Näyt: 1.luku

1. luku



"Ne alkoivat noin vuosi sitten" Katselin professori Vihermäen huoneen rauhoittavan vaaleansinisiä seiniä , yrittäessäni keksiä miten muotoilisin ogelmani hänelle. Professori oli psykiatri, ja kuunteli siis ihmisten ongelmia ammatikseen , kuten juuri nyt minun ongelmaani. "Mitkä alkoivat?", professori kysyi minulta rauhalliseen ja tyyneen sävyyn. "Voisitko tarkentaa hiukan, Eveliina."Olin hetken hiljaa miettiessäni vastaustani. En ollut koskaan ennen kertonut kenellekkään tästä pienestä ongelmastani. Oli hankalaa puhua siitä. Pelkäsin että jos kertoisin siitä jollekkin , minua alettaisiin katsoa kuin jotain hullua. Ehkä minä olinkin hullu , kun tulen psykiatrin vastaanotolle. Hulluthan psykiatrin luona käyvät. "Näyt", sain lopulta sanottua. Professori katsoi minua mietteliäästi. "Näyt?" hän kysyi. Tunsin oloni kiusaantuneeksi ja punastuin. "Niin, näyt. Joskus...no...joskus näen erilaisia näkyjä. Tapahtumia, ihmisiä ja heidän tekemisiään, ja sellaista." Professori katsoi minua taas vähän aikaa ja kysyi sitten rauhallisella äänellä : "Ja miten sinä näet näitä "näkyjä"?" Minulla alkoi olla ahdistunut olo."Vedessä. Veden heijastuksina", mumisin epävarmana. "Näetkö näkyjä aina kun katsot veteen?", professori kysyi."No, en aina, vain harvoin...Hei, en ehkä sittenkään taida olla valmis puhumaan tästä...", sanoin hiljaa professorille. Professori katsoi minua hämmästyneenä."Tunnetko olosi ehkä hiukan kiusaantuneeksi?", hän kysyi ja katsoi minua sellaisella läpivalaitsevalla katseella, joka on varmaan tyypillinen katse psykiatreille. "Erittäin kiusaantuneeksi", myönsin. "Puhuminen saattaisi kuitenkin auttaa", professori muistutti. "Tulen sitten myöhemmin käymään, jos tarvitsee", sanoin nopeasti , nappasin reppuni ja kiiruhdin pois huoneesta ennen kuin professori ehti esitää vastaväitteitä.

Suljin ulko-oven perässäni ja vedin syvään henkeä pari kertaa rauhoittuakseni. En tosiaankaan ollut valmis puhumaan näyistäni, en etenkään kenellekkään ventovieraalle, kuten professori Vihermäelle.Vanhemmillekkaan ei voisi puhua. Tai siis äidille. Isä lähti kun olin vauva, eikä siitä puhuta paljon. En minä äidinkään kanssa juttele mistään kovin paljoa. Äiti joutuu itsensä lisäksi elättämään myös minut, ja on siksi usein töissä. Minä kyllä ymmärrän. Kavereillekkaan ei voisi puhua mitään, mutta sillä nyt ei ole väliä, koska minulla ei kavereita ole. Vuosi sitten kyllä oli. Silloin oli aika suosittukin. Mutta sitten kaikki alkoivat välttelemään minua, eikä kukaan tahtonut olla kanssani. En ymmärrä sitä, koska en mielestäni ollut mitenkään erilainen kuin ennen. Käyttäydyin ja pukeuduin aivan kuin ennenkin, mutta kaikki sanoivat minun muuttuneen.

Huomasin tulleeni sinapinkeltaisen kerrostalon ulko-oven eteen.Olin keskellä kerrostalolähiötä.Edessä oleva talo oli aika ränsistynyt.Siinä talossa minä asuin äidin kanssa.Avasin oven ja hypin portaat ylös, pari askelmaa kerrallaan. Saavuttuani viidenteen kerrokseen kaivoin avaimeni repusta ja avasin oven, jossa oli teksti "Mäkelä".Äiti tuli keittiöstä kasvot huolestuneina."Eve,missä sinä olet oikein ollut?", hän kysyi minulta hiljaa.Menin keittiöön ja äiti tuli perässä."Me muutenkin näemme toisiamme niin vähän, että voisit edes tulla aikaisemmin kotiin!",äiti huudahti surullisena."Joo joo", sanoin, mutten oikeasti kuunnellut."Mä olin Jonnalla.Sori, lupaan ettei tää toistu.Hyvää yötä!" Nappasin appelsiinin pöydällä olevalta vadilta ja menin huoneeseeni, ja jätin äidin keittiön ovella kyyneleet silmissä.

Istahdin ikkunalaudalle, ja kuorin appelsiinia hajamielisesti.Katselin öistä kaupunkia ja sen valoja.Oli niin myöhäinen ilta, ettei kaduilla näkynyt kuin yksi koiran ulkoiluttaja, joka ohimennen vilkaisi ainoata valoisaa ikkunaa ja samalla minua.Hän nyrpisti nenäänsä ja katsoi minua hetken halveksuvasti, ja käänsi sitten katseensa nopeasti pois. Söin hitaasti, ja rojahdin sitten sängylle. Kuuntelin vähän aikaa, mutta mikään ei rikkonut hiljaisuutta. Äiti oli siis mennyt jo nukkumaan.Minunkin pitäisi, mutta en halua, sillä tiedän että pitäisi huomenna kuitenkin herätä ja mennä kouluun.
Se on jokapäiväistä piinaa.

Pelkään että ihmiset alkavat katsoa minua kuin hullua, mutta tosiasiassa he katsovat minua niin nytkin, en ole ennen vain suostunut myöntämään sitä itselleni.Ovat katsoneet siitä asti kun näyt alkoivat.

Ensin ne näkyivät ensin vain himmeästi, mutta muutaman kuukauden jäkeen niiden tapahtumista sai jo selvää.En tiedä, tapahtuvatko näyt oikeasti, tai ovatko joskus tapahtuneet.En tiedä mitä ne ovat. En tiedä miksi ne alkoivat. En tiedä, loppuvatko ne koskaan....

*********************************************************************

Saisko palautetta, pliis!