pääsin paniikkihäiriöstä

Miten pääsit eroon itsesi tarkkailusta?
Mulla se taitaa olla just tällä hetkellä pahin ongelma.

...... kirjoitti:

Miten pääsit eroon itsesi tarkkailusta?
Mulla se taitaa olla just tällä hetkellä pahin ongelma.

ajattelin paniikkihäiriön jonain "objektina" joka yrittää tehdä itselleni pahaa. Iskin päähäni ajatuksen, että se ei ole osa minua ja aloin halveksia ja pilkata sitä. jos olin esim. kaupassa tai bussissa ja alkoi tulla levoton olo ja tuntui, että pitää jäädä pois seuraavalla pysäkillä, käskin vain oireiden mennä pois. saatoin sanoa mielessäni "paniikille"(nimi, jolla kutsuin paniikkihäiriötä) esim. "ihan turha yrittää, mulla on parempaakin tekemistä kun taistella sun kanssas." tai "mee pois, etkö sä jo tajuu et sä et voi tehdä mulle mitään pahaa.". alussa se oli vaikeaa, mutta kun sitä jaksoi jatkaa, se auttoi :). jokaisen onnistuneen kohtauksentorjunnan jälkeen kiitin itseäni mielessäni ajattelin olevani vahva ihminen ja torjuminen kävi aina vain helpommaksi-olinhan onnistunut jo aiemmin, miksen onnistuisi nyt. sosiaaliset tilanteet olivat pelottavia, joten pakotin itseni sosiaaliseen kanssakäymiseen ventovieraiden kanssa esim. kaupan kassalla saatoin tahallani pudottaa muutaman kolikon, jolloin totesin kassaneidille " mul on tällaset nakkisormet, ehkä kannattais mieluummin maksaa kortilla ku se sentään pysyy kädessä". kassaneiti vastasi aina jotain mukavaa ja siinä tuli vaihdettua muutama sana ja oli ihanaa todeta, että siitä tuli hyvä mieli ja rentoutunut olo ja ennen kaikkea-ei se niin kamalaa ollutkaan :) itseni tarkkailuun auttoi mm. se kun otin selvää asioista esim. jos tuli rytmihäiriöitä totesin,että niitähän tulee normaalille ihmiselle monta kymmentä päivässä tai jos tuntui, että jalka tai käsi alkaa puutua, totesin, että voi hitsi kun oon seisonu huonossa asennossa pitäis varmaan alkaa kulkeen kirja pään päällä niin ryhti paranis tms. jos ei auttanut, yritin keskittyä johonkin täysin turhanpäiväiseen esim. aloin laulaa mielessäni jotain laulua, jonka sanoista en ollut varma ja sitten piti miettiä että mitenkäs se menikään ja sitten kaikki keskittyminen meni siihen, enkä enää tarkkaillut itseäni. parhaiten pääsin eroon itseni tarkkailusta pelaamalla erilaisia pelejä, lukemalla, neulomalla, siivoamalla, ompelemalla ja luomalla positiivisia mielikuvia tulevaisuudesta esim. sitten kun saan seuraavan kerran rahaa menen shoppailemaan ja ostan uuden ihanan pyjaman ja aamutossut, kun pääsen kotiin, siivoan, puen pyjaman ylleni, laitan aamutossut jalkaan, keitän kaakaota, johon laitan kermavaahtoa ja istun sohvalle katsomaan salattuja elämiä. japanilaisten ristikoiden, sudokujen ja kakuroiden täyttäminen vie ajatukset todella helposti pois oman kehon tarkkailusta. ennen kaikkea lopetin haikailemisen menneeseen, en enää ajatellut, että miksi minun piti sairastua tai kuinka hyvin kaikki oli ennen sairastumistani, ajattelin vain tulevaisuutta, jossa kaikki tulee olemaan taas hyvin :) paranemiseeni meni 5 kuukautta, eikä se ollut alussa helppoa, mutta jaksoin jatkaa, sillä olin päättänyt pystyväni siihen ja jokainen pieni onnistuminen kertoi, että sairaus on voitettavissa oman mielen voimin!

