ihmisyys

Pane kappaleet erikseen ja jätä väliä.
Moni jättää nyt lukematta tekstisi, joka varmaan on ihan asiaa.

Lukijaa täytyy ajatella samalla kun kirjoittaa.

kappalejako kirjoitti:

Pane kappaleet erikseen ja jätä väliä.
Moni jättää nyt lukematta tekstisi, joka varmaan on ihan asiaa.

Lukijaa täytyy ajatella samalla kun kirjoittaa.

Hyvä huomio. Mikä palauttaa ajatuksen oikeastaan siihen, miksi oikein palstalle kirjoitin. En varmaankaan ajatellut lukijaa vaan kirjoitin enemmän itseäni ajatellen. Esikatselussa teksti näytti jaotellulta mutta valmiina todellankin pitkää ritirimpusua, jossa ei edes rivinvaihto näy.

Purin sisäntäni paperille...tai siis koneelle. Pieni pala sitä turhaumaa ja loukatuksi tulemisen tunnetta. Loukkaantumista omien läheisten puolesta, joita moititaan jatkuvasti. Mitätöintiä suuren surun keskellä. Välinpitämättömyys ja omanapaisuus. Jatkuva rahan pummaaminen ja oman kohtalon surkuttelu. Vaikka järki sanoo, että nuo sanomiset on parasta jättää omaan arvoonsa, niin kyllä ne silti satuttavat.

En varmaan hirveästi ajatellut kenenkään tekstiäni lukevan. Ok, sitä varten löytyy kyllä word-ohjelma ... eli ehkä toivoin jotakin kannanottoa. Mieltä lämmitti viimeisessä Yhteishyvässä ollut sairaalapastorin haastettelu. Siinä oli tiivistetysti osuvia ilmaisuja (en muista sanatarkkaan) mutta liittyen juuri siihen, että se miten näet toiset, kertoo sen, millainen itse olet. Tässäkin pitäisi tietysti mennä itseensä.
Kengu

Kengu kirjoitti:

Hyvä huomio. Mikä palauttaa ajatuksen oikeastaan siihen, miksi oikein palstalle kirjoitin. En varmaankaan ajatellut lukijaa vaan kirjoitin enemmän itseäni ajatellen. Esikatselussa teksti näytti jaotellulta mutta valmiina todellankin pitkää ritirimpusua, jossa ei edes rivinvaihto näy.

Purin sisäntäni paperille...tai siis koneelle. Pieni pala sitä turhaumaa ja loukatuksi tulemisen tunnetta. Loukkaantumista omien läheisten puolesta, joita moititaan jatkuvasti. Mitätöintiä suuren surun keskellä. Välinpitämättömyys ja omanapaisuus. Jatkuva rahan pummaaminen ja oman kohtalon surkuttelu. Vaikka järki sanoo, että nuo sanomiset on parasta jättää omaan arvoonsa, niin kyllä ne silti satuttavat.

En varmaan hirveästi ajatellut kenenkään tekstiäni lukevan. Ok, sitä varten löytyy kyllä word-ohjelma ... eli ehkä toivoin jotakin kannanottoa. Mieltä lämmitti viimeisessä Yhteishyvässä ollut sairaalapastorin haastettelu. Siinä oli tiivistetysti osuvia ilmaisuja (en muista sanatarkkaan) mutta liittyen juuri siihen, että se miten näet toiset, kertoo sen, millainen itse olet. Tässäkin pitäisi tietysti mennä itseensä.
Kengu

Lue lisää

Sukulaisilta saa monesti sellaisiakin asioita, joita ei elämäänsä ole tilannut. Parempi pysyä poissa tuollaisten sukulaisten luota, jotka panettelevat muita. Ihmistä ei voi muuttaa kukaan muu kuin ihminen itse. Tuskinpa noin katkeroituneella ja kateellisella ihmisellä kuin anoppisi on edes halua muuttua. Hänhän joutuisi silloin myöntämään omat vikansa. Jatka vaan valitsemallasi tiellä ja anna toisten vouhkata.

Moikka

Mistä löytyy tuon sairaalapastorin kirjoitus

Kiitokset ja hyvät joulut myös sinulle!

En ole aivan varma siitä, ettenkö olisi katkera. Yritän välttää mutta aika ajoin uusien tempauksien myötä huomaan, että vanha ärtymys nostaa päätänsä ja silloin vanhat asiat muistuvat mieleen. Olo on välillä niin voimaton kun yrittäessään kääntää selkänsä saa puukosta.

Olen liian herkkänahkainen, ja sekös itseä ärsyttää. Mutta kirjoittamalla yritän karistaa itsestäni lopullisesti anopin irti sielustani. Lienee jokin nelikymppisen puhdistautumis- tai uudistumisriitti :)

Ärtymys liittyy tälläkin hetkellä tuttuun aiheeseen, eli joudumme osallistumaan "perheen nimissä" loputtomiin rahahankkeisiin, joiden edunsaajana on anopin kuopus tai kuopuksen jälkikasvu tai anoppi itse. Anoppi neuvottelee asian valmiiksi kuopuksensa kanssa, joka on jo kuvastoista valinnut, millaisen vauvansängyn tai rattaat "saamme" hänen lapselleen hankkia. Edelliset kun hän on jo ehtinyt myydä eteenpäin ja vain uusi kelpaa.

