Apua kertokaa

sitähän minäkin olen miettinyt että minun lapsuudessani ei tälläisistä ADHD jutuista ollut koskaan mitään puhetta. Nyt se on joka päiväistä.
Olen itsekin ollut lapsena levoton ja vauhtihirmu. Vieläkään en pysty olla paikallani etten liikuttaisi esim. jalkoja tai varpaitani. Mutta hyvin olen selvinnyt. Olen aina energinen ja aktiivinen eikä se ole eläämääni haitannut, päinvastoin!Koskaan ei ole testattu olisi minulla ADHD. "Oireeni" sopisivat hyvin siihen. Enkä muuten aio mennä testattavaksi, koska eläämääni se ei haittaa. Ei kai kaikilla jotka ovat ns. perusluonteeltaan vilkkaita ja energisiä voi olla ADHD? Ja on totta kun kerroit et vilkkaat lapset yleensä voivat menestyä elämässään paremmin kuin hiljaisemmat lapset. Se on nyt vaan jaksettava olla vilkkaan lapsen kanssa, pitkää pinnaa välillä kysytään.

On aika surullista, mutta hyvinkin yleistä ajatella, että "ADHD-leima lyödään otsaan". Onko sinusta parempi, että ylivilkasta lasta ajatellaan mielummin villinä/tuhmana/huonosti kasvatettuna, kun diagnoosi puuttuu, vai lapsena, joka ei ADHD:n vuoksi kykene aina olemaan paikoillaan, hiljaa ja keskittymään siihen, mihin pitäisi? Minulla on useampi lapsi, näistä kaksi vilkkaampia kuin toiset, poikia kumpikin. Tunnistan heissä täydellisesti itseni (lapsena), puhua höpöttävät lakkaamatta, tehdä koheltavat kaiken aikaa jotain (usein aivan muuta kuin mitä pitäisi jne, koulutyö kuitenkin sujuu kohtuudella, ovat molemmat pieniä koululaisia). Olisi ollut sinällään helppoa ajatella, että pojat ovat perineet äidiltään vilkkaan luonteen (toki näin voi ollakin)jne. MUTTA. Minä itse kärsin aikanaan siitä, että esim. opettaja koulussa leimasi minut tuhmaksi/tottelemattomaksi/liian puheliaaksi/huonoksi keskittymään. Ja nuo nimenomaan pelkästään negatiivisessa mielessä. Itselläni on mielikuvia siitä, miten YRITIN, mutta en vain pystynyt olemaan paikoillani ja hiljaa siellä pulpetissa. "Vaiva" loppui/helpottui ehkä joskus 10 vuotiaana, sen jälkeen olen pärjännyt hyvin. Olen ammatissa, jossa vaaditaan keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta, ei ole ongelma. Paikoillani en edelleenkään varmaan jaksaisi tuntikausia istua. Onko minulla ADHD vai ei, kuka tietää? Mutta varmistaakseni sen, etteivät lapseni saa sitä samaa tuhmuuden negatiivista leimaa otsaansa, hankin heille asiasta diagnoosin ennen koulua. Heillä on siis todettu lievä ADHD, joka on painottunut impulssien säätelyn vaikeuteen ja tarkkavaisuushäiriöön. He käyvät normaalisti koulua, mutta saavat osakseen ymmärrystä ja tukea, ja kiitosta/leiman reissuvihkoon jokaisesta hyvin menneestä koulupäivästä. Ja tästä kiitos mm. erittäin ammattitaitoiselle esikouluopettajalle, jonka suosituksesta saimme asian vireille aikoinaan.

