Tämä vaivaa niin niin paljon minua..mikä minussa on vialla kun en voi sulattaa heitä.Ollaan oltu mieheni kanssa 2v. vuosi asuttu siitä yhdessä.Alussa hänen lapsensaei ollut minulle ongelma.Ostelin heille lahjoja ja oli mukavaa touhuta heidän kanssaan ja he pitävät minusta paljon.Nyt meille on tullut yhteinen lapsi mieheni kanssa enkä halua minkäänlaista yhteyttä mieheni lapsien saavan meidän yhteiseen lapseen.Otin oman sukunimenkin jopa ettei tuntisi ikinä minkäänlaista yhteyttä.Mieheni käy tapaamassa heitä joka toinen vkloppu mutta omaan kotiini en halua heitä..enkä ymmärrä miksi!!!!???Mitä tämä ahdistus on?En tunne itseäni enää,etten edes osaa enää teeskennellä että pitäisin heistä!!Onko kellään samanlaisia kokemuksia?Olen jopa valmis eroamaan miehestäni jos olisi niin että hän haluaisi lapsensa tutustuttaa Meidän yhteiseen lapseen.Voin vain kertoa tunteistani mitä sisälläni on.Eli tunnen että mua ahdistaa että nämä lapset pitävät lastani heidän siskonaan..Mitä tämä on?
EN HYVÄKSY MIEHENI LAPSIA,SAIRASTAKO?
Tiia -80
253723
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
jos kerkeät ennenkuin miehesi tajuaa ottaa sinusta eron!!!
Et tunnu olevan ihan terve kun tuollaisia puhut, ammatti-ihmiset voi auttaa sinua ahdistuksissasi, älä pilaa lasten elämää omilla sekoiluillasi..
en pitänyt pinaattikeitosta, mutta onneksi pätevä terapeuttini palautti elämäni raiteilleen....
Ettet vain sisimmässäsi pelkää, että teidän yhteinen lapsi jäisi vähemmälle huomiolle jos miehesi lapset kävisivät siellä ja tutustuisivat pikkuiseen. Kuullostaa vähän siltä, että olisit hiukan mustasukkainen ja peloissasi asian takia. ( Ei pahalla ja sitä on varmasti monella samassa tilanteessa olevalla). En ole mikään psygologi, mutta tuommoiset asiat minulla tuli mieleen. Tsemppiä jaksamiseen.
itsensä kanssa, et itsellä on ongelmia ja pahoja sellaisia, niin ei osaa ottaa ketään muitakaan huomioon eikä heistä pidä.
Se ei ole aina se lapsi, se voi olla kuka tahansa ihminen, äiti, isä, sisko, mies, sekku, kaveri ym kuka tahansa!
tuohon on apua saatavilla, jotta löytää itsensä ja tunteensa ja osaa sopeutua asioihin oikealla tavalla.
Hae kiireeesti paikkakunnalta apua, tuossa tilassa sitä aivan varmasti saa pian.
Kun opit pitämään itsestäsi, opit kyllä pitämään muistakin ihmisistä. Tuo on sairasu, mutta hyvällä hoidolla parannettavissa. Auta ensin itseäsi niin huomaat että ei kaikki olekkaan niin vaikeeta elämässä. Tsemppiä!
lapsesi on miehesi lasten sisko, solle et mahda mitään. ja miehesi on sekä edellisen liittonsa että nykyisen liittonsa lasten isä. et voi kieltää miestäsi tutustuttamasta omia lapsiaan toisiinsa.
no sitten siihen, mikä sinulla on... synnytyksen jälkeinen masennus? pesänrakennus vietti? suojelu vietti? kehoitan puhumaan asiasta neuvolassa, vain ammattilainen voi sanoa mikä sinulla on ja mikä siihen auttaa.
ja aloita miettimällä siitä miltä lapsista tuntuu. Jos omaa lastas kohdeltais samoin...
pahinta riistät verisisarusten suhteen johon heillä on vieläpä laillinen oikeus isän kautta. Tottakai he pitävät sisaruksenaan, onhan se isän lapsi!!!!
Mitä selität lapsellesi kun on isompi ja maailmalla on sisaruksia?
Oletko niin naivi ettei lapsesi tule koskaan sitä tietämään? Antaakohan hän sinulle silloin anteeksi että olet riistänyt sen rikkauden että hänellä on sisaruksia? mitä luulet?
Täytyy sanoa että ero ehkä kannattaisi. Silloin miehesi voi tavata tätä lasta ja edellisen liiton lapsia yhdessä!
