Sielunkumppanit?

Törmäsin työssäni naiseen jonka kanssa kaikki tuntuu äärimmäisen luonnolliselta. Olen hänen seurassaan todella rauhallinen ja rentoutunut. En ole itse koskaan kohdannut mitään vastaavaa. Ongelma on siinä, että vaikka itse olen sinkku, vastapuoli on avoliitossa ja elää hyvin erilaista elämää mitä itse elän. Itse en todellakaan halua rikkoa mitään, mutta se tunne jonka olen kohdannut on saanut oman fysiikkani aivan sekaisin. Ruoka ei tahdo maistua, nukun huonosti, työt ei kiinnosta, jne...

Vastapuoli tunnistaa itsessään saman asian, mutta yrittää järjellä taistella itseään vastaan oman tilanteensa vuoksi. Jos tilanne on hankala minulle, voin vain kuvitella mitä se on hänelle...

On varmaan sielunkumppaneita.

Muttä ärsyttää tämän artikkelin jotkut osat tekstistä joka luulee tietävänsä kaiken miten kaikki menee. Osa taas on hyvää asiaa minunkin makuuni.

ja olen samaa mieltä, että noinhan se menee.
Sielunkumppanin kanssa olo on helppoa ja levollista. Mitään epäselvää ei ole. Ikäänkuin toinen olisi osa omaa kokonaisuutta,joka tekee yhden toimivan..

Minä löysin sielunkumppanin itseäni nuoremmasta naisihmisestä. Tunne hänen seurassaan oli juuri tuon tekstin mukainen, levollinen ja tuttu, juuri kuin olisi tullut viimein kotiin.
En tiedä mitä tapahtui, mutta ykskaks hän pakkasi laukkunsa ja lähti. Jäin vain miettimään että kuvittelinko koko ihmisen ja että voiko sielunkumppania näytellä? Enhän mä toki täydellinen ole ja mun kanssa on varmaan vaikea elää mut uskoin aina ettei me erota koskaan, tunne oli liian vahva.
Ja vieläkin vaikka kuinka yritän pysyä poissa hänen elämästään, päädymme aika ajoin kasvotusten. Hitto, mä jopa tiedän/tunnen milloin hän ajaa autolla vastaan!
Mulle tästä maailman kauneimmasta asiasta tuli kirous josta en näytä pääsevan eroon. En haluaisikaan mut pakko mikä pakko...

sielunkumppanini.
Tai ainakin yhden heistä :D

Tehdään nyt kuitenkin ensin selvyys siihen, etten koe sielunkumppanuutta millään tavoin yliluonnollisena ilmiönä tms..

Sattui vain niin, että kohtasin työelämässä itseäni 13 vuotta vanhemman miehen, joka tuntui alusta saakka kovin tutulta. Jotekin vain sisälläni oli tunne, että palaset loksahtivat paikoilleen. Hänen kanssaan oli ihmeen helppo olla, keskustella...
Fyysinen läheisyys oli jotain unohtumatonta, siinä vain oli niin hyvä olla, hänen vierellään. Myös hänen oli hyvä olla, koska sanoi sen niin monesti.
Kaikkea kuvasti helppous, aitous, vilpittömyys. Se vain oli jotain puhdasta. Niin täytyi olla ja tapahtua :)

Harmi vain, että todennäköisimmin emme enää tule tuollaista keskenämme kokemaan.

Mutta upea muisto siitä jää, sitä en unohda koskaan.

Juuri noin se on.Toisen eteen tekee mitä tahansa eikä millään muulla ole mitään väliä.

..juuri nin minäkin tunnen..ja luulen,että hän tuntee samoin..toivon niin..

Olen kokenut saman. Jotenkin tuttu ihminen, helppo olla, ymmärtää toista, välittää paljon, silmät jotenkin tutut, juttelu helppoa, koko olemus jotenkin tuttu, yms...vaikka ei tunne oikeasti toista kuin vähän vain. Ja saattaa vaistota toisen läsnäolon, katse kääntyy toiseen itsestään vaikka ei ollut tarkoitus katsella. Mutta tuntuu et tuo on vain sitä sielunkumppanuutta, ei johda välttämättä sen pidemmälle, vaikka tunteita tuossa on myös mukana enemmän tai vähemmän, en tiedä muista, itsellä kyllä.

löytynyt. Aika ja paikka eivät ehkä parhaat, mutta harvemminhan tällaiset Once In A Life Time-asiat niitä kysyvät.
Se tunne toisen seurassa: kun olisi tullut kotiin pitkään jossain harhailtuaan... Se tuttuuden tunne... Se, että luonnostaan puhuu "samaa kieltä" toisen kanssa, vaikkei tätä vielä kovin hyvin tunnekaan... Kaikenlainen luontevuus ja helppous kanssakäymisessä. Melkein käsinkosketeltava kemia... Ja lopuksi: tietoisuus, että toinen kokee asiat samalla tavalla.

Kuinka paljon enemmän riskejä käytännössä olisitte valmiita ottamaan sielunkumppanin vuoksi verrattuna tavalliseen suhteeseen?
Ja toinen kysymys, kun tossa on tullu esiin tota et fyysinen kohtaaminen on ollu hienoa, ja tossa artikkelissakin oli et parien välinen vetovoima ja intiimiys on vahva nii miten se eroaa tavallisesta? Vai eroaako? Onko se sitä että tunteet ovat palavampia vai onko se kumppani jotenkin fyysisesti haluttavampi kuin muut?

Ja se vielä, että miten perheenne ja ystävänne ovat suhtautuneet teihin? Luuletteko että he näkevät että teidän välillä on jotain vahvaa vai onko se vaan sellaista mitä muut eivät oikeastaan ymmärrä? Onko esim. perheenne tukenut teitä jos vaikka tilanne on ollut vaikea niinkun useassa tapauksessa näyttää olleen?

tuntuu... mukavalta. Olotiloja haittaa hiukan tuo järjen ääni joka aina yrittää saada itseään tiettäväksi. Se huomauttaa minulle, jos vaikkapa yllättäin sattuisinkin viihtymään paremmin toisen henkilön seurassa kuin kotona. Se luettelee myös muut esteet. Esteet. Mille? Ainakaan kaveruudelle tai ystävyydelle ei ole esteitä.

Itse kohtasin naisen, joka tuntui ensihetkestä lähtien tutulta ja "omalta" jollain tapaa. Tiedä sitten, oliko sielunkumppani vai ei, mutta tuo teksti sai hänet kyllä vahvasti mieleeni. En ole ennen kokenut ketään ihmistä yhtä läheiseksi, että jotain omituista hänessä täytyi olla. Niin, lienee sanomattakin selvää, että en ottanut asiasta sen paremmin selvää (toinen varattu), että en tiedä sitten oliko tunne molemminpuolinen vaiko ei. Hämmentävää jokapatauksessa. Ja surullista, jos sielunkumppanini oli:(

kohtasin sielunkumppanini ja menetin vuosien jälkeen. Se tunteena valo; sisäinen valo ja tunne "oikeasta tiestä".

Itsekukin meistä on se "valo" jollekkin. Toisille se on tarkoitettu kestäväksi ja jatkuvaksi tilaksi, toisille taas ohimeneväksi välähdykseksi.

Kirjallisuudessa on mainittu jokaisella ihmisellä olevan 7 sielunkumppania elämänsä aikana; ei kuitenkaan tarkoita, että onnistuisi heidät kaikki kahtaamaan.

Elämä koostuu valinnoista; suurin osa niistä on ennakoimattomia, kuin elämä itsekkin.