ADHD-äiti kirjoitti:

On aika surullista, mutta hyvinkin yleistä ajatella, että "ADHD-leima lyödään otsaan". Onko sinusta parempi, että ylivilkasta lasta ajatellaan mielummin villinä/tuhmana/huonosti kasvatettuna, kun diagnoosi puuttuu, vai lapsena, joka ei ADHD:n vuoksi kykene aina olemaan paikoillaan, hiljaa ja keskittymään siihen, mihin pitäisi? Minulla on useampi lapsi, näistä kaksi vilkkaampia kuin toiset, poikia kumpikin. Tunnistan heissä täydellisesti itseni (lapsena), puhua höpöttävät lakkaamatta, tehdä koheltavat kaiken aikaa jotain (usein aivan muuta kuin mitä pitäisi jne, koulutyö kuitenkin sujuu kohtuudella, ovat molemmat pieniä koululaisia). Olisi ollut sinällään helppoa ajatella, että pojat ovat perineet äidiltään vilkkaan luonteen (toki näin voi ollakin)jne. MUTTA. Minä itse kärsin aikanaan siitä, että esim. opettaja koulussa leimasi minut tuhmaksi/tottelemattomaksi/liian puheliaaksi/huonoksi keskittymään. Ja nuo nimenomaan pelkästään negatiivisessa mielessä. Itselläni on mielikuvia siitä, miten YRITIN, mutta en vain pystynyt olemaan paikoillani ja hiljaa siellä pulpetissa. "Vaiva" loppui/helpottui ehkä joskus 10 vuotiaana, sen jälkeen olen pärjännyt hyvin. Olen ammatissa, jossa vaaditaan keskittymiskykyä ja tarkkaavaisuutta, ei ole ongelma. Paikoillani en edelleenkään varmaan jaksaisi tuntikausia istua. Onko minulla ADHD vai ei, kuka tietää? Mutta varmistaakseni sen, etteivät lapseni saa sitä samaa tuhmuuden negatiivista leimaa otsaansa, hankin heille asiasta diagnoosin ennen koulua. Heillä on siis todettu lievä ADHD, joka on painottunut impulssien säätelyn vaikeuteen ja tarkkavaisuushäiriöön. He käyvät normaalisti koulua, mutta saavat osakseen ymmärrystä ja tukea, ja kiitosta/leiman reissuvihkoon jokaisesta hyvin menneestä koulupäivästä. Ja tästä kiitos mm. erittäin ammattitaitoiselle esikouluopettajalle, jonka suosituksesta saimme asian vireille aikoinaan.

Lue lisää

Näin on, mutta surullista on se, että normaalia vaativamman lapsen kasvattamiseen ja ohjaamisen mahdollistamiseen tarvitaan diagnoosi. Mikä siitä diagnoosin jälkeen tekee helpomman, ja silläkö se lapsen itsetunto parannetaan? Olisiko helpompaa ja yksinkertaisempaa hyväksyä jokainen yksilönä puutteineen ja vahvuuksineen, ja ottaa heidät vastaan sellaisina kuin he ovat? Ihmettelen myös, että miten nämä päiväkotien sedät ja tädit osaavat tehdä diagnoosin ja suositella tutkimuksia, mutta eivät tiedä kuinka sitten itse 'taudin' oireiden kanssa tulisi toimia. Kaikkien pitäisi mahtua samaan pulloon - poikkeuksia tempperamenttisuudessa ei sallita. Toisille yksinkertaisesti itsensä säätely kehittyy myöhemmin, koska meissä kaikissa taitaa olla vielä yksilöllisiä eroja.

individual kirjoitti:

Näin on, mutta surullista on se, että normaalia vaativamman lapsen kasvattamiseen ja ohjaamisen mahdollistamiseen tarvitaan diagnoosi. Mikä siitä diagnoosin jälkeen tekee helpomman, ja silläkö se lapsen itsetunto parannetaan? Olisiko helpompaa ja yksinkertaisempaa hyväksyä jokainen yksilönä puutteineen ja vahvuuksineen, ja ottaa heidät vastaan sellaisina kuin he ovat? Ihmettelen myös, että miten nämä päiväkotien sedät ja tädit osaavat tehdä diagnoosin ja suositella tutkimuksia, mutta eivät tiedä kuinka sitten itse 'taudin' oireiden kanssa tulisi toimia. Kaikkien pitäisi mahtua samaan pulloon - poikkeuksia tempperamenttisuudessa ei sallita. Toisille yksinkertaisesti itsensä säätely kehittyy myöhemmin, koska meissä kaikissa taitaa olla vielä yksilöllisiä eroja.