uskoin itseeni :) kirjoitti:

ajattelin paniikkihäiriön jonain "objektina" joka yrittää tehdä itselleni pahaa. Iskin päähäni ajatuksen, että se ei ole osa minua ja aloin halveksia ja pilkata sitä. jos olin esim. kaupassa tai bussissa ja alkoi tulla levoton olo ja tuntui, että pitää jäädä pois seuraavalla pysäkillä, käskin vain oireiden mennä pois. saatoin sanoa mielessäni "paniikille"(nimi, jolla kutsuin paniikkihäiriötä) esim. "ihan turha yrittää, mulla on parempaakin tekemistä kun taistella sun kanssas." tai "mee pois, etkö sä jo tajuu et sä et voi tehdä mulle mitään pahaa.". alussa se oli vaikeaa, mutta kun sitä jaksoi jatkaa, se auttoi :). jokaisen onnistuneen kohtauksentorjunnan jälkeen kiitin itseäni mielessäni ajattelin olevani vahva ihminen ja torjuminen kävi aina vain helpommaksi-olinhan onnistunut jo aiemmin, miksen onnistuisi nyt. sosiaaliset tilanteet olivat pelottavia, joten pakotin itseni sosiaaliseen kanssakäymiseen ventovieraiden kanssa esim. kaupan kassalla saatoin tahallani pudottaa muutaman kolikon, jolloin totesin kassaneidille " mul on tällaset nakkisormet, ehkä kannattais mieluummin maksaa kortilla ku se sentään pysyy kädessä". kassaneiti vastasi aina jotain mukavaa ja siinä tuli vaihdettua muutama sana ja oli ihanaa todeta, että siitä tuli hyvä mieli ja rentoutunut olo ja ennen kaikkea-ei se niin kamalaa ollutkaan :) itseni tarkkailuun auttoi mm. se kun otin selvää asioista esim. jos tuli rytmihäiriöitä totesin,että niitähän tulee normaalille ihmiselle monta kymmentä päivässä tai jos tuntui, että jalka tai käsi alkaa puutua, totesin, että voi hitsi kun oon seisonu huonossa asennossa pitäis varmaan alkaa kulkeen kirja pään päällä niin ryhti paranis tms. jos ei auttanut, yritin keskittyä johonkin täysin turhanpäiväiseen esim. aloin laulaa mielessäni jotain laulua, jonka sanoista en ollut varma ja sitten piti miettiä että mitenkäs se menikään ja sitten kaikki keskittyminen meni siihen, enkä enää tarkkaillut itseäni. parhaiten pääsin eroon itseni tarkkailusta pelaamalla erilaisia pelejä, lukemalla, neulomalla, siivoamalla, ompelemalla ja luomalla positiivisia mielikuvia tulevaisuudesta esim. sitten kun saan seuraavan kerran rahaa menen shoppailemaan ja ostan uuden ihanan pyjaman ja aamutossut, kun pääsen kotiin, siivoan, puen pyjaman ylleni, laitan aamutossut jalkaan, keitän kaakaota, johon laitan kermavaahtoa ja istun sohvalle katsomaan salattuja elämiä. japanilaisten ristikoiden, sudokujen ja kakuroiden täyttäminen vie ajatukset todella helposti pois oman kehon tarkkailusta. ennen kaikkea lopetin haikailemisen menneeseen, en enää ajatellut, että miksi minun piti sairastua tai kuinka hyvin kaikki oli ennen sairastumistani, ajattelin vain tulevaisuutta, jossa kaikki tulee olemaan taas hyvin :) paranemiseeni meni 5 kuukautta, eikä se ollut alussa helppoa, mutta jaksoin jatkaa, sillä olin päättänyt pystyväni siihen ja jokainen pieni onnistuminen kertoi, että sairaus on voitettavissa oman mielen voimin!

Lue lisää

Sulle paljon tosta tekstistä!

