Harry Potter ja yllättävä paljastus (haasteficci)

Tää ficci jättää ainakin mun omasta mielestä aika paljon lukija mielikuvituksen ja tulkinnan varaan... otan palautetta mielellään vastaan=)


HARRY POTTER JA YLLÄTTÄVÄ PALJASTUS

”My name is Malfoy, Draco Malfoy”, kalpea vaaleahiuksinen poika tuijotti itseään nenä pystyssä peilistä. ”Ei, se ei kuulosta siltä, miltä sen pitäisi”, hän ajatteli. Poika sipaisi vaaleita hiuksiaan kevyesti taaksepäin ihaillen komeaa näkyä peilistä.
”Malfoy, mitä sinä teet?” hönki isokokoinen Grabbe hänen takanaan.
”Se ei kuulu sinulle pätkänkään vertaa”, Malfoy kivahti ja loi ylimielisen katseen Grabbeen.
***
Harry, Ron ja Hermione istuivat kirjastossa, vaikka oli kaunis kesäkuinen päivä ja lukuvuosi oli lähes lopuillaan. Pojat olisivat toki mieluummin makoilleet nurmikolla lammen rannalla, mutta Hermione oli raahannut heidät väkisin kirjastoon.
”Et voi olla tosissasi! Minä en todellakaan aio käydä läpi kolmea vuorenkokoista kirjaa”, Ron huudahti nähdessään kirjapinon, jonka Hermione työnsi hänen nenänsä eteen.
   Harrykin katseli tyytymättömänä kolme paksua kirjaa, jotka Hermione oli raahannut hänen luettavakseen. Mitä tällä oli nyt mielessä? Eivätkö he olisi voineet vain nauttia vapaa-ajasta nyt, kun kaikki kokeetkin olivat ohitse?
”Teidän on pakko auttaa minua”, Hermione sanoi, ”Lupasin professori Gumblelle, että teen hänelle esitelmän kuolonsyöjistä vielä ennen lukukauden loppua!” (Professori Gumble oli heidän senvuotinen pimeyden voimilta suojautumisen opettaja) Hermionen ilme oli epätoivoinen, vaikka hänellä ei koskaan ollut mitään vaikeuksia selviytyä esitelmän teosta.
   Hermione oli pudonnut lampeen melko koleana yönä, kun hän oli hiippaillut ulkona Harryn ja Ronin kanssa. Aluksi hänelle oli tullut vain nuha ja noussut vähän lämpöä. Ahkerana opiskelijana hän ei kuitenkaan ollut malttanut levätä vaan oli työskennellyt jopa enemmän kuin aiemmin. Seurauksena oli ollut keuhkokuume, jonka takia hän oli maannut Tylypahkan sairaalasiivessä pimeyden voimilta suojautumisen kokeen aikana. Nyt hän oli sitten luvannut korvata kokeen tekemällä esitelmän kuolonsyöjistä, mutta aikaa oli todella vähän, joten hän oli päättänyt, tapojensa vastaisesti, pyytää Harryn ja Ronin apua, jotta selviytyisi tehtävästä ajallaan.
   Ron ja Harry tiesivät, ettei heillä ollut juuri vaihtoehtoja, elleivät he sitten halunneet loukata Hermionea pahanpäiväisesti. Tämä oli kuitenkin usein auttanut heitä läksyissä, joten ehkä nyt olisi heidän vuoro auttaa tätä. Huokaisten kumpikin syvään he avasivat ensimmäiset paksuista kirjoistaan ja alkoivat selailla niitä siinä toivossa, että löytäisivät jotain hyödyllistä tietoa.
***
Ginny seisoskeli pihalla kahden muun neljäsluokkalaisen kanssa. He katselivat yksin vaeltelevaa mustahiuksista tyttöä. Tämä oli ilmestynyt kouluun vasta tällä viikolla, mutta kuulemma jatkaisi siellä myös seuraavana syksynä.
”Ai jaa, hän on se vaihto-oppilas Drumtrangista?” kysyi lyhyenlänttä Sandra Rowan korpinkynnestä osoittaen tyttöä. Ginny nyökkäsi.
”Hän näyttää yksinäiseltä”, hän sanoi säälivällä äänellä, ”Miksi hänen piti mennä luihuiseen?”
”Niin, muuten olisin ehkä voinutkin yrittää ystävystyä hänen kanssaan, mutta nyt se ei tule kysymykseenkään”, Sandra huokaisi.
”Miksi luihuisetkaan eivät ole hänen kanssaan?” puuttui Camille Lockhart (ei sukua Gilderoy Lockhartille) korpinkynnestä puheeseen.
   Ginny kohautti olkapäitään. Hän oli ihmetellyt aivan samaa asiaa. Yleensä luihuiset hyväksyivät joukkoonsa drumtrangilaiset varsin hyvin.
”Ettekö te muka ole kuulleet?” Sandra kysyi hämmästellen ylidramaattisella äänellä.
”Kuulleet mitä?” Camille ihmetteli.
”Ette siis tosiaan ole…” Sandra tuhahti, ”Pansy Parkinson on kuulemma kieltänyt kaikkia luihuistyttöjä puhumasta tuolle”, hän sanoi osoittaen uutta tyttöä.
”Miksi?” Ginny kysäisi.
”En minä tiedä. En ole luihuisten kanssa niin hyvissä väleissä, että olisin mennyt kysymään”, Sandra sanoi kyllästyneellä äänellä.
***
Ilta-aurinko paistoi sisään kirjaston ikkunoista. Hermione oli raapustanut pergamentille viimein esitelmänsä, johon hän oli yhdessä Harryn ja Ronin kanssa kerännyt aimo annoksen tietoa kuolonsyöjistä. Hän paiskasi lukemansa kirja kiinni ja nosti sen syliinsä aikoen viedä sen takaisin hyllyyn, kun pieni kellertävä, kulmista hapertunut, pergamentin pala leijaili lattialle sen välistä. Ron kurottautui poimimaan sen. Hän tuijotti sitä hetken. Sitten hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä.
”Mitä? Mitä siinä sanotaan?” Hermione kysyi kiinnostuneena Harryn kurkkiessa jo Ronin olan yli.
”Tämä kuolonsyöjä ei ollut niin kuin ne muut…” Ron aloitti lukemaan, mutta ei ehtinyt pidemmälle, kun Hermione jo tempaisi pergamentin hänen kädestään.
   Nopeasti Hermione luki tekstin ja tunki sitten pergamentin kaapunsa taskuun.
”Viedään nyt nämä kirjat takaisin hyllyyn ja mennään sitten jonnekin, missä ei ole ylimääräisiä korvia”, hän sanoi lähes kuiskaten. Harry ja Ron aikoivat esittää äänekkään vastalauseen, mutta nähdessään Hermionen vaativan ilmeen he tiesivät sen turhaksi. Kumpikin tarttui painavaan kirjapinoonsa ja lähti raahaamaan sitä hyllyyn. Sitten he pinkaisivat ulos kirjastosta. Portaiden alapäässä he törmäsivät päistikkaa johon kuhun kaatuen lattialle.
***
”Etkö sinä ikinä opi katsomaan eteesi, Potter”, Harry kuuli yläpuoleltaan ivallisen äänen, jonka hän tunsi paremmin kuin hyvin.
”Malfoy”, hän sähähti ja nousi lattialta miettien samalla ivallista vastakommenttia. Nähdessään Malfoyn hän ei kuitenkaan saanut sanaakaan suustaan, eivätkä Ron ja Hermionekaan tienneet, mitä olisivat sanoneet. Heillä oli täysi työ naurunsa pidättelemisessä (vaikka toisaalta, kuka viitsisi edes pidätellä nauruaan Malfoyn edessä?).
”Mitä nyt? Veikö tuon kuraverisen kissa kielesi kenties?” Malfoy kysyi Harrylta ilkkuvalla äänellä. Harry ei pystynyt vastaamaan. Hän vain tuijotti Malfoyta. Tämä ei nimittäin näyttänyt aivan normaalilta. Tämän vaaleat hiukset olivat asteen verran vaaleammat kuin ennen ja ne näyttivät siltä kuin niihin olisi kaadettu viisi litraa maagista hiusten muotoilijaa. Lisäksi tämän silmät kiilsivät oudosti ja tämä oli pukenut ylleen kiiltelevän tummansinisen kaavun tavallisen mustan tylypahkan kaavun sijaan. Harryn mielestä Malfoy ei ollut koskaan näyttänyt naurettavammalta.
   Harry, Ron ja Hermione vilkaisivat nopeasti toisiinsa, ja silloin se tapahtui. Kukaan heistä ei enää kestänyt vaan he alkoivat nauraa suorastaan hysteerisesti. Ennen kuin Malfoy ehti edes sanoa Norriskaa, he olivat rynnänneet vatsa kippurassa nurkan taakse. Tylypahkan käytävät kaikuivat vielä pitkään naurusta heidän kadottua näkyvistä. Draco Malfoy kohautti olkiaan ihmellen, mutta jatkoi sitten matkaansa. Hänellä oli nyt muutakin mietittävää kuin typerä Potter typerine kavereineen.
***
Hermione paiskasi tyhjän luokkahuoneen oven takanaan kiinni ja heittäytyi lattialle nauramaan. Ron piteli vatsaansa ja Harry nauroi yhä ääneen.
”Oletteko ikinä nähneet Malfoyta noin naurettavana?” Ron kysyi naurusta katkeilevalla äänellä. Harry pudisti päätään niin rajusti, että hänen pyöreät silmälasinsa valuivat alaspäin pitkin hänen nenäänsä.
   Hetken kolmikko nauroi vielä hysteerisenä, mutta viimein he rauhoittuivat, kun Hermione kiskoi vanhan pergamentin palan taskustaan. Harry ja Ron tulivat seisomaan hänen taakseen, kun hän levitti sen auki yhdelle pulpeteista. Hän alkoi lukea sitä ääneen.
”Tämä kuolonsyöjä ei ollut niin kuin ne muut. Hän oli kaikista voimakkain heti Tiedät-kyllä-kenen jälkeen. Kukaan ei uskaltanut vastustaa häntä. Hänen maagiset kykynsä olivat aivan uskomattomat. Kerrottiin, ettei hän edes vanhentunut koskaan vaan pysyi aina yhtä kauniina ja nuorena. Hän kuitenkin katosi melkein heti Tiedät-kyllä-kenen katoamisen jälkeen. Monet ajattelivat hänen seuranneen Pimeyden Lordia…”.
   Harry, Ron ja Hermione tuijottivat pergamentin palasta. Heillä ei ollut aavistustakaan, kenestä se kertoi.
”Mitä väliä tuolla on?” Ron kysyi, ”Jos hän on kadonnut, niin ei kai hänellä ole mitään merkitystä meille”. Hermione tuhahti halveksuvasti.
”Tietenkin sillä on väliä. Vaikka Tiedät-kai-kuka kukistettiinkin viime syksynä lopullisesti, se ei tarkoita, että tämä Kuolonsyöjä olisi poissa. En usko, että oli sattumaa, että me löysimme tämän”, hän sanoi.
”Kuulostat ihan Sibylla Punurmiolta”, Ron totesi, ”Tietenkin se oli sattumaa”. Häntä ei kiinnostanut lainkaan alkaa selvittämään kauan sitten kadonneen kuolonsyöjän henkilöllisyyttä.
   Hermione oli kuitenkin, tapansa mukaan, täysin eri mieltä Ronin kanssa. Hän halusi ehdottomasti ottaa selvää, kenestä pergamentin palasessa oikein puhuttiin.
”Tämä on selvästikin vain osa tekstiä. Sen kirjan välissä voi olla loputkin”, hän sanoi.
”Vaikka olisikin, me emme pääse kirjastoon enää tänään. Itse asiassa meidän pitäisi olla jo rohkelikkojen oleskeluhuoneessa, eikä harhailla tyhjissä luokissa”, Ron sanoi kuulostaen enemmän Hermionelta kuin oli ikinä uskonut.
   Harry seurasi vierestä ystäviensä kinastelua. Hän huomasi olevansa tällä kertaa enemmän Hermionen kuin Ronin puolella. Häntäkin oli alkanut kiinnostaa, kuka tuo mainittu kuolonsyöjä oikein oli.
”Mitä jos menemme nyt oleskeluhuoneeseen ja livahdamme yöllä kirjastoon tutkimaan sitä kirjaa. Voimme käyttää isäni näkymättömyysviittaa”, hän tokaisi Ronin ja Hermionen väittelyn väliin. Nämä katsahtivat häneen kummissaan. Harry puhui harvoin niin ärtyneellä äänellä. Molemmat nyökkäsivät, ja sitten kolmikko livahti pois tyhjästä luokasta ja lähti kohti rohkelikon oleskeluhuonetta.
***
Kello oli reilusti yli puolen yön, kun rohkelikkotornin oleskeluhuone viimein tyhjeni. Kun viimeinenkin rohkelikko oli kömpinyt haukotellen sänkyynsä, Harry juoksi hakemaan arkustaan isänsä näkymättömyysviitan ja kelmien kartan. Sitten hän palasi takaisin oleskeluhuoneessa odottavien Ronin ja Hermionen luokse.
   Kolmikko livahti ulos muotokuva-aukosta. Lihava leidi katsoi heitä paheksuen:
”Teidän ei pitäisi liikkua näin myöhään tornin ulkopuolella”, se sanoi tuhahtaen, ”Saatte vain syyttää itseänne, jos Voro saa teidät kiinni”. Harry, Ron ja Hermione eivät välittäneet leidin jupinasta vaan heittivät näkymättömyysviitan päälleen ja menivät vähän matkan päähän tutkimaan kelmien karttaa. Voro oli huoneessaan ja Norriska liikuskeli ylemmissä kerroksissa. Reitti oli siis selvä. He lähtivät etenemään hitaasti kohti kirjastoa vilkaisten aina välillä kelmien karttaa varmuuden vuoksi. Liikkuminen ei kuitenkaan ollut kovin helppoa, sillä sekä Ron että Harry olivat viimeisen vuoden aikana venähtäneet hurjasti pituutta. Kumpikin heistä oli nyt lähes puoli päätä Hermionea pidempi. Viitta ei enää meinannut millään riittää heille kolmelle, vaikka he kulkivatkin kumarassa. Heidän täytyi koko ajan varoa, etteivät heidän jalkansa tulleet esiin sen reunan alta.
   Jotenkin heidän onnistui kuitenkin selvitä kirjaston ovelle asti. Sinne päästyään Harry rullasi jälleen kartan auki varmistaakseen, ettei Voro tai Norriska oleillut sillä aikaa kirjastossa. Tutkaillessaan karttaa hän oli huudahtaa hämmästyksestä.
”Me emme näköjään ole ainoita, jotka ovat päättäneet livahtaa yöllä ulos”, hän sanoi osoittaen eteenpäin kulkevaa ympyrää kartassa tyrmien kohdalla.
”Malfoy”, Ron sylkäisi sanan suustaan kuin se olisi ollut lehmän lannan makuinen jokamaunrae.
   Hermionekin kurottautui vilkaisemaan karttaa. Hänen silmiinsä osui vielä yksi liikkuva piste. Lammen rannalla käveli joku ympyrää. Hän veti kartan lähemmäs itseään nähdäkseen kenen nimi siinä luki.
”Rodvael? Kuka hemmetti on Rodvael? En ole ikinä kuullutkaan kenestäkään sen nimisestä”, hän puuskahti. Harry ja Ron kohauttivat kumpikin olkapäitään. Nimi oli heille yhtä outo kuin Hermionellekin.
”En tiedä, mutta lyön kymmenen sirppiä vetoa, että Malfoy on menossa tapaamaan häntä”, Ron tuumasi.
”Mitä sitten jos onkin? Meillä on tärkeämpääkin tekemistä kuin Malfoyn puuhien vakoileminen”, Hermione sanoi.
”Niin mutta voisimme käräyttää sen limaisen paskiaisen”, Ron intti.
”Ei, me menemme kirjastoon”, Hermione sanoi päättäväisesti.
”Menkää te kirjastoon. Minä käyn katsomassa, mitä Malfoy puuhaa”, Ron sanoi.
   Harry ja Hermione vilkaisivat toisiinsa. Ron näytti peräänantamattomalta. Harry kohautti olkiaan.
”No, mene sitten, mutta ota viitta mukaasi”, hän sanoi.
”Ei, pitäkää te se. Kun olette tutkineet sen kirjan voitte tulla sen turvin hakemaan minut lammelta”, Ron väitti vastaan. Hän vilkaisi vielä kerran kelmien karttaa, joka paljasti Malfoyn ehtineen jo ulko-ovelle.
”Minä menen nyt. Nähdään!” Ron kuiskasi ja livahti viitan alta kadoten käytävään.
   Harry ja Hermione työnsivät kirjaston raskaan oven varovaisesti auki ja sukelsivat hyllyjen väliin etsimään Hermionen aiemmin päivällä lukemaa kirjaa. Kirja oli yhä paikallaan. Harry nosti sen hyllystä ja laski lattialle. Sekä hän että Hermione istuivat kumpikin lattialle ja alkoivat selailla kirjaa innokkaasti.
***
Ron hiipi varovaisesti eteenpäin käytävällä. Hän tiesi, että Voro tai Norriska saattaisi ilmestyä kulman takaa hetkenä minä hyvänsä. Hänen onnistui kuitenkin päästä ulko-ovelle jäämättä kiinni. Nopeasti hän pujahti ulos ja painoi raskaan oven takanaan kiinni nojaten sitä vasten ja huokaisten helpotuksesta. Nyt hän ei ainakaan voisi enää jäädä kiinni. Voro ei yleensä liikkunut pihalla, ja vaikka Hagrid näkisikin hänet, tämä ei ikinä ilmiantaisi häntä.
   Vedettyään syvään henkeä hän jatkoi matkaansa kohti lampea. Päästyään lähelle rantaa hän erotti selvästi siellä seisovat kaksi hahmoa. Hän pujahti puiden suojaan ja hiippaili kuuloetäisyydelle hahmoista, joista toinen oli selvästikin Malfoy. Tämän hopeanhohtoiset hiukset ilmiantoivat tämän kirkkaassa täydenkuun loisteessa. Toinen hahmoista oli selvästikin tyttö, mutta Ron ei pystynyt tunnistamaan tätä. ”Tuon täytyy olla se Rodvael”, hän ajatteli.
***
Draco katseli edessään seisovaa tyttöä. Hänellä oli outo olo. Tuo tyttö oli hänestä kaunein olento maanpäällä, eikä hän ollut koskaan ajatellut kenestäkään niin. Tytön mustat hiukset olivat pitkät ja suorat ja tämän silmät olivat hyvin tummanruskeat. Suora nenä ja siro suu vain korostivat tytön kauneutta ennestään. ”Eikä hänen vartalossakaan ole moittimista”, Draco ajatteli. Tytön kaapu oli auki ja tällä oli yllään kireät mustat housut ja läpikuultava valkoinen pusero. Tämän vaatteet eivät todellakaan jättäneet paljoakaan arvailujen varaan, eikä Dracolla ollut kerrassaan mitään sitä vastaan.
”Lähetit minulle pöllöpostia”, hän sanoi lähes kuiskaten tytölle, ”Voisit varmaan kertoa viimein, miksi halusit tavata minut, Tanya”.
Tanyaksi kutsuttu tyttö hymyili herttaisen suloisesti ja heilautti pitkiä mustia hiuksiaan.
”Eiko se nyt ole paivan selvaa, Draco”, hän kihersi työntyen lähemmäs poikaa, ”Kukahan mahtaa olla koko taman koulun suosituin ja komein poika”.
   Puiden takana seisovan Ronin teki mieli oksentaa, kun hän näki Tanyan painautuvan Malfoyta vasten ja suutelevan tätä kiihkeästi. Mutta toisaalta, nyt hänellä olisi jotain kerrottavaa muille aamiaisella. Malfoylla näytti olevan heikkokohta. ”Tuo taitaa myös selittää sen naurettavan pukeutumisen aiemmin tänään”, Ron mietti tuijottaessaan pariskuntaa.
***
”Mitä luulet, löysiköhän Ron Malfoyn?” Hermione kysyi Harrylta selaten yhä paksua kirjaa. Harry kääri auki kelmien kartan. Hän erotti selvästi Ronin, joka seisoi hieman kauempana kahdesta hyvin lähekkäin olevasta pisteestä: Malfoysta ja Rodvealista. Hermionekin vilkaisi karttaa ja nyökkäsi.
   Samassa Hermionen eteen avautui sivu, jonka alalaita oli repäisty irti. Sivun ylälaidassa oli kuva kauniista, mustahiuksisesta nuoresta naisesta. Naisen kasvoilla oli kuitenkin häijy ilme ja hän liikehti levottomasti.
”Miten minä en huomannut tätä aiemmin?” Hermione kysyi puoliksi itseltään. Harry kääntyi myös katsomaan kuvaa. Hän nappasi Hermionen kädessä olevan pergamentin palan ja sovitti sitä sivun alaosaksi. Se sopi täydellisesti.
   Hermione käänsi sivua. Pergamentin teksti jatkui sen toisella puolella. Lukiessaan sitä hän vetäisi hämmästyneenä henkeä.
”- - , jonka huhuttiin olevan hänen isänsä. Tätä huhu ei tietenkään ole kukaan pystynyt osoittamaan oikeaksi, sillä tytön äitiä ei koskaan löydetty. Tämän epäillään saaneen surmansa itsensä Pimeyden Lordin kädestä”, Hermione luki ääneen.
   Harry käänsi sivun takaisinpäin ja katsoi naisen kuvaa. Hänellä oli vahva tunne, että oli nähnyt tämän jossain aiemmin aivan hiljattain. Hän repäisi sivun irti. Hermione älähti vihaisesti.
”Se oli jo valmiiksi revitty. Ei kukaan välitä, vaikka ottaisimme loputkin sivusta”, Harry sanoi ja kertoi sitten tytölle oudosta tunteestaan.
”Jos olet tosiaan nähnyt hänet, meidän täytyy mennä Dumbledoren puheille mitä pikemmin”, Hermione sanoi huolestuneena, ”Minähän sanoin, ettei pergamentin löytyminen ollut sattumaa. Tule, meidän täytyy hakea Ron ja etsiä sitten Dumbledore!” Hermione kuiskutti nopeasti nostaen kirjan samalla hyllyyn.
***
Ron seisoi yhä puiden suojassa lammen rannalla. Hän ei voinut muuta kuin katsella Malfoyn ja Rodvaelin touhuja. Nämä suutelivat koko ajan kiihkeämmin, ja Malfoy oli jo ehtinyt ujuttaa kätensä tytön ohuen puseron alle. Tytön kaapu oli jo aikaa sitten pudonnut maahan. ”Eiiih! Miksi tämän täytyy tapahtua minulle?” Ron ajatteli unohtaen täysin itse halunneensa seurata Malfoyta. Vaikka näky rannalla etoikin häntä, se myös kiehtoi oudolla tavalla, eikä hän pystynyt liikahtamaankaan aitiopaikaltaan.
   Rannalla Malfoy taivutti Rodvaelin päätä taaksepäin ja suuteli tämän kaulaa. Tyttö voihkaisi hiljaa, mutta kuitenkin sen verran kuuluvasti, että Ron saattoi kuulla sen. Hitaasti pariskunta näytti laskeutuvan alaspäin ja hetken kuluttua nämä makasivatkin melkein päällekkäin Rodvaelin kaavun päällä. Malfoyn toinen käsi oli tytön niskan takana ja toinen seikkaili paidan alla, joka näytti nousevan koko ajan ylemmäs paljastaen tytön maidon valkeaa vatsaa enemmän ja enemmän sekä Ronin että Malfoyn silmille.
   Tytön kädet puolestaan haparoivat Malfoyn olkapäillä liu’uttaen tämän kaavun pois hartioilta ja valuen sitten selkää pitkin alas kiskoakseen Malfoyn paidan pois. Ron tunsi jälleen oksennuksen kohoavan ylös kurkkuaan pitkin nähdessään Malfoyn paljaan selän kuun hohteessa.
***
Harry ja Hermione pääsivät vaivatta ulko-ovelle asti. Painettuaan oven perässään kiinni Harry kääri jälleen kelmien kartan auki varmistaakseen, että Ron oli yhä lammen rannalla.
”Mitä ihmettä?” hän henkäisi osoittaen Hermionelle lammen rannalla olevaa kahta pistettä. Toisessa luki ”Weasley”, mutta toisessa välkkyivät vuoronperään nimet ”Malfoy” ja ”Rodvael”.
”Et halua tietää”, totesi Hermione yksiniinisellä äänellä,” enkä oikein usko, että Ronkaan olisi halunnut”.
   Harry vilkaisi Hermione kummissaan ymmärtämättä lainkaan, mistä tämä puhui. Juuri, kun hän aikoi kysyä sitä, tämä puisti päätään kieltävästi.
”Sittenpähän näet. Mennään nyt hakemaan Ron”, tämä vain sanoi ja lähti kulkemaan rantaa kohti sellaisella vauhdilla, että Harry oli tulla esiin näkymättömyysviitan alta.
   Hyvin pian Harry ja Hermione saapuivat rannan läheisyyteen ja hiipivät Ronin viereen puiden taakse. He pudottivat viitan yltään niin äkkinäisesti, että Ron olisi varmasti huutanut ällistyksestä ellei Hermione olisi ehtinyt läiskäistä kättään tämän suun eteen.
   Harryn katse kääntyi välittömästi suoraan rantaan. Nähdessään puolialastoman Malfoyn suutelemassa maassa makaavaa mustahiuksista tyttöä, jolla oli yllään enää rintaliivit ja mustat housut, hänkin tunsi pahoinvoinnin nousevan vatsastaan. Tytössä ei tietenkään ollut mitään vikaa, mutta Malfoy. Kuka nyt olisi halunnut nähdä Malfoyn siinä tilanteessa?
   Harryn tuijottaessa rantaa Hermione oli jo ehtinyt selostaa tilanteen Ronille, jonka katse myös hairahtui harmittavan usein rannan suuntaan. Samassa tyttö nousi istumaan ja heilautti hiukset kasvoiltaan. Harry tunsi kauhun lävistävän vartalonsa miekan lailla.
”Hermione, näytä äkkiä sitä kuvaa!” hän kuiskasi puoli ääneen. Hermione, joka juuri samaan aikaan esitteli Ronille kirjan sivua teksteineen katsoi hämmästyneenä Harryyn. Ron puristi pergamenttia kädessään, vilkaisi kuvaa ja katsoi sitten rannalle, jossa Malfoy parasta aikaa riisui mustahiuksisen tytön rintaliivejä.
”Onko Voldemortilla tytär? Ei kai se vain ole hän?” hän henkäisi ja läiskäsi tällä kertaa oman kätensä suunsa eteen kauhuissaan. Hän ei ikinä ollut lausunut Pimeyden lordin nimeä ääneen ja sen lausuminen aiheutti hänelle voimakkaampaa pahoinvointia kuin melkein ilkosillaan keikistelevä Draco Malfoy.