Vastanhangoittelu on ollut aina turhaa, perheen takia pitää osallistua ja jos ei osallistu, olemme kateellisia. Tämä puree puolisooni kuin häkä. Sen verran olemme sopineet, että näiden perhelahjojen suhteen mies käyttää omia varojaan vaikka muutoin meillä on yhteiset rahat ja lainat. Mutta silti itseäni askarruttaa kysymys, että missä se raja perheen itsenäisyyden välillä kulkee? Missä vaiheessa kukin perhe alkaa huolehtia itse omista hankinnoistaan ja menoista?

Kun tulee meidän vuoromme, lahja on suklaarasia tai peräisin kirpparilta, arvo alle 10 euroa tai saamme anopin vanhoja -70 luvulla lähimarketista ostettuja laseja, joista puolet on rikki. Nyt anoppi on huomannut, että haluaa samanlaisen kahvinkeittimen kun meillä - jaksaa ruinata sitä aina jäädessään mieheni seuraan. Anopilla on se käsitys, että jos on korkeakoulututkinto, se tarkoittaa automaattisesti sitä, että on rikas. Ei ole anoppi tajunnut vielä, että palkka määräytyy pitkälti alan mukaan ja 2000 euron kuukausipalkalla ruuhka Suomessa ei vielä rikkaaksi itseään voi ainakaan taloudellisesti mainostaa.

Pienessä onnenhuumassa sinisilmäisenä esikoisen kastajaisiin pyysin, että anoppi lainaisi astiastonsa tuoksi yhdeksi illaksi, jotta saataisiin juoda kakkukahvit samannäköisistä kupeista ja lautasista. Olimme opiskelleet lainan turvin ja asunnostamme ei löytynyt kolmea samanlaista astiaa saati edes astioita riittävästi pienelle juhlaväelle. Anoppi ilmestyi - ilman astiastoa mutta oli pistänyt esikoisensa pöllimään työpaikaltaan kaupungilta pahvimukit. Eipä siinä enää ollut aikaa lähteä kesken kastajaisten ostoksille ja niin lapseni kastajaiskahvit juotiin kaupungin logolla varustetuista varastetuista pahvimukeista. Esikoisen kastajaiset jäi myös kuvaamatta, sillä myös videokamera oli jäänyt heiltä matkasta - kun ei ollut tyhjää kasettia.

Anoppi on luokitellut ihmiset hyviin ja pahoihin. Hyviin kuuluu hänen itsensä lisäksi mm. puoliso ja ainoa tytär, kuopus. Ainokaisen tyttären elämää hän jaksaa surkutella ja selitellä syyttäen siitä mm. vävyä. Ei ole koskaan selvinnyt, mikä vävyssä on vikana, jotain epämääräistä vihjailua tyyliin, että kyllä miniöllä on helppoa kun hän on kasvattanut poikansa hyvin.

Tyttärensä appivanhempien viat anoppi on tarkkaan listannut: Tyttären anoppi on outo, se kun tekee hiljaa töitänsä eikä juttele kuten pitäisi. Tyttären anoppi oli myös tosi ilkeä, kun tarjosi kesätöitä vanhainkodista lähihoitajaksi valmistuneelle tyttärelle - tytärhän ei "vanhusten per...tä ryhdy pesemään" - on mieluummin kortistossa tai äitiyslomalla tai "tekee lastentarhanopettajan työtä". Tyttären anoppi on myös leuhka kun tuli häihin lierihatussa. Tyttären appi on pihi, kun ei lahjoita tytären perheelle uutta autoa vaan käytetyn. Tyttären appivanhemmat on petollisia, kun lupasivat häissä kesämökin mutta se osoittautuikin vain ympärivuotuiseksi käyttöoikeudeksi yhteen perheen kolmesta kesämökistä rajoituksetta. Tytär on tullut äitiinsä ja sama valitusvirsi, paitsi että hänen elämänsä on niin vaikeaa, syystä että on perheensä ainoa tytär ja joutuu huolehtimaan vanhemmistaan yksin ja että on joutunut tekemään lapsetkin äitinsä mieliksi kun me miniät ollaan niin saamattomia.

Välillä on ihan hauskaa kun sekä anoppi että käly tahollaan kertovat tehneensä aivan yksin tietyn saman asian. Ei ole vielä selvinnyt, mitä huolehtimista on kuusikymppisistä varhaiseläkeläisissä, jotka hiihtävät ja sauvakävelevät satoja kilometrejä puolessa vuodessa. Ei ole myöskään selvinnyt, miksi liki 35 -vuotias aviopari tarvitsee edelleen isoveljet rahoittamaan perhe-elämäänsä. Ymmärtäisin, jos kaikkia perheen lapsia kohdeltaisiin samoin, mutta anopin käsitys on, että pojat perheineen saa tyytyä siihen mitä tienavat ja hänen vanhaa lahjaksi saavat. Tyttären sitä vastoin on saatava valmiina. Siinä sivussa anoppi jaksaa hokea että tytär on hänen lapsistaan "anteliain, ahkerin, älykkäin ja siistein".