...... kirjoitti:

Sulle paljon tosta tekstistä!

olen vain iloinen jos voin olla jollekin avuksi. tiedän kokemuksesta, että elämä paniikkihäiriön kanssa on yhtä helvettiä, enkä toivo että kukaan joutuu kokemaan sitä.

uskoin itseeni :) kirjoitti:

olen vain iloinen jos voin olla jollekin avuksi. tiedän kokemuksesta, että elämä paniikkihäiriön kanssa on yhtä helvettiä, enkä toivo että kukaan joutuu kokemaan sitä.

Helpottaa aina mun olotilaa kun tulee ahdistava fiilis. :)

..... kirjoitti:

Helpottaa aina mun olotilaa kun tulee ahdistava fiilis. :)

Olin jouluostoksilla ja tuli ihan kauheen ahdistava fiilis, rintaan puristi ja henki ei kulkenut ja oli koko tosi hermostunut olo. Mutta onneks se siitä sitten loppu vähitellen ja kaupassa alko olemaan kivaa :)

uskoin itseeni :) kirjoitti:

ajattelin paniikkihäiriön jonain "objektina" joka yrittää tehdä itselleni pahaa. Iskin päähäni ajatuksen, että se ei ole osa minua ja aloin halveksia ja pilkata sitä. jos olin esim. kaupassa tai bussissa ja alkoi tulla levoton olo ja tuntui, että pitää jäädä pois seuraavalla pysäkillä, käskin vain oireiden mennä pois. saatoin sanoa mielessäni "paniikille"(nimi, jolla kutsuin paniikkihäiriötä) esim. "ihan turha yrittää, mulla on parempaakin tekemistä kun taistella sun kanssas." tai "mee pois, etkö sä jo tajuu et sä et voi tehdä mulle mitään pahaa.". alussa se oli vaikeaa, mutta kun sitä jaksoi jatkaa, se auttoi :). jokaisen onnistuneen kohtauksentorjunnan jälkeen kiitin itseäni mielessäni ajattelin olevani vahva ihminen ja torjuminen kävi aina vain helpommaksi-olinhan onnistunut jo aiemmin, miksen onnistuisi nyt. sosiaaliset tilanteet olivat pelottavia, joten pakotin itseni sosiaaliseen kanssakäymiseen ventovieraiden kanssa esim. kaupan kassalla saatoin tahallani pudottaa muutaman kolikon, jolloin totesin kassaneidille " mul on tällaset nakkisormet, ehkä kannattais mieluummin maksaa kortilla ku se sentään pysyy kädessä". kassaneiti vastasi aina jotain mukavaa ja siinä tuli vaihdettua muutama sana ja oli ihanaa todeta, että siitä tuli hyvä mieli ja rentoutunut olo ja ennen kaikkea-ei se niin kamalaa ollutkaan :) itseni tarkkailuun auttoi mm. se kun otin selvää asioista esim. jos tuli rytmihäiriöitä totesin,että niitähän tulee normaalille ihmiselle monta kymmentä päivässä tai jos tuntui, että jalka tai käsi alkaa puutua, totesin, että voi hitsi kun oon seisonu huonossa asennossa pitäis varmaan alkaa kulkeen kirja pään päällä niin ryhti paranis tms. jos ei auttanut, yritin keskittyä johonkin täysin turhanpäiväiseen esim. aloin laulaa mielessäni jotain laulua, jonka sanoista en ollut varma ja sitten piti miettiä että mitenkäs se menikään ja sitten kaikki keskittyminen meni siihen, enkä enää tarkkaillut itseäni. parhaiten pääsin eroon itseni tarkkailusta pelaamalla erilaisia pelejä, lukemalla, neulomalla, siivoamalla, ompelemalla ja luomalla positiivisia mielikuvia tulevaisuudesta esim. sitten kun saan seuraavan kerran rahaa menen shoppailemaan ja ostan uuden ihanan pyjaman ja aamutossut, kun pääsen kotiin, siivoan, puen pyjaman ylleni, laitan aamutossut jalkaan, keitän kaakaota, johon laitan kermavaahtoa ja istun sohvalle katsomaan salattuja elämiä. japanilaisten ristikoiden, sudokujen ja kakuroiden täyttäminen vie ajatukset todella helposti pois oman kehon tarkkailusta. ennen kaikkea lopetin haikailemisen menneeseen, en enää ajatellut, että miksi minun piti sairastua tai kuinka hyvin kaikki oli ennen sairastumistani, ajattelin vain tulevaisuutta, jossa kaikki tulee olemaan taas hyvin :) paranemiseeni meni 5 kuukautta, eikä se ollut alussa helppoa, mutta jaksoin jatkaa, sillä olin päättänyt pystyväni siihen ja jokainen pieni onnistuminen kertoi, että sairaus on voitettavissa oman mielen voimin!