Lue lisää

Ei diagnoosia hankita vain diagnoosin takia, vaan se mahdollistaa myös kuntoutuksen saamisen ja jossain tapauksessa myös lääkityksen. ADHD ei ole vain lievää ylivilkkautta, eikä diagnoosi ole vain koulua varten. Ei kaikkia lapsia yritetä sulloa yhteen muottiin, mutta kun vilkkaus tai muu oire on niin voimakasta, että se häiritsee ja vaikeutta lapsen omaa kehitystä, niin diagnoosin saaminen voi olla tosi tarpeen. Joskus omien lasten suhteen vanhemmat ovat hieman "sokeita" ja kestää aikaa, että myöntää vaikeuksia olevan. Itsellänikin kesti aikaa ennen kuin myönsin, miten rankaa se arki oikeasti on. Kyllä monien kokemukset todistavat, miten diagnoosin myötä elämä on muuttunut ja lapsen itsetuntoa on osattu vahvistaa.

Ei niitä adhd diagnooseja anneta, jos kyse on vaan yksilöllisestä erosta ja persoonallisuudesta. Vaatii aika paljon yleensä rohkeutta suositella vanhemmille, että lapsi tutkitaan. Ei se ole mitään sellaista puuhaa, että sitä ihan huvikseen tekee.

cheetah.grrr kirjoitti:

Ei diagnoosia hankita vain diagnoosin takia, vaan se mahdollistaa myös kuntoutuksen saamisen ja jossain tapauksessa myös lääkityksen. ADHD ei ole vain lievää ylivilkkautta, eikä diagnoosi ole vain koulua varten. Ei kaikkia lapsia yritetä sulloa yhteen muottiin, mutta kun vilkkaus tai muu oire on niin voimakasta, että se häiritsee ja vaikeutta lapsen omaa kehitystä, niin diagnoosin saaminen voi olla tosi tarpeen. Joskus omien lasten suhteen vanhemmat ovat hieman "sokeita" ja kestää aikaa, että myöntää vaikeuksia olevan. Itsellänikin kesti aikaa ennen kuin myönsin, miten rankaa se arki oikeasti on. Kyllä monien kokemukset todistavat, miten diagnoosin myötä elämä on muuttunut ja lapsen itsetuntoa on osattu vahvistaa.

Ei niitä adhd diagnooseja anneta, jos kyse on vaan yksilöllisestä erosta ja persoonallisuudesta. Vaatii aika paljon yleensä rohkeutta suositella vanhemmille, että lapsi tutkitaan. Ei se ole mitään sellaista puuhaa, että sitä ihan huvikseen tekee.