Minusta sinulla on kyse sairaalloisesta omistushalusta joka pitäisi hoitaa. Aivan itsekästä toimintaa joka riistää muita asian kanssa tekemisissä olevia. Et ajattele lapsesi tulevaisuutta ja sitä mitä sisarus-suhteet tuovat tuon lapsen elämään.
nämä tunteet ovat aivan normaalia, ihan yhtä normaaleja kuin exien tunteet erotilanteessa. Kummassakin tapauksessa lapset eivät saa tavata isäänsä.
kiitos palautteesta,mutta tuskin tässä sairaudesta on kyse.mitä minä tiedän uusperheitä montakin,niissä äiti ja isäpuolet painivat ihan samannlaisten tunteiden kanssa,kun toisen lapset ärsyttävät ja paljon ja tuntuu että napsahtaa päässä..minulla on ehkä astetta pidemmällä sen takia että uskallan myöntää sen.En minä kiellä lastani tapaamasta mieheni lapsia.Kunhan minun ei tarvi olla paikalla palvelemassa ja kuuntelemassa..ja ehkä sekin asia ajan myötä korjaantuu kun hänen lapsensa kasvavat eivätkä ole minun mielestä niin "ärsyttäviä".Eipä nyt leikitä siellä täydellisiä..eikä tuomita täysillä kun ei tiedetä taustoja tarkkaan.
ja onhan tuo. eihän tuommoinen inho voi yht´äkkiä kasvaa. jos kerran ensin siedit miehesi lapsia, touhusit heidän kanssaan ja he pitivät sinusta. sinäkö et pitänyt ollenkaan? teeskentelitkö vain? siksikö, että saisit miehen itsellesi et näyttänyt todellista luontoasi? säälittävää.
nyt sitten äkkiä on ärsytys kasvanut sietämättömiin mittoihin? ei tuota usko kukaan. sinä olet vain omistushaluinen ihminen joka haluaa pitää miehen ja lapsen ilman entistä elämää. se ei kuitenkaan onnistu, sillä elämä miehelläsi on ollut ja lapset, jopa ex-vaimo kuuluu siihen.
aikuistu. ja kasva ihmisenä. en voi muuten neuvoa.
Eli ensimmäisenä tuli rahaongelmat.Kun isillä ei ollut rahaa ottaa lapsia vklopuiksi(meillä omat rahat),niin neiti ex oli väittänyt että mun täysin lakipykälien mukaan on maksettava hänen lastensa vkloppu,jos isukilla ei rahaa siihen..???Haloo...Ei oo tosi että kehtaa tuollaista edes väittää.En ikinä kehtaisi tai pyytäisi mun lapsesta kenenkään muun kuin isän,maksavan penniäkään.meni kuitenkin aina siihen että mun korttia vingutettiin,minä äitiysrahoilla..Sitten siitä kun olin synnytykseni edetessä toivonut että kun jonain päivänä synnytän,haluan olla täysin rauhassa kotia tullessani ja tutustua uuteen tulokkaaseen.Koski minun sukuani ,ystäviäni myös.Neiti ex oli suostunut...Mutta eiköhän sen päivän koittaessa neiti ex ollut vaatinut että isin vkloppu,ei jousteta.Minua vähääkään ajattelematta..Se oli elämäni stressaavin vkloppu..Kaksi "outoa lasta" kiljumassa vieressä,hypistelemässä vauvaa,koko ajan sai olla käskemässä ai komentamassa kun vauva yritti nukkua ettei sitä mennä häiritsemään.Sitten kun jotain kiellän heiltä niin olen tyhmä,kerron äidille ja plaa plaa..Kun itsekään ei vielä silloin tiennyt miten vauvaa käsitellään.Puhumattakaan että olin todella väsynyt,stressaantunut ja peloissaan itsekin koko synnytyksestä.no ei siinä mitään mutta seuraava isinvkloppu kun tuli,nämä lapset olivat oksennustaudissa,ja tämä neiti ex oli taas kovana että pitää ottaa meille,että ei se tartu kun eivät sinä aamuna olleet oksentaneet!!!Soitin lääkäriin,ja missään nimessä vastasyntyneen lähelle viikkoa jälkeenkään.Soitin itse exälle ja sanoin että tänne ei nyt tulla ,sen verran minäkin tajuan suojella omaa lastani!!!Se oli viimeinen tikki mulle...
Ja juu en ottanut sinänsä nokkiin...mutta ei pidä mennä heti kättelyssä arvostelemaan ihmistä jos ei tiedä taustoja..ja juu synnytysmasennusta,omistushalua,itsekkyyttä,oman suojelua,jotainhan tämä tietenkin on ja luokitellaanko se sitten sairaudeksi.Ennemmin haluaisin kokemuksia muilta samoin tuntevilta tai keinoja miten tällaisesta päästään yli,eikä vain tuomita..