Anoppi tyttärineen nostattaa verenpainettani. Ei enää siinä määrin kuin nuorempana. Mutta silti. Mietin itsekseni, olenko niin kateellinen ihminen, etten antaisi mitään toiselle. Vai olenko liian omistushaluinen mieheni suhteen, kun haluaisin tulla kohdelluksi tasavertaisesti. Onko tasavertaisuus liikaa pyydetty? Ja mitä tarkoittaa lapsistaan irti päästäminen? Näiden ihmisten kohdalla pystyn ajattelemaan teoriassa, että he ovat säälittäviä. Mutta oikeassa elämässä en - heidän toimintansa on niin häikäilemätöntä ja tulee niin liki minun omaa elämääni, että koen sen loukkaavaksi ja tungettelevaksi. En pysty sääliin sanan varsinaisessa merkityksessä, tunne mennee lähemmäksi halveksuntaa. Ehkä juuri siksi, että he ovat loukanneet mennen tullen minua ja tunteeni ovat puolustautumista. Tähänkin "valitusvirteeni" en ole pahimpia paloja edes laittanut - sen verran kipeitä asioita ne ovat. Siinä kohtaa kyllä tunnen sääliä ja mieleen on tullut monesti oman äitini lauselma siitä, että vielä jonakin päivänä ihminen on vastuussa sanomisistaan ja tekemisistään taholle. Ei tässä elämässä mutta seuraavassa. Siinä samassa tulee mieleen, mitä kaikkea minussa itsessäni on sellaista, mitä en näe tai tunnista.

Aikanaan valmistuttuani koulusta pääsin töihin mutta vuoden ajan valehtelimme anopille, että olen työtön - se teki anopista niin tyytyväisen ja elämä rauhoittui, anopin tunteet tasoittui. Lopulta oli pakko keksiä tarina työllistymisestä, sillä kaksoiselämä ja valehtelu oli vaikeaa vaikka useita satoja kilometreja oli välissä.

Näin jälkikäteen ajattelen, että olemme yrittäneet elää sovussa tavalla jos toisellakin. Jos olemme yrittäneet pitää puolemme, siitä on noussut iso haloo, jota ei koskaan ole kuitenkaan selvitetty. Niissä tilanteissa anoppi karkaa paikalta todeten, ettei halua kaivella menneitä tai suolta tarinoita, joita kuunnellessa tulee omituinen olo - anopin maailma on niin omalta planeetaltaan, että siinä olo on kuin marsilaisella. Anoppi on niin vakuuttava tai uskoo niin 100% omiin kuvitelmiinsa, että kerta toisensa jälkeen minäkin mietin, että mitä jos ymmärsin sittenkin väärin. Kun sitten taas saa välimatkaa, niin tulee tunne, että sehän on täysin pimeä ihminen, eihän noissa jutuissa ole päätä eikä häntää.

Anoppi jaksa hokea, että miniät ovat tuoneet kaiken pahan perheeseen. Ja kun meillä miniöillä on punainen tukka, kertoo se siitä, että meillä on huono äitisuhde. Mitäpä siihen voi lisätä. Kommentit lyö sanottomaksi, niin uskomattomia ne aina ovat ja tulevat niin yllätten mitä oudoimmissa tilanteissa. Ja jos seuraavana päivänä anopilta kysyy, mitä oikein tarkoitit sanoessasi "...", hän kieltää ikinä mitään sellaista sanoneensa ja minä kuvittelen kaikenlaista.

Itselleni on vierasta olla pitkään vihoissa tai lyödä välejä poikki kenenkään kanssa. Viimeinen tikki oli kuitenkin se, että anoppi yritti väittää miehelleni viimeksi käydessään, että minulla on alkoholiongelma (erehdyin sanomaan anopille, että minun kotona hänen ei kuulu mennä vaatekomerooni - anoppi oli yksin jäätyään etsinytetsinyt sieltä roskiin heitettäviä vaatteita).

Olin pudota tuoliltani, sen verran uutinen yllätti. Isäni on kyllä alkoholisti (minkä anoppini tietää) mutta jos pitäisi oma kanta määritellä, niin se on lähempänä absolutistia. Tuon jälkeen yksittäinen saunasiiderikin vaihtui spriteen ja ilmoitin miehelleni, että se paukkujen teko anopille loppuu tähän, kun kerran yhdestä paukusta tulee noin sekaisin. Anopilla kun sitä höyryä riittää ilmankin.

Kengu

Jeps joo jeps kirjoitti:

Moikka

Mistä löytyy tuon sairaalapastorin kirjoitus

Yhteishyvästä numero 12,eli uusimmasta.
sivulta 5.

On ihmeellistä, kun tuollaisten ihmisten lapset kuitenkin ovat ihan normaaleja, elämässä onnistuvia ihmisiä.
Kasvattavatko he itse itsensä, kun äidissä on kaamea esimerkki koko ajan silmän edessä?

Tuollaisia ihmisiä on muitakin, mikä ei sinua tietenkään lohduta, mutta aivan naapurissani oli samanlainen. Alkuasetelmakin sama. Koulua käymätön ja liian nuori baariapulainen tapasi vakavaraisen perheen pojan, naimisiin mentiin vanhempien luvalla ja nuorikon mielestä hän oli päässyt piireihin. Sievä ja tarmokashan hän oli alusta asti. Hoiti kodin ja lapset.

En tiedä, miten hän tuli toimeen omien appivanhempiensa kanssa, heistä ei ollut koskaan puhetta, mutta kaikki tuo, mitä kirjoitat, sopi häneen.

Kummasti vain hänen lapsensa olivat miellyttäviä ja ystävällisiä nuoria ihmisiä, ja kun heille ilmaantui perheet, näytti kaikki sujuvan heillä hyvin, vaikka anoppi minullekin vihjaili päätään pyörittäen poikaparkansa onnettomasta avioliitosta.

Narsistinen luonne ei ehkä ole periytyvää. Toivotaan.

