HP-ficci

Haasteficci, jossa pitää olla seuraavat repliikit/lausahdukset/tekstit.

-   My name is Malfoy, Draco Malfoy
-   Ai jaa, hän on se vaihto-oppilas Durmstrangista?
-    Miksi hänen piti mennä Luihuiseen?
-    Eiih! Miksi tämän täytyy tapahtua minulle?
-   Onko Voldemortilla tytär? Ei kai se vain ole hän?
-   Tämä kuolonsyöjä ei ollut kuin ne muut.


Ikäraja: ???? (tään jakson voi ainakin lukea kuka vaan)
Summary: Harryn, Dracon, ym. muiden tyyppien viimenen vuosi Tyliksessä.
Ainakaan tässä jaksossa ei oo paljoakaan mitään romance-juttua, sori


kappale 1.

Voldemort käveli ympäri huonetta, joka sijaitsi hänen ikivanhassa, jylhässä linnassaan karikkoisella saarella, ja viimeisteli suunnitelmiaan. Ulkona satoi kaatamalla, rantaan lyövät tyrskyt näkyivät näyttävinä isoista laseista, jotka olivat huoneessa. Voldemortin mietteet katkaisi arka koputus oveen.
   ”Sisään.” Voldemortin kylmä ääni leikkasi ilmaa.
Tamminen ovi avautui ja sulkeutui nopeasti juuri ja juuri sen verran, että sen avaaja pääsi puikahtamaan sisään. Se oli Matohäntä.
   ”My lord, siitä tehtävästä…”
”Ette kai vai kadottanut häntä?” Voldemort istahti vihreällä sametilla verhoiltuun tuoliinsa suuren pöydän taakse ja katsoi Matohäntää nyt suoraan silmiin jäätävästi.
   ”My lord, emme voinut tehdä mitään. Hän käytti belamoria-loitsua Havesiin, eikä siihen voi vastata.”
”Kyllä minä sen tiedän, koska suunnittelin sen itse. Vai belamoria? Ovelaa. Haves parka.” Voldemort ei kuulostanut laisinkaan siltä, että surisi palvelijaansa. ”Mutta sinä jäit jäljelle, mikset napannut häntä?”
   ”My lord, tuota noin, en uskaltanut.” Matohäntä oli sekä peloissaan isäntänsä reaktioista, sekä äärettömän vaivautunut jäätävän katseen alla. Kiitävän hetken Voldemort näytti siltä, kuin olisi voinut käyttää ”hieman” kidutus-kiroustaan, mutta sen sijaan räjähti kylmään ja säälimättömään nauruunsa, joka kuitenkin lopahti pian, kuin veitsellä leikattuna.
   ”Jos et tuo häntä määräaikaan mennessä, saat kokea saman kohtalon, kuin Haves."

****

Harry Potter istui Kotikolossa Ronin, Ginnyn ja Hermionen kanssa räpläten uusinta luudanvarttaan, Hopeasalamaa. Hermione ja Ginny keskustelivat keskenään satunnaisia tyttöjen juttuja, ja Ron selaili Kadlein Kanuunat-kirjaansa. Ilmassa oli tietynlaista jännittyneisyyttä, varovaisuutta ja ennakkoluuloja, jotka johtuivat Voldemortin viimeisimmistä tempauksista. Harry oli kuullut Siriuksesta viimeksi pari viikkoa sitten, kun joutui muuttamaan väliaikaisesti Kotikoloon Siriuksen häivyttyä hoitamaan kuolonsyöjiin liittyviä asioita. Harry ei tajunnut, miksei hän pääsisi Feenkiksin Ritarikunnan jäseneksi, vaikka ei ollutkaan aivan täysi-ikäinen. Feeniksin Ritarikunnan jäsenet olivat pimeyden velhoja vastaan taisteleva järjestö, ja sen jäsenet olivat aina erittäin huolellisesti valittuja. Luultavasti hänen täytyisi käydä vielä viimeinen Tylypahkan kouluvuotensa. Kouluvuoden alkuun oli vielä kolme päivää, kaikki varusteet oli hankittu, jopa matka-arkut pakattu.
   Tällä hetkellä Harry yritti tyytyä ainoastaan tuijottamaan ulos ikkunasta sateeseen, ja odottamaan viestiä Siriukselta, vaikka se olikin vaikeaa.