Moi
Minusta tuossa sinun kirjoituksessa lapset joihin pahan mielesi purat eivät ole tehnyt mitään pahaa vaan olleet normaalin kiinnostuneita uudesta tulokkaasta eivätkä hekään siihen vauvaan yhdessä viikonlopussa totu.
Sinulla on selvä ongelma suhteessa ex:ään eikä lapsiiin mutta näet ne nyt yhtenä ja samana asiana.
Meillä tuli ongelmia pojan 9v kanssa kun hänen isälleen tuli uusi vauva. Poika oli niin kiinnostunut siitä että ei oikein tiennyt miten päin pitäisi olla ja oli turhan aktiivinen hoitamaan. Me pidimme puhuttelun pojalle ja kerrottiin että siellä isällä on heidän säännöt ja meillä kotona on meidän säännöt.
Pojan isällä on siis täysi kasvatusvastuu silloin kun lapsi on siellä eikä se voi toimia niin että jos jotain tapahtuu parutaan heti äitille.
Kun on yhteishuoltajuus kasvatusvastuu on myös yhtälailla isällä, jonka tulisi teillä opastaa jälkikasvunsa sellaiseen käytökseen että kaikilla on hyvä olla. Vaadi mieheltäsi tuon kasvatusvastuun täyttämistä sillä eihän poissaoleva voi lasten käytökseen vaikuttaa.
Sinun on toki helpompi syyllistää lasten äitiä mutta se mitä teillä kotona tapahtuu on lasten isän vastuulla. Ei elämä lopu vauvaan eikä häneltä voi kieltää sisaruksia.
Anne
kuten masennus muutenkin. vakava psyykkinen sairaus. se ei todellakaan ole "vain" masennusta.
ja olen samaa mieltä "anne22" kanssa, että sinä purat inhosi exään nyt lasten kanssa. yhä kirjoitit aloituksessasi, että alkuun pitivät sinusta ja sinä touhusit heidän kanssa. et vastannut, että mikäs siinä muuttui? eivät kai lapset, joiden kanssa olet touhunnut ja jotka ovat vauvasta tienneet ja sitä ehkä odottaneet kovasti yht´äkkiä vieraiksi ja inhottavaksi muutu.
sen ymmärrän, että olisit halunnut eka päivät olla kenties pienemmässä hälyssä kun vauvan kanssa kotiin tulit. mutta jos tiesit, että lapset ovat kotonasi, olisit voinut varmasti olla sairaalassa pari päivää kaemmin ja opetetella siellä hoitamista.
eihän taustoja voi tietää ellet niitä kerro. vieläkin tarinasi on kovin ristiriitainen ja hajanainen.
en voi sille mitään, että yhä kuulostat kovin lapselliselta. enkä todellakaan ymmärrä, että miten lapset, joiden kanssa aiemmin vieti aikaa tosiaan muuttuvat äkkiä sietämättömiksi? ettet vain vetänyt heidän lähellään jotakin äiti-roolia ja yrittänyt olla exää parempi äiti.
tuollaiset tunteet ovat aivan normaalia, turha kenenkään kärjistää jos ei ole omia kokemuksia. Minäkin alussa tulin mieheni lapsen kanssa loistavasti toimeen. Sitten rupesi ärsyttämään kun lapsi oli aina tiellä, ei koskaan pystytty suunnittelemaan yhteisiä matkoja... Lapsi todella ärsytti suunnattomasti, tiesin täysin ettei se ole lapsen vika vaan kaikkien aikuisten siinä tilanteessa. Mieheni alkoi ymmärtää ettei todellakaan ole helppoa sietää TOISEN lasta ja siitä alkoi ylämäki. Otimme enemmän aikaa toisillemme jne.. ja kas, lapsikin alkoi olemaan ihan sidettävä silmissäni. Voin sanoa että nyt lapsi on silmissäni aivan ihana. Totuttautuminen vaatii vain puhumista, puhumista ja puhumista ja aikaa... Minulla meni neljä vuotta tämän asian sisäistämiseen.
tekstisi. Ristiriitaisuuksia kirjoittelet!
Onko taustoilla merkitystä jos ensin kerrot ettet halua miehesi aikaisempien lasten olevan yhteydessä teidän yhteiseen lapseen?
Asiaahan tarkastellaan silloin aivan muista näkökulmista ei itsekkäistä syistä. Siis joko he ovat haitaksi yhteisen lapsenne kehitykselle tai sinä olet haitaksi lapsellesi eväämällä sisurus-suhteet itsekkäistä syistä.