Kengu kirjoitti:

Kiitokset ja hyvät joulut myös sinulle!

En ole aivan varma siitä, ettenkö olisi katkera. Yritän välttää mutta aika ajoin uusien tempauksien myötä huomaan, että vanha ärtymys nostaa päätänsä ja silloin vanhat asiat muistuvat mieleen. Olo on välillä niin voimaton kun yrittäessään kääntää selkänsä saa puukosta.

Olen liian herkkänahkainen, ja sekös itseä ärsyttää. Mutta kirjoittamalla yritän karistaa itsestäni lopullisesti anopin irti sielustani. Lienee jokin nelikymppisen puhdistautumis- tai uudistumisriitti :)

Ärtymys liittyy tälläkin hetkellä tuttuun aiheeseen, eli joudumme osallistumaan "perheen nimissä" loputtomiin rahahankkeisiin, joiden edunsaajana on anopin kuopus tai kuopuksen jälkikasvu tai anoppi itse. Anoppi neuvottelee asian valmiiksi kuopuksensa kanssa, joka on jo kuvastoista valinnut, millaisen vauvansängyn tai rattaat "saamme" hänen lapselleen hankkia. Edelliset kun hän on jo ehtinyt myydä eteenpäin ja vain uusi kelpaa.

Vastanhangoittelu on ollut aina turhaa, perheen takia pitää osallistua ja jos ei osallistu, olemme kateellisia. Tämä puree puolisooni kuin häkä. Sen verran olemme sopineet, että näiden perhelahjojen suhteen mies käyttää omia varojaan vaikka muutoin meillä on yhteiset rahat ja lainat. Mutta silti itseäni askarruttaa kysymys, että missä se raja perheen itsenäisyyden välillä kulkee? Missä vaiheessa kukin perhe alkaa huolehtia itse omista hankinnoistaan ja menoista?

Kun tulee meidän vuoromme, lahja on suklaarasia tai peräisin kirpparilta, arvo alle 10 euroa tai saamme anopin vanhoja -70 luvulla lähimarketista ostettuja laseja, joista puolet on rikki. Nyt anoppi on huomannut, että haluaa samanlaisen kahvinkeittimen kun meillä - jaksaa ruinata sitä aina jäädessään mieheni seuraan. Anopilla on se käsitys, että jos on korkeakoulututkinto, se tarkoittaa automaattisesti sitä, että on rikas. Ei ole anoppi tajunnut vielä, että palkka määräytyy pitkälti alan mukaan ja 2000 euron kuukausipalkalla ruuhka Suomessa ei vielä rikkaaksi itseään voi ainakaan taloudellisesti mainostaa.

Pienessä onnenhuumassa sinisilmäisenä esikoisen kastajaisiin pyysin, että anoppi lainaisi astiastonsa tuoksi yhdeksi illaksi, jotta saataisiin juoda kakkukahvit samannäköisistä kupeista ja lautasista. Olimme opiskelleet lainan turvin ja asunnostamme ei löytynyt kolmea samanlaista astiaa saati edes astioita riittävästi pienelle juhlaväelle. Anoppi ilmestyi - ilman astiastoa mutta oli pistänyt esikoisensa pöllimään työpaikaltaan kaupungilta pahvimukit. Eipä siinä enää ollut aikaa lähteä kesken kastajaisten ostoksille ja niin lapseni kastajaiskahvit juotiin kaupungin logolla varustetuista varastetuista pahvimukeista. Esikoisen kastajaiset jäi myös kuvaamatta, sillä myös videokamera oli jäänyt heiltä matkasta - kun ei ollut tyhjää kasettia.

Anoppi on luokitellut ihmiset hyviin ja pahoihin. Hyviin kuuluu hänen itsensä lisäksi mm. puoliso ja ainoa tytär, kuopus. Ainokaisen tyttären elämää hän jaksaa surkutella ja selitellä syyttäen siitä mm. vävyä. Ei ole koskaan selvinnyt, mikä vävyssä on vikana, jotain epämääräistä vihjailua tyyliin, että kyllä miniöllä on helppoa kun hän on kasvattanut poikansa hyvin.

Tyttärensä appivanhempien viat anoppi on tarkkaan listannut: Tyttären anoppi on outo, se kun tekee hiljaa töitänsä eikä juttele kuten pitäisi. Tyttären anoppi oli myös tosi ilkeä, kun tarjosi kesätöitä vanhainkodista lähihoitajaksi valmistuneelle tyttärelle - tytärhän ei "vanhusten per...tä ryhdy pesemään" - on mieluummin kortistossa tai äitiyslomalla tai "tekee lastentarhanopettajan työtä". Tyttären anoppi on myös leuhka kun tuli häihin lierihatussa. Tyttären appi on pihi, kun ei lahjoita tytären perheelle uutta autoa vaan käytetyn. Tyttären appivanhemmat on petollisia, kun lupasivat häissä kesämökin mutta se osoittautuikin vain ympärivuotuiseksi käyttöoikeudeksi yhteen perheen kolmesta kesämökistä rajoituksetta. Tytär on tullut äitiinsä ja sama valitusvirsi, paitsi että hänen elämänsä on niin vaikeaa, syystä että on perheensä ainoa tytär ja joutuu huolehtimaan vanhemmistaan yksin ja että on joutunut tekemään lapsetkin äitinsä mieliksi kun me miniät ollaan niin saamattomia.

