaneella apostolin tiellään.

Damaskos on maailman vanhimpia jatkuvasti asuttuja kaupunkeja. Kuten Levantissa usein, siellä näkyvät sekä orientaaliset että eurooppalaiset, Damaskoksessa nimenomaan ranskalaiset vaikutteet. Syyriahan oli maailmansotien välisen ajan Ranskan mandaattina eli suojelualueena, käytännössä alusmaana. Damaskoksen esite muuten alkaa näin: ”Damaskosta ei ole koskaan perustettu, se on ollut aina olemassa”. Väitteelle on katetta, sillä kaikkein vanhimmat säilyneet asiakirjat jo mainitsevat Damaskoksen.

Paljon minulla on ollut kerrottavaa Golaninkin ajastani ja avoimesti olen kertoillut myös omista asioistani, intiimeimmistäkin. Siitä, mistä en ole kertonut, ei todellakaan ole ollut aihetta kertoa. Sellaistakin näes sattui…
Seuraajani, ilmavoimien kapteeni I.R.tuli alueelle juhannuksen maissa. Opastin häntä tehtäviinsä pari viikkoa. Lähtöpäiväni koitti 6.7.1982 ja lensin kotimaahan. Pateettisesti voisin sanoa, että koin jo tehneeni osuuteni maailmanrauhan hyväksi ja tiesin saaneeni YK:lta sen, mitä minulla saatavissa oli. No, totta ainakin tuo toinen puoli. Ikäni, 47 vuotta, ja kolme YK-reissuani huomioon ottaen minun oli helppo olla realisti todetessani läksiäistilaisuudessani, että tämän jälkeen minun etelänmatkani ovat matkatoimistojen varassa!

Kotimaahan palattuani ostin elämäni ensimmäisen omistusasuntoni. Parin viikon loman jälkeen menin entisiin tehtäviini X:lle.

Golanillakaan ei suomalaiselle YK-joukolle sattunut aikanani palvelusolosuhteista johtuvia kuolemantapauksia. Yksi kuoli moottoripyöräonnettomuudessa ja muutama työtapaturma sekä eräitä vakavia sairaustapaus oli. Minäkään en selviytynyt ilman terveysongelmia. Tietämättäni toin tullessani kotimaahan eläimiä, jotka paljastuivat lopputarkastuksessa Tilkan sotilassairaalassa; ameebat. Ne ovat yksisoluisia eläimiä, jotka voi saada syömällä tai juomalla, joskus myös hengittämällä, ja ihmisessä ne lisääntyvät vauhdilla yleensä suolistossa, joskus myös keuhkoissa. Minulla oli ollut pieniä vatsavaivoja, mutta en ollut epäillyt niitä ameebojen aiheuttamiksi. Loiset häädettiin pois lääkityksellä, mutta joku niistä oli koteloitunut ja herännyt henkiin ja ruvennut lisääntymään neljä vuotta myöhemmin, sillä vuonna 1986 minulle tuli paha ja pitkään jatkunut veriripuli, joka tutkimuksissa todettiin taas ameeboiksi. Sitä jouduin sitten hoidattamaan pois Auroran sairaalan trooppisten tautien osastolla, eikä se ole enää sen jälkeen uusiutunut.

Tilanne Israelin ja Syyrian välisellä rajalla Golanilla on edelleen lukossa ja rauhanturvaajat yhä seisovat siellä paikoillaan. Heidän joukossaan ei ole enää suomalaisia, jotka otettiin sieltä pois jo vuosia sitten.

Olen kertonut noista kolmesta YK-komennuksestani noin paljon siksi, että niiden merkitys on ollut minulle hyvin suuri. Vaikka niihin on sisältynyt eräitä jälkeenpäin harmittaneita hölmöilyjäkin - joista kaikista en suinkaan ole kertonut - niiden kokonaissaldo on kuitenkin selvästi positiivinen. En ole edennyt kertomuksessani johdonmukaisesti aika- tai asiajärjestyksessä, vaan olen puhunut aina siitä, mikä mieleeni on juolahtanut. Siksi kerrontani on hyppelehtivää, mikä saattaa tuntua lukijasta häiritsevältä. Näin olen kuitenkin saanut sanotuksi aina sen, mikä mielessäni on ollut kulloinkin päällimmäisenä. Juttua lienee tullut vähintäänkin tarpeeksi. Riittäisi noista ajoista kerrottavaa enemmänkin, mutta kohtuus kaikessa.

