masennuksesta paranin

Olen ollut heikko ja toisten potkittavana koko ikäni. Liian kiltti ja enkä osannut sanoa ei. Hakennut hyväksyntää tavalla jos toisella jotta olisin ihminen. Kotona en ole saanut eväitä kasvatuksessa vaikka hyvä koti oli. Ei huomiota ja välittämistä. Koulussa opettaja oli yksi piru. Aina haukku ja mollasi toisten läsnä. Eikä kotoa saanut apua. Olisin sen ämmän, open hakkannut sitten isona mutta onneksi se ei koskaan tullut eteeni. Armeijassa menestyin ja sinne olisivat halunneet minun jäävän. Ei kiinnostanut se ala. Sitten kovan ja raskaan työn kautta olen hakenut hyväksyntää ja itseäni. Kotonakin sain kehuja kun olin tehnyt paljon töitä. Palkkatyöt ovat olleet lyhytkestoisia aina yhdelle työnantajalle. Kun on alkanut maa polttaa jalkojeni alla, niin olen vaihtanut maisemaa ja työnantajaa. Koko elämäni on mennyt tätä rataa. Useita eri työnantajia eri aloilta, eri asuinkuntia jne... Kuin, että olisin pysähtynyt ja selvittänyt asiat. Ei, en osannut. Kaiken paatoksen kätkin sisälleni. En osannut kertoa enkä halunnut ettei kukaan mollaisi minua niillä asioilla. Itsetuntoni oli heikko enkä kestänyt häpeää. Oli itsestään selvää, että toinen ymmärtää minut vaikka en puhukkaan siitä asiasta jne... Olin kova tekemään töitä. Monta työtä tein samaan aikaan ja pystyin, kerksisin, jaksoin vaikka en nukkunut kuin 2-5 tuntia vuorokaudessa. Nekin pätkissä, ei yhtäjaksoista unta. Meni lujaa ja aatokset menivät kuin pikajuna lujaa. Unessakin näin mitä ihmeellisiä unia. Oli ideoita vaika muille jakaa. Kauhella vauhdilla kela pyöri päässäni. Eikä se lakannut nukkuessakaan. Aikuisena koulluttauduin kun terveys meni. En 50:nä saanut enää koulutusta vastaavaa työtä.
Meni terveys ja masennuin keskivaikeaan masennukssen. Vaikeata oli myös omassa perhe-elämässä. Olin taakkana enkä mitään hyväksynyt. Kiukuttelin vaimolle ja luulin ja otaksuin hänestä kaikenlaista. Puhuvat selän takana ja aina minä olin väärässä. Haimme apua perheterapiasta. Vaimoni kertomukset minusta satutti ja kinastelimme kotia ajaessamme, minäkö tommonen. Vaikea oli puhua omasta itsestä. Tuoda omia puolia esille, niitä huonoja puolia. Kesti aikansa ennekuin opin avaamaan suuni ja kertomaan asioistani. Hakeuduin vaimoni pakottamana psykiatriselle lääkärille minne menimme yhdessä. Itsemurha ajatuten myötä jne...
Sain heti lääkityksen, sitä vaihdettiin ja kolmannen kokeilun myötä löytyi sitten sellainen serotooni joka alkoi vaikutta elämääni. Kävin terapiassa. Meni aikansa ennekuin avauduin siellä. Sain kelalta sitten myöhemmin raha-apua.
Edelleen yritin itseäni satuttaa... Unilääkkeitä otin mökillä ja narua katselin. Olin herännyt jossain vaiheessa ja lähtenyt metsään kävelemään talvipakkasella. Ihme etten ollut mennyt heikoille jäille. Tuntikausia seikkailessa metsässä, olin aivan märkä. Kaaduin satoja kertoja, välillä kävi näky itsellä missä olin. Olin metsässä, kävelin ja kaaduin. Sitten tulin johonkin valaistulle tielle. En tiennyt missä olin. Näin sinisiä eliönoloisia ihmisiä. Niitä hehku erivärisenä pinottuna kuin halkopinossa. Ne ohjasivat minut asuinalueelle. Missä sitten olin tuntikausia seissyt ja odottanut pakkasessa kyytiä. Juttelin niitten sinipallojen kanssa ja ne piti minut hereillä. Pätkiä muistan näistä asioista. Sitten seuraavana aamuna heräsin terveyskeskuksesta. Sieltä lähettivät mielisairaalaan, minun suostuttua muuten olisivat pakolla vieneet. Mielisairaalassa, Mikkelissä itkin ja surin omaa itseäni. Meni perhe ja kaikki. Minulla ei ole enää mitään. Vaikka masennuksessa halusi tuosta vaimosta päästä erilleen. Pääni oli metsässä samoilussa mustana ja verisiä haavoja. Ihme että silmät oli ehjänä. Siellä sairaalass olin ja aattelin että kiipeän katolle ja sieltä alas. Pääsin 4 vuorokauden sisällä vapaalle osastolle. Siellä näin muita samanlaisia ihmisiä. En ollut yksin, samanlaisia elämään kyllästyneitä kanssakulkijoita. Siellä kerroimme toisillemme mitä oli tapahtunut ja miksi minä olin tällainen. Kaikki nämä asiat oli helppo puhua toisillemme, naisille ja miehille. Henkilökunta oli taivaallisen ymärtäväinen ja hyvä. Olimme omissa oloissa ja puhuimme, musiikkia kuunnellen. Lyhyesti sanottuna minä olin 4 viikkoa siellä. Pääsin pois ja menin poikani luokse asumaan. Lapseni pitivät minusta huolta. Kuinka he rakastivatkin isäänsä. Olin heille tärkeä ihminen maailmassa. Kävin vuoden terapiassa. Onneksi minulla oli tuuria. Sain hyvä johdattelevan psykologin. Siellä löysin elämäni itkien ja murtuneena takaisin. Puolen vuoden eromme jälkeen olemme vaimoni kanssa yhdessä. Toivon todella teille masenuksessa oleville ihmisille jotta jaksaisitte jatkaa elämää. Masennus on saattanut olla vuosia, niin hoitaminenkin vie aikaa. Jaksakaa.......