Välillä on ihan hauskaa kun sekä anoppi että käly tahollaan kertovat tehneensä aivan yksin tietyn saman asian. Ei ole vielä selvinnyt, mitä huolehtimista on kuusikymppisistä varhaiseläkeläisissä, jotka hiihtävät ja sauvakävelevät satoja kilometrejä puolessa vuodessa. Ei ole myöskään selvinnyt, miksi liki 35 -vuotias aviopari tarvitsee edelleen isoveljet rahoittamaan perhe-elämäänsä. Ymmärtäisin, jos kaikkia perheen lapsia kohdeltaisiin samoin, mutta anopin käsitys on, että pojat perheineen saa tyytyä siihen mitä tienavat ja hänen vanhaa lahjaksi saavat. Tyttären sitä vastoin on saatava valmiina. Siinä sivussa anoppi jaksaa hokea että tytär on hänen lapsistaan "anteliain, ahkerin, älykkäin ja siistein".

Anoppi tyttärineen nostattaa verenpainettani. Ei enää siinä määrin kuin nuorempana. Mutta silti. Mietin itsekseni, olenko niin kateellinen ihminen, etten antaisi mitään toiselle. Vai olenko liian omistushaluinen mieheni suhteen, kun haluaisin tulla kohdelluksi tasavertaisesti. Onko tasavertaisuus liikaa pyydetty? Ja mitä tarkoittaa lapsistaan irti päästäminen? Näiden ihmisten kohdalla pystyn ajattelemaan teoriassa, että he ovat säälittäviä. Mutta oikeassa elämässä en - heidän toimintansa on niin häikäilemätöntä ja tulee niin liki minun omaa elämääni, että koen sen loukkaavaksi ja tungettelevaksi. En pysty sääliin sanan varsinaisessa merkityksessä, tunne mennee lähemmäksi halveksuntaa. Ehkä juuri siksi, että he ovat loukanneet mennen tullen minua ja tunteeni ovat puolustautumista. Tähänkin "valitusvirteeni" en ole pahimpia paloja edes laittanut - sen verran kipeitä asioita ne ovat. Siinä kohtaa kyllä tunnen sääliä ja mieleen on tullut monesti oman äitini lauselma siitä, että vielä jonakin päivänä ihminen on vastuussa sanomisistaan ja tekemisistään taholle. Ei tässä elämässä mutta seuraavassa. Siinä samassa tulee mieleen, mitä kaikkea minussa itsessäni on sellaista, mitä en näe tai tunnista.

Aikanaan valmistuttuani koulusta pääsin töihin mutta vuoden ajan valehtelimme anopille, että olen työtön - se teki anopista niin tyytyväisen ja elämä rauhoittui, anopin tunteet tasoittui. Lopulta oli pakko keksiä tarina työllistymisestä, sillä kaksoiselämä ja valehtelu oli vaikeaa vaikka useita satoja kilometreja oli välissä.

Näin jälkikäteen ajattelen, että olemme yrittäneet elää sovussa tavalla jos toisellakin. Jos olemme yrittäneet pitää puolemme, siitä on noussut iso haloo, jota ei koskaan ole kuitenkaan selvitetty. Niissä tilanteissa anoppi karkaa paikalta todeten, ettei halua kaivella menneitä tai suolta tarinoita, joita kuunnellessa tulee omituinen olo - anopin maailma on niin omalta planeetaltaan, että siinä olo on kuin marsilaisella. Anoppi on niin vakuuttava tai uskoo niin 100% omiin kuvitelmiinsa, että kerta toisensa jälkeen minäkin mietin, että mitä jos ymmärsin sittenkin väärin. Kun sitten taas saa välimatkaa, niin tulee tunne, että sehän on täysin pimeä ihminen, eihän noissa jutuissa ole päätä eikä häntää.

Anoppi jaksa hokea, että miniät ovat tuoneet kaiken pahan perheeseen. Ja kun meillä miniöillä on punainen tukka, kertoo se siitä, että meillä on huono äitisuhde. Mitäpä siihen voi lisätä. Kommentit lyö sanottomaksi, niin uskomattomia ne aina ovat ja tulevat niin yllätten mitä oudoimmissa tilanteissa. Ja jos seuraavana päivänä anopilta kysyy, mitä oikein tarkoitit sanoessasi "...", hän kieltää ikinä mitään sellaista sanoneensa ja minä kuvittelen kaikenlaista.

Itselleni on vierasta olla pitkään vihoissa tai lyödä välejä poikki kenenkään kanssa. Viimeinen tikki oli kuitenkin se, että anoppi yritti väittää miehelleni viimeksi käydessään, että minulla on alkoholiongelma (erehdyin sanomaan anopille, että minun kotona hänen ei kuulu mennä vaatekomerooni - anoppi oli yksin jäätyään etsinytetsinyt sieltä roskiin heitettäviä vaatteita).

Olin pudota tuoliltani, sen verran uutinen yllätti. Isäni on kyllä alkoholisti (minkä anoppini tietää) mutta jos pitäisi oma kanta määritellä, niin se on lähempänä absolutistia. Tuon jälkeen yksittäinen saunasiiderikin vaihtui spriteen ja ilmoitin miehelleni, että se paukkujen teko anopille loppuu tähän, kun kerran yhdestä paukusta tulee noin sekaisin. Anopilla kun sitä höyryä riittää ilmankin.