****

   Tylypahka loisti autiuttaan vielä viimeisiä hetkiään ennen kuin oppilasjoukkio täyttäisi sen ja viettäisi siellä seuraavan lukuvuotensa. Tylypahkassa majaili vain yksi vanha mies, Dumbledore.
   Dumbledore hoiteli keskittyneenä paperitöitään ja yritti ratkoa Voldemortin logiikkaa, mutta ei kuitenkaan ollut niin ajatuksiinsa vajonneena, jottei olisi kuullut verraten hiljaista tapsuttelua hänen työhuoneeseensa johtavista portaista. Hän oli suhteellisen varma, että se oli kissa. Dumbledore mietti hetken, olisiko professori McCarmiwa tullut viimeistelemään opetussuunnitelmiaan, mutta se ei ollut McCarmiwa, mutta se oli kissa. Vitivalkoinen ja vaaleanvihreät silmät omaava, ilman muuta animaagi, jonka huomasi kissoille liian päättäväisestä ja silti sillä tietyllä tavalla epävarmasta tyylistä marssia työpöydän eteen ja tuijottaa suoraan työpöydän takana istuvaan mieheen. Muutaman sekunnin nuo kaksi tuijottivat toisiaan silmästä silmään (ulkopuolinen olisi pitänyt asetelmaa suorastaan koomisena) kunnes kissa päätti muuntautua poksahtaen noin 17-vuotiaaksi pojaksi, jonka hiukset olivat yhtä luonnottoman valkoiset, kuin kissan karvakin, vaaleanvirheät silmät varovaisuutta ja ennakkoluuloja tihkuen. Dumbledore tunnisti hänet vasta silloin.
   ”Sinustakin on sitten tullut animaagi. Istuhan alas ja kerro, mikä sinut tänne toi.”

****

”Eiih, miksi tämän täytyy tapahtua minulle?” Draco Malfoy vaikeroi. Käsivarressa oleva pääkallotatuointi hohti jälleen punaisenaan, eikä Dracoa juuri nyt haluttanut tavata Voldemortia. Hän mietti, taisiko kukaan kuolonsyöjistä todella rakastaa Voldemortia, he vain… tulivat immuuneiksi sille pahuudelle, kun liittyivät siihen. Sellaisen käsityksen Lucius oli yrittänyt Dracolle antaa, mutta tapa, jolla Voldemort kohteli niitä, jotka olivat tehneet jonkinsorttisen mokan, kertoi jostain aivan muusta. Draco istui leveällä sängyllään Malfoyn kartanossa ja painoi sormensa vastahakoisesti pääkallon päälle, ja löysi itsensä oitis Voldemortin linnanrämän oven edestä rankassa sateessa.
   Dracoa hieman epäillytti se, että mailla halmeilla ei näkynyt muita kuolonsyöjiä, koska tapaamiset järjestettiin yleensä isoimmissa porukoissa. Draco koputti mahtipontiseen oveen, joka avautui lähes heti sen jälkeen hovimestarin avaamana.
   ”Herra odottaakin teitä jo, nuori herra Malfoy. Hän on huonolla tuulella tällä hetkellä, joten…”
   ”Kiitos vain vihjeistä, Butler, enköhän minä hoida tämän.”
   Draco nousi kiviportaat ylös Voldemortin työhuoneeseen, ja koputti oveen. Huoneesta kuului jäätävä ”Sisään” ja Draco pujahti oven raosta Voldemortin jäätävän katseen alle, kuten hänen tietämättään Matohäntä eilen.
   ”Nuori Malfoy, minulla on sinulle tehtävä, melko vaativa ottaen huomioon, kuinka kauan olet ollut kuolonsyöjä.”
   Draco voihkaisi hiljaa mielessään. Mitä Voldemortilla oli nyt mielessä? Siitä ukosta ei koskaan ottanut täysin selvää.
   ”Jotain muuta Potterin vakoilemisen lisäksi?” Draco sanoi, muistaen vasta sen jälkeen my lordin. Se ei ollut kylläkään ensimmäinen kerta. Voldemort kuitenkin huomasi sen, mutta jätti asian sikseen, siltä erää.
   ”Arvelisin, että Tylypahkaan tulee uusi oppilas, joka ei mene ensimmäiselle luokalle. Tarkkaile häntä, ja raportoi säännöllisesti. Matohäntä hoitelee loput.
   ”Hmm… hyvä on, my lord.” Draco liikahti levottomasti miettien, oliko Voldemortilla vielä jotain muuta sanottavaa.
   ”En aio tuhlata tähän enempää voimavaroja.” Voldemort totesi, mutta lisäsi vielä ”Ja muista, että et anna hänen huijata itseäsi.”

