odotusajan pitäisi olla ihanaa mutta minun kohdallani näin ei ole. olen vkolla 13 ja kaikki on menossa vika suuntaan. raskauteni ei ollut suunniteltu, ja suhdekin oli ihan alussa milloin kaikki on alkuhuumaa. päädyttiin siihen että lapsi on tervetullut (ja tähän väliin haluan sanoa että olen 30vee). mutta nyt kun olen alkanut keskittymään lapsen tuloon ja oman kehoni muutoksiin olen tajunnut että mies ei ole se kenet haluan lopuksi elämää. meillä ei ole mitään yhteistä juuri missään asiassa ja hän on kovin avuton esim. kaiken kodinhoidon suhteen. enkä kyllä rehellisesti sanottuna ole yhtään kiinnostunut alkaan opettaan häntä siihen ja muuhunkaan. miehellä on työ minkä vuoksi hän ei voi muuttaa toiselle paikkakunnalle. minulla taas ei ole alani työtä täällä joten minun on pakko muuttaa tai pääni sekoaa. ala on juuri se mitä haluan tehdä. olen kokeillut muitakin mutta en viihdy nykyisessä työssäni. minulla on hyvin ahdistunut olo niin työssä kuin suhteessakin. tuntuu kuin en kokisi elämässäni mitään onnen hetkiä nyt. minua painostetaan eri tahoilta jatkamaan suhdetta mutta miten voin elää siinä jos en miestä rakasta? en voi sietää hänen kosketustaankaan tällä hetkellä.
minulla ei ole täällä ketään läheistä kenelle puhua. vanhempani ja suku ovat minua vastaan eivätkä voi hyväksyä jos jätän miehen. mitä minä teen? tuntuu että masennun pian. itken vain yksikseni ja töissä tiuskin asiakkaille tai menen heitä piiloon koska en kestä heitä. pelkään että vauvalle sattuu pian jotain kun olen niin stressaantunut enkä pysty nukkumaan. olen nyt 99% varma että muutan toiselle paikkakunnalle vaikka kaikki välini sukuun katkeaisivat. mutta miten selviän siellä vauvan kanssa jos minulla ei ole siellä ketään kehen turvautua? onko kellään samoja kokemuksia ja ketään joka osaisi sanoa jotain järkevää....?
minulla ei ole täällä ketään läheistä kenelle puhua. vanhempani ja suku ovat minua vastaan eivätkä voi hyväksyä jos jätän miehen. mitä minä teen? tuntuu että masennun pian. itken vain yksikseni ja töissä tiuskin asiakkaille tai menen heitä piiloon koska en kestä heitä. pelkään että vauvalle sattuu pian jotain kun olen niin stressaantunut enkä pysty nukkumaan. olen nyt 99% varma että muutan toiselle paikkakunnalle vaikka kaikki välini sukuun katkeaisivat. mutta miten selviän siellä vauvan kanssa jos minulla ei ole siellä ketään kehen turvautua? onko kellään samoja kokemuksia ja ketään joka osaisi sanoa jotain järkevää....?
Vastaukset 3
Vanhimmat
En ole seurustellut montaa kk nykyiseni kanssa.. Tietysti alku ihan mukavaa aikaa olikin.. Mutta kun tulin raskaaksi,(nyt viikolla 10) aloin olemaan melko kiukkuinen/äkäinen.
Seksi ei kiinnosta nyt ollenkaan ja kerran olen jopa yrittänyt, mutta sekin hemmetti sattui niin paljon etten sellaista halua enää edes harkita. H Halit, suukot tai mitkään muutkaan hellyyden osoitukset eivät kiinnosta vaikka ennen raskautta kaipailin niitä lähes koko ajan. Tuntuu olo melko kurjalta vielä pahoinvoinninkin takia, joka vasta nyt on alkanut helpottaa hieman. En ole oikein ollut ollenkaan onnellinen raskauden aikana. En ole hymyillyt taikka nauranut.
Mies kyselee johtuuko oloni hänestä vai enkö rakastakkaan hänt enää. Minulla ajatukset ovat niin maassa etten oikein edes tiedä mitä niihin vastata. En tiedä pitäisikö minun olla edes tässä suhteessa.
Silti uskon melko varmasti, että kurja oloni on tullut raskauden myötä, joten toivon että tulen iloisemmaksi vielä tästä. En ole koskaan näin masentunut ollutkaan. Lapsi ei ollut suunniteltu muttei vahinkokaan.
Olen ajattellut että olen aivan friikki, koska ei ole samanlaisia tuntemuksia kuin muilla odottavilla.. ehkä vain aina olen ollut vähän erilainen..
mieheni sanoi kerran kun puhuttiin erosta että hän ei minusta helpolla luovu ja että kaikki tunteeni johtuu nyt hormooneista. ja sitä hän hokee taukoamatta. tulen hulluksi kun tuntuu että nyt minulla ei sitten ole enää "omia" tuntemuksia vaan kaikki menee raskauden piikkiin. saan usein päänsäryn kun mies tulee kotiin enkä jaksa puhua hänelle mitään. tosin me ei kyllä edes puhuta koskaan mistään muusta kuin kaupassa käynnistä yms. arjen pyöritykseen liittyvistä asioista...mitähän kaikki tulee olemaan kun lapsi syntyy jos jään tähän suhteeseen..
Minä olen sitä mieltä, että raskausaikana ei kannata tehdä noin isoja päätöksiä. Vaikka tunteesi omia ovatkin, niin totta on että raskaus on niin mullistava juttu naisen elämässä, että kaikki voi kääntyä päälaelleen.
Et viihdy nykyisessä työssäsi, mutta et joudu sitä enää tekemään kauaa, koska jäät pian äitiyslomalle. Raskaanaollessasi tuskin(?) uutta työtä tulet saamaan. Jos nyt muutat ja kun sanot että välisi sukuusi katkeavat, olet yksinhuoltajana ilman tukiverkkoa. Kyllä siitäkin selviää, mutta helppoa se ei todellakaan ole.
Minun ehdotukseni onkin, että anna aikaa itsellesi ja miehellesi. Katso nyt raskausaika ja äitiysloma miten elämä muotoutuu. Jos sittenkin tuntuu että haluat muuttaa ja erota miehestäsi, niin tee niin. Tuntuu vain kullanarvoiselta mies, joka sanoo ettei helpolla luovu sinusta. =) Kukaanhan meistä ei ole täydellinen.
Voin kuvitella että kaupassakäynnistä puhuminen tuntuu tylsältä, kun teillä on suhde vielä niin tuore, mutta sitähän avioliitot pitkälti on, arjen pyörittämistä ja lapsista huolehtimista. =) Keskity niihin hyviin asioihin miehessäsi, mihin ihastuit, äläkä huonoihin. Olisiko pariterapia vaihtoehto? Puhu neuvolassa ahdistuksestasi, he varmasti voivat auttaa..
Minä nyt puhun siitä lähtökohdasta että rakastat miestäsi, en tiedä totuutta, että olisiko teidän parempi erota tms. Kuitenkin pitäisi myös ajatella teidän ihanaa tulevaa lastanne, lapsi ansaitsisi ehjän perheen. (Mutta ei tietenkään äidin mielenterveyden kustannuksella..)
Ja niin, stressi ei voi vahingoittaa vauvaa. Sanotaan että jos odottavalla äidillä on koko raskausajan aivan hirveä stressi, niin vauvasta voi tulla itkuherkkä, mutta mitään keskenmenoa tms. et voi aiheuttaa. Voimia sinulle paljon, toivottavasti raskautesi sujuu hyvin!