Masennus?

ainakin minulle.Oman keskenmenoni jälkeen sain myös kokea sen että mies ja nainen kokee asian niin kovin eri tavoin.Minua valaistiin asiasta myös sairaalassa .Hoitaja varoitti että mies käy asian eri tavoin läpi,mutta se ei tarkoita sitä etteikö hän surisi..Minä kävin asiaa läpi lähinnä itkemällä ja itkemällä.Sain kunnon sairasloman ,kun vauva oli vielä kaiken lisäks vielä vuosia toivottu .Olin aika romahduspisteessä.Mutta siitä se sitten alkoi hiljalleen menemään eteenpäin.Minä olin pitkään hirvittävän kateellinen odottaville äideille.
Kannattaa antaa itselleen aikaa ja olla armollinen kaikille tunteilleen.Keskenmenostani tulee keväällä kaksi vuotta ja vieläkin joskus kun asiaa aattelee ,tulee haikea olo.Voimia ja haleja sinulle..

Ensiksikin haluan sanoa pahoittelut tapahtuneesta. Koin itse keskenmenon n. 1kk sitten ..mutta raskaus oli vasta 7 vkolla.

Olo on varmasti turhautunut mutta sitäpä se taitaa olla jokaisella sairaslomalla..tuntee itsensä aivan "hylkiöksi", jos joutuu vain kököttämään kotona eikä oikein pysty mitään tekemään. Älä kuitenkaan syyllistä miestäsi asiasta ..valitettavasti luonto on sen niin miettinyt, että naisen kaikki on "kärsittävä" fyysisesti ..miehelläsi on varmasti ollut henkisesti aivan hirveää ja tämä on yksi hänen tapansa päästä ylitse: tehdä jotain. Aivan kuten itsekin sanoit, että kaipaisit liikuntaa ja tekemistä. Joten nyt otat päivän kerrallaan ja soittelet vaikka kavereille päivän mittaan, käyt kävelyllä aluksi lyhyitä matkoja ja pikku hiljaa pidempiä, lue kirjaa, kokkaile ..aivan mitä tahansa, koska sillä tavoin saat elämään jotain muutakin sisältöä. Itsensä tutkiskelu on hyvästä mutta liika on liikaa ja itsesääli on vielä hirveämpää. Ajattelet, että tämä on nyt elämää ja se on kestettävä, kaikki mikä ei tapa vahvistaa.

Voi miten kauheaa. Tiedän miten ne keskenmenot koettelee,mutta en edes väitä tietäväni miltä tuntuu keskenmeno noin myöhäisillä raskausviikoilla. Olen pahoillani. Enkä voi ymmärttää tätä maailman epäreiluutta. Olen jostain syystä aina lueskellut näitä sinun juttujasi ja muistan miten sinullakin oli alussa keskenmenopelkoja ja kirjoiteltiinkin hiljattain niistä minun epämääräisistä vuodoista, jotka myöhemmin vahvistui keskenmenoksi.

Itsellänikin tuntui siltä, ettei mies tuntunut juurikaan surevan niitä keskenmenoja, mutta on totta,että miehet suree erilailla. Silloin sitä ehkä tuijotteli vain omaan napaan ja omaan kurjuuteen. En usko,että miehesi suree yhtään vähempää, kuin sinäkään. Naiselle se kärsimys on henkistä sekä fyysistä ja kait sitä kautta konkreettisempaa!Surekaa yhdessä ja surekaa erikseen...ajan kanssa!Paljon voimia kummallekin! Ja kirjoittele myös tänne aina, kun siltä tuntuu...se auttaa!

Meillä "harjoiteltiin" ensin kahdella ulkopuolisella.

Sen jälkeen sain 12 viikolla keskenmenon, raskaudesta olin jo ehtinyt kertoa lapselle, äidille, työnantajalle.

Saikkutodistukseen pyysin lääkärin kirjoittamaan diagnoosin selvällä suomella, vähän lääkäri ihmetteli, mutta en halunnut selitellä työmaalla mitään asian tiimoilta.

Tyttö oli kotona, kun tulin polilta, pakko sille tietysti oli selittää, mitä oli tapahtunut kun äiti tulee tippa linssissä kotiin "töistä". Onneksi tyttö oli 12, eli ymmärsi käytännössä riittävästi tilanteesta, ettei tarvinnut ruveta aasta asti selittämään.

Äidin kommentti oli, että onneksi meni kesken, ei tuollaisen miehen kanssa kannata lapsia suunnitella.

Tämän jälkeen meillä syötiin kuukausikaupalla eineksiä kertakäyttöastioista, en vaan jaksanut tehdä töitten jälkeen mitään jos jostain pääsi helpommalla.

Enkelin isä osti itselleen asunnon ja tietysti muutti sinne, ehkä otti liian koville - lapsirakas mies kun on?

Meillä ei koskaan ole yhdessä käsitelty näitä asioita, ja mikä ehkä oudointa, saman miehen kanssa vielä yksi 6 viikon keskenmeno.

Ei tämä nyt ollut mikään järkevä vastaus, kunhan kirjoitin mitä mielessä pyörii.

Ehkä se mies on töissä myöhään, koska töissä työt vie mukanaan ja muutamaksi hetkeksi unohtaa mitä kotona on tapahtunut?

Jaksuja:)

Ihan normaaleja tunteita varmasti sulla raskaan kokemuksen jälkeen. Miehet eivät (ainakaan yleensä kai) koe keskenmenoa samalla tavalla, kuin itse. Heillä on helpompi jatkaa omaa arkeaan, koska keskenmeno koskettaa heitä ihan eri tavalla. Toivottavasti saat sun mieheltä kuitenkin tukea, kun on kotona. Mikään muu ei ole mulla itsellä auttanut noihin ahdistuneisiin, surullisiin ja vihaisiin tunteisiin, kuin se, että olen pukenut ne sanoiksi. Se ahdistus ei poistu minnekkään, jos sitä ei millään keinoin saa purettua. Siksi on tärkeää, että huudat, räyhäät, itket, sössötät, raivoat. Mitä vaan, kunhan et vaan anna kaiken kasautua sisällesi. Onko sulla ketään hyvää ystävää, jonka voisit ottaa omaksi tukihenkilöksi vaikeina hetkinä? Jolle voisit soittaa, pyytää käymään. Tai jonka kanssa voisit mennä vaikka jonnekin kahville tai jotain? Itselläni on tuo 2,5v ikäinen poika seurana, joten ei ehdi niin paljon miettimään kaikkea tapahtunutta. Olen vielä sairaslomalla ja töihin paluu pelottaa. En voi muuta, kuin toivoa sulle jaksamista surun keskelle!