Kengu

Lue lisää

..ei ole,sanoo se vankilapastori siinä Yhteishyvässä.
Eikä sitä ole anoppisikaan mutta kysymys on siitä haluaako ihminen itse huomata käytöksensä kamaluudet ja siten ruveta muuttamaan toimintaansa.
Se vaatii nöyrtymistä ja sehän on ihmiselle kova paikka.
Tietäähän sen omastakin kokemuksesta,heh.

Tuntuu kyllä uskomattomalta tuo anoppisi toiminta.
En usko lähestulkoonkaan kaikkia näitä haukkumisia ja tarinoita täällä palstalla mutta sinun juttusi jostain syystä uskon.
Mitä muuten miehesi sanoo ja miten toimii tämän asian kanssa?

Varmasti kamppailet sen katkeruuden ja vihan kanssa,sehän on inhimillistä ja luonnollista.
Mutta älä anna niiden tunteiden hallita itseäsi.
Anoppiasi hallitsee ja et sinä kyllä semmoiseksi itse ala!

Eräs vain kirjoitti:

..ei ole,sanoo se vankilapastori siinä Yhteishyvässä.
Eikä sitä ole anoppisikaan mutta kysymys on siitä haluaako ihminen itse huomata käytöksensä kamaluudet ja siten ruveta muuttamaan toimintaansa.
Se vaatii nöyrtymistä ja sehän on ihmiselle kova paikka.
Tietäähän sen omastakin kokemuksesta,heh.

Tuntuu kyllä uskomattomalta tuo anoppisi toiminta.
En usko lähestulkoonkaan kaikkia näitä haukkumisia ja tarinoita täällä palstalla mutta sinun juttusi jostain syystä uskon.
Mitä muuten miehesi sanoo ja miten toimii tämän asian kanssa?

Varmasti kamppailet sen katkeruuden ja vihan kanssa,sehän on inhimillistä ja luonnollista.
Mutta älä anna niiden tunteiden hallita itseäsi.
Anoppiasi hallitsee ja et sinä kyllä semmoiseksi itse ala!

Lue lisää

Mieheni suhtautuminen on ollut eri aikoina erilaista. Ensimmäisinä vuosina, kun minä olin ihastunut anoppiini, mieheni oli lähinnä ärsyyntynyt.

Anopin käydessä kestämättömäksi ja jutut törkeiksi, mieheni on pyytänyt häntä kauniisti puhelimessa miettimään hieman, mitä suustansa päästää. Samalla mieheni on ollut tuskastunut minuunkin pystymättä ymmärtämään, miksi anopin puheet ja teot minua niin paljon liikuttaa. Mieheni on puolustellut äitiään sanomalla, että se on vain niin tyhmä.

Mieheni sanoo, että pitäisi vastata samalla tavalla - mutta en osaa. Mieheni sietokyky oman äitinsä suhteen on huomattavasti korkeampi ja mieheni haluaa myös lasten takia säilyttää yhteyden lapsuusmaisemiinsa.

Tuo alkoholistisyytöksen jälkeen ilmoitin miehelleni, että minun osaltani anoppia ei enää ole ja olen lopen uupunut olemaan tekemisissä tuollaisen ihmisen kanssa. Vaikka appi on hiljaa, niin hänellä ei tunnut omaa ajattelutoimintaa olevan. Hän vain tyytyy mulkoilemaan vihaisesti eikä vastaa tervehdykseen ajettuamme 500km mummolaan pari kertaa vuodessa. Eli siinä sivussa sai appikin mennä. Niin ovat ajattelutavaltaan 40 vuodessa hitsautuneet yhteen, että appi on kadonnut hiljaisesti sinne anopin taakse. Jos appi jää kerran vuodessa heinäkuussa pelin jälkeen oluelle eikä tule kotiin klo 21 mennessä, niin anoppi etsii sitä kapakoista pyöräillen ja tuo kotiin.

En ole rajoittanut mieheni ja perheen kanssakäymistää anoppilaan mutta itseäni en enää pistä alttiiksi anopin myrkylliselle kielelle. No sen jälkeen anoppi on keksinyt lähettää lapsille kortteja, joihin pikkupikku vihjailut voi kirjata tyyliin, että "tässä sinulle mummun pikkurakas villasukat kun ei äitis näy sellaisia hankkineen" (anoppi neulottaa vieraalla, hienot naiset kun ei tee käsitöitä). Enemmän naurattaa, ihmisellä taitaa olla aikaa enemmän kuin järkevää tekemistä.

Mieheni on hyväksynyt tämän ja todennut, että ok. Toki haluttomuuteni olla missään tekemisissä anopin kanssa rajoittaa elämää siten, etten vieraile enää mieheni kotikaupungissa, jossa valtaosa miehen suvusta asuu (olisi pakko lastenlasten takia yöpyä anoppilassa - mieheni ei suostu hotelliin se kuulemma loukkausi anoppia ja ihan oikeasti kun anoppila on lapsille ainoa paikka tavata serkkujaan ja tutustua isovanhempiin. Ja tietysti kyllä lapst isovanhemmat ansaitsee, oli anopin ja miniän välit sitten mitkä hyvänsä). Mutta kotiin jääminen perheen lähtiessä anoppilaan on pieni hinta hyvästä olosta - yksinolo on ylellisyyttä tässä elämänvaiheessa... toki omatunto kolkuttaa välillä, sillä optimistina uskon edelleenkin, että ihminen voi muuttua. Mutta se tärkein, eli halua muuttua ja lähtöisyys ihmisestä itsestäänhän se ratkaisevinta on. Ja kun se anopin kieli ei koskaan vaikene ennenkuin haudassa, niin eihän tässä muutakaan vaihtoehtoa ole sitä odotellessa :) jos mielenrauhansa haluaa säilyttää.
Kengu

Marianna kirjoitti:

On ihmeellistä, kun tuollaisten ihmisten lapset kuitenkin ovat ihan normaaleja, elämässä onnistuvia ihmisiä.
Kasvattavatko he itse itsensä, kun äidissä on kaamea esimerkki koko ajan silmän edessä?