Lue lisää

hienoa et on ihmisiä jotka haluavat todella kertoa vaikeuksistaan kaunistelematta totuutta. tällainen vertaistuki auttaa käsittämättömän paljon, siis oikeesti! kertookaahann lisää kokemuksia ja selviytymisytarinoita!

oon samaa mieltä et toipuminen alkaa omasta ajattelutavasta. tämä pätee myös itsetunnon parantamiseen. eli pitää itse tukea itseä ja uskaltaa olla oma itsensä, esittäää mielipiteensä. koska yleensä masennus, ahdistus ajaa ihmisen yksinäisyyteen konkreettisestikki. sillon joutuu olee yksin ja pohtii. tavallaan karttaa muitten seuraa. myöhemmin tajusin, et se oli vaan siunaus. opin olee yksin ja kunnioittaa ittee ja ajatuksia.ei tarvii todellakaa miellyttää muita ihmisii ja ajatella niinku toinen haluaa. oon valmis kertoo tarinani jos joku haluu kuulla. laittakaa viestii jos kiinnostus heräsi. tarinani on aika pitkä joten en kirjoita jos kettää ei kiinnosta!

tsemppiä kaikille ihanille selviytyjille, ja myös teille jotka ette pysty selviytyy ainakaa vielä tänää!

ja muistakaa et elämä on loppujen lopuksi vain sarja pieniä näytelmiä:) mieluiten vielä hauskoja joten turha pingottaa liikaa!

aans kirjoitti:

hienoa et on ihmisiä jotka haluavat todella kertoa vaikeuksistaan kaunistelematta totuutta. tällainen vertaistuki auttaa käsittämättömän paljon, siis oikeesti! kertookaahann lisää kokemuksia ja selviytymisytarinoita!

oon samaa mieltä et toipuminen alkaa omasta ajattelutavasta. tämä pätee myös itsetunnon parantamiseen. eli pitää itse tukea itseä ja uskaltaa olla oma itsensä, esittäää mielipiteensä. koska yleensä masennus, ahdistus ajaa ihmisen yksinäisyyteen konkreettisestikki. sillon joutuu olee yksin ja pohtii. tavallaan karttaa muitten seuraa. myöhemmin tajusin, et se oli vaan siunaus. opin olee yksin ja kunnioittaa ittee ja ajatuksia.ei tarvii todellakaa miellyttää muita ihmisii ja ajatella niinku toinen haluaa. oon valmis kertoo tarinani jos joku haluu kuulla. laittakaa viestii jos kiinnostus heräsi. tarinani on aika pitkä joten en kirjoita jos kettää ei kiinnosta!

tsemppiä kaikille ihanille selviytyjille, ja myös teille jotka ette pysty selviytyy ainakaa vielä tänää!

ja muistakaa et elämä on loppujen lopuksi vain sarja pieniä näytelmiä:) mieluiten vielä hauskoja joten turha pingottaa liikaa!

