Miten selvitä keskenmenosta??

Sillä keskenmeno osoittaa sen että olet hedelmällinen. Ihan pian olet raskaana taas.

Minullakin meni elo-syyskuun vaihteessa kesken, ja nyt olen 9 3 viikolla raskaana taas.

Ennen kuin huomaatkaan, et muista koko asiaa.

Tyhmää puhua sinulle tästä juuri nyt, mutta aika on armollinen parantaja. Hormonit heittelevät varmasti vielä jonkun aikaa ja ehkä laskettuun päivään asti voi olla rankempaa surua. Mutta varsinkin, jos saat vielä joskus toisen vauvan, se helpottaa. Elämäsi jatkuu hyvin tai huonosti, mutta eteenpäin se joka tapauksessa menee.

Oma kokemukseni keskenmenosta on, että se ei unohdu: kipu ja suru hälvenee aikanaan.
Anna itsellesi aikaa surra keskenmenoa. Itse ainakin koin menettäneeni lapsen, koska raskaus oli toivottu.
Kyllähän se seuraavan raskauden kohdalla pelotti, että miten tässä nyt käy. Sitä vaan oli sitten elettävä päivä kerrallaan ja vähitellen varmuus raskauden jatkumisesta kasvoi.

Jos jokin keskenmenossasi sinua vaivaa, tai et muuten pääse siitä yli, kysy alueesi neuvolasta, jos pääsisit juttelemaan jonkun kanssa.

Hei Sissi!
Viime heinäkuussa tulin raskaaksi. Olin iloinen, sillä tulin heti raskaaksi kun olimme jättäneet pillerit pois. Iloa kesti vajaa kolme kuukautta, kun alkoi verinen vuoto ja selvisi, että sikiö oli kuollut sisälleni. Pillerit eivät auttaneet vaan jouduttiin tekemään kaavinta. Tuolloin maailmani romahti. Seuraavat kaksi viikkoa olin kuin unessa, kävin töissä ja opiskelin mutta illat meni itkiessä miehen kainalossa. En tiennyt että niin syvää tuskaa voi tuntea ja että elämä voi tuntua niin tyhjältä. Tuon jälkeen on yritetty lasta ja olin taas vähän aikaa sitten onneni kukkuloilla kun kuukautiset jäi pois ja tunsin taas nipistelyn alavatsassa, väsymyksen ym. Mutta tänään sitten pieni epämääräinen möntti tuli ulos runsaan verenvuodon kanssa -siinä meni taas meidän vauva. En yritä vakuuttaa sinulle, että tuska menee pois tai pian saatte vauvan -tiedän omasta kokemuksesta, että siitä ei ole mitään apua. Tuska on valtava eikä sitä poista mikään, sen kanssa voi oppia elämään mutta se vie aikansa. Itselleni kulunut vuosi on ollut täynnä tuskaa ja kipua, jollaista en osannut kuvitellakaan ja olen takertunut kaikkiin pieniinkin oljenkorsiin, jotka ovat viitanneet raskauteen. Olen uskonut, toivonut ja pettynyt kerta kerran jälleen. Jostain on taas yritettävä kerätä voimia, jotta jaksaisi ajatella, että ehkä ensikuussa... Kyllä tässä aika katkeraksi ja kyyniseksi alkaa pikkuhiljaa tulla, mutta onneksi mies jaksaa tukea ja uskoa ja lohduttaa, ei tätä muuten jaksaisi. Ainoa asia joka tämän tuskan voi poistaa on jonain päivänä saada pidellä omaa vauvaa sylissä. Toivosttavasti niin Sinä kuin minäkin saamme kokea sen jonakin päivänä, silloin kaikki tämä tuska on ollut sen arvoista. Kaikkea hyvää Sinulle!

