Kohtaaminen

tää on kopio baloolta, mutta ei se varmaan pahastu;) mua ainakin kosketti, tiedä vaikka olisin tuo Hän ;)

Kohtaaminen (Baloo (c) 2002)

Vilahdus väkijoukossa ja Hän on poissa. Vain kihelmöinti vatsanpohjassa jää. Tai ainakin arvelen, että se oli Hän. Rautatieaseman hälinässä en ehdi Hänen peräänsä, on kiire junalle. Vilahdus jää mieleeni, alitajuntaani.

Junassa näpräilen ajatuksissani kännykkääni. Havahdun, näytöllä on Hänen nimensä. Nimi, joka tuo mieleen muistoja. Muistoja siitä, mitä oli, siitä mitä olisi voinut olla. Sydän nousee kurkkuun.

Peukaloni hakeutuu epäröiden vihreälle näppäimelle. Kädet tuntuvat kummallisen nahkeilta. Ei, mitä jos se ei ollutkaan Hän? Laitan kännykän pois.

Toimistolla olen levoton. En pääse alkuun. Ajatukseni palaavat Hänen kasvoihinsa, hymyynsä, nauruunsa. Flirttiin. Ja muuhun. Ja siihen, mitä ei tapahtunut. Entä jos se olisi tapahtunut, olisiko maailma toisenlainen?

Taas löydän kännykän kädestäni, Hänen nimensä näytöltä, peukalon vihreältä napilta. Minua jännittää. Entä jos Hän ei haluakaan kuulla minusta. Se ei olisi mahdotonta. Se ei olisi edes epätodennäköistä. Kaikkea ei aika pyyhi pois. Epäröin. Laitan kännykän pois.

Kahvi ei maistu. Mielessä ei ole muuta kuin vilahdus Hänestä. Ja muistot. Ja ikävä. Ja tuttu kutina selkärangassa.

Taas kännykkä kädessä. Peukalo painaa vihreätä nappia kuin itsestään. Vielä ehtii peruuttaa. Tuut. Enää ei ehdi. Vapisen kuin haavan lehti. Tarkkaan harkitut sanat unohtuvat. Olen vuosia nuorempi.

”No moi, mitä sulle kuuluu!” Hänellä oli uusi numeroni kännykkänsä muistissa! Hymy leviää kasvoilleni.

”Mitäs tässä, näin sut aamulla rautatieasemalla...”

”Ai näit, olisit huutanut”. Rennosti, luonnollisesti. Eikö Hän tunne mitään. Minä tunnen, kaiken.

”Emmä kerenny, oli kauhee kiire”, sano jotain järkevää, sano jotain järkevää. Mitä?

”Mentäskö lounaalle joku päivä?” Hänkin haluaa tavata! Mieleni huutaa riemusta.

”Joo, milloin sulle sopis?” Toivottavasti äkkiä!

”Tänään ei enää ehdi, mut mites huomenna?”

”Joo, käy hyvin minne mennään?”

”Tossa alakerrassa on se vakiopaikka” Oliko tuo flirttiä? En uskalla uskoa, en edes toivoa.

”Okei nähdään huomenna vaikka yheltätoista!”

Näen Hänet huomenna. Näen Hänet huomenna. Jatkan ei-minkään tekemistä. Mielessäni pyörii Hänen äänensä, äänensä sävy, ”vakiopaikka”.

En saa nukuttua, en saa Häntä mielestäni, vaikka tiedän, etten saisi miettiä Häntä täällä, tässä.

Kävelen kohti vakiopaikkaa. Ajatukseni ovat yhtä puuroa, jalkani velliä. Käteni hikoilevat. Kuulinko Hänen äänensävynsä oikein?

Näen Hänet kadulla, Hän astuu juuri sisälle ravintolaan. Pelkkä näkeminen on lyödä jalat altani. Pakottaudun kävelemään sisälle.

Tuolla. Kävelen Hänen luoksensa. Mitä nyt? Kätellä? Halata? En tiedä, seison tollona, tai siltä minusta ainakin tuntuu.

Hänen hymynsä tuntuu vatsanpohjassani, selkärangassani. Ja silmät. Kauneimmat silmät mitä olen nähnyt.

Hän istuu, niin minäkin, hieman pettyneenä, ei halausta. Ehkä näin on parempi.

Juttelemme niitä näitä. Flirtin rajalla. En uskalla aloittaa, eikä Hänkään. En edes maista ruoan makua, syöminen on toissijaista.

Poistumme ravintolasta. Hänellä ei ole kiirettä toimistolle, ei minullakaan, siitä olen pitänyt huolen. Kävelemme jutellen, ei mitään, mikä sivuaisi historiaamme, ei mitään, millä olisi mitään merkitystä.

Kävellessämme käsivarteni hipaisee Hänen käsivarttaan. Olen kuin sähköiskun saanut, hetken hiljaa. Jatkamme eteenpäin. Toinen hipaisu, toinen sähköisku, yhtä voimakas kuin edellinen. Tiedän, että etsin hipaisua itse. Mietin, miltä hipaisu Hänestä tuntui.

Hetken hiljaisuuden jälkeen herään. Tunsiko Hän samoin? Hänkin oli hiljaa...

”Onks sulla kiire?” Niin hiljaa, niin varovasti. Vatsani heittää kuperkeikkaa. Ei voi olla.

”Ei, miten niin?” Ääneni tuntuu hajoavan, vatsassani, selkärangassani, päässäni polttaa epätietoinen tuli.

”Jos mentäs meille?” Yhä edelleen hiljaa, varovasti, vastausta peläten.

Ymmärrän häntä taas. Ymmärrän hänen ajatelleen ajatuksiani. Ymmärrän tilanteen. En vain tiedä, olenko valmis, onko hän valmis, onko mikään muuttunut.

”Ei mulla mikään kiire”, vastaan varovasti, tietäen seuraamukset.

Vuoteessa. Hänen tuoksunsa, pehmeä iho, vallaton luonne, kieli. Iho, lämpö, läheisyys. Kiihko!

Jälkeen. Täysi, mutta tyhjä olo. Se mitä oli, oli täydellistä, mutta entä nyt?

”Entä nyt?” Hän kysyy. En minä tiedä. En halua loukata. Ketään. Mutta loukkasin jo. Aivan kuten silloinkin.

(c) Baloo, 2002

[email protected]