Lue lisää

Kiinnostaa paljon! Toivon että kirjoittaisit :)

uskoin itseeni :) kirjoitti:

ajattelin paniikkihäiriön jonain "objektina" joka yrittää tehdä itselleni pahaa. Iskin päähäni ajatuksen, että se ei ole osa minua ja aloin halveksia ja pilkata sitä. jos olin esim. kaupassa tai bussissa ja alkoi tulla levoton olo ja tuntui, että pitää jäädä pois seuraavalla pysäkillä, käskin vain oireiden mennä pois. saatoin sanoa mielessäni "paniikille"(nimi, jolla kutsuin paniikkihäiriötä) esim. "ihan turha yrittää, mulla on parempaakin tekemistä kun taistella sun kanssas." tai "mee pois, etkö sä jo tajuu et sä et voi tehdä mulle mitään pahaa.". alussa se oli vaikeaa, mutta kun sitä jaksoi jatkaa, se auttoi :). jokaisen onnistuneen kohtauksentorjunnan jälkeen kiitin itseäni mielessäni ajattelin olevani vahva ihminen ja torjuminen kävi aina vain helpommaksi-olinhan onnistunut jo aiemmin, miksen onnistuisi nyt. sosiaaliset tilanteet olivat pelottavia, joten pakotin itseni sosiaaliseen kanssakäymiseen ventovieraiden kanssa esim. kaupan kassalla saatoin tahallani pudottaa muutaman kolikon, jolloin totesin kassaneidille " mul on tällaset nakkisormet, ehkä kannattais mieluummin maksaa kortilla ku se sentään pysyy kädessä". kassaneiti vastasi aina jotain mukavaa ja siinä tuli vaihdettua muutama sana ja oli ihanaa todeta, että siitä tuli hyvä mieli ja rentoutunut olo ja ennen kaikkea-ei se niin kamalaa ollutkaan :) itseni tarkkailuun auttoi mm. se kun otin selvää asioista esim. jos tuli rytmihäiriöitä totesin,että niitähän tulee normaalille ihmiselle monta kymmentä päivässä tai jos tuntui, että jalka tai käsi alkaa puutua, totesin, että voi hitsi kun oon seisonu huonossa asennossa pitäis varmaan alkaa kulkeen kirja pään päällä niin ryhti paranis tms. jos ei auttanut, yritin keskittyä johonkin täysin turhanpäiväiseen esim. aloin laulaa mielessäni jotain laulua, jonka sanoista en ollut varma ja sitten piti miettiä että mitenkäs se menikään ja sitten kaikki keskittyminen meni siihen, enkä enää tarkkaillut itseäni. parhaiten pääsin eroon itseni tarkkailusta pelaamalla erilaisia pelejä, lukemalla, neulomalla, siivoamalla, ompelemalla ja luomalla positiivisia mielikuvia tulevaisuudesta esim. sitten kun saan seuraavan kerran rahaa menen shoppailemaan ja ostan uuden ihanan pyjaman ja aamutossut, kun pääsen kotiin, siivoan, puen pyjaman ylleni, laitan aamutossut jalkaan, keitän kaakaota, johon laitan kermavaahtoa ja istun sohvalle katsomaan salattuja elämiä. japanilaisten ristikoiden, sudokujen ja kakuroiden täyttäminen vie ajatukset todella helposti pois oman kehon tarkkailusta. ennen kaikkea lopetin haikailemisen menneeseen, en enää ajatellut, että miksi minun piti sairastua tai kuinka hyvin kaikki oli ennen sairastumistani, ajattelin vain tulevaisuutta, jossa kaikki tulee olemaan taas hyvin :) paranemiseeni meni 5 kuukautta, eikä se ollut alussa helppoa, mutta jaksoin jatkaa, sillä olin päättänyt pystyväni siihen ja jokainen pieni onnistuminen kertoi, että sairaus on voitettavissa oman mielen voimin!