Onneksi minun ei tarvitse asettaa noita kolmea pitkää YK-komennustani itselleni mieluisuusjärjestykseen, sillä se olisi vaikea tehtävä. Kypros oli ensimmäinen ja kiehtova siksi, että kaikki oli minulle uutta. Oli Kyproksella paljon muutakin sen ensisijaisuutta puoltavaa. Golanilla koin eräitä hyvin mieluisia kokemuksia; juttuni lukenut on sen huomannut. Golanilla oli myös sen sijainnista johtuvia etuja. Siinailla koin kenties vähiten tapahtumahetkellä ”kolahtanutta”, mutta jälkeenpäin olen huomannut Siinain maiseman ja monen muun siellä kokemani jääneen hyvin syvälle mieleeni. Nostalgista kaipuutani Kyprokselle olen päässyt tyydyttämään kahdella sinne suuntautuneella matkallani, Golanille en ole enemmin kaivannutkaan, mutta Siinailla minä vielä todella haluaisin käydä, vaikka tiedän, että se ei enää ole sellainen kuin aikanani ja muistoissani.

Kun olen kertonut asioista lähinnä omasta, Kyproksen osalta komppanian vääpelin ja Siinailta ja Golanilta toimistoupseerin näkökulmastani ja silloinkin vapaa-ajan ”seikkailuja” vahvasti painottaen, rauhanturvajoukon varsinaiset tehtävät lienevät hämärtyneet. Siksi korostettakoon vielä, että päätehtävä kaikissa palvelemissani joukoissa oli - kuten on aina - rauhan turvaaminen alueella. Tähän tähtäsi kaikki toimintamme. ”Etulinjassa” oli vartiojääkäri, me muut tuimme häntä omalla työllämme. Varsinaiset rauhanneuvottelut kuuluivat diplomaateille ja osapuolten edustajille, me autoimme heitä luomalla niille edellytyksiä. Paikallisissa konfliktitilanteissa meidänkin, varsinkin ylemmän päällystömme, ensimmäisinä keinoina olivat neuvottelut ja sovittelut osapuolten kesken. Sotilaallisiin voimatoimiin YK-joukot eivät voi ryhtyä, kun rauhanturvaaja voi käyttää asetta ainoastaan ääritilanteessa henkeään puolustaessaan. Nyt puhutaan paljon rauhaan pakottamisen tarpeellisuudesta, mikä edellyttäisi rauhanturvajoukoille suurempia sotilaallisia valtuuksia. Sekään ei olisi ongelmatonta.

Minulta on joskus kysytty, kumpaa osapuolta kohtaan minä tunsin myötätuntoa. Olen vastannut, että ”kumpaakin”. Näin vastatessani en ole kaunistellut tuntemuksiani, sillä sympatiani - joita väistämättä joskus syntyy - ovat vaihdelleet tilanteen mukaan. Kyproksella olin sisimmässäni turkkilaisten puolella silloin, kun vahvemmat kreikkalaiset uhosivat voimansa tunnossa, ja kreikkalaisten puolella, kun turkkilaiset heittäytyivät hankaliksi. Turkin armeijan ilmahyökkäys ja maihinnousu Kyprokselle vuonna 1974, kahdeksan vuotta saarelta lähtöni jälkeen, sai sympatiani täällä heikomman osapuolen, Kyproksen kreikkalaisten puolelle, vaikka hyvin tiesin, etteivät he olleet syyttömiä Turkin voimakkaaseen reaktioon. Kreikkalaisia arvostan siitä, että he ovat saaneet alueensa kukoistukseen, jota nykyturistina saarella vieraileva aikaisemman tilanteen tunteva voi vain ihailla! Kovasti taantuneen turkkilaisen puolen uskon pääsevän paremmalle kehitysuralle vasta sitten, kun syntyy taas molempien kansallisuuksien yhteinen Kyproksen valtio.

Israelin ja sen naapureiden tilannetta voidaan verrata Daavidiin ja Goljatiin. Arabinaapureihinsa verrattuna sekä alueeltaan että väestöltään kääpiö Israel on käydyissä sodissa silti ollut naapureitaan vahvempi. Ollako nyt heikomman vai vahvemman puolella? Heikompihan yleensä saa sympatiat, mutta nyt tulee huomata, että nuo ”heikommat” ovat paljon suurempia ja ne ovat aloittaneet useimmat noista sodista, joissa niille on käynyt huonosti. Siitä huolimatta ne jaksavat uhota, vaikka toisaalla esittävät mielellään marttyyriä. Tuollainen pyrkii ärsyttämään tilanteen tuntevaa. Israelilaisia on ihailtava siitä, että he ovat rakentaneet - toki muualta maailmasta paljon apua saaden - muutamissa vuosikymmenissä maan, jonka kukoistus korostuu naapureiden rinnalla. Israelin naapureitaan parempi osaaminen näkyy monessa asiassa, ei vähiten sen armeijassa, mikä on arvostettava korkealle. Usein nähty palestiinalaisten huono kohtelu ja juutalaisten peittelemätön ylemmyydentunto naapureihin nähden ei tuo pisteitä Israelille.