Olen onnellinen siitä, että olen kohdannut sielunkumppaneistani ainakin yhden selkeästi tunnistettavan. Miksi silti koen kaipuuta?

olemme seurustelleet vuosia. Seksi on hiipunut. Elämä on pelkkää keskustelua ja toisen ymmärtämistä. Se siitä sielunkumppanista. Ehkä olen enemmän toiminnan ihminen.

seurannut tätä keskustelua sielunkumppaneista,jonka moni tuntee kohdanneen.Mieleni tekeekin nyt kysyä,kuinka ja miten voitte olla varmat että kohtaamanne ihminen on juuri sielunkumppani/sukulaissielunne?Kysyisin myös sellaisilta ihmisiltä jotka ovat asiastaan varmoja,että elämme vain tämän yhden kerran,että kuinka te ajattelette sielunkumppaninne määräytyvän teille,tai olevan tarkoitettu teille?Miten se sielunkumppanuussuhde on voinut muodostua?Minkä vuoksi teidät olisi tarkoitettu toisillenne?Kuinka moni on kokenut sielunkumppaninsa taholta (jos on muodostunut suhde)pettämistä,luottamuksen menettämistä, pettymystä,mahd.väkivaltaa,unelmien murskaamista,mutta myös sitä suunnatonta onnea jota toivoo?Onko kaikki tuo negatiivinen"sielunkumppanille"kuuluvaa ja elämäänne toivomaa.Tahdon teidät herättää miettimään näitä kolmea asiaa.Pyydän että mietitte.Ne ovat Karmallinen suhde,Sielunkumppani suhde/sukulaissielu suhde ja Parisielu suhde/kaksoisliekki suhde.Miettikää mitä suhdetta elätte ja mitä olette elämäänne halunneet.T:yks äijä vaan

Löysin, mutta saa en.

"Henkilö tuntuu hyvin tutulta, ikään kuin hänet olisi tuntenut koko ikänsä." ---> Kyllä!

"Verrattuna aikaisempiin ihastumisiin, sielunkumppanin kohtaaminen tuntuu vaivattomammalta." --> Kyllä!

"Fyysinen ikäero ei tunnu esteeltä, sillä sielunkumppaneiden sanotaan olevan aina sielultaan saman ikäisiä." --> 20 vs. 25

Tapasin joulukuussa, enkä ole sen jälkeen juuri nähnyt. Olisin halunnut kysyä/tietää tunsiko hän mitään minua kohtaan, jos ei niin koko juttuhan on silloin vain omaa sairasta fantasiaa. En tehnyt minkäänlaista aloitetta, koska hän oli varattu.

mutta että näin vanhaksi piti elää (yli 30) että kuuli termin "sielunkumppanuus"! Todella mielenkiintoinen "ilmiö", nimittäin...

Olen ollut liitossa sielunkumppanini kanssa jo yli 10 vuotta ja meillä menee hyvin - toinen ajattelee ja toinen puhuu, toinen määrää tahdin, toinen suunnan - eikä pahemmin erimielisyyksiä ole ollut.

Tapaamisemme oli mystinen. En ajatellut häntä sen syvällisemmin, asiat vain etenivät ja päädyimme hyvin nopeasti asumaan saman katon alle. En tuntenut edes rakastumista tai ihastumista, ennemminkin tunsin olevani hänen puolikkaansa. Ilmeisesti hänkin, koska suhteemme alkoi ja eteni kuin salama kirkkaalta taivaalta vaikka emme edes tavallaan tunteneet toisiamme. Jollain tasolla sitten ilmeisesti kuitenkin, sillä rakastamme toisiamme ja olemme edelleenkin kuin "paita ja peppu" vielä kymmenen vuoden jälkeen...

Muutama vuosi sitten tapasin naisen, joka tavallaan ihastui minuun (kuulemma). Itsekin olen nainen. Olemme vuosien varrella jollain tasolla tutustuneet toisiimme. Olen alusta alkaen tiedostanut hänet läheiseksi, vaikka en tuntenut häntä lainkaan. Tunnen eräänlaisen sähkökentän hänen läheisyydesssään ja saatan jopa aistia hänen lähestyvän... Olen jotenkin todella tietoinen hänen läsnäolostaan.

Taustamme on hyvin erilaiset ja hän on jonkin verran minua vanhempi, mutta silti minusta tuntuu, että jollain henkisellä tasolla olemme todella lähellä toisiamme. Voin kuitenkin olla väärässä, sillä enhän tunne tätä naista tavallaan ollenkaan... Vaikka tunnenkin...

Jokin aika sitten pääsimme keskusteluyhteyteen ja yllättäen hän viittasi mahdolliseen sielunkumppanuuteen! Emme keskustelleet asiasta enempää, mutta etsin itse lisätietoa ilmiöstä ja löysinkin kyseisen Helmen artikkelin! Todella mielenkiintoista!! Jopa hieman pelottavaa...

Uskon kohdanneeni oman sielunkumppanini, vaikka ei minulla ole ollut silloin oikeastaan käsitystä mikä se sellainen sielunkumppani on.

Tapasin hänet työpaikallani. En muista olinko nähnyt häntä aikaisemmin, mutta kerran hän seisoi käytävällä ja jäin vain tuijottamaan. Pysähdyin ja tuijotin jonkin aikaa ja olo oli kummallinen. Hän ei huomannut minua silloin, mutta myöhemmin hän huomasi katseeni ja uskon että hän koki sen kiusalliseksi.

Hänen läheisyydessään minulle tuli aina kummallinen olo. Alkoi vähän kuin huimaamaan ja päässä tuntui sellainen kummallinen kohina, vaikea selittää. En ollut ennen kokenut mitään sellaista ja olin aika ihmeissäni.

Yritin tehdä tuttavuutta tämän ihmisen kanssa, mutta hän oikeastaan vain pilkkasi minua. Ihmettelin kuitenkin omaa kärsivällisyyttäni ja kykyäni antaa anteeksi hänelle käytöksensä.

Hän todella tuntui niin tutulta, pystyin olemaan hänen seurassaan oma itseni ja täysin avoin, mikä on siis melko harvinaista. Yleensä on aina joku suojamuuri päällänsä ihmisten parissa.

Vuosien aikana emme ole koskaan tulleet kovin läheisiksi esim. niin että olisimme vapaa-ajalla tekemisissä. Mutta hän tunnisti minut onneksi jossain vaiheessa ja välimme ovat lämpimät, näen hänen silmistään, että hän tietää kuka olen.

Pian koittaa aika, että emme näe toisiamme ehkä enää koskaan, mutta tunnistaisin hänet vaikka tuhannen vuoden jälkeenkin. Asia surettaa aika lailla, koska hänen tapaamisestaan tulee niin hyvä olo. Kyse ei siis ole mistään seksuaalisesta himosta, vaan jostain mitä en edes ymmärrä.

kyllä olen kohdannut ja tunnistin siitä katseesta ja että hän piti minua mielenkiintoisena ja ehkä näki sanomatta lävitseni, mutta se voi olla myös tunneälyä ja elämän tuomaa kokemusta.
En usko että olisimme muutenkuin kavereina hyviä yhdessä, parisuhde tuo liikaa paineita enkä taida olla sellaiseen elämään tehty jota hän elää ja kaikki menisi liian vaikeaksi puolin ja toisin, mutta olen iloinen että tapasin hänet :)

älä sano noin;) siitähän voi kehkeytyä vaikka kuin kaunis vuosisadan rakkaustarina..

No jos olis vaikka joku rokkitähti :-D

http://www.youtube.com/watch?v=FJfFZqTlWrQ

Kummallinen asia. Ohimenevänä välähdyksenä ihminen oli minunki elämässä. mutta silti ajatuksissa vieläkin kovin usein. En ymmärrä tunnetta lainkaan, se ei vähene, ja taas uusi vuosi vierähtää. Tunne ei sammu yrityksistä huolimatta, ei vaadi ihmistä lähelleni-- ei edes tietoakaan hänestä. Ei yhtikäs mitään. --- ja silti kaipaan ja ajattelen jatkuvasti.