Lue lisää

Näin on, että diagnooseja ei helpoin perustein anneta, mutta kylmä fakta on se, että diagnoosien määrä on kasvanut huimasti, ja valitettavasti joukkoon mahtuu turhiakin diagnooseja. Vanhemmat ovat aina olleet "sokeita" omille lapsilleen, mutta nyt tämä "sokeus" on muuttumassa todelliseksi "pimeydeksi" omia lapsia kohtaan. Yht'äkkiä ei tunneta/tiedetä mikä lapselle on parasta ja haetaan ratkaisua ulkopuolelta, eikä luoteta enää omaan vaistoon. Itselläni on 4 vuotias vilpertti poika, joka saa tuttaperheiden vanhempien suut haukkomaan henkeä, kun heidän omat lapset istuvat vanhempien vieressä hievahtamatta. Päiväkodissakin ollaan vahvasti sitä mieltä, että poikkeaa käytökseltään muista, ja "oireet" viittaavat vahvasti adhd:n oireisiin - 15 min mittainen pettymyksestä johtuva itkukin tulkitaan epänormaaliksi. Kärjistäen, miten se onkin niin, että lapsena pitäisi istua hiljaa ja vanhempana nämä ominaisuudet ovatkin ujon ja syrjäänvetäytyvän merkki. Olemme päättäneet, että menemme päivän kerrallaan. Käytössämme on kaikki hyväksi havaitut keinot poikamme itsetunnon ja käyttäytymisen kohentamiseksi, ja tuloksia syntyy ilman diagnoosiakin. En silti väitä, että arkipäivät eivät olisi raskaita ja välillä vielä raskaampia, mutta tällaista tämä elämä vaan on.

ad/hd kirjoitti:

Näin on, että diagnooseja ei helpoin perustein anneta, mutta kylmä fakta on se, että diagnoosien määrä on kasvanut huimasti, ja valitettavasti joukkoon mahtuu turhiakin diagnooseja. Vanhemmat ovat aina olleet "sokeita" omille lapsilleen, mutta nyt tämä "sokeus" on muuttumassa todelliseksi "pimeydeksi" omia lapsia kohtaan. Yht'äkkiä ei tunneta/tiedetä mikä lapselle on parasta ja haetaan ratkaisua ulkopuolelta, eikä luoteta enää omaan vaistoon. Itselläni on 4 vuotias vilpertti poika, joka saa tuttaperheiden vanhempien suut haukkomaan henkeä, kun heidän omat lapset istuvat vanhempien vieressä hievahtamatta. Päiväkodissakin ollaan vahvasti sitä mieltä, että poikkeaa käytökseltään muista, ja "oireet" viittaavat vahvasti adhd:n oireisiin - 15 min mittainen pettymyksestä johtuva itkukin tulkitaan epänormaaliksi. Kärjistäen, miten se onkin niin, että lapsena pitäisi istua hiljaa ja vanhempana nämä ominaisuudet ovatkin ujon ja syrjäänvetäytyvän merkki. Olemme päättäneet, että menemme päivän kerrallaan. Käytössämme on kaikki hyväksi havaitut keinot poikamme itsetunnon ja käyttäytymisen kohentamiseksi, ja tuloksia syntyy ilman diagnoosiakin. En silti väitä, että arkipäivät eivät olisi raskaita ja välillä vielä raskaampia, mutta tällaista tämä elämä vaan on.

Lue lisää

myös Adhd-asiantuntijalääkäreiden mukaan adhd-ihmisten lukumäärä eli heitä on 200-250 tuhatta henkilöä kaikki lapset/aikuiset mukaanlukien.
Moni asiantuntija on päätellyt että ainakin kolmasosalla vankilakierteessä olevilla on diagnosoimaton adhd. Miltä hekin ja heidän läheisensä olisivat voineet välttyä, jos dg olisi ollut mahdollista ja oikeat tukitoimet. Ainakin osaa olisi voiti auttaa ja ennaltaehkäistä rikoskierrettä ym. Eli adhd:ta on paljon ja vain murto-osalla on diagnoosi. Silti joukkoon mahtunee muutama väärä diagnoosi. Ja niin adhd:ssa kuin assissa dg on tarpeen vain jos nähdään/koetaan suuria vaikeuksia arjen selviytymisessä esim koulussa/päiväkodissa ym niin saadaan oikeat tukitoimet dg:n myötä.
Ei diagnoosia diagnoosin vuoksi.

ad/hd kirjoitti:

Näin on, että diagnooseja ei helpoin perustein anneta, mutta kylmä fakta on se, että diagnoosien määrä on kasvanut huimasti, ja valitettavasti joukkoon mahtuu turhiakin diagnooseja. Vanhemmat ovat aina olleet "sokeita" omille lapsilleen, mutta nyt tämä "sokeus" on muuttumassa todelliseksi "pimeydeksi" omia lapsia kohtaan. Yht'äkkiä ei tunneta/tiedetä mikä lapselle on parasta ja haetaan ratkaisua ulkopuolelta, eikä luoteta enää omaan vaistoon. Itselläni on 4 vuotias vilpertti poika, joka saa tuttaperheiden vanhempien suut haukkomaan henkeä, kun heidän omat lapset istuvat vanhempien vieressä hievahtamatta. Päiväkodissakin ollaan vahvasti sitä mieltä, että poikkeaa käytökseltään muista, ja "oireet" viittaavat vahvasti adhd:n oireisiin - 15 min mittainen pettymyksestä johtuva itkukin tulkitaan epänormaaliksi. Kärjistäen, miten se onkin niin, että lapsena pitäisi istua hiljaa ja vanhempana nämä ominaisuudet ovatkin ujon ja syrjäänvetäytyvän merkki. Olemme päättäneet, että menemme päivän kerrallaan. Käytössämme on kaikki hyväksi havaitut keinot poikamme itsetunnon ja käyttäytymisen kohentamiseksi, ja tuloksia syntyy ilman diagnoosiakin. En silti väitä, että arkipäivät eivät olisi raskaita ja välillä vielä raskaampia, mutta tällaista tämä elämä vaan on.

Lue lisää

Pienempi paha turha diagnoosi kuin puuttuva diagnoosi. Vai häpeävätkö vanhemmat sitä, että heidän kullannupullaan on SAIRAUS?
Samat vanhemmat kiikuttavat sitten kuitenkin lapsukaisensa lääkäriin joka kerta, kun nenä vähän vuotaa?

fakta on kirjoitti:

myös Adhd-asiantuntijalääkäreiden mukaan adhd-ihmisten lukumäärä eli heitä on 200-250 tuhatta henkilöä kaikki lapset/aikuiset mukaanlukien.
Moni asiantuntija on päätellyt että ainakin kolmasosalla vankilakierteessä olevilla on diagnosoimaton adhd. Miltä hekin ja heidän läheisensä olisivat voineet välttyä, jos dg olisi ollut mahdollista ja oikeat tukitoimet. Ainakin osaa olisi voiti auttaa ja ennaltaehkäistä rikoskierrettä ym. Eli adhd:ta on paljon ja vain murto-osalla on diagnoosi. Silti joukkoon mahtunee muutama väärä diagnoosi. Ja niin adhd:ssa kuin assissa dg on tarpeen vain jos nähdään/koetaan suuria vaikeuksia arjen selviytymisessä esim koulussa/päiväkodissa ym niin saadaan oikeat tukitoimet dg:n myötä.
Ei diagnoosia diagnoosin vuoksi.

Lue lisää

että ainoastaan 25% kansalaisista on adhd -diagnisoitavissa. 20 vuotta sitten prosenttiluku oli varmastikin 5%. vähän aikaa kun tutkimukset kehittyvät, niin päästään jo lähellä 50%, ja kun saadaan tarhojen opejen koulutusta vielä lisättyä, niin tavoitteena lienee diagnoosi joka lapselle. ai niin, unohtakaa ne hiljaa olevat, sillä niitä ei vaivaa mikään. voiko tästä sairaammaksi touhu mennä? no tottakai.

100% kirjoitti:

että ainoastaan 25% kansalaisista on adhd -diagnisoitavissa. 20 vuotta sitten prosenttiluku oli varmastikin 5%. vähän aikaa kun tutkimukset kehittyvät, niin päästään jo lähellä 50%, ja kun saadaan tarhojen opejen koulutusta vielä lisättyä, niin tavoitteena lienee diagnoosi joka lapselle. ai niin, unohtakaa ne hiljaa olevat, sillä niitä ei vaivaa mikään. voiko tästä sairaammaksi touhu mennä? no tottakai.