Joskus kuulee sanottavan, että ihmisinä arabit ovat miellyttävämpiä kuin juutalaiset - ja kuuleepa joskus päinvastaisenkin mielipiteen. Yleistäminen on yleensä tyhmää ja niin myös tässä. Kaikissa kansoissa on erilaisia yksilöitä, miellyttävämpiä ja vähemmän miellyttäviä. Ainakaan ei voida sanoa, että arabit ovat hyviä ja juutalaiset pahoja tai päinvastoin. Sama tietenkin pätee myös kreikkalaisiin ja turkkilaisiin. Ja varmaa on, etteivät nuo ikävät tapahtumat tuolla johdu ihmisten pahuudesta, vaan syyt ovat syvemmällä ja monimutkaisemmat. En puutu enää Kyproksen enempää kuin Israelin ja sen naapureiden konfliktien välittömiin syihin, vaan valottaisin hieman vanhempia asioita. Niilläkin on merkitystä myös nykytilanteessa.

Lähi-idän kaikilla kansoilla on pitkä historia. Enemmän oppia saaneet ihmiset tuntevat kansansa historian ja ovat siitä ylpeitä. Kyproksen kreikkalainen väestö, mikä tuntee Kreikan loisteliaan historian omakseen, on ollut alisteinen muille yli 2000 vuotta; patoutumat pyrkivät purkautumaan, kun he ovat päässeet määräävään asemaan. Turkkilaiset ovat ylpeitä suurvaltahistoriastaan ja he ovat olleet saaren ”herrakansana” 400 vuotta. Nykytilanteessa he saattavat tuntea itsensä nöyryytetyiksi eivätkä halua alistua osaansa. Kreikkalaisella väestöllä ei liene enää halua liittyä Kreikkaan eikä turkkilainenkaan väestö kannattane heidän alueensa liittämistä Turkkiin, mutta Turkki pitää kiinni asemastaan saarella ja siten estää Kyproksen valtion yhdistymisen. Kahtiajako näyttää estävän Kyproksen pääsyn EU:iin, mikä lienee myös jäsenyyttä havittelevan Turkin mieleen.

Juutalaiset tietävät olevansa kolmen suuren monoteistisen uskonnon kantaisiä ja siten antaneensa maailmalle sen merkittävimmän perinnön. Varmaan he myös tiedostavat - en ole koskaan kuullut kenenkään sitä korostavan - että he ovat antaneet maailman tieteille, taiteille ja melkein mille tahansa elämänalalle lukumääräänsä suuremman panoksen. Olen lukenut paristakin eri yhteydestä, että juutalaisia on ihmiskunnasta noin 0,2 %, mutta heidän osuutensa nobelisteista on yli 20 %. Monelle israelilaiselle heidän kotimaansa on tuo Jumalan osoittama Luvattu maa, johon Mooses johdatti kansansa Egyptin orjuudesta, ja he katsovat olevansa oikeutettuja maahansa jo tällä perusteella. Jotkut kai vetoavat ns. Balfourin julistukseen. Englannin ulkoministeri jaarli Arthur Balfour lupasi vuonna 1917 juutalaisille Palestiinan ”kansallisen kodin” perustamista varten. Hänen oli helppo antaa tuo lupaus, sillä Palestiina ei kuulunut tuolloin Englannille vaan Turkille! Monen juutalaisen mielestä vain oma maa voi suojella heitä niiltä kauheuksilta, joita he ovat joutuneet kokemaan muualla maailmassa antisemitismin vuoksi. Maailmalla on tässä syytä huonoon omatuntoon eikä juutalaisten näkemystä voida kyseenalaistaa.

Juutalaisvainoihin vähiten syyllisiä lienevät ne, jotka tuon valtion perustamisen johdosta ovat joutuneet eniten kärsimään. Palestiinalaiset ovat asuneet Israelin alueella ehkä kauemmin kuin juutalaiset, joten se on kiistatta heidänkin kotimaansa.

Monessa asiassa eripuraiset arabit ovat yksimielisen ylpeitä historiastaan ja valistuneimmat myös tietoisia siitä, että heidän valtakuntansa ulottui satoja vuosia Eurooppaan ja he kantoivat kreikkalaista sivistysperinnettä pimeän keskiajan yli kehittäen tieteitä ja taiteita ennennäkemättömään kukoistukseen mm. Avicennan ja Averroeen johdolla. Arabit odottavat, että tämä muistetaan ja heidän mielipidettään alueen asioissa edelleen kuullaan ja arvostetaan. Toisaalta heille on arka paikka tietoisuus siitä, että he joutuivat myöhemmin muiden alistamiksi. Nyt monet kokevat Israelin lyövän kiilan heidän keskellensä ja noihin myöhempiin alistajiin suhtaudutaan edelleen epäluuloisesti siksi, että ne nähdään tuon karsastetun Israelin ystävinä.