Miten voi olla mahdollista? Ystävät hyvät, sielunkumppanuus on rakkautta, sitä ikuista rajatonta rakkautta, jota on taivaassa. Ja joka annetaan taivaasta.

It has no limits-------

Hyvä tulkinta. Mutta kumppanuus, tarkoittaako se kumppanuus jatkuvaa suhdetta ihmiseen? Kumppanuutta voi olla mielestäni monenlaista, eri kestoista. Määritteletkö kumppanuuden elämän kestäväksi parisuhteeksi?

Tiedän että sielunkumppanini ajattelee samoin minusta. Niinkuin minäkin hänestä. Syytä kertomatta olemme eripuolilla maailmaa ja asia jäänyt tälle mallille. Huom, ystävänä kaipaan häntä elämääni, hänen persoonaansa. En oman pääni idealisoinnin takia, en itsekkäästi omaa tahtoani/ unelmiani ajatellen. Ei rakkaus/sielunkumppanuus ole sellaista.

kertaukseksi;

"Rakkaus on pitkämielinen, rakkaus on lempeä; rakkaus ei kadehdi, ei kerskaa, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaansa, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee yhdessä totuuden kanssa; kaikki se peittää, kaikki se uskoo, kaikki se toivoo, kaikki se kärsii."

Ja kyllä, Jumala vaikuttaa kaiken rakkauden, koska Hän on itse rakkaus. Ei se rakkaus meistä itsestään tule. Eikä sielunkumppanuutta solmita maanpäällä, itse valiten.

Ja vielä tuohon rakkauden rajattomuuteen;
"Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta
silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta
silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut
itsenikin täydellisesti tunnetaan." Tämä kuvastaa sitä ettei meillä ole taivaassa mitään rajotteita, nyt meidän rakkaudelle on rajana meidän ruumis ja tämä maailma. Näitä kannattaa miettiä ;)

On löytynyt. Meillä on erityinen side keskenämme. Kommunikoimme ihan omaan tyyliin.

En tiedä varmaksi onko kyseessä sielunkumppani, vai muuten vain elämääni tullut erityinen ihminen.
Huomasimme miehen kanssa toisemme ensimmäistä kertaa ystäviemme häissä, ja katselimme toisiamme koko juhlan ajan. Muistan, että huomasin hänet välittömästi hänen saavuttuaan paikalle, ja hän sanoi huomanneensa myös minut, vaikkemme päässeet toistemme juttusille vielä silloin.

Kun sitten tapasimme seuraavan kerran, molemmat lähestyimme toisiamme välittömästi ja huomasimme heti miten luontevaa oli yhdessä oleminen.
Mies sanoi minulle aikaisessa vaiheessa että hänestä tuntuu että tämä meidän tapaaminen ei ollut ns. tavallinen tyttö tapaa pojan, katsotaan mitä tästä tulee-tyyppinen, vaan me olimme tiivistiimi heti.

En ole ollut kenenkään kanssa niin luontevasti oma itseni kuin hänen kanssaan olen ollut.
Tällä hetkellä olemme ystäviä, aika näyttää tuleeko meistä enemmän.
Jotain hänessä on, mikä saa minut tuntemaan että olen löytänyt "kotiin".

Voi ei....tuon määritelmän luettuani oon entistä varmempi, että vast ikään elämästä "poistamani" (ainakin toistaiseksi...jaksan elätellä toiveita, että hän ottaa vielä yhteyttä kun valmis) mies oli sielunkumppanini.
Kuulosti täydellisen tutulta.

Minulla on sielunkumppaneita useampiakin, nainen ja mies. Totta kai suhde kehittyy erilailla miehen kanssa kuin naisen, hetero kun olen. Mieheen tuntee vetovoimaa useammalla tavalla mm hormoonit hyrrää. Ystävättäreni tunnistin heti, kun hän istuutui viereeni yliopistolla yli 20 vuotta sitten. Hän on sisilialainen ja minä pohjoisesta ja kuitenkin on kuin olisimme toinen toisemme puolikkaita. Tavalliset ystävät kaikkeen kunniaan, mutta tämä ystävätär on osa minua ja hyvä näin.
Miespuolisen sielunkumppanini tapasin vuosi sitten ja kaikki on paljon monimutkaisempaa, kun ystävyys on vasta alullaan ja olen naimisissa, hän taas ei.

No joo.. luulinpa että mies jonka kanssa olen ollut olisi sellainen, mutta aika on osoittanut että niin ei olekaan. Jotain vain puuttuu.. Kenties jotain jota ei koskaan ollutkaan.. en ainakaan itse koskaan tainnutkaan olla rakastunut, ihastunut vain. Nyt en enää sitäkään.
Surullista huomata sellainen aikojen päästä, mutta paremmin myöhään kun ei ollenkaan. Ja kun ei ole elämässä rakkautta, niin mikä kannattelee eteenpäin? Siinäpä sitä miettimistä..

"Yleisin ensivaikutelma sielunkumppanista oli ollut ”mukava”. Tämä saattaa kuulostaa hieman laimealta, mutta aidossa rakastamisessa on kuitenkin kyse mukavista piirteistä, kuten ystävällisyydestä, välittämisestä ja jakamisesta."

Todellakin kaikki ihmiset, jotka tunnen ja jotka ovat avioituneet sielunkumppaninsa kanssa ovat sanoneet, että ensivaikutelma ei ollut mikään intohimoinen lataus vaan sielunkumppani tuntui lähinnä tylsältä ja turvalliselta. Vasta ensitreffeillä iski kipinä.

Fyysinen ikäero ei todellakaan haittaa vaikka alunperin oli sitä mieltä, että jos on paljon ikäeroa niin suhde ei toimi.

Riskinotto kuulostaa tutulta. Yhteenmuutto suhteessa tapahtuu yleensä huomaamatta, omalla ja kaverieni kohdalla vain parin viikon päästä ensitapaamisesta.

Riitelevätkö sielunkumppanit vai ovatko he aina niin samaa mieltä kaikesta etteivät he näe mitään syytä riidellä?

Sielunkumppaniksi myös kasvetaan yhdessä, kun liitto on pitkä.

Sielunkumppani on sellainen, jonka mentyä vasta ymmärrät mitä elämästäsi on aina puuttunut.

Helmen ja Avan aiempien artikkelien määritelmiin en luota. Kyllä sen itse parheiten tietää kuka on. Oli se vastavuoroista tässä ajassa tai ei.

onhan niitä, toiset ovat vain auttamatoomasti liian nuoria tai liian vanhoja

Uskon, että sen vain tuntee. Sitä ei voi selittää, sen vain tietää kun oikea henkilö osuu kohdalle. Uskon myös, että sielunkumppanuus voi olla sekä romanttisella että ystävyystasolla. On ns. "se oikea" ja sitten on sydänystävät erikseen. Ihmisiä, joiden kanssa tuntee olevansa samalla aaltopituudella ja yhdessäolo on helppoa sekä mukavaa, vaivatonta.

Mielestäni ihmissuhteissa ei kuulu joutua väkisin vääntämään, vaan yhdessäolon pitää tuntua hyvältä turhia yrittämättä.

Sitten on näitä hulluja ex-akkoja jotka jää hokemaan että mies on hänen sielunkumppaninsa ja peliä jatketaan sitten toisen naisen selän takana.

Olen tästä syystä aika kyyninen tämän sielunkumppanuus käsitteen kanssa. Sitä käytetään tekosyynä käyttäytyä sikamaisesti muita osapuolia kohtaan ja tehdä mitä ikinä lystää koska "toinen on sielunkumppani". Että se on vaan pakko toimia noin kun vietit ja vaistot ajaa eteenpäin! Hahhah.