Itselläni on kaksi tytärtä ja kolmas kovasti toivottu raskaus päättyi joulun alla keskeytyneeseen keskenmenoon, ekassa ultrassa sydän sykki sikiöllä ja toisessa rv. 10 6 todettiin sikiön menehtyneen, odottelua kaavintaan kesti 5 pv ja itse kaavinta jouduttiin tekemään kahteen kertaan kun ekalla kerralla homma oli hoidettu huolimattomasti, päälle kaksi antibioottikuuria, sairaslomaa tuli pidettyä kolme viikkoa, mikä oli tosi tärkeä asia. Olin henkisesti aivan finaalissa ja fyysisestikin tosi huonossa kunnossa kahden sairaalakeikan jälkeen, paino putosi lähes 5 kg. Oma palautumiseni kannalta riittävän pitkä sairasloma oli ihan ensisijainen juttu, sai levätä rauhassa kotona, itkeä, surra ja olla vaan. Olen jo 38-vuotias eikä tulevasta raskautumisesta ole mitään takeita. Joka päivä asia on mielessä, mutta olen pikkuhiljaa pystynyt jatkamaan arkisia aherruksiani, paneutumaan työhöni ja suunnittelemaan tulevaisuutta vauvan kanssa tai ilman, nauttimaan hetkistä rakkaiden tyttärieni kanssa uudella tavalla. Ei tähän auta kuin aika ja läheisten tuki, ei keskenmenoa voi unohtaa, mutta yritän oppia elämään tämän menetyksen kanssa. Ehkä myös se että on ennestään lapsia auttaa palautumaan takaisin arkeen. Varmasti kun oma laskettu aika koittaa, paukahtaa ahdistus ja suru taas rajummin päälle, mutta elämä näköjään opettaa ettei mikään ole itsestänselvää. Nöyrtynyt tämän edessä ainakin olen.

Voimia sinulle, anna surulle ja menetykselle aikaa ja tilaa, kyllä se pieninkin alkio on jo tulevan äidin mielessä oma rakas lapsi. Tämän jälkeen jos raskaus onnistuu nin sitä ja vauvaa ainakin osaa arvostaa ja vaalia täydestä sydämestä.

Olen saanut kerran keskenmenon. Ultrassa vaan todettiin ettei täällä kyllä ole kaikki kohdallaan. Raskaus oli keskeytynyt jo noin kuukausi aiemmin mutta mitään keskenmenon oireita ei ollut. Ei vuotoa tai kipua. Ja raskausoireet, mm.oksentelu jatkui kaavintaan saakka. Tämä oli kyllä niin kova paikka minulle/meille. Lapsettomuushoidoissa oli käyty jo useampi vuosi ja kerrankin kun hoito onnistui ja alkio kiinnittyi niin nyt se pieni kullanmuru mahassa olikin lakannut kasvamasta.
Oli niin paha olla. Itkua itkun perään. Ja tunne siitä etten tule koskaan saamaan lapsia. Hieman syyllinenkin olo minulla oli, vaikka ei keskenmenoon mitään erityistä syytä löytynytkään. Minulla oli ihana tukijoukko ympärilläni.(Toki oli hyvä surra välillä yksinkin tai mieheni kanssa) Ystävät saivat kuulla tarinani varmaan kymmeniä kertoja ja sitten yhdessä itkettiin. Mutta minua asian läpikäyminen jollain tavalla auttoi. Lähdimme sitten jonkin aikaa tapahtuman jälkeen ulkomaille matkalle (jo lääkärikin suositteli ympäristön vaihdosta joksikin aikaa, että saisi uutta ajateltavaa). Eihän keskenmeno mihinkään kokonaan unohtunut, mutta matka teki kyllä todella hyvää meille molemmille ja auttoi jaksamaan.
Keskenmenosta tulee nyt kesällä kuluneeksi kaksi vuotta. Osallistuimme vielä yhteen hoitoon ja mitä ihmettä!!? Raskaus oli alkanut. En voi vieläkään uskoa että meillä on ihana pieni tyttö, joka nukkuu juuri sängyssään.
Vaikka olen onnesta sekaisin tytöstä niin en ole silti unohtanut keskenmenoa ja sitä pientä ihmisenalkua. Mietin sitä aika usein. Vaikka tämä onkin typerää niin silti voisin sanoa että aika parantaa haavat. Vaikka asiaa ei voi unohtaa niin tuska on jotenkin lieventynyt. Meillä on ihana pieni enkelivauva olemassa.
Lapsettomuuspoliklinikan ihana sairaanhoitaja osasi valita aina oikeat sanat epäonnistuneen hoidon jälkeen ja niin myös keskenmenon jälkeen. Ja kyseli tarkkaan vointiani. Ja kertoi tarjolla olevista avuista jos jaksaminen alkaa olla koetuksella. En tarvinnut ulkopuolista apua kun ystäväni olivat tukena. Kirjoitit että olet itse ihan lopussa. Minusta tuntui aivan samalta silloin. Jos haluat niin suosittelisin kääntymään ammattiauttajien puoleen ellei sinulla ole sellaista ystävää kuka sinua osaisi auttaa. Mielestäni et ylireagoi asiaan, mutta toivottavasti saat apua. Minä lähetän sinulle sylintäydeltä jaksamista ja hyvää vointia!