Lue lisää

Kiitos positiivisesta ja elämänmyönteisestä kirjoituksestasi!! Ihana lukea tällaisia selviytymistarinoita, jotka rohkaisevat myös itseäni. Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöstä kohta 20 vuotta, ala-asteelta lähtien ja vasta tänä vuonna kerroin asiasta vanhemmilleni. Asia on todella painanut minua, mutta en ole uskaltanut kertoa kenellekään. Lähinnä olen pelännyt, että minuun suhtauduttaisiin jotenkin erilailla ja pidettäisiin kummallisena. Olen niin monta kertaa toivonut etten koskaan olisi saanut ph:ta riesakseni. Tämä on myös vetänyt muuten niin peruspositiivista luonnettani myrtsiksi. Oli todella helpottavaa kun vihdoin ja viimein sain kerrottua jollekin asiasta!! Pelkästään asiasta puhuminen auttaa (vielä en tosin ole lääkärin puheille mennyt, vaikka sitä kyllä monesti miettinyt. Kynnys mennä lääkäriin on ollut suuri) Lisäksi olen myös itse kehitellyt omia "mantrojani", joilla pyrin välttämään kohtauksen sen lähestyessä. Ajattelen esim. "Olen vahva ja selviän tästä!" ym. Lisäksi pyrin aina myös keskittämään ajatukseni johonkin muuhun. Paljon puhumista asiasta vielä tarvitsen, sillä lähes 20 vuotta olen kantanut tätä salaisuutta sisälläni. Haluan uskoa parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että myös lopullisesti pystyn tämän riesan selättämään! Tsemppiä kaikille kohtalotovereille ja oikein hyvää tulevaa vuotta 2007!

Elämä voittaa! ;-) kirjoitti:

Kiitos positiivisesta ja elämänmyönteisestä kirjoituksestasi!! Ihana lukea tällaisia selviytymistarinoita, jotka rohkaisevat myös itseäni. Itse olen kärsinyt paniikkihäiriöstä kohta 20 vuotta, ala-asteelta lähtien ja vasta tänä vuonna kerroin asiasta vanhemmilleni. Asia on todella painanut minua, mutta en ole uskaltanut kertoa kenellekään. Lähinnä olen pelännyt, että minuun suhtauduttaisiin jotenkin erilailla ja pidettäisiin kummallisena. Olen niin monta kertaa toivonut etten koskaan olisi saanut ph:ta riesakseni. Tämä on myös vetänyt muuten niin peruspositiivista luonnettani myrtsiksi. Oli todella helpottavaa kun vihdoin ja viimein sain kerrottua jollekin asiasta!! Pelkästään asiasta puhuminen auttaa (vielä en tosin ole lääkärin puheille mennyt, vaikka sitä kyllä monesti miettinyt. Kynnys mennä lääkäriin on ollut suuri) Lisäksi olen myös itse kehitellyt omia "mantrojani", joilla pyrin välttämään kohtauksen sen lähestyessä. Ajattelen esim. "Olen vahva ja selviän tästä!" ym. Lisäksi pyrin aina myös keskittämään ajatukseni johonkin muuhun. Paljon puhumista asiasta vielä tarvitsen, sillä lähes 20 vuotta olen kantanut tätä salaisuutta sisälläni. Haluan uskoa parempaan tulevaisuuteen ja siihen, että myös lopullisesti pystyn tämän riesan selättämään! Tsemppiä kaikille kohtalotovereille ja oikein hyvää tulevaa vuotta 2007!

Lue lisää

Kertokaapa vinkki miten saan itseni vakuuttuneeksi siitä että en kuole, sillon kun ahdistaa kauheasti? :/ Ärsyttää vaan kun sillon on varma että kuolee.

..... kirjoitti:

Kertokaapa vinkki miten saan itseni vakuuttuneeksi siitä että en kuole, sillon kun ahdistaa kauheasti? :/ Ärsyttää vaan kun sillon on varma että kuolee.

Koska itse olen jo vuosia sairastanut ph:ta, olen pikku hiljaa tajunnut, että ei se maailma romahda kohtaushetkellä (vaikka niin tuntuukin), sillä se ei ole aiemminkaan romahtanut (kohta 20 vuotta kohtauksia kärsitty). Tuo jo hieman helpottaa. Tietty voi olla hankala pahan kohtauksen ollessa päällä ajatella noin, mutta itse ajattelen jo silloin kun tuntuu, että kohtaus olisi painamassa päälle (siis ennen pahinta vaihetta). Se rauhoittaa ja estää usein pahimmat kohtaukset. Faktahan on ettei kohtaukseen kuole.