****

Matohäntä luikki Lontoon maanalaisessa labyrintissa päämääränään nousta maanpinnalle Iskunkiertokujan kohdalla. Likaiset viemäristöt tuntuivat Peteristä paljon kodikkaammilta, kuin maanpäällinen jästien maailma, ja hän käyttikin mieluummin sitä. Taivallettuaan pari kilometriä
Matohäntä saavutti vihdoin huterat metalliset ja ruosteiset tikapuut, joiden yläpuolella Yksisilmäisen Noidan kapakka sijaitsi. Tähän aikaan illasta se oli täynnä pimeyden velhoja punomassa juoniaan ja keskustelemassa viimeisimmistä uutisista, ja Matohäntä toivoi löytävänsä Spiderin heidän joukostaan.
   Spider oli mitä etevimpiä noitia pimeyden voimien alalla, vaikka hän olikin käynyt vasta kuudennen luokkansa Durmstrangissa. Vanhana konkarina Matohäntää lievästi sanottuna hävetti kysyä neuvoa kaksi kertaa nuoremmalta ja vielä noidalta, mutta jos jättäisi sen tekemättä, saisi luultavasti katua sitä syvästi. Matohäntä löysikin Spiderin nurkkapöydästä keskustelemassa huppupäisen ja kasvonsa kätkeneen ikätoverinsa kanssa, mutta Matohäntä ei häneen huomiotaan kiinnittänyt.
   ”Ai, Matohäntäkö se siinä? Mitä nyt?” Spiderin valloittavat, lähes valkoiset silmät katsoivat Matohäntää tyypillisellä huvittuneella taasko-Voldemort-rökitti-sinua-katseella. Matohäntä nieli piskuisen ylpeytensä ja istui pöytään. Pöydässä istunut huppupää päätti näköjään parhaakseen häippästä ja livahti huomaamattomasti ulos.
   ”En ole vielä suorittanut tehtävääni, ja tuota noin….” Matohäntä mietti miten muotoilla asiansa.
   ”Et selviydy siitä ilman minun apuani. Etsit siis vielä häntä, hah, tyypillistä sinua tunaroida pikkujutuissa.”
   ”Herramme arvelee, että hän pyrkii Tylypahkaan. Voisitko…?
Spider haroi huomiotaeherättäviä sähkönsinisiä hiuksiaan. ”Totta kai voisin, mutta on ihan eri juttu, viitsisinkö.”
   ”Sinun on pakko, mitä Herra tekisi, jos…”
   ”Luultavasti käristäisi sinut. No… teen sen, jos saan jotain vastapalvelukseksi.” Spiderin suu vetäytyi hymyyn, sillä hän tiesi aivan hyvin, että Matohännällä tuskin oli mitään tarjottavaa, mutta Matohäntä näytti yllättäen olevankin varautunut tähän. Peter veti taskustaan hopeisen käärmeellä koristetun riipuksen, jossa kimalteli kauniisti muotoiltu smaragdi.
   ”Saat tämän, riittääkö?” Vuorostaan Matohännän suu vetäytyi ilkeään virneeseen, ja Spider kykeni vain tuijottamaan korvaamatonta taika-aarretta Matohännän hyppysissä.