Kyllä tarvitset apua jotta voit edes päättää mitä mieltä oikeasti olet koska se ei voi olla vaikuttamatta perhesuhteisiinne jatkossa.
Totta kai on uusperheillä ongelmia toisen lapsen hyväksymisessä mutta nämä asiat pitäisi olla käsitelty ennen yhteiselon jatkamista saatikka ennen lisääntymistä.
Liian moni on mennyt sellaiseen suhteeseen jolla on lapsia entuudestaan ihan naivien ajatusten kera ja totuus on valjennut sitten myöhemmin.
lapsille! SINÄ valitsit miehen jolla on lapsia, joten sinulla EI ole oikeutta valittaa heistä!
Itse elän mieheni kanssa uusperheen arkea.On omat lapset,miehen lapset(eri liitoista!),joista toinen tulee luoksemme kahden viikon välein,ja toinen asuu luonamme!
Hyväksymme,ja pidämme toistemme lapsista.Emme erottele heitä..kuka onkaan biol.isä/ tai äiti!
Kummallakaan ei myöskään päässä "napsahda"..eikä ole muutoinkaan negatiivisia tunteita toistemme lapsia kohtaan.Miksi pitäisikään olla?
Rakastamme toisiamme,välitämme lapsista ja elämme perheenä kuten kuuluukin.
Omat lapseni ovat kylläkin välillä ärsyttäviä riiviöitä,mutta mieheni lapset sen sijaan rauhallisia ja herttaisia lapsia...
Kiitos palautteista.Eiköhän tää tästä sutviinnu joskus..Ehkä jo ensitapaaminen on parempi ja kaiken muuttava..
Osaan hyvinkin ajatella tunteesi, sillä itselläni on/oli aivan sama juttu. Kirjoitinkin siitä tälle palstalle muutama kuukausi sitten. Olen kuitenkin saanut elämäni järjestykseen tai lähinnä siis tämän tunnepuolen äitipuolena olemiseen. En rakasta mieheni lasta mutta olosuhteiden pakosta on vain asia hyväksyttävä. Touhuamme kaikkea kivaa hänen lapsen ja minun lasteni kanssa. Aikoinaan tämä tunteettomuus vaivasti minua äärettömästi, kärsin siitä valtavasti ja ajattelin, että olen jotenkin sairas ihminen, kun en kykene tuntemaan hänen lasta kohtaan mitään? Mutta ennenpitkää olen saanut uskoa itseeni, että minun ei tarvitsekaan tuntea häntä kohtaan samaa kiintymystä kuin omiini.Nyt meillä menee ihan ok vaikka nyt joka kerta rintaa ahdistaa kun on meidän hoitoviikonloppu mutta kun alamme ahertamaan kaikkea kivaa niin hupsista onkin kohta jo sunnuntai ja kaikki hyvällä mielin. Tsemppiä sinulle!
Älä ota niin vakavasti ihmisten tuomitsemista. Minulla itsellänikin aluksi oli todella mukavaa olla mieheni lapsen kanssa, mutta nyt kun on oma raskaus tullut kuvioihin mukaan, olen tullut kovin mustasukkaiseksi ja olen kyllä miettinyt myös että voi kun olisi helpompaa jos tuota lasta ei olisi. Se on mielestäni hyvä että tuot mielipiteesi julki etkä haudo sisälläsi1! Siis, minusta vieläkin aika ajoin tuntuu pahalta, lapsi käy meillä joka toinen viikonloppu, hänellä on omat jutut oman äitinsä kanssa, meillä hänellä on omat jutut ja toiminta meidän säännöillä, lapset ovat sopeutuvaisia ja heiltä voi oppia paljon hyvää, uutta, ehdotonta rakkautta, välittämistä, siinä jos missä on parhain elämänkoulu aikuisille. Ja varsinkin jos on toisen lapsia kyseessa, se tunne että puoliso on jakanut elämäänsä jonkun toisen kanssa ja vieläpä saanut lapsia, se mustasukkaisuus, torjunta, on mielestäni hyvä vain käydä läpi ja oppia ommärtämään niin itseä kuin toisiakin. Uskon kyllä että sinäkin saat asiat raiteilleen, ja uskon että yhdessä miehesi kanssa, jos vain on keskinäistä tukea ja rakkautta, saatte lapsi asian kuntoon. Olisiko hyvä sitten aloittaa vähitellen uudestaan tutustumaan miehesi lapsiin, hekin varmasti haluaisivat tutustua sinuun paremmin. ja kuvittele mikä rikkaus se on myös sinun lapsellesi että hän saa sisar- velipuolen? Mikä siinä on niin rankkaa hyväksyä, sekö että haluaisit miehesi pelkästään keskittyvän sinuun ja teidän yhteiseen lapseen? Tiedän tunteen.. mutta jos hän näkisi kuinka hyvin sinä haluat tutustua hänen lapsiin, ehkä se antaisi hänelle vielä enemmän rakkautta ja voimia teidän yhteiselle lapselle ja sinulle, ei rakkaus vähene antamalla vaan se kasvaa moninkertaisesti.