Pettämistä se on eikä mitään muuta. Voihan sitä sielunkumppanuudeksi kutsua oman mielen rauhoittamiseksi. Ehkä omatunto ei silloin kolkuta niin lujaa??

Mistä erottaa sielunkumppanuuden ja syvän ihastuksen, kiintymyksen?

Edelleen, minä ja eräs mies pohdimme tätä asiaa. Tapasimme ekan kerran noin yli 11 vuotta sitten. Tuon jälkeen ei kummallakaan ole ollut "sielun rauhaa". Olemme lähentyneen ystävinä ja vähän enemmän kuin ystävinäkin tämän aikana.

Mies otti alussa jo itse puheeksi välillämme olevan vahvan vetovoiman, ja sen, että olen tuttu jostakin mitä hän ei käsitä. Hän on sanonut voivansa puhua kanssani asioista, joista ei oman puolison kanssa ikinä puhuisi. Myös minä koen niin, mies on kuin joku ihminen jostain menneisyydestäni tai unestani tai haaveistani... En osaa selittää sitä tunnetta. Olemme pohtineet missä olisimme voineet tavata ja kyllä niitä yhteyksiäkin löytyi mutta onko tämä sitten sitä, että ollaan joskus toistakymmentä vuotta sitten nähty jossakin pikasesti ohimennen ja toinen oli jo silloin jäänyt mieleen NIIN vahvasti, että hänet muistaa edelleen vuosien jälkeen.

Kumpikin olemme pitkissä vakavissa liitoissa tahoillamme. Kumpikaan ei ole tarpeeksi uskalias eikä halukas lähtemään liitosta ja rikkomaan mitään niin isoja asioita. Asia on pelottava, kiinnostava ja äärimmäisen kiehtova. Olemme pysyneet kavereina nämä vuodet, asia ei ole muiden tiedossa mutta olemme saaneet toki nähdä muiden reaktioista, ettei tämmöinen jää huomaamatta keneltäkään. Petetyn tielle emme ole uskaltaneet lähteä, pientä fyysistä ollut, isompi sellainen tuntuu ajatuksenkin tasolla jo niin ... voisiko siitä enää palata entiseen....

Näemme toisiamme säännöllisen epäsäännöllisesti ja aina vain sama homma jatkuu, meillä klikkaa yhteen niin täydellisesti ja vedämme toisiamme puoleemme kuin hunaja mehiläisiä.

Voin allekirjoittaa myös tuon tunteen, enteen että tietää tuleeko toinen jonnekin tai näkeekö hänet jossakin. Myös mies sanoi tuntevansa näin, ja usein kommentoikin minulle, että tiesin sun tulevan. Karvoja nostattavaa... :)

Olen itse, kuten toinenkin osapuoli, tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen. Me emme ymmärrä mikä juju tässä on eikä näinä vuosina siihen ole löytynyt ratkaisun avainta, me tyydymme tähän ja ei kait tämän onnellisempi voisi olla?! Tiedän minun olevan hänelle tärkeä ja hän ajattelee minusta hyvää, pitää minusta ja on muuten sanonut minun olevan mukava! ;) Ja hän tietää olevansa minulle samoin yhtä tärkeä.

Miksi toisen ajatuksiin ja energiaan on vahva yhteys? Miksi sen läsnäolon aina tunsi jo kaukaa? Miksi sen ajatukset kulkee oman pään läpi vaikka ei oltaisi missään tekemisissä? Tuo viimeinen on välillä tuntunut todella ikävältä. Sitä tapahtuu hyvin vahvasti myös silloin, kun luulen unohtaneeni ja olen henkisesti mielestäni päässyt todella kauas. Alan pyöritellä jotain ajatuksia kauheasti päässäni, tai jopa tuntemuksia ja sitten huomaan yhtäkkiä, että ne eivät ole omiani, vaikka ne aina eniten tuntuvat omilta. Mutta hieman järkeä käyttäen ymmärrän, että ihan puskista päässä pyörivät ajatukset, jotka eivät liity omaan elämäntilaanteeseeni eivät varmaankaan ole minun. Sellaisia kokemuksia oli taas pitkin vuotta, vaikka olin niin varma, että ollaan kauempaakin kaukana toisistamme. Pahin niistä oli varmaan sellainen, että aloin ajatella meidän suvun nimiä, kun siellä on jonkin verran aika kummallisia nimiä, jotka periytyivät aina joskus, muttei enää. Ja siellä on kaksi nimeä, joista pidän paljon, pojan ja tytön nimet, jotka vielä liittyvät kiinteästi yhteen tapaukseen, josta tulee mieleen samoja tunteita kuin hänestä. Samanlaisia kohtaloita ja asioita. Kuitenkin ne nimet pyörivät päässäni kesällä paljon, todella paljon. Ajattelin, että hyviä nimiä, mikä tuntui itsestäni lievästi oudolta, sillä ei ollut mikään sellainen tilanne, että olisi tarvinut ajatella niitä. Mietin vielä jopa sitä tytön nimeä niin tarkkaan, että mielestäni sen -lla -loppuisuus kuulostaa kauniilta. Jossain vaiheessa tajusin miettiä mitä ajattelen ja havahduin, että ei ne ole omia ajatuksiani ollenkaan. Olin unohtanut ajatella häntä ja jos olisin yhtään enempää muistanut ajatella häntä ja omia aavistuksiani, niin olisin ehkä tajunnut aikaisemmin, että ne ajatukset tulevat hänestä. En varmaan yllättyisi yhtään, jos hänen lapsen nimi olisi Ella tai Milla tms. Kunhan ei vain se meidän outo nimi, mutta oon onneksi melko varma, että kukaan ei anna lapsille niin outoja nimiä, ja se on vaan meidän suvussa ollut muutenkin. Mutta se pojan nimi on ehkä vähän vähemmän outo, vaikka outo nimeksi silti, mutta yritän nyt kovasti olla aina ajattelematta sitä, ettei hän vain keksi sitä ja anna jollekin tulevalle lapselleen, koska se on mun ja en ehkä ihan sellaista ajatusten kulkeutumista halua. Että voikin olla vaikeaa :D Tämä ei ole läheskään ainut asia enkä tiedä kuvittelenko vain kaiken, mutta luulen, että olen oppinut tunnistamaan tunteitani ja ajatuksiani eroon omistani.
Se on vaivannut ihan älyttömästi, että se yhteys välillämme ei suostu katkeamaan, vaikka kaikkensa yrittäisi. Rukoilin jopa joskus, että jos Jumala on olemassa, niin se katkaisee sen yhteyden, jotta saan rauhan. Ei ole vastannut pyyntööni. Ehkä se vielä...