Ei ole kuitenkaan olemassa mitään yhtenäistä arabikansaa. Tavalliset ihmiset kokevat olevansa ennen muuta egyptiläisiä, palestiinalaisia, syyrialaisia jne, ja arabimaiden johtajienkin pyrkimykset käyvät usein ristiin. Islam toki yhdistää, mutta toisistaan paljon poikkeavat pääsuunnat sunnalaisuus ja shiialaisuus ja lisäksi monet lahkot vaikuttavat heidän keskuudessaan. Arabimaat omaavat erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, mutta demokratioita ne eivät juuri koskaan ole. Niissä mielellään ihaillaan vahvoja johtajia, vaikka ne usein näyttävät johtavan maitaan omien valtapyrkimystensä mukaisesti kansastaan vähät välittäen. Länsimaisen näkemyksen mukaan on paradoksaalista, että Egyptin johtajista maansa kolmeen hävittyyn sotaan vienyt Gamal Abdel Nasser sai kuolla palvottuna sankarina ja viimeisen sodan Egyptille voitolliseen rauhaan johtanut Anwar Sadat sai maksaa siitä hengellään!

Arabimaissa ilmenevä Israelin viha ei ole yhdenmukaista ja aukotonta. Egyptissä vihaa on lähinnä vain muslimifundamentalistien keskuudessa ja Jordaniassa oikeastaan vain palestiinalaispakolaisten joukossa. Syyriassa Israelia vihataan maan alueiden valloittajana, Libanonissa maahantunkeutujana ja miehittäjänä, joskin eräät tahot siellä vihaavat Syyriaa samasta syystä ja pitävät Israelia suojelijanaan. Syyriassa vihalla yritetään peittää myös maan sisäisiä ongelmia, jotka johtuvat osin mm. siitä, että pienellä alauiittien heimolla, johon al Assadien presidenttisuku kuuluu, on suhteettoman suuri valta. Minun Golanilla ollessani ongelmat kärjistyivät sisällissodan asteelle, verilöylyksi eräissä kaupungeissa.

Arabit vakuuttavat, etteivät he vihaa juutalaisia, ja eihän historian saatossa arabimaissa ole esiintynyt antisemitismiä samassa mitassa kuin useimmissa Euroopan maissa. Jo keskiajan suuret arabioppineet työskentelivät ystävyydessä aikansa suuren juutalaisen oppineen Maimonideen kanssa. Arabit sanovat vihaavansa vain sionismia, eli tuota Itävallan juutalaisen kirjailija Theodor Herzlin 1896 perustamaa juutalaiseen valtioon tähtäävää liikettä ja sen konkreettista ilmentymää, Israelin valtiota. Kieltämättä tästä johtuen Israelin arabinaapureiden vaivoiksi on tullut valtavasti palestiinalaispakolaisia, joiden vaatimuksia omaan kotimaahan he tukevat ei niinkään veljellisestä myötätunnosta kuin voidakseen häätää nuo pakolaiset pois omasta maastaan.

Israel ei ole naapureitaan yhtenäisempi. Maassa on suuri palestiinalaisvähemmistö, johon kuuluvista monet haluaisivat vain tehdä työtä ja elää rauhassa maan valtaväestön kanssa, mutta ääriainekset ja ulkopuoliset tekevät sen mahdottomaksi. Juutalaisten suhtautuminen palestiinalaisiin ei yleisestä nuivuudesta huolimatta ole sekään yhdenmukaista. Länsirannan kysymys jakaa kansaa ja on erilaisia mielipiteitä siitä, millainen asema palestiinalaisilla tulisi olla Israelin valtiossa. Jizhak Rabin, entinen maineikas sotilas, myöhempi puolustus- ja pääministeri sekä Nobelin rauhanpalkinnon saaja tuli tapetuksi, kun hän solmi rauhansopimuksen palestiinalaisten johtajan Jasser Arafatin kanssa. Eräisiin naapurivaltioihin ei luoteta lainkaan ja toisiin suhtaudutaan varsin myönteisesti. Jordanian kuningas Husseinia monet Israelilaiset suorastaan rakastivat ja Egyptin presidentti Sadat koettiin Israelissa sankariksi ja suureksi valtiomieheksi.