Tiedän valitettavan hyvin, miltä sinusta tuntuu. Maailma romahtaa kun se kaikkein rakkain asia, oma lapsi, ei ilmoitakaan tulostaan lupauksestaan huolimatta. Itse olen käynyt läpi kolme keskenmenoa ja menettänyt 4 lasta (yksi kaksoisraskaus).

Olen romahtanut jokakerta yhtä syvälle masennuksen kuiluun, mutta huomaan kiipeäväni takaisin elävien kirjoihin joka kerta hieman edellistä nopeammin.

Itse olen saanut lohtua ajatuksesta, että olen neljän rakkaan enkelilapsen äiti. En ole yrittänytkään heitä unohtaa, vaan päin vastoin aktiivisesti heitä ajatellut. He ovat syntyneet minun sydämeeni sinä hetkenä, jolloin tiesin olevani raskaana. Jos joku päivä saan pitää käsivarsillani omaa lastani, olen jo "suurperheen" äiti.

Aika parantaa haavat ja asian kanssa oppii elämään. Mutta koskaan en halua enkeleitäni unohtaa!

Muistan vielä sen illan kun tein raskaustestin. Käteni vapisivat ja sisälläni suorastaan loisti. Hykertelin, ja minut valtasi ääretön onnellisuus. Odotin miestä kotiin, ja käteni tärisivät. Mies oli onnellinen. Kaikki tämä tuntui hyvälle, kaiken sen kolmen vuoden jälkeen, mitä olimme jo kestäneet. Kolme vuotta olemme toivoneet lasta, käyneet lapsettomuushoidoissa, ja nyt viimein, monien raskaustestien jälkeen tulos oli positiivinen. Seuraavana aamuna apteekkiin ja toinen testi, ja se oli postiivinen. Lapsettomuuspolilla toivoteltiin onnea ja sanottiin että neuvolan asiakkaaksi. Soitin neuvolaan ja sain ajan ultralle. Voi sitä onnellisuuden määrää.
Viime perjantaina järkytyksekseni olin minimaalisesti vuotanut jotain ruskeaa. Hätäännyin ja menin neuvolalle, en edes soittanut sinne. Siellä oli töissä joku joka oli kylmän viileä, suorastaan etäinen ja töksäytti minulle; sinä et voi koko asialle mitään. Hän oli kovin tyly. Minulta pääsi itku. Onneksi paikalle saapui täti, joka otti minut hoiviinsa. Ultrassa ei näkynyt mitään erikoista. Kaikki voisi siis olla kunnossa....Seuraavana aamuna vuotoa tuli minimaalisesti edelleen mutta siinä oli verta mukana. Aavistelin jo että kaikki ei ole hyvin. Seuraavana aamuna heräsin kovaan vatsakipuun, ja vuoto oli vain veristä. Lähdettiin sairaalaan, jossa pääsin nopeasti lääkärille, joka puolestaan teki ultran. Vuoto oli tuolla välin kasvanut kovasti. Ultrassa näky enää sikiösäkki ja kaikki muu oli kadonnut. Silloin vaivuin syvään tuskaan. Lääkäri oli kyllä huomaavainen, mutta en minä jaksanut kuunnella. Sympatiat eivät riittäneet tuomaan minulle hyvää mieltä, ei edes lohdutusta. Lähete kädessä saimme lähteä kaksin kotiin. Lohduton päivä, sitä ei muuten voi kuvailla. Ahdistus.
Mies jaksoi aika hyvin tukea minua.
Seuraava päivä oli enemmän helvettiä. Menin jälkitarkistukseen ja siellä lääkärillä oli opiskelija, minä olin täysi kakkonen. Lääkäri puhui hienoja sanoja opiskelijalle ja minä olin haarat levällään pöydällä. Hitto. Älkää unohtko minua, teki mieli huutaa, mutta en huutanut. Kohtuun oli jäänyt jotain, ja se piti poistaa lääkkeillä. Ja sen sain tehdä kotona. Yksin. En ajatellut, että olisin odottanut miestä kotiin vaan tein sen itse. Se oli tuskaa, se oli fyysisesti tuskaa mutta se tuska lisäsi henkistä tuskaa... karmeaa. Miksi tuollainen pitää tehdä kotona?