Se tunne on muutenkin aivan päätöntä. Muistan vanhastaan, että häneen ihastuminen riuduttaa. Ruoka ei maistu, ei pysty nukkumaan, eikä pysty keskittymään yhtään mihinkään, millään muulla asialla elämässä ei ole merkitystä kuin sillä, että saa sen lisää riuduttavan palan häntä. Eihän sellainen tunne ole mitenkään järkevää, ei sellaista voi kestä kuin korkeintaan tunnin kerrallaan. Meidän yhdessäolo olisi mahdotonta, koska ei varmaan edes pystyisi olemaan hänen lähellä, jos jatkuvasti olisi se tunne, että on kaivannut jokasolulla toista tuhat vuotta ja nyt se on vihdoin siinä. Niin vahvaa tunnesekasortoa voi tosiaan elää korkeintaan jonkun laadukkaan tunnin päivässä, eikä yhtään enempää ja sekin on todennäköisesti ihan liikaa.
Onneksi on oppinut pitämään sen kasassa ja kurissa.
Mutta on pelottavaa, että joku saa aikaan ihan ihmeellisiä tunteita. Olen kohtuullisen peloissani siitä, että teoriassa kaikki itsehillinnän ja järjen viimeiset pisarat häviäisi hetkeksi hänen kanssaan. Sellaista hetkeä ei tule, mutta minusta on ihan oikein pelätä sitä silti, koska toinen saa aikaan ajatuksia siitä. Tilanteesta, että kaikki järkevyys häviäisi suurista seurauksista huolimatta. Jostain syystä olen aika varma, että yksikin edes lievästi alkava hairahdus johtaisi siihen, että olisin raskaana. En tiedä pelkäänkö sitä vain ja ajattelen niin siksi, mutta jostain syystä tuntuu siltä, että niin kävisi, etenkin siksi, että se tunne tekee sen, jos se saa tehdä kaiken täysin ilman järkeä yhtä hetkeä eläen.
Että helppohan sitä on yrittää olla edes jotenkin päin, kun kaikki tuo on taustalla sen tietyn ihmisen kanssa. Tai edes itsen kanssa. Viileästä ulkokuorestani ei kyllä ikinä uskoisi, mitä kaikkea siellä alla liikkuu hetkittäin.
Huokaisu ja se tästä, täytyy toivoa että se Jumala vastaa joskus. Ei se aina hänelläkään varmaan ole sen helpompaa. Toivon, että se helpottaa meillä molemmilla.

Aivan totta, vaikka en ole ikinä uskonut....tapasin täydellisen sielunkumppaninen, ikävä kyllä perheellinen...joskus törmätään ja heitetään kuulumisia. Toivon, että löytyy vielä joskus....

ensikohtaaminen jota kumpikaan ei voi unohtaa, yhteenkuuluvuuden tunne ja aito välittäminen. ei ole ollut ruusuilla tanssimista tämä ystävyys ja aloittaminen pariskuntana on lähes mahdotonta. käsittämätön kemia ja ikävä toista tiedostaen koko ajan myös hänen ei niin viehättävät puolensa. hetket hänen kanssaan jotka toivoo kestävän ikuisesti. menettämisen pelko, ahdistus kun ollaan yhteydessä ja kun ei olla. tunne ettei voi tehdä järkiratkaisuja. näitä ei montaa elämässään kohtaa.

Höpö,höpö. Me olemme vain heiniä niityllä,jotka koskettelevat toisiaan elämän tuulen meitä ryöpötellessä.Kunnes kuivumme pois, jos ei joku arvaamaton tallo meitä sitä ennen alleen.

Väkisin nousi hymy huulille, kun pitkästä aikaa satuin tälle palstalle ja huomasin, että vanha aloitus on noussut "päivänvaloon"...

Kirjoitin kommenttini tähän tuolla alkupuolella, helmikuussa 2007... Silloin tunsin tavanneeni sielunkumppanini, mutta aika ei ollut otollinen meille.
Jatkoimme kuitenkin "vierekkäisiä latuja" antaen ajan näyttää, tuleeko meistä mitään. Ja tulihan meistä... Huikea retki tämä on ollut jo tähän mennessä ja uskon, että niin tulee olemaan jatkossakin.

Aiheeseen liittyvä blogi,
http://travellereddie.blogspot.fi/

Mä toivon mun "sielunkumppanille" että löytää jonkun joka on hänelle enemmän sielunkumppani kuin minä. Ei me ehkä oikein sovittu yhteen kumminkaan.

Mä löysin jo mulle sen toisen sielunkumppanin, jonka kanssa mun elämä on mukavaa. Oon ihan varma että hänkin löytää sen jonka kanssa on mukavaa ja ehkä vieläkin ihanampaa.

Mun kanssa hänel ei olis ollu kivaa. Oon ensinnäkin laiska. Kaksi laiskaa ei sovi oikein yhteen. Eikä hän välitä musta muutenkaan yhtään joten helppoohan tää on.

Minä tapasin sielunkumppanini sattumalta v.2007. Olimme kumpikin taholtamme juuri eronneet ja nuo voimakkaat tunteet häntä kohtaan pelottivat aivan liikaa. Tiesin ja tiedän tänä päivänäkin, että hän on se oikea minulle. Olimme yhdessä kuukauden päivät, jonka jälkeen lähdin opiskelemaan toisella paikkakunnalle. Pelkäsin kokoajan, että menetän hänet ja tyhmänä nuorena tyttönä sitten päätin, että ollaan vain ystäviä. Tiesin että hän se on, mutta aika oli väärä..
Nyt olen naimisissa eri miehen kanssa ja minulla on pieni lapsi. Silti ajattelen häntä päivittäin, tunnen että hän on läsnä jos satumme samaan baariin, lenkkipolkuni kulkee hänen (ja avopuolisonsa) talon ohi ja joka kerta kun edes puhe tulee hänestä, olen ihan sulaa laavaa.. Jähmetyn nähdessäni hänet ja tuntuu kuin perhoset valtaisi vatsani :D Tunne on jotain todella uskomatonta.

Yhdessä ollessamme tunsin tämän saman jo, mutta pelkäsin. Minua on kohdeltu aijemmin kuin ilmaa siihen nähden kuinka hän minua kohteli. Nykyinen mieheni on jotain aivan päinvastaista ja olen tässä vain lapsen takia. Jos sielunkumppanini haluaisi nyt 6 vuotta myöhemmin olla kanssani - ei tarvitsisi montaa ketaa miettiä. Välillämme on yhteys josta puhuimme jo yhdessä ollessamme.. Eikä se ole katkennut

Tämän ja omien tuntemuksieniki perusteella aloin
tuumimaan että mitä jos sittenki se yks tyyppi oli
mun sielunkumppani, mulle se oikia ihminen.
Sen seurassa oli helppo olla ja en olis halunnu
lähtiä kotia töitten jälkeen (oltiin siis molemmat
yötöissä ja se toinen siellä vaan käymässä keikalla.)
Ikinä aiemmin sitä tyyppiä en oo nähny
mutta alon toivomaan että näkisin vielä uuestaan.
En tiiä oliko sillä tunteita mua kohtaan mutta ite
tunsin jotaki sannoinkuvvaamatonta lämpyä
ja sisästä rauhaa sen seurassa. Ja tuo
oli ihan uus tunne mulle jonku vastakkaisen
sukupuolen edustajan kans. Voi ku saisin
sen tyypin vielä käpäliini nii puhusin
nuista tunteista sille. :p

Kyllä sen ainakin omalla kohdalla huomasin, ja niin kuin tuossa aloitus tekstissäkin sanottiin, tuntui kuin olisi tuntenut jo ihmisen ennen kuin oli edes puhunut koko ihmisen kanssa, ja untakin hänestä olin nähnyt, hassua mutta totta. Kaiken jätin hänen vuokseen ja olin onnellinen kanssaan sen ajan jonka kulkea sain.

Se on just noin. Vaikka kuinka riisuisi ruusunpunaiset aurinkolasinsa ja yrittäisi katsoa suhdettaan sielunkumppaniin analyyttisesti, ei saa mitään tulosta aikaiseksi. Varsinkin suhteen alku ja sen ensimmäisen kiinnostuksenkipinän syttyminen on täysi mysteeri. Se tuntuu syttyvän täysin itsestään, ilman mitään polttoainetta. Ainakin minä kohtasin Hänet täysin epäeroottisessa tilanteessa ja ympäristössä. Puolessa tunnissa olin ihastunut ja intohimon vallassa.
Olin silloin täysin kokematon, mutta silti suhde eteni vaivattomasti, kuin olisin ollut kokenut rakastaja ja asiantuntija myös seksissä.
Jokin tutka täytyy ihmisellä olla kun näin löysimme toisemme. Runsas ikäeromme tuo ongelmia fyysisellä puolella, mutta ne on helppo selvittää.