Juutalainen kansa on muutenkin kovin heterogeeninen. Sen enemmistö on eri puolilta maailmaa tulleita ensimmäisen tai toisen polven siirtolaisia, jotka puhuvat monia eri kieliä - toki lähes kaikki osaavat myös hebreaa - ja omaavat erilaisia kulttuureja. Israel on demokratia ja sen väestö poliittisesti tiedostavaa. Poliittinen kenttä on pirstaloitunut lukuisiin, hyvin erilaisia arvoja tavoitteleviin ja toisiaan jyrkästi vastustaviin puolueisiin. Juutalaiset eivät enää jakaudu heimoihin raamatullisesti Jaakobin poikien mukaan, vaan diasporan, juutalaisten hajaannuksen aikaisen maantieteellisen alkuperän perusteella lähinnä sefardeiksi ja ashkenaseiksi. Sukupolvien ajan Israelissa asuneet kutsuvat itseään sabroiksi. (Sabra on kaktus, ja nuo juutalaiset pitävät itseään sen kaltaisena: päältä piikikkäänä, sisältä pehmeänä!) Heimoilla ei ole suurta roolia Israelissa. Uskonnollisesti juutalaiset jakautuvat moniin lahkoihin, pääsuuntina ortodoksit, reformistit ja hasidit. Jyrkimmät eivät edes tunnusta Israelin valtiota, vaan odottavat Messiaan tuloa ja valtakunnan perustamista. Suuri osa väestöstä on hyvin maallistunutta. Lähes kaikille valtio on tärkeä, minkä he ovat osoittaneet puolustaessaan sitä uhrautuvasti.

Noiden taustojen lyhytkin esittely osoittaa niihin sisältyvät monet ristiriitaisuudet, mikä ei ehkä edistä monimutkaisen tilanteen parempaa ymmärtämistä. Silti ei pitäisi tulla niin kyyniseksi, kuin se amerikkalainen sotilastarkkailija, joka sanoi läksiäisissään: ”Kun vuosi sitten tulin tänne, en voinut ymmärtää, miksi nämä ihmiset eivät tule täällä toimeen keskenään. Nyt vuoden täällä oltuani en ymmärrä sitä yhtään paremmin. Yhdestä asiasta olen tullut vakuuttuneeksi: kyllä juutalaiset ja arabit ovat toisensa ansainneet”. Rauhanturvaajan on pyrittävä katsomaan asioita avoimin mielin molempien osapuolten kannalta. Silti on hyvä muistaa, että ”idän ilmiöiden arviointi länsimaisella logiikalla vie helposti vääriin johtopäätöksiin”!

Seuraan edelleen mielenkiinnolla noiden alueiden tapahtumia, mutta tiedän, että asiat eivät paikanpäällä ole aina sellaiset, miltä ne täältä katsoen saattavat näyttää. Arabialainen sananlasku sanoo, että ”hyvä valhe ehtii Bagdadista Konstantinopoliin, kun totuus etsii vielä sandaaleitaan”! Toivoa nopeista ratkaisuista varsinkaan Israelin alueella ei kuitenkaan liene; niin juutalaisten kuin palestiinalaistenkin piina jatkunee vielä pitkään. Silti haluan uskoa, että tulevaisuus vielä tuo ratkaisuja noihin vaikeisiin ongelmiin; on pakko - näin ei voi jatkua loputtomiin! Ja noiden kansojen itsensä on nuo ratkaisut tehtävä; muut eivät voi tehdä sitä heidän puolestaan; rauhanturvaajatkin voivat vain antaa toiminnallaan aikalisän tarvittavien ratkaisujen löytämiseksi.

Pitkäaikainen oleskelu ja työskentely melko suljetuissa yhteisöissä, sotilasleireissä vierailla mailla, ja yhteiset kokemukset niissä ja niiden ulkopuolella vapaa-aikana synnyttävät hyviä toveruussuhteita. Sidettä vahvistaa ylpeys hyvämaineisen joukon jäsenyydestä ja yhteinen tietoisuus siitä, että ollaan mukana jossakin hyvässä ja tärkeässä, yleisesti hyväksytyssä. Näin syntyy ”faitterihenki”. Se henki kestää ja voi jopa vahvistua vielä aktiivipalveluksen päätyttyä. Monista aiemmin toisilleen tuntemattomista ”faittereista” on tullut elämänikäisiä ystäviä. Minunkin parhaissa ystävissäni on monia, joihin olen tutustunut noilla matkoillani tai myöhemmin yhdistyksessämme.