****

   Harry,
   
   Emme kykene arvaamaan, mikä Voldemortin logiikka on. Kuolonsyöjäy käväisivät vierailulla Pyhän Mungon sairaalassa, mutta ihmeeksemme eivät alkaneet riehumaan, vain hakivat jonkun potilaan pois, todella kummallista käytöstä. Taikaministeriö työstää asiaa, paitsi onhan jo yleisesti tiedossa, että se on melko kyvytön, koska on täynnä Voldemortin liittolaisia.
Sen kyllä jo arvasikin, että ankeuttajat ovat liittoutuneet Voldemortiin, ja Azkabaniin teljetyt pimeyden velhot riehuvat vapaana tuolla jossain. Pahinta on, että Voldemort on näyttänyt keksivän keinon, miten ankeuttajan suudelman voisi peruuttaa….
Jättiläisistä ei ole kuulunut vielä mitään. Oli kuitenkin onni, että saimme ne puolellemme. En voi nyt kertoa kaikkea, halutessaan kuolonsyöjät saavat käsiinsä kaikki kirjeet, joita pöllöt kantavat.

      Sirius

   Harry oli ennenkin kuullut huhuja, että Voldemort olisi keksinyt jonkin keinon ankeuttajan suudelmaa vastaan, mutta oli siltikin järkyttävää saada melko varman todisteen sille. Pyhän Mungon juttu askarrutti heitä kaikkia, eikä siinä näyttänyt olevan mitään järkeä. Harry repi katseensa kirjeestä ja kohdisti huomionsa jälleen vaunuosaston hiljaiseen elämään. Vaunuosastolla olivat vain Harry, Ron, Hermione ja Ginny.
   ”Oliko se Siriukselta?” Hermione ei ollut, kuten luultavasti kukaan heistä, nukkunut kunnolla yöuniaan viime kuukausina.
   ”Oli. Näyttää todellakin siltä, että Voldemortilla on hommat hanskassa.” Harry antoi kirjeen Hermionelle, joka luki sen hiljaa mutisten.
   ”Voi ei, eikai ankeuttajan suudelmaan ole saatu vasta-ainetta?!” Hermione näytti ottavan asian paljon vakavammiin, kuin Harry olisi uskonutkaan. Myös puoliksi nukuksissa olleen Ronin silmät rävähtivät auki ja Ginny hätkähti hereille mietteistään.
   ”Azkabanissa on vain muutama kuolonsyöjä, joka ei olisi menettänyt järkeään ja kykenisi tekemään jotain. Ei kai sitä nyt voi laskea ankeuttajan suudelmaksi.?
   ”Äh, etkö sinä ole koskaan kuullut, että jos selviää ankeuttajan suudelmasta, mikä on niin epätodennäköistä, että siitä ei ole edes viitsitty keskustella, saa ankeuttajan voimat.? Yksikin sellainen kuolonsyöjä tekisi enemmän tuhoa, kuin ankeuttajalauma, joka pääasiassa vaeltelee siellä, missä on eniten vahvoja tunteita.? Hermione kivahti.
   ”Ja jos vielä osaa käyttää ankeuttajan voimiaan, pusun voi antaa pelkällä loitsullakin.” Ronkin näytti tietävän jotain aiheesta, vaikka Harry olikin ihan pihalla.

****

Dumbledoren väsynyt katse kiersi Suuressa Salissa, jossa lajittelu alkaisi kohta. McCarmiwa raahasi vanhan pyöreän tuolin korokkeelle vielä vanhempine lajitteluhattuineen, kuten aina, ja lajittelu alkoi tavalliseen tapaansa.