Mutta kaikesta selviää, näin ajattelin. Mutta sitten mies itki. Minä lohdutin.Oliko tämä selviytymistä?
Seuraavana päivänä kävin vessassa ja suoritin pesua, käteeni jäi jokin kova möntti. Ja silloin en enää kestänyt. Minulle tuli paha olo. Mutta se möntti kädessä olin ja tuskastuin aina vain edelleen. En tiedä kuvottiko minua, ahdostiko minua, pelottiko minua, vai mikä tunne se oli, mutta se oli kamala. Sydän täynnä tunteita samaan aikaan ja tunne siitä että tulee itkuhepuli ilman että kukaan on siinä vierellä... ja mihin se möntti pitäisi laittaa? Se möntti ei näyttänyt oikein millekään. Oliko se mitään? ahdistavaa. Minä ja möntti ja sata tunnetta vessassa. Olin niin yksin. Niin yksin, etten koskaan ole ollut niin yksin.

Tuskaa.

Seuraavana päivänä töihin kolmen sairaslomapäivän jälkeen. Kukaan ei tiedä miksi olen ollut poissa ja kaikki toivottelevat iloisina kun olen viimein tervehtynyt. Tekisi mieli huutaa ja kiljua. Mutta menen vessaan itkemään. Kokoan itseni ja menen töihin. Olenko kunnossa? En ole. Ja ne jotka ovat tienneet, halailevat ja pahoittelevat, sehän kuuluu tapoihin. Mutta auttaako se minua? Joka kerran kun olen saanut koottua itseni, tulee uusi lohdutus ja kaikki alkaa alusta. Sisältä maha on kipeä, tunteet ovat pinnassa ja välillä itkettää. Välillä tahtoisi jatkaa kun mitään ei olisi ollutkaan. Mutta sitten taas, joku halaa ja se on siinä.

... tai sitten muistaa sen onnellisuuden tunteen, joka valtasi kun raskaustesti oli positiivinen, ja kaikki repeää. Nyt vain uskaltaa toivoa, että seuraava tulokas ei odotuta itseään kolmea vuotta. Mutta minne nämä kaikki tunteet laitetaan? Mihin tämä kaikki rakkaus, johon oli valmistautunut laitetaan? Mitäs jos koskaan ei tule enää raskaaksi? Voiko toinen lapsi saada unohtamaan tämän tunteen? Onko reilua unohtaa tämä tunne?


Olen rikki. Miten keskenmenosta selviää, siihen en tiedä vastausta. Mutta se pieni heppu mahassa, jätti ison ihmisen kokoisen aukon minuun vaikken varsinaisesti koskaan päässyt häneen tutustumaan. Mutta sitä onnellisuuden tunnetta en kyllä vaihtaisi mihinkään