Tuollaisia ihmisiä on muitakin, mikä ei sinua tietenkään lohduta, mutta aivan naapurissani oli samanlainen. Alkuasetelmakin sama. Koulua käymätön ja liian nuori baariapulainen tapasi vakavaraisen perheen pojan, naimisiin mentiin vanhempien luvalla ja nuorikon mielestä hän oli päässyt piireihin. Sievä ja tarmokashan hän oli alusta asti. Hoiti kodin ja lapset.

En tiedä, miten hän tuli toimeen omien appivanhempiensa kanssa, heistä ei ollut koskaan puhetta, mutta kaikki tuo, mitä kirjoitat, sopi häneen.

Kummasti vain hänen lapsensa olivat miellyttäviä ja ystävällisiä nuoria ihmisiä, ja kun heille ilmaantui perheet, näytti kaikki sujuvan heillä hyvin, vaikka anoppi minullekin vihjaili päätään pyörittäen poikaparkansa onnettomasta avioliitosta.

Narsistinen luonne ei ehkä ole periytyvää. Toivotaan.

Lue lisää

Narsistinen luonnehäiriö on mielessä joskus käynyt. Mutta on anopissa paljon hyvääkin, joten olen luopunut teoriasta. Tosin paljon piirteitä sopii tuohon oireyhtymään kieltämättä.

Anoppini lienee päässyt valloilleen siinä vaiheessa, kun kaikki lapset on kasvaneet ja lähteneet kotoa, eikä hänellä ole enää ollut mitään, millä pönkittää omaa tärkeyttään ja ahkeruuttaan. Lisäksi anopilla on puolisonaan hiljainen pohjalainen, joka ei sano juuta eikä jaata. Kyllähän monesti puoliso on se peili, joka toisen kuriin pistää tai ainakin hieman vilkaisemaan peiliin päin jos ei itse tajua.

Anopin itsetunto on hyvin köykäinen ja ymmärrän, että hänen tapansa pönkittää sitä ei ole vain kovin hedelmällinen lähiympäristön kannalta. Anoppi on hyvinä alkuvuosina sanonutkin, että ruotsinkielinen puoliso loi hänelle itsetunnon (?)... Mutta jossakin vaiheessa mopo on karannut käsistä ja tuo pönkittäminen menee terveen järjen edelle. Ja kun anoppi kokee kaiken joko mustana tai valkoisena. Jos hänen kanssa ei ole samaa mieltä, on vihollinen.

Anopin taustasta tiedän sen, että hänen isänsä on ollut väkivaltainen ja viinaan viikonloppuisin kallistuva sodasta palannut katkera mies. Anopin äiti on ollut huomattavasti puolisoaan nuorempi, saanut vuosittain lapsia ja joutunut olemaan ovela pakoillessaan miehensä nyrkkiä. Anoppi on lapsilauman vanhimmasta päästä ja ainoa, joka on jäänyt ilman koulutusta (johtuen avioliitosta ja omasta haluttomuudestaan lähteä nelikymppisenä lukemaan itselleen ammattia - kaikki anopin sisarukset ovat myös menneet töihin ja kouluttaneet itsensä aikuisiällä tutkintoon saakka). Sisarusten taloudellinen asema (työpaikat, uudemmat autot) ärsyttää anoppia hyvin paljon.

Anoppi on todellakin nainut itseään ylemmästä yhteiskuntaluokasta ja sitä kautta jäänyt lepäämään laakereilleen. Aviomies tosin kolmas sulhaskandidaatti. Ja tietysti anoppi on kertonut minulle olleensa joulumorsian, vaikka miehelläni olevassa hääkutsussa häitä on vietetty maaliskuussa.

Anopin puolisokin on laakereilla lepäävää sorttia sitten kuitenkin ollut - ainoa omaisuus puolison perimätontti ja siihen sukutalkoilla rakennettu omakotitaloa ja molempien varhaiseläke. Mieheni on kiroillut tänä syksynä kotonaan käydessään, että vanhemmat istuvat vain sohvalla ja tapittavat yökaudet Big Brotheria.


Anopin tuttavapiiri on rajallinen eli yksi lapsuuden aikainen tyttöystävä (jonka epäonni miessuhteissa jaksaa anoppia naurattaa - anoppi on kuulemma ystävättärensä neuvonantaja kun ystävätär on ihan hömppä). Anopin ainoat ajanvietteet ovat shoppailu ja kodin hoito sekä sentraalisandrana toimiminen. Ja tietysti tyttären jälkikasvun hoitaminen. Mutta tästä lapsenhoito työstä anoppi ei ääneen puhu, sehän nakertaisi kuvaa, jota hän tyttärestään ahkerana uurastajana kertoilee.

Itse olen kuvitellut, että anopin käytös on loputonta puolustusmekanismia, joka on saanut alkunsa jo varhaislapsuudessa. Anoppi elää elämäänsä tyttärensä kautta ja kokee omat miniänsä kuten omat siskonsa - ihmisiksi, joiden takia hän joutui luopumaan tai häneltä riistetään väkisin jotakin. Mieheni tuntuu joskus olevan anopille myös punainen vaate. Mieheni kun sanoo vastaan ja pitää pintansa. Tämä saa apen suuttumaan eli appi luo murhaavia mulkaisuja meihin.