Tietysti ei varmasti olisi haitaksi jos menisit juttelemaan myös jollekin ammattilaiselle jos tuntuu liian raskaalta. Joskus saattaa löytyä todella hyvä asiantunteva ihminen joka kykenee kuuntelemaan, sehän se tarkeintä on että joku kuuntelee. Myös mielestäni vertaistuki on tärkeää!! jatka vain palstalle kirjoittamista jos silltä tuntuu!!!
Olen todella helpottunut kun luin tämän viestin. Tämä on asia josta ei voi puhua kenenkään kanssa, ei varsinkaan sen rakkaimpansa eli oman miehen kanssa. Itseinhon tunne on valtava kun ei rakasta miehen lasta, joskus tästä hänelle kettoinkin ja hän sanoi ymmärtavansä, mutta kyllä se parisuhdetta huonontaa ettei pidä toisen palvomasta lapsesta joka on hänelle tärkeintä maailmassa, ihan niin kuin pitääkin olla. Minä en vihaa, en rakasta, tunnen itseni riittämättömäksi kun en haluaisi häntä olevan olemassakaan. Lapsen äidin tunnen eikä minulla ei ole negatiivisia tunteita häntä kohtaan, tivon hänelle kaikkea hyvää. Toivon lapsellekin kaikkea hyvää, kun vaan ei minun tarvitsisi jaksaa häntä.
Kun lapsi on meillä, ei olemiseen mahdu mitään muuta kuin hän ja hänen tarpeensa. Pari viikonloppua kuussa menisi varmaan hyvin, mutta mieheni hoitaa häntä kolmena tai neljänä päivänä viikossa, joko hän on meillä tai mies on pois kotoa, molemmat ovat ikäviä vaihtoehtoja.
Järkisyin tätä ei saa loppumaan. Haluaisin hyväksyä hänet, olla kiva, iloinen, turvallinen aikuinen hänen elämässään, yritän todella ja tiedän hänen pitävän minusta. Mutta se on usein pakotettua ja pelkään lapsen huomaavan sen. Koen todella rassaavaksi kun hän on niin itkuinen ja vaativainen ja ärtyisä, ei mikään helppo lapsi. Tilanne on sikälikin hankala että lapsen äiti on työtön ja rahaton, mieheni on myös vähissä rahoissa ja laittaa kaiken irtoavan rahan lapseen. Minä saan maksaa asuntolainen, tehdä kaikki kotityöt kun miehellä ei ole lapsenhoidolta aikaa, tiedän olevani aina kakkossijalla. Ja ymmärrän että niin sen pitääkin olla, mutta se vaan tuntuu niin kurjalta.
Olemme olleet yhdessä alle kaksi vuotta. Jossain vaiheessa etsin jo tosissani apua tämän ongelman kanssa, välillä se helpotti, nyt on taas sellainen kausi että lapsen kuvankin näkeminen saa aikaan ahdistusta.
tarpeessa!!!!!!!!!!!!!!! Olet mustis koska luulet että kun miehesi lapset teillä,niin hän ottais huomion omat lapsensa kun sun tyttöä!!!!!!
Uskomatonta miten ilkeitä nuo ihmiset osaavat olla kommentteineen. Oletteko tosiaan itse koskaan kokeneet vastaavaa kuin alkuperäinen? Jos ette, niin aivan turha tuomita ketään. Ihan sama juttu jos jotain ärsyttää joku juttu ja tuomitaan heti sairaaksi?? Ei voi muuta sanoa kuin miten ymmärtämättömiä ihmiset voivat olla. Oppia ikä kaikki. Kyllä te ymmärtämättömätkin ihmiset vielä joskus (toivottavasti) kasvatte aikuisiksi!
Kiitos teille joilta tuli ymmärrystä ja omaakin kokemusta asiasta.toivoisin että ihmiset uskaltaisivat puhua asioista jotka oikeasti stressaa ja huonontaa elämän laatua..mun pitää tehdä töitä asian kanssa vielä mutta eiköhän tämä tästä