Olen ollut perustamassa Suomen Sinibaretteja. Perustava kokous pidettiin Santahaminan Aliupseerikerholla 1968. Tulin tuolloin valituksi liiton ensimmäiseen hallitukseen. Olin yli vuosikymmenen sivussa toiminnoista, mutta vuonna 1984 liityin taas Helsingin Sinibaretteihin, josta lähtien olen ollut mukana. ”Faitterihenki” on nostanut yhdistyksemme voimakkaaseen kasvuun ja aktivoinut sen erittäin monimuotoiseen toimintaan. Erityisen ilahduttavaa on, että joukossamme on nykyisin yhä enenevästi myös saman hengen omaksuneita naispuolisia sinibaretteja ja monissa riennoissamme on mukana myös jäsenten puolisoita; minunkin vaimoni on ollut ihastuneena mukana hienoissa juhlissamme ja monilla mielenkiintoisilla matkoillamme.

Minulle nuo kolme pitkää YK-komennustani merkitsevät hyvin paljon. Koen antaneeni edes pienen panokseni suurelle asialle. Koen myös saaneeni siitä kunnon palkan, enkä tarkoita nyt edes ensisijaisesti rahapalkkaa. Noilla matkoilla pääsin näkemään maailmaa melko paljon; monia maita ja meriä, huikaisevan kauniita maisemia, suuria kaupunkeja, monenlaisia ihmisiä ja heidän elämäänsä ja kulttuuriaan, loistoa ja kurjuuttakin, monia uskontoja ja niiden pyhiä paikkoja, historiallisia muistomerkkejä. Unohtumattomia elämyksiä koin Lähi-idän värikkäässä nykypäivässä, ja sen menneisyys heräsi mielessäni eloon kiivettyäni Hoorebin vuorelle, paikkaan, jossa Jumala antoi kymmenen käskyä Moosekselle, polvistuessani seimen paikalle Jeesuksen syntymäkirkossa Beetlehemissä ja laskeutuessani Hänen hautakammioonsa pyhän haudan kirkossa Jerusalemissa. Tuon kaiken näkemisestä ja kokemisesta minä haaveilin lapsena, mutta en oikein uskonut haaveitteni koskaan käyvän toteen. Nyt olen syystä tyytyväinen.

Paluu pitkältä reissulta takaisin kotioloihin saattaa olla toisaalta hyvin mieluinen, mutta ei aina aivan ongelmaton. Ainakin minulle jokainen paluu oli jotenkin vaikeampi kuin reissuun lähtö. Lähtöihin liittyi aina miellyttävästi jännittävää odotusta, ja alueelle päästyäni uusi ympäristö, uusiin ihmisiin tutustuminen sekä uusien asioiden opettelu kiehtoi mieltäni. Kyprokselta palatessani minulla oli sentään perhe odottamassa, mutta paluu Suomen koleaan myöhäissyksyyn ja entisiin tuttuihin arkiaskareisiin ei ollut muuten mitenkään hohdokas. Myöhemmät paluuni ajoittuivat parhaaseen kesäaikaan, mutta niissä ei ollut perhettä vastaanottamassa. Ja jokaiselta reissulta palattuani kesti aina jonkin aikaa totutella siihen, että joutui huolehtimaan monista arkipäivän asioista, jotka olivat kauan hoituneet muiden toimesta kuin itsestään. Varsinkin poikamiestilanteeseen palatessa oli rasittavaa ruveta yksin huolehtimaan jopa ruoastaan, vaatteistaan, pyykistään ja kodinhoidosta. Ja kaikki oli niin hirveän kallista! Mutta pian taas tottui elämään uudella tai vanhastaan tutulla konseptilla, tuli uusia tavoitteita ja mielenkiinnon kohteita ja pitkän reissun tapahtumat alkoivat muuttua vähitellen kultautuviksi muistoiksi; sellaisiksi, joita nytkin olen pitkään kertoillut.

YK:n rauhanturvaajille myönnettiin vuonna 1988 Nobelin rauhanpalkinto. Sattui Valion pääkonttorilla noihin aikoihin, että jouduin siirtymään huoneesta toiseen, kun huoneeni sijaintinsa vuoksi oli sopivampi ostopäällikölle ja minut isännöitsijänä haluttiin muun talous- ja hallintojohdon kanssa samaan kerrokseen. Kun ostopäällikkö tuli etukäteen katsomaan huonettani, kysyin viattomasti, ”miten tämä aiotaan sisustaa, mihin kaikki minusta kertova rekvisiitta sijoitetaan”. Kun hän ei oikein päässyt kärryille tarkoituksestani, selvensin sanomalla, että ”Valiollahan on tapana museoida nobelistien entiset työhuoneet”. Suomen ainoan tiedemiesnobelistin, Valion laboratorion johtajana elämäntyönsä tehneen professori A I Virtasen työhuone on nimittäin museoitu niin, että kun vanha laboratoriotalo Kalevankadulla purettiin, huone sellaisenaan siirrettiin uuteen tutkimus- ja tuotekehityskeskukseen Pitäjänmäelle, ja Kalevankadulta siirrettyyn huoneen ikkunaan jopa projisoidaan tuo Kalevankadulla ikkunaan näkynyt maisema. No, minun entisen huoneeni suhteen ei menetelty noin kunnioittavasti!

pitaisi kuulua myos se etta rauhanturvaaja on selvilla alueen kulttuurista ja historiasta,hanen pitaisi olla taysin puolueeton eika missaan tapauksessa rasisti.