Olen kohdannut omani.

Jotain tuollaista olen myös kokenut erään tyttösen kanssa 1990. Se oli aika ihmeellistä.. mutta jännää se että jotenkin olen 100% varma että tarina jatkuu vielä tulevaisuudessa jollain tapaa. Aivan varma juttu. Jaksan odottaa vaikka 10 vuotta - on se sen arvoista.

En usko, että varsinaisia sielunkumppaneita voi olla olemassa. Monella tapaa samalla lailla ajattelevia voi olla. Itse en ole koskaan törmännyt edes lähes samalla tapaa ajattelevaan ihmiseen. Aina on ollut jotain merkittäviä eroja, joiden kanssa joutunut tekemään kompromisseja. Toisaalta unelma olisi, että löytyisi yhtä pölhö kuin minä itse, mutta tuskimpa tulee tapahtumaan. Sen verran omalaatuinen olen. Vilpittömät onnittelut niille, jotka kohdanneet kopion itsestänsä.

Francesco Alberonin kirjoittama kirja RAKASTUMINEN aiheesta. Luin itse tilanteessa, kun olin törmännyt omaan sielunkumppaniini ja etsin tietoa tästä järisyttävästä tapahtumasta. Kaikki eivät löydä koko elämänsä aikana ainuttakaan, vaikka niin luulevat. Ovat löytäneet ihastuksia tai rakastuneet rakkauteen, mutta ei ole sama asia.

Uskon et sielunkumppanuus on totta ja hölynpölyäkin. Hölynpölyä se on silloin jos ei pysty ajattelemaan selkeesti, mutta jos pystyy riisumaan vaaleenpunaiset sydän lasit silmiltään ja sydämmeltään niin sit se ei oo sielunkumppanuutta. Mutta jos sitä ei pysty tekee lainkaan niin sit sen on oltava aitoa. Varsinkin silloin jos yrität unohtaa, sen vahvempana ikävöit häntä, ja sitä enemmän tulet rakastamaan häntä?

Itse uskon kohdanneeni sielunkumppanini...en vain voi olla hänen kanssaan, vaikka tahtoisinkin. Rakastan häntä silti yhä ja hän jää aina sydämmeeni, tahdoin sitä taikka en. Mutta jos kohtalo/Jumala suo me tulemme olemaan yhdessä harmaassa mutta onnellisessa tulevaisuudessa.

http://www.youtube.com/watch?v=xPOBdqHWios&list=PLB99236D78F5FF371

Voi, ihana ketju, kun voi lukea ihmisten ajatuksia ja kokemuksia tästä. Voisin jakaa myös omani. En ole varma, onko tämä sielunkumppanuutta, mutta väittäisin, että jotain sellaista, jota en ole kohdannut kenenkään muun kanssa.

Kaikki alkoi eräänä syksyisenä perjantaiyönä, kun olin ollut ystävieni kanssa baarissa. Lähdin sieltä odottamaan bussia ja seisoskellessani yksinään, käveli ohitseni mies. En tiedä, mikä siinä oli, mutta jäin tuijottamaan hänen peräänsä ja muistan edelleen ajatelleeni, että hänessä oli jotain todella kiinnostavaa ja pohdin, että mihin mahtaa olla matkalla. Eikä minulla todellakaan ole tapana analysoida jokaista ohikulkijaa varsinkaan täynnä ihmisiä olevalla aukiolla. Noh, astuin omaan bussiini ja jäin miettimään miestä itsekseni. Olin ensimmäinen, joka bussiin astui ja menin istumaan aivan takaosaan bussia. Ei kulunut montaakaan minuuttia, kun huomasin, että tämä kyseinen mies nousi samaan bussiin ja katseemme kohtasivat jo heti hänen noustessaan etuovesta. Katsoimme toisiamme silmiin koko matkan, kun hän käveli suoraan luokseni bussin takaosaan ja istui edessäni olevalle penkkiriville ja kääntyi taaksepäin hymyillen ja tervehti minua. Ensimmäinen katse hänen kanssaan ja tiesin, että pidän hänestä. Päädyimme juttelemaan koko matkan ja mies tuli luokseni yöksi, nukkumaan.

Tämän jälkeen näimme uudestaan ja meni useampi tapaaminen ennen kuin harrastimme seksiä. Sain jopa orgasmeja alusvaatteet päällä pelkästään hänen kosketellessa minua muualta kuin intiimialueelta suudellessamme. En ole koskaan kokenut sellaista kenenkään kanssa. Ja muistan, että mieskin totesi, että pelkästään kosketukseni tuntuu älyttömän hyvältä.
Ja sen jälkeen olemme nähneet nyt säännöllisesti ja en tiedä mikä, mutta jokin hänessä vetää todellakin puoleensa. Ja ystävilleni olen kuvaillut, että kukaan muu ei ole koskettanut minua yhtä oikein kuin hän. Hän tiesi ensimmäisestä kerrasta asti, mistä pidän. Sytyn hänen silmistään ja katseestaan. Jopa seksin aikana saatamme tuijotella toisiamme silmiin vaikka kuinka kauan ja se tuntuu aivan mahtavalta.

"Sielunkumppani tuntuu tietävän – joidenkin aihetta tutkineiden mukaan muistavan - miten sinua tulee koskettaa, suudella ja pidellä. Tunteet virtaavat vapaina ja kumppania on helppo ymmärtää. Vahva myötätunto saa rakkaan tarpeet tuntumaan hyvin selviltä ja luonnollisilta toteuttaa."

Ihmisen mieli on mahtava rakennelma. Pelkästään jonkun mielipide jostakin asiasta/ihmisestä koostuu lukemattoman monesta, usein tiedostamattomastakin seikasta. Jokaisella ihmisellä on toiveita, jotkut niistä ovat pinnalla ja jotkut ovat pintaa syvemmällä. Kun syvemmällä olevat toiveet pulpahtavat pintaan ja luovat vahvaa mielihyvän kokemista, syystä tai toisesta - luullaan, että koetaan jotakin ainutkertaista.

Ihmisen omassa mielessä syntyvät ajatelmat: pidän, en pidä, ihana, inhoan.

Kuinka yhteys voisi olla aina olemassa - "se on ollut läsnä ennen fyysistä kohtaamista ja säilyy myös sen jälkeen" -

Järjetön lause. Ainoa mikä on ollut olemassa ennen ja jälkeen olet sinä itse, toiveinesi, ajattelumalleinesi, tunteinesi, pelkoinesi ja haaveinesi. Kun syvempi toive siirtyy tunteen tasolle ja voittaa pelon mielessäsi, tunnet varmaan ajatusmalleistasi riippuen: että olet löytänyt sielunkumppanin, elämäsi rakkauden tai että viimein olet päässyt kotiin.

Ainoa, mitä tosiasiassa on tapahtunut on mielihyvän kokemisen tapahtumaketju sinun omassa mielessäsi niistä kaikista pienen pienistä seikoista, mistä sinä koostut - ei muuta.

Olen löytänyt omani. nyt odotellaan kohtaamista.

Itse tapasin sielunkumppanini vuosi sitten. Mies oli kesätöissä Suomessa ja hänen oli tarkoitus lähteä kotimaansa 2vkon päästä. (Mies ei ole mistään köyhästä kehitysmaasta eikä tarvitse viisumia suomeen).