Lue lisää

tosiasiat ovat tosiasioita ja tiede kehittyy ja tutkimukset. Varmaan sinun elinaikana voidaan löytää geeni, jolla osoitetaan adhd:n periytyvyys. Ainakin yhteen harvinaisempaan neurobiologiseen sairauteen on löydetty geeni. Nimeä en muista, mutta täytyy etsiä.
En usko, että koskaan mennään adhd:ssa 100% dg:n eikä siihen ole tarvetta, eikä yhteiskunnan resurssitkaan riitä. Suuri osa "oireisista" pärjää ilman dg:a -onneksi.

ad/hd kirjoitti:

Näin on, että diagnooseja ei helpoin perustein anneta, mutta kylmä fakta on se, että diagnoosien määrä on kasvanut huimasti, ja valitettavasti joukkoon mahtuu turhiakin diagnooseja. Vanhemmat ovat aina olleet "sokeita" omille lapsilleen, mutta nyt tämä "sokeus" on muuttumassa todelliseksi "pimeydeksi" omia lapsia kohtaan. Yht'äkkiä ei tunneta/tiedetä mikä lapselle on parasta ja haetaan ratkaisua ulkopuolelta, eikä luoteta enää omaan vaistoon. Itselläni on 4 vuotias vilpertti poika, joka saa tuttaperheiden vanhempien suut haukkomaan henkeä, kun heidän omat lapset istuvat vanhempien vieressä hievahtamatta. Päiväkodissakin ollaan vahvasti sitä mieltä, että poikkeaa käytökseltään muista, ja "oireet" viittaavat vahvasti adhd:n oireisiin - 15 min mittainen pettymyksestä johtuva itkukin tulkitaan epänormaaliksi. Kärjistäen, miten se onkin niin, että lapsena pitäisi istua hiljaa ja vanhempana nämä ominaisuudet ovatkin ujon ja syrjäänvetäytyvän merkki. Olemme päättäneet, että menemme päivän kerrallaan. Käytössämme on kaikki hyväksi havaitut keinot poikamme itsetunnon ja käyttäytymisen kohentamiseksi, ja tuloksia syntyy ilman diagnoosiakin. En silti väitä, että arkipäivät eivät olisi raskaita ja välillä vielä raskaampia, mutta tällaista tämä elämä vaan on.

Lue lisää

Eläkää ihan rauhassa päivä kerrallaan. Pitääkö tämä kirjoituksesi tulkita, että mielestäsi adhd ei ole totta? Ilmeisesti kuitenkin jonkin verran olet epävarma, jos täällä keskustelet asiasta. Minä olen nähnyt työssäni usean lapsen, jotka ovat teidän lapsen tavoin olleet vailla diagnoosia ja tukitoimet eivät ole sen takia voineet olla parhaat mahdolliset. Hienoa, jos teillä on vain vilkas poika. Ehkäpä hänellä ei ole ADHD:tä tai sitten te elätte vielä kieltämisvaihetta. Hyväksyntävaihe tulee myöhemmin. Jos päiväkodissa ollaan vahvasti jotain mieltä, niin ehkäpä he eivät ole ihan täysin väärässäkään. Ymmärrän (koska olen itse saman kokenut) sen, että on vaikea myöntää, että lapsella on oikeasti ongelmia, johon pitää hakea apua. Mutta säälittää niitten lapsien ja vanhempien puolesta, jotka eivät koskaan uskalla hakea apua tai ottaa apua vastaan.

Itse olen luottanut omaan vaistooni ja hankkinut lapsilleni diagnoosit. Ja en kyllä voi myöntää olevani pimeydessä. Maailma on aina ollut täynnä vilkkaita lapsia, mutta neurologisesti terveet vilkaat lapset osaavat istua myös hiljaa hetken aikaa. Ainakin pienen hetken ;)