Se alkaa nyt.

Päivän paras hetki, puutarhan jälkeen...:)

Kiitos, muistelmistasi!

"Sotilaskotisisar" -60 luvulta

Mieheni haaveilee rauhanturvaajatehtävästä. Minkälaisiin tehtäviin sinne voisi nainen päästä? minua järkyttää se, että hän haluaisi lähteä, mutta hän ehdottaa että lähtisin mukaan töihin.En ole suorittanut asepalvelusta, onkohan minulla mitään mahkuja päästä? olisin kyllä kiinnostunut lähtemään.

Haluan tähdentää, että nuo muistelmani ovat jo melko kaukaiselta ajalta. Monet asiat niissäkin hommissa ovat muuttuneet sen jälkeen.

Ja näkökulma saattaa olla kapea tuoltakin ajalta. Monet asiat saattoivat näyttää toisilta ylimmän päällystön tai vartiojääkärin näkökulmasta. Jokainen tehtävä - lääkäri, pappi, sotapoliisia, korjausmies, keittiömies, autonkuljettaja, viestimies, mikä tahansa - toi ja tuo edelleen mukanaan aina omat kokemuksensa ja näkemyksensä.

Luonteeltaan rauhantirvatehtävät ovat muuttuneet siksikin, että mukaan on tullut kaikki uusin atk-pohjainen tekniikka, ja mukaan ovat tulleet myös naiset. Siitä puhuin juuri hieman. Natojohtoisissa rauhanturvatehtävissä, esim, nyt Kosovossa, resurssit joka suhteessa ovat paljon paremmat kuin YK-johtoisissa ovat olleet koskaan.

YK on "köyhä pulju", jonka hommissa varsinkin aina mandaatin aluksi jouduttiin olemaan melkeinpä oman neuvokkuutemme ja taitavuutemme varassa. Siinailla osa autokalustostammekin oli sodan jäljiltä autiomaahan jääneistä romuista itsemme ajokuntoiseksi korjaamiamme. Golanilla itsemme piti rakentaa majoituksemmekin rauniotaloihin ja parakkeihin. Natojohtoisissa operaatioissa mennään valmiille, jossa kaikki hyvät kuntosaleja ja kerhoja myöten on rakennettu "firman" toimesta ennen joukkojen saapumista tai ainakin heti niiden saavuttua.

Tietoni nykytilanteesta perustuvat Helsingin Sinibareteissa nuoremmilta kuulemaani ja siellä näkemiini filmeihin ja videoihin, ja onhan tuolta tullut väläyksiä myös tv:sta.

Kiitos!

Minulla heräsivät eloon kirjoituksistasi vuosien takaiset lomamatkani Kyprokselle ja Israeliin. Niistä ei nyt tässä enempää. Totean vain: muistot elävät!

Ostin Israelista musiikkia ja matkavideon. En ole kuunnellut/katsonut niitä aikoihin. Nyt ne kiinnostavat.

Kiitos, muistelmistasi! Minulle ne antoivat paljon.

Jk. Löysin nuottikokoelmistani niteen juutalaisia lauluja. Ja täällä soi piano sekä harmooni:)

Ihmeellinen internet. Tuo tarinasi on jo aika vanha, mutta kuten yleensä, ajauduin tänne "sattumalta". Oma muisteluni Kyproksen ajoilta on juuri painossa. Tosin siinä, itselleni tyylippisesti, perkaan samalla omaa elämääni. Pohjana ovat autenttiset päiväkirjamerkinnät tuolta ajalta - ja ne ispiroivat miettimääm elämää ja maailmaa.
Jos tämä sinut "Harmaa pantteri" tavoittaa; varmaan olet painattanut tekstisi. Sujuvaa ilmaisua sinulla ja paljon tietoa. Yst. terv. Jussi

Olen tiedostanut jo aikaisemmilta vuosilta sinusta, miten hyvästi toimii sanan säiläsi menneitä muistellessa-terävillä-tapahtumarikkailla muistoilla. Olen lukenut vuosien varrella monen monen suuntaisia näkemyksiäsi, eritoten hyvin rikkaan elinkaaresi varrelta.

Luin pikalukuna tälläkin kertaa elämänvaihettasi rauhan turvaajana, mutta kuinka olivatkaan
NE ILOT, joita turvaajat etsivät ns." Hotelli viehätyksistä". Visiittejä niistä vierailuista saa tämänkin "mummin" hyvillä mielin muistelemaan malliin "pojat on poikia aina vaan, mihinkäs se koirakaan kirpuistaan pääsee"!
On henkilöitä joilla on hyvin rikas elämän taival ollut, josta on hyvä ammentaa muistoja, tuoda iloa ja uteliaisuuttakin kanssakulkijoill. Lukijat voivat ikäänkuin tirkistellä ehkä hiemen kateellisenakin toisten tapahtumarikasta elon taivalta. Tallella on tapahtumarikas- -raikas elon aika.

Ja ne sadat, sadat valokuvat jälkeen rauhanturvaamisen, joita olet tehnyt ympäri maailmaa, joita katsellessa voi tehdä samaa matkaa~~~~~~~~kylläkin eri junassa~~~~~~malliin maailma avartaa, maantieteellinen tietämys avartaa. On sinulla mielessäsi ~~~~~hyvä aarreaitta~~~~josta voi muisteloita ammentaa palstan lukijoiden iloksi.

Hyvää syysmatkaa sinulle Harmaa Pantteri, joskin sateisen harmaassa syyssäässä, värikkään luonnon maisemoidessa lokakuun loppua!.

L.

Hieno kirjoitus täällä hännillä, ei anneta painua nurkan taakse !

Ikäänkuin tirkistelläämpäs nyt tätä lorenan mielestä hienoa touhua ja etenkin raikasta hotelli viehätyksen antia.

Meillä sanotaan paskahuussia hotelli helpotukseksi.

On alkanut tuntua siltä, että rauhanturvaajatoiminta on mennyttä aikaa ja turhaa.
Konfliksin sattuessa turvaajat juoksee karkuun.
Kolanilla suomalaisia turvaajia on n. 200 maksaa suomelle lähes miljoonan.
Jos lähtevät asemapaikaltaan karkuun niin annetaan loparit. Ei ainakaan makseta palkkaa, en minäkään saa palkkaa jos häippäsen työmaaltani.

On alkanut tuntua siltä, että rauhanturvaajatoiminta on mennyttä aikaa ja turhaa.
Konfliksin sattuessa turvaajat juoksee karkuun.
Kolanilla suomalaisia turvaajia on n. 200 maksaa suomelle lähes miljoonan.""

täsmälleen näin

Ikävä että aloittaja on jo varmaan kuollut kun tilin tänne vasta 5 vuotta sitten
mutta häneltä olisi tällä muutennykypskahäirikköpalstalla kysyä
mitä alalla ollut ajattelee

Kuten tiedätte YK on kiristäjä eli siis jos valtion X = suomi poliittinen eliitti
= tavja haluaa eläkevirkoja YK:sta että olisi edes pskanvertaa jotain
lentelemistä maasta toiseen kuukausittain turisteillen

niin tavja panee x:n valtion maksamaan armeijaa kriisialuueelle lähi-itäänä ja antaa eri osapuolille mitaleja ja käy Petrassa katsomassa nabatealaisten jätöksiä
kuten tavja ja pyrkii sitten X turvaneuvostoon jonne yk ei päästä, ellei x ole tuhlannut miljardeja turhaan rauhanturvantaan

tavja porukkoineen ei päässyt vain poltti rahat
https://www.ykliitto.fi/uutiset-media/uutiset/suomi-ei-paassyt-ykn-turvallisuusneuvostoon

Muutamia tuttuja kavereita oli 70- luvulla noissa samoissa paikoissa YK-joukoissa.
Nuorilla miehillä oli useimmin kannustimena veroton auto tai saada rahaa säästöön.
Silloinen touhu oli erilaista, kuin nykyiset tarkat ohjeet alkoholiin ja ilotyttöihin ihmiskaupan sekä tasa-arvon varjolla, ruotsalaiset nostivat bordelleista metelin.

Huomasitteko ihmiskauppaa ja lapsikauppaa Israelissa? Entä elinkauppaa? Huumekauppaa.
Tiesittekö mikä se todellisuus todella on? Se tulee julki kaikille. Mitä ne s pe tehneet ihmisille.
Tunsin 1970 luvulla yhden siellä palestiinan maalla olleen mutta en tiennyt kysyä. Kortin peluuta mies harrasti ja alkoholia samalla joi. Jäänyt päälle.