Pidin miehestä ensitapaamisesta lähtien. Kun suutelimme ensimmäisen kerran joku humaltunut nainen huudahti oi nuo näyttää niin rakastuneilta :D minulla oli intuitiivinen tunne miehen suhteen. Se että hänen oli tarkoitus poistua maasta muutaman viikon päästä ei huolettanut minua pätkääkään vaikka normaalisti stressaan kaikesta. Minulla oli vahva mielikuva päässäni, ettei tämä pääty tähän ja, että me mennään miehen kanssa vielä lomalle jollekin kaukaiselle saarelle. Sanoin jo kolmansilla treffeillä rakastavani miestä.

En tiedä mistä sain tämän pinttymän. Mies sitten viikkoa ennen lähtöä päättikin jäädä Suomeen. Ehdotin, että mitä jos muutetaan yhteen ja mennään naimisiin. Ja niin me muutettiin yhteen kuukausi ensitapaamisesta ja avioiduttiin 1, 5kk ensitapaamisesta :) kertaakaan emme ole tätä katuneet ja rakastan miestä päivä päivältä enemmän.

Olemme hyvin erilaisia luonteiltamme, mies on rationaalinen minä emotionaalinen. Mies ei kutsuisi tätä sielunkumppanuudeksi koska hän ei usko koko termiin mutta hän usein sanoo ettei ole koskaan rakastanut ketään niinkuin hän rakastaa minua :) nyt mies ehdotti että mennään joululomaksi intian saarille saa nähdä onko tämä se saari joka minulla oli vahvasti ajatuksissa.

Voin myöntää vaikka tämän yön takia nyt ennen nukkumaan menoa, että oon muuten aloittanut tän ketjun. En muista oonko kirjoittanut siihen, mutta muistan hyvin kun tuon aloituksen tein. Voisin kertoa siitä hetkestä, mutta jääköön nyt koko maailmalle sanomatta. Muistiin jäänyt kuitenkin...

hyvä kirjoitus,samat ajatukset.olaan molemmat varattuja.

Minä kohtasin sielunkumppani deittipalstalla. Tunne on käsittämättömän vahva. Jokainen solu huutaa päästä lähelle tuota ihmistä. Vaikka tie on ollut kohtalaisen kivinen ja yhteistä aikaa vähän, ei tunne siitä, että toinen on se oikea, ole kadonnut mihinkään. Sen vain tietää. On valmis tekemään paljon, että juttu onnistuu.Taustalla on varmasti tiedostamattomia prosesseja, samankaltaisuutta, lapsuudesta tuttuja kuvioita ym, mutta ei tätä järjellä voi ymmärtää. Ihastuminen on eri juttu, se menee nopeasti ohi. On käsittämätöntä, kuinka varma asiastaan voi olla.Tämä pitää kokea ennenkuin sen uskoo. Näitä ei varmasti tulee montaa elämän aikana. Ensimmäinen kerta minullakin ja keski-ikäiseksi olen jo ehtinyt:).

Haluaisin kysyä teiltä mielipidettänne minun tilanteeseeni.
Olen seurustellut poikaystäväni kanssa kohta vuoden ja asumme yhteisessä asunnossa. Tänään sain kuulla, että hänellä on naispuoleinen sielunkumppani. Poikaystäväni sanoo, että kyse on vahvasta ystävyydestä, jota ei voi kuvailla muuten kuin sielunkumppanuutena. He eivät näe toisiaan usein, mutta silloin kun näkevät, heillä on todella hauskaa ja poikaystäväni sanoo, että aavistaa hänen ajatuksensa pelkästään katsomalla silmiin ja saa tästä naisesta paljon energiaa.
Olen todella surullinen, koska tyttöystävä sielunkumppanin rinnalla kuulostaa todella vähäpätöiseltä. Minulla on epärakastettu ja arvoton olo. Poikaystäväni sanoo rakastavansa minua ja haluavansa olla yhdessä, mutta en voi sille mitään, että minua häiritsee tämä sielunkumppani. Poikaystäväni ei koe suhdettaan sielunkumppaninsa kanssa romanttiseksi, mutta olen silti mustasukkainen. Minä haluaisin olla tärkein ihminen poikaystäväni elämässä, minä haluaisin olla hänen sielunkumppaninsa.
Olen myös loukkaantuntu siitä, että sain kuulla näin tärkeästä henkilöstä vasta nyt. Olen loukkaantunut siitä, että poikaystäväni saattaa jutella hänelle kahteen asti yöllä internetissä. Olen loukkaantunut siitä, että he kirjoittavat toisilleen runoja ja kuulemma heillä on erikoinen yhteys, sama arvomaailma ja samat ajatukset. Se kaikki kuulostaa niin epäilyttävältä. En osaa olla onnellinen poikaystäväni puolesta, vaikka tiedänkin, että sielunkumppanin löytäminen on todella hieno juttu.
Miten pääsen yli tästä aiheesta, joka häiritsee minua niin paljon?

Hauska idea. :D Ainut ongelma on, että mieheni ei ole tippaakaan mustasukkaista sorttia ja häntä ei varmaan haittaisi lainkaan mikään tuommoinen tilanne.

Mutta se ei ole mitään huuhaa tai sielunvaellusoppia vaan jotkut ihmiset kohtaavat toisensa hengen tasolla paremmin luonteensa yms vuoksi.

Olen tavannut. Siitä on hirveän monta vuotta aikaa, mutta en ole unohtanut. Olemme ystäviä. Mutta silti rivien välissä olemme paljon enemmän. Fyysinen suhteemme on enimmillään ollut pitkiä halauksia. Kummallakin oli omat juttunsa tahoillaan, hän pääsemässä yli jostain ja minä parisuhteessa, josta olin eroamassa. Se tilanne oli niin outo, kun yhtäkkiä vietimme aikaa yhdessä. Huomasimme, että heijastimme jotain tosissamme... Yritin puhua tunteistani jotain, mutta olin aivan sekaisin kaikista tunteista joita hänen kohtaamisensa minussa aiheutti. Jossain vaiheessa käytin sanaa sielunkumppani... Hänelle taisi jäädä sellainen kuva, että yritin päästä yli tunteistani häntä kohtaan. Että koin ne jotenkin negatiivisina. Hän siis torjui minut, mutta ei mitenkään suoraan. Teot ja sanat olivat aina mielestäni vahvassa ristiriidassa.
Nykyäänkin tunnen, että mikään väliltämme ei ole kuollut. vaikka olemmekin tahoillamme varattuja. Ajattelen ja ikävöin häntä koko ajan. Välillä työnnän kaikki häneen liittyvät muistot ja haaveet pois itsestäni, huijaan itseäni, jotta pystyn menemään elämässäni eteenpäin. Ja välillä kaikki ne tunteet saavat otteen minusta ja saatan olla viikon ajan kuin puulla päähän lyöty.
Olkoon termi sitten sielunkumppani tai kaksoisliekki tai mikä hyvänsä, mutta minun elämässäni hän oli maanjäristys. Voimakkain rakkaus, mitä olen koskaan tuntenut.
Meillä on ikäeroa ja muitakin asioita, miksi ne tunteet ovat välillä tuntuneet ihan järjettömiltä. Miksi juuri minä ja hän, eihän siinä ole mitään järkeä. Tunnetta sitten sitäkin enemmän.
Voi, nyt tuli taas kamala ikävä, kun annoin itseni muistella kaikkea. Kaikesta huolimatta minulla on äärimmäisen kauniita muistoja yhteisistä hetkistä hänen kanssaan, etenkin ensimmäisiltä kuukausilta jolloin tapasimme toisiamme. En vaihtaisi niitä mihinkään, ja olen onnellinen että olen saanut kokea ne.
Kaiken tämän haluaisin kertoa hänelle, mutta en pysty. En uskalla. Kaikki vaan patoutuu sisääni ja tuntuu välillämme joka kerta kohdatessamme. Ihmeellinen, kaunis ihminen. I thank god I'm alive......