Anoppi on toisaalta hirveän ylpeä pojastaan ja tämän koulunkäynnistä mutta mikäli huomio kääntyy tyttäreen, tuntuu kuin mieheni olisi riistänyt jotain siskoltaan. Siis en ymmärrä, kun mieheni perhe ei ole osallistunut mieheni elämän taloudelliseen tukemiseen mitenkään lukion jälkeen. Mieheni lähti kotoaan lukiosta armeijaan ja jäi sille tielle. Mieheni väitellessä otimme lainaa, mennessämme naimisiin kysyimme appivanhempien osallistumishalukkuutta kustannuksiin - anoppi sanoi, että heille riittää hääkutsu (oli siihen saakka maksattanut meilläkin kuopuksen häämenoja vedoten siihen, että kun tulee vuoromme, he kustantavat puolet häistä). No häät ja väitös peräkkäisenä vuosina ei sopinut budjettiimme, joten menimme sitten naimisiin pelkästään papin ja todistajien läsnäollessa, mistä olen tänäkin päivänä kiitollinen. Kyllä anoppi olisi senkin päivän pilannut jollakin tavalla. Mieheni väitöksessä anoppi alkoi mm. antamaan valomerkkejä vieraille eli pisti salin pimeäksi kun halusi juhlien loppuvan :) Anoppi osaa järjestää kyllä muisteltavaa jälkipolvillekin, hih!

Kengu

Eräs vain kirjoitti:

..ei ole,sanoo se vankilapastori siinä Yhteishyvässä.
Eikä sitä ole anoppisikaan mutta kysymys on siitä haluaako ihminen itse huomata käytöksensä kamaluudet ja siten ruveta muuttamaan toimintaansa.
Se vaatii nöyrtymistä ja sehän on ihmiselle kova paikka.
Tietäähän sen omastakin kokemuksesta,heh.

Tuntuu kyllä uskomattomalta tuo anoppisi toiminta.
En usko lähestulkoonkaan kaikkia näitä haukkumisia ja tarinoita täällä palstalla mutta sinun juttusi jostain syystä uskon.
Mitä muuten miehesi sanoo ja miten toimii tämän asian kanssa?

Varmasti kamppailet sen katkeruuden ja vihan kanssa,sehän on inhimillistä ja luonnollista.
Mutta älä anna niiden tunteiden hallita itseäsi.
Anoppiasi hallitsee ja et sinä kyllä semmoiseksi itse ala!

Lue lisää

Pari päivää sairaslomalla jo on ollut aikaa kirjoitella ja kelata asioita, joihin lähivuosina ei ole ollut aikaa eikä energiaa. Ensimmäinen askel tälläisellä palstalle ja piristävä itsetutkiskelun paikka.

Eiköhän tämä Kengun prosessointi riittänekin tältä erää. Sielu tuntuu puhtaammalta. Kiitos sinulle "eräs vain" viisaista sanoistasi.

Oma ylpeys on arka paikka. Moneen otteeseen olen luullut, että kohtalo on pistänyt minut polvilleen liian ylpeä kun olen ollut ja omiin voimiini luottanut. Aina sieltä tullaan takaisin - arpisena kylläkin mutta entistä päättäväisempänä. Kylläkin kivikkoista tietä ... mutta hitaasti hyvä tulee.
Kengu

Kengu kirjoitti:

Pari päivää sairaslomalla jo on ollut aikaa kirjoitella ja kelata asioita, joihin lähivuosina ei ole ollut aikaa eikä energiaa. Ensimmäinen askel tälläisellä palstalle ja piristävä itsetutkiskelun paikka.

Eiköhän tämä Kengun prosessointi riittänekin tältä erää. Sielu tuntuu puhtaammalta. Kiitos sinulle "eräs vain" viisaista sanoistasi.

Oma ylpeys on arka paikka. Moneen otteeseen olen luullut, että kohtalo on pistänyt minut polvilleen liian ylpeä kun olen ollut ja omiin voimiini luottanut. Aina sieltä tullaan takaisin - arpisena kylläkin mutta entistä päättäväisempänä. Kylläkin kivikkoista tietä ... mutta hitaasti hyvä tulee.
Kengu

Lue lisää

kun jaksoit ja viitsit näin monta jaksoa ihmisyydestä kirjoittaa.
Oli todella mielenkiintoista luettavaa ja heti ekasta jaksosta arvelin että omaa mieltäsi ja ajatuksiasi purat.
Hyvin ja selkeästi sen teitkin ja ennenkaikkea ihmismäisesti.

Niin,se ylpeys..
Itseriittoinen ja ylpeä ihminen on syvällä sisimmässään itsetunnoltaan heikko eikä arvosta eikä rakasta itseänsä.
Kova paikkahan se on tunnustaa itsessään ilkeytensä ja pahuutensa mutta siitähän se "paraneminen" alkaa.

Arpinen minäkin olen ja polvet välillä märstillä tätä kivikkoista ja risukkoista polkua kulkiessa, mutta toista tietä en talloisikkaan!
En olisi tasaisella taipaleella oppinut yhtään mitään.
Ja paljon paljon pitää vielä oppia.

Pidetään me itsellemme vahtia ettei katkeruus ja viha tee meihin pesää.