Durmstrangista oli tullut vaihto-oppilas seitsemännelle luokalle, ja Dumbledorella, tavasta poiketen, oli hieman ennakkoluuloja tätä Spiderinna Zabinia kohtaan, ja kuiskasi vieressä istuvalle professori Kalkarokselle, että pitäisi tätä hieman silmällä..
   ”Nyt ensimmäiselle vuosiluokalle menevät oppilaat on lajiteltu, mutta meillä on tässä vielä kaksi vaihto-oppilasta.” McCarmiwa luki vanhalta pergamentilta ”Spiderinna Azar.”
   Sähkönsininen tukka veti katseita puoleensa, kun viehkeästi hymyilevä tyttö asteli penkille.
”LUIHUINEN!” Lajitteluhatun ei tarvinnut sitä kauaa miettiä, eikä se ollut yllätys Spiderille. Hän käveli rauhallisesti Luihuisen pöytään katseiden seuratessa häntä.
   ”Jerry D. Eldir.” Salaperäisen näköinen valkotukkainen poika käveli äänettömästi tuolille. Spider ja Jerry tunsivat toisensa erinomaisesti, ja Spider toivoi, että Jerry tulisi myöskin luihuiseen, kuinka luultavasti tekisikin.
   ”KORPINKYNSI” Toisin kuin Spiderin tapauksessa, Jerryn paikkaa lajitteluhattu mietti ainakin pari minuuttia. Spider tukahdutti vaivoin kiljahduksensa Ei voi olla totta. Jerry tyytyi vain hymyilemään hänelle hieman pahoittelevasti, osaksi aina tyypillisellä viekkaalla tavallaan.

****



   Heti Lajittelun jälkeen Spider oli hivuttautunut Korpinkynnen pöytään Jerryn viereen tivaamaan, mistä oli kyse.
   ”Miten sinä saatoit mennä luihuiseen! Lupasit minulle..!” Spider kuiskasi.
”Spider, en luvannut mitään, vain sen, että tulen Tylypahkaan.” Jerry vastasi kärsivällisenä.
   ”Miten voi olla edes mahdollista, että sinä edes pääsit Korpinkynteen?”
”Se oli helppoa, Spider, minä en mene luihuiseen sen kuolonsyöjälauman sekaan.”
   ”Tarkoitatko… et kai huijannut lajitteluhattua?”
”Niin taisin tehdä.” Jerry tokaisi. ”En tullut tänne remuamaan luihuisten kanssa. Valitsin Korpinkynnen, koska siellä on sentään rauhallista.”
   
Seuraavan päivän, joka oli lauantai, Spider oli mököttänyt ja vältellyt Jerryä. Joskus he olivat seurustelleet, mutta huomanneet, etteivät sovi toisilleen, mutta jäivät ystäviksi. Spider taisi vieläkin olla hieman ihastunut Jerryyn, mutta ei halunnut myöntää sitä. Spider päätti unohtaa koko jutun ja vaelsi mietteliäänä kohti Luihuisten oleskeluhuonetta aamiaiselta. Onneksi viimeisen luokan oppilaille järjestettiin oma huone, Spider inhosi muita luihuistyttöjä. Sitä paitsi edes, miksi hänen piti mennä luihuiseen? Hän ei paljoltikaan viihtynyt joukkiossa, jossa pääasiassa häijyilttiin jästeille, kysymällä Jerryltä neuvot lajitteluhatun huijaamiseen hän olisi voinut päättää itse paikkansa. Äh, se on myöhäistä nyt. Spider yritti ravistaa asian mielestään, sillä tiesi aivan hyvin, että halusi vain samaan tupaan kuin Jerrykin, ja päätyi siihen, että kuitenkin olisi joutunut luihuiseen, koska pimeyden voimat kiehtoivat häntä. Spider tokaisi väsyneenä salasanan "sinitukka" omaan huoneeseensa vievälle muotokuvalle. Istuttuaan turhautuneena sängylleen hän säikähti lähes kuoliaaksi, sillä huoneeseen salakavalasti tunkeutunut henkilö ilmaisi läsnäolonsa varsin yllättävästi ...
***

Siis katotaan, jos jatkan tätä (pitäis varmaan..) Pitäisi tunkea vielä
-   Onko Voldemortilla tytär? Ei kai se vain ole hän?
-   Tämä kuolonsyöjä ei ollut kuin ne muut.
-   My name is Malfoy, Draco Malfoy
-   Ai jaa, hän on se vaihto-oppilas Durmstrangista?

ARVOSTELKAA! (rakentavasti...)