Minusta tuntuu, että nykyinen ihastukseni on sielunkumppanini.... vaikka onkin ikäeroa ja samaa sukupuolta.... En tiedä onko tunne molemminpuolinen. Vaikeaa vaan, kun itse on jo varattu... Toisesta en tiedä...

En usko klassiseen sielunkumppanuuteen, mutta uskon, että joidenkin ihmisten kemiat sopivat yhteen. 'Ihminen on kemiaa ja fysiikkaa. Aivojen toimintakin on söhköistä. Uskon, että tällä on vahva osuus tuohon, että jotkut ihmiset tuntevat sielunkumppanuutta keskenään. Siinä voi näkyä myös perimä ja eletty elämä. aivot ovat ihmeellinen kapistus. Uskon, että ne aistivat enemmän kuin tiedämmekään. Eli sielunkumppanuus ei ole mielestäni yliluonnollinen tapahtuma vaan normaalia kemiaa, mitä ei ole tieteen kienoin pystytty todistamaan. Tai onko siitä tehty tutkimiksia edes, en tiijä.
Ja kyllä, olen kokenut henkilökohtaisesti "sielunkumppanuuden ".

MIKS TÄÄLLÄ KAIKKI SIELUNKUMPPANIT ON RAKASTUNEITA PARISKUNTIA!? Olette tainneet käsittää koko käsitteen väärin. Sielunkumppaneita voi olla esimerkiksi mummo ja lapsenlapsi. Ei kannata sekoittaa sitä ihanaa rakkaudentunnetta sielunkumppanuuteen, ei teidän rakkauttene ole sen kummempaa kuin muidenkaan pariskuntien.

Uskon löytäneeni sielunkumppanin tai ainakin jonkun todella säväyttävän henkilön. Sopiva mies on ollut haussa pitkään ja olen ollut vähän epätietoinen siitä, kenet valita. Ystäväni ovat kehoittaneet valitsemaan jonkun. Todellisuudessa sydän tekee valinnan. Tämän tajusin kun hänet kohtasin. Kun kuulin hänen puhuvan, hätkähdin. Miehen ääni miellytti korvaani ja hän tuntui muutenkin todella ystävälliseltä. Seuraavalla kerralla kun olimme tekemisissä, katseet kohtasivat pitkään. Ajattelin, että etsiminen loppui; tässä hän nyt on, elämänmieheni. Uskon, että tunne oli aika lailla molemminpuolinen. En usko rakastumiseen ensisilmäyksellä, mutta tämä tunne on jotain senkaltaista. Tällä hetkellä riudun "rakkaudessa" tai mikä tämä tunne onkaan, koska emme ole olleet tekemisissä katseiden kohtaamisen jälkeen. Uskon, että tiemme vielä kohtaavat.

"Oman itsensä kohtaaminen tuntuu pelottavalle " Jos rinnalla on ihminen, josta pitää hyvin paljon, rakasta, haluaa kohdata oman itsensä kehittääkseen yhteistä hyvää.
Jos olen rehellinen, en usko sielunkumppanuuteen sanan varsinaisessa merkityksessä. Uskon sellaiseen sielunkumppanuuteen, että ihmiset sopivat hyvin toisilleen. tuohon tuttuuden tunteeseen heti tavatessa sanoisin, että siihen voivat vaikuttaa juuri tuo aistimus, että tuossa on tietyntyypinen henkilö. Ihminenhän aistii niin monella erillä tavalla, jotka aivot vastaan ottaa. Ei pelkästään näkö ja kuulo aistein. Kyseinen henkilö vastaa jotain mielikuvaa ihmisestä, jonka ehkä olemme sisäsyntyisesti luoneet tai että ihmisen tuomat ärsykkeet ovat samansuuntaisia aivoihin tallentuneiden muistiärsykkeiden kanssa.
Esimerkki. Lapsena vietin aikaa maalla. Minulle on jäänyt vahvasti johonkin tajuntaan elämään kaiki ne tuoksut, kokemukset, auringonlämpö, äänet ja jos joku mies tulisi nyt vastaan ja hän jollaintavalla vastaisi tuota muistikuvaa maaseudusta, kokisin että ompa tuossa tuttu mies ja mukava. Hän siis vastaa samansuuntaisiin miellyttäviin ärsykkeisiin, kuin ihana muistoni lapsuuden maaseudulta. Lisäksi, jos miehellä on keskusteltaessa samansuuntaisia kokemuksia, kuin minulla, tuo tuttuuden tunne vain vahvistuu.
En siis usko sielunkumppanuuteen, joka olisi taivaassa solmittu, vaan samansuuntaisten ihmisten kohtaamisiin.

Niin ja vielä, että ns. Sielunkumppaniksi tuntemamme ihminen voi olla samaa sukupuoltakin oleva. Hän voi olla myös paljon vanhempi, nuorempi. Sielunkumppani ei välttämättä ole se, jonka kanssa muodostaa parisuhteen. Se voi olla vaikka naapurin mummu.

Juu mulla on kaksoisliekki.se on vielä jännempi kun sielunkunppani.

Vittu mitä paskaa :D

Ai tämä olikin ikivanha ketju. Onpa täällä joskus ollut hyviä keskusteluja!

En ehtinyt lukea aloitusta ja kommentteja kokonaan (töitäkin pitäs tehdä 😂). Pitää lukea myöhemmin ajatuksella.

Joku on osannut kirjoitta juuri niin kuin hänet koen. Se joka sanoo, että tuon kohtaaminen on paskaa, ei ole rakkautta löytänyt vielä!

Mä olen kohdannut yhden sielunkumppani ja oltiin kauan yhdessä. Niitä voi olla useampia. Nyt olen löytänyt kaksoisliekkini, joilla on vielä vahvempi side ja niitä voi olla vain yksi.

Juu, oli sielunkumppani. Kuoli pois vajaa 2 vuotta sitten. Tässähän saa sitten seuraavat ~60 vuotta elellä itsekseen varmaan, jos en kelpuuta jotain muuten vaan mukaan.

Minulla on ollut etuoikeus tuntea viimeisten 40 v. aikana jokaisella vuosikymmenellä lyhyen aikaa sellainen nainen, joka on osoittautunut sielunkumppanikseni. Kenenkään kanssa minulla ei ole ollut fyysistä suhdetta emmekä ole seurustelleet. Suhteet ovat rakentuneet silmistä silmiin ja sieluihin. He ovat olleet minulle sisaria ja itse olen saanut olla heille vähäisenä kynttilänliekkinä heidän pimeimpinä hetkinään. Viimeisin heistä loittoni olosuhteiden pakosta 10 v. sitten, mutta on nyt palannut. 10 vuotta hiljaisuutta ei tunnu missään. Olemme taas yksi mieli, yksi tahto, ajatus ja sielu.

Just näin minulle tapahtui marraskuun kuudestoista viime vuonna! Kohtaamisemme jälkeen rakastumisen tunne on ollut huumaava! Ikävä asia on, että meidän täytyy odottaa seuraan elämään saadaksemme olla yhdessä! Tai sitten tämä oli vain yksinäisen sielun rakkaudenkaipuuta, joka kohdistu ensimmäiseen ystävälliseen ihmiseen!

En koe olevani sielunkumppani kenenkään kanssa. Ystävyyssuhde jo hyvin kauan tuntemani ihmisen kanssa on haaveena, mutta jos se ei jostain syystä voi toteutua, niin sitten olen yksin. Tai tavallaan en ole yksin koska minulla on lapsia. Omat lapset ovat tärkeimmät ihmiset minulle. Työtä haluan tehdä vielä kauan. Viihdyn hyvin yksin, eikä minulla ole mitään pakkoa